Kesälomalaisten kotipuuhia

Aamupäivällä jatkettiin pihan sadonkorjuuta ensimmäisten punaherukkapensaiden osalta. Ne ovat vanhoja, talon aiempien asukkaiden istuttamia, mutta vuodesta toiseen jaksavat satoisina keväisten hoitoleikkausten voimin. Pensaita varjostaneiden hopeapajujen ja vaahteran edelliskeväisellä kaatamisella on varmasti myös osuutensa hyvään nykykuntoon.

Lienen ennenkin tästä maininnut, mutta en malta olla muistuttamatta, että kotimaista teollista muotoilua edustava satulasanko on kerrassaan erinomainen apuväline herukkasadonkorjuussa. Mehumaija saa yösähkötariffin aikaan heruttaa päivän saaliin, ja huomenna jatketaan puskajusseilua.

Iltapäiväohjelmaksi otettiin autotallin siivous. Edellisestä suursiivouskerrasta olikin jo "jonkin verran " aikaa. Vaikka jäteastian täytettä ei tullut kuin nimeksi, tavaroiden uudelleenjärjestely toi reilusti lisätilaa. Täyskorkeaa seinätilaakin saatiin niin, että pääsin asentamaan ensi talvea varten jo aikaa sitten hankitun sivakkatelineen. Sulan maan ajan saavat sukset viettää varastorasvattuina pusseissaan, mutta hiihtokaudella ne säilynevät telineessä aiempaa paremmassa järjestyksessä.

Tavaroiden uudelleenjärjestelemisestä tuli mieleen: ei joku sattuisi tarvitsemaan Sotka-mallistoon aikanaan kuulunutta Marilyn-hyllystöä mustan ja kirsikan värisenä? Ja/tai samaan kokonaisuuteen kuuluvaa kirsikanväristä pöytää? Ehjät ja muutenkin kelpokuntoiset sellaiset saisi hakemalla. (Eiköhän millennium ole kohta sen verran vintagea/retroa, että nuo olisivat tyylikkäitä vaikka opiskelijakämpässä?)

Illallisvieras

Illalla ryhtyessämme valmistelemaan satokauden ensimmäistä kesäkurpitsakeittokattilallista satuin vilkaisemaan keittiön ikkunasta ulos. Siiliystävämme iltalenkillään jäi huilimaan pihakuusten alle. Taloutemme kameratilanne on eilisellä vapaaehtoistyöreissulla sattuneesta syystä heikonlainen, mutta yhdestä löytyi sen verran virtaa, että päästiin muistikortittamaan piikikäs vieraamme.

Nätti otus tuo piikkipallo on kuin mikä. Taustalla näkyvä kellansävyinen möykky puolestaan on kesäiselle päivystyspaikalleen nukahtanut Viljami-kissa. Kissa kunnioittaa luonnostaan siilin elinrauhaa. Se ymmärtää, että modernin pikkupedon ja vuosimiljoonaisen "elävän fossiilin" liian läheinen kohtaaminen ei olisi ensinmainitun kannalta lainkaan mukavaa.

Onkohan siili päätellyt valoisan ajan lyhenemisestä, että hyönteisten lisäksi voisi jo maistua muukin ruoka? Talven varalle kun pitäisi saada massaa kerättyä ainakin kahdeksansataa grammaa. Tarjosimme illallisvieraallemme suositusten mukaisesti pikku annoksen kissanmakkaraa. Se maistui hyvin.

Kun ateria oli nautittu, lähellä lepäillyt Viljami keksi, että täällä tuoksuu kissanmakkara. "Sori, kaikki meni jo", totesi siili lähtiessään jatkamaan kohti yön seikkailuita. Viljamin piti tyytyä hieman närkästyneenä katselemaan kylläisen siilin menoa turvaetäisyyden päästä, varmuuden vuoksi suojarakenteen takaa.

Erinomainen tietopaketti siileistä on Siili kiikarissa -sivusto. Omat siilihavainnot voi lähettää myös Luonnontieteellisen keskusmuseon Hatikka-tietokantaan.

Ryteiköissä

Pyhäpäivä olisi sopinut pyhitettäväksi vaikka lumiauran puuosien viimeistelymaalaukseen. Menin veturitallille jo pian puolisoni töihinlähdön jälkeen. Heti soi puhelin numerosta, joka tiesi hälytystä.

Museotyöt joutavat odottaa, ajattelin, ja sovin Mikan ja Harrin kanssa yhteiskyydin Pälkäneen Luopioisiin. Kesä on sikäli hankalaa aikaa, että yhtäältä ihmisillä on tapana kadota marjastusmaastoihin ja minne milloinkin, mutta toisaalta Vapaaehtoisen pelastuspalvelun eli VAPEPA:n listoilla olevia on saatavilla vain vähän. Monet lomamatkailevat. Monet ovat Ristin tai jonkin muun viiteryhmänsä jo ennalta sopimissa palvelutehtävissä erilaisissa yleisötapahtumissa. Siksi erityisesti kesäisin joudutaan tyypillisiin VAPEPA-operaatioihin, kuten katoamistapauksiin, hälyttämään apua myös kauempaa.

Vain harvoin olen pystynyt lähtemään oman paikallistoimikunnan ulkopuolella tapahtuviin operaatioihin. Kesäloma-ajalle niitä on osunut tänä vuonna jo kaksi: parin viikon takainen Tammelan Torronsuo ja nyt tämä. Kun oman paikallistoimikunnan alueella - onneksi - ei ole viime aikoina juurikaan etsintöjä ollut, on tuntuman ylläpito hyvä hoitaa näin.

Mika joutui lähestulkoon koko operaation vastaavaksi. Harrin (kuvassa) kanssa päästiin rivimiehiksi etsintäketjuun, joka sai tehtäväkseen haravoida, sanoisin, yhdeksänjäseniselle ketjulle maasto-olosuhteet huomioiden jokseenkin hurjan kokoisen alueen.

Oli rankka päivä, täytyy myöntää. Ketjumme ei koostunut kilpaurheilijoista, mutta toisaalta maastossa kulkeminenkaan ei ollut kellekään vierasta, päinvastoin. Alueen haravoinnin jälkeen oltiin itse kukin kiistämättä aika puhki. Mika jäi vielä yötä vasten johtopaikan tehtäviin, ja Harri ja minä pääsimme Aarnen kyydillä kotiporteille.

 

Puolustusvoimain NH-90-helikopteri tuki toimintaa ilmasta käsin säksättäen siksakkia ketjumme vaikeakulkuisen maaston päällä. Menneinä vuosikymmeninä armeijan tarjoama marssimusiikki on saattanut valaa kansalaisiin puhtia erilaisiin yleishyödyllisiin toimiin. Tänä päivänä helikopterin luoma äänimaisema ja vilvoittava tuulenvire toimii ainakin kyseessä olleessa tarkoituksessa ihan hyvänä korvikkeena.

Ikävä jälkimaku jäi tietenkin siitä, että etsittävää ei löytynyt päivän aikana (edit: löydettiin menehtyneenä koirapartion työn tuloksena myöhään sunnuntai-iltana). Mutta tehtiin se, mihin pystyttiin.

Kännykkäkameratasoisia kuvia sunnuntain etsintäoperaatiosta.

Lumiauroja ja Lättähattuja

Veturitallille kehkeytyi vaihteeksi ylimääräinen talkoopäivä, kun väkeä kerääntyi ja sopivan sään perusteella päätettiin vetää lumiauran puuosiin uusi maalikerros. Eikä meitä yhteen lisätalkoopäivään tarvittu kuin neljä: Simo hoiti kittauksen ja Marko, Ilkka ja minä maalauksen.

Kovin suurta innokkuutta paikallisharrastajilla ei ollut lähteä mukaan porvoolaisten Turku-linjan ajoihin. Tapahtumanjärjestäjältä pummittiin ensimmäiselle matkalle vapaaliput Simolle ja Manulle. Olisi saatu enemmänkin, mutta ei huolittu. Oma lippu tuli hankittua kannatusmielessä Asemanpuistobluesin tapahtumapaikalta eilisellä pyöräretkellä.

Hyppäsin kyytiin viimeiselle reissulle, eikä sielläkään lippua pyydetty ennen kuin tyrkytin. Päälle vetämäni keltainen Museoveturiseura-liivi kuulema oli vapaalippu. Ystävällinen konduktööri osoittautui Resiina-lehden nykyiseksi päätoimittajaksi. Urjalassa (kuvassa) tehdyn pidemmän seisauksen aikana ehdittiin jutella enemmänkin.

Gunnar ajoi, ja ainakin paluumatkalla hänellä oli ohjaamossa nuoria innokkaita apulaisia viheltimenkäyttäjinä.

Hanhisuo

Matkalla pysähdyttiin Hanhisuolla, kun ihmisiä jäi kyydistä. Hitaasti kulkevan, mekaanisella voimansiirrolla varustetun "Lättähatun" etu nykykalustoon nähden on linja-automaisuus eli se, että voidaan pysähtyä siellä, missä matkustajat milloinkin haluavat. Liikenteenohjauksen kannalta kiskoauton kaltainen kulkuneuvo olisi tietenkin katastrofi nykyiselle lentoliikenteen kanssa kilpailevalle junaliikenteelle.

Hanhisuo. Sinne piti mennä mopoilla Syväsen kanssa - jälkeenpäin tarkasteltuna ehkä jopa päivinä, jolloin asemalle vielä olisi ollut rautateiden henkilöliikennettä. Ainakin asema olisi ollut pystyssä. Hämäläisvarhaisteinipoikien roadtrip jäi tekemättä. Jommankumman mopossa oli aina jotakin tilapäistä vikaa. Tai kasvot - omasta mielestä ainakin - liian hyvin poliisin muistissa. Sitten tuli kevät, kun oli täytetty viisitoista ja laitettiin mopot vakioiksi. Hanhisuon matka ei enää kiinnostanut, eivätkä kesän jälkeen mopotkaan.

Mukava, että edes keski-ikäisenä pääsi käymään Hanhisuolla. Edes Lättähatulla.

Lättähattujen viikonlopun aatto

Edellisyönä johonkin aikaan veturitallille tuotiin Porvoon Museorautatieltä kolme Dm7-kiskoautoa eli "Lättähattua".Ei porvoolaiskalusto uusi vieras näillä raiteilla ole. Vajaat kaksi vuosikymmentä sitten sitä lainattiin ahkerasti täkäläisiin tapahtumiin, kuten Valkeakosken radan resiinaralleihin ja juhannusjuhlajuniin. Tänä viikonloppuna on suunta Turun radalle Huhdissa järjestettävän Asemanpuistoblues-tapahtuman merkeissä.

Eilen illalla puolisoni ja minä kävimme viimeistelemässä kesän mattopyykin viimeisen kappaleen osalta. Matonpesupaikalta näkee ja hiljaiseen ilta-aikaan kuuleekin pellon yli Turun radalle. Pian sen jälkeen, kun Turun suunnasta oli jyristellyt raskas "pönttöjuna", alkoi Toijalasta päin oudompi surina. Eikös siellä rallatellut kolme "Lättähattua", varmaankin täyttä nykyvauhtiaan iloisesti kohti Turkua. Kiskoautoja on kuulemma ennenkin Toijalassa kaapattu, mutta ei sentään nykyisten tallimiesten aikana. Piti soittaa Ilkalle, että tietääkö hän porvoolaisten suunnitelmien muutoksesta. Ei tiennyt, mutta pian löysi selityksen haapamäkeläistoverien samaisena alkavana viikonloppuna järjestämästä Turku-Uusikaupunki-liikenteestä. Haapamäen kiskoautot ne siellä porhalsivat kohti rannikkoa, ja porvoolaislätät olivat kauniisti parkissa Veturimuseolla.

Tänä aamuna päätettiin tehdä yhdistetty vajaan 60 kilometrin pyöräretki ja toripäiväkäynti naapurikunnassa Urjalassa. Itse kunta ei ilmeisesti voi kovin hyvin, mitä on vaikea uskoa seudun ylivoimaisesti vilkkaimmalla kesätorilla. Urjalan perjantaitori on klassikko.

Ostettiin kotiin viemiseksi muutama kotimainen paprika ja paikalliselta tuottajalta pieni kappa Siikliä. Joskus on saatu kaupan päälle pätkä tilliä. Nyt ei, enkä ryhtynyt tinkaamaan, kun sitä kasvaa kotipihassakin. Mansikkarasiallinen nautittiin paikan päällä.

Valitsimme kotiinpaluureitin ratalinjan vierestä kulkevia sorateitä. Nyt ei nähty odottamattomia Lättähattuja.

Illalla siiliystävämme kävi pihassa tervehtimässä niin talon ihmisasukkaita kuin paikalla ollutta kissaveljeä.

Valkoisen kurjen siivillä

Lomaviikko vierähti valkoisen kurjen siivillä kansanopistolla Sääksmäellä. Puolisoni kanssa osallistuimme taas vaihteeksi taijin, oikeammin kirjoitettuna tàijíquánin (太极拳), intensiivikurssille. Työväenopistolla lajin harjoitusryhmää ei ole ollut enää muutamaan vuoteen, joten ajateltiin hakea innoitusta omatoimiseen treeniin täsmäkurssilta. Kun opettaja, lǎoshī (老师) oli aiemmilta vuosilta tuttu, tiedettiin jo ennakolta, mitä saadaan. Ja jälleen kerran saatiin enemmän. Matti on ammattimies. Ja pieni, vain seitsemän osallistujaa käsittänyt, harjoitusryhmämme mukava.

Harjoituspäivät alkoivat puoli kahdeksalta qìgōng (气功) -harjoituksilla. Länsimaissa qìgōngia pidetään jokseenkin mystillisenä, lähes joogaan verrattavana, ruumiinharjoitteena, mutta oman käsitykseni mukaan useimmat asiaa harrastavat kiinalaiset käytännölliseen tapaansa vain "treenaavat", liàn (练), lajia samassa mielessä kuin vaikkapa käyvät kuntosalilla.

Taijin "tekemisen", niinkuin lajin harjoittamista Suomessa yleensä ilmaistaan, verbi on lyömistä tai pelaamista tarkoittava dǎ (打). Samaa teonsanaa käytetään mm. koripallon, lánqíu (篮球), tai lentopallon, páiqíu (排球), pelaamisesta. Onko ehkä niin, että tàijíquánin harjoittaminen katsotaan kotimaassaan intentionaalisemmaksi toiminnaksi kuin qìgōngin kanssa "höntsäily"? Miten vain, mukavia molemmat.

Varsinaista taiji-harjoittelua päivään mahtui 5-6 tuntia. Tavallaan rankkaa, tavallaan ei. Siinä missä kaksi vuotta sitten vastaavalla kurssilla tehtiin paljon pariharjoituksia ja treenattiin voimankäyttöä nyrkkeilysäkkienkin kanssa, tällä kerralla tehtiin paljon ns. 24 askeleen liikesarjaa, Běijīng-muotoa, joka on taijin eniten harjoitettu yksittäinen "tyylisuunta". En edelleenkään osaa tehdä muotoa kauniisti, mutta pidän siitä.

Kotipihasta on oikoteitä pitkin opistolle kymmenisen kilometriä, joten nukkumassa käytiin omassa sängyssä. Matkat taitettiin polkupyörällä. Tuuli, välillä kovakin, kävi milloin mistä, ja toisinaan synkät pilvet väijyivät, mutta kertaakaan ei varsinaisesti kastuttu. Yhtenä iltana ajeltiin pieni lisälenkki kotikylän polkupyöräsuunnistuksen merkeissä.

Suolla

Ei tullut lauantaiaamusta toista mattopyykkiaamua. Yöllinen puhelinsoitto teki tyhjäksi myös aikeen osallistua lumiauran maalaustalkoisiin veturitallilla. Herätys oli arkipäivän tapaan ja auton nokka kohti Tammelaa. Torronsuolla kadonneen marjastajan etsintään oli hälytetty paikallisten lisäksi ainakin itänaapurit eli Etelä-Pirkanmaan paikallistoimikunta.

Lauantai ei alkanut lupaavasti. Vetäessäni yön yli pyykkinarulla kuivuneita perjantaisen pesupäivän kastelemia työhousuja jalkaan jouduin toteamaan, että kimalainen oli houkuttunut keltaisesta huomioväristä. Hätätilanteessa pistiäinen teki sen minkä Luoja ja luonto on sen perimään koodannut. Kamikaze-isku kohdistui potkaan. Onneksi kotona on sisar hento valkoinen ja Hydrocortisonia.

Eilinen meni suolla kävellessä. Etsintäväkeä saapui paikalle muutamia kymmeniä. Kesäloma-aikaan vapaaehtoisten haaliminen kasaan ei ole kovin helppoa ja siksi hälytys oli naapuritoimikuntiinkin mennyt. Lentokone tuki toimintaa lintuperspektiivistä käsin. Helikopteri lämpökameroineen oli käynyt jo aiemmin, mutta ei siitä näillä keleillä paljoakaan iloa ole. Ilma-alukseen liitetty lämpökamera sai pelastustoimissa jokseenkin legendaarisen maineen Estonia-onnettomuuden yhteydessä. Se toimii, missä toimii. Syyskylmältä mereltä elävien ihmisten löytäminen heidän säteilemänsä lämpöherätteen avulla on jokseenkin helpompaa kuin kesäkuumalla suolla tai metsässä satojen hirvieläinten, lämpöä varanneiden kivien ja vaikka minkä lämmönlähteiden joukosta.

Pääsin rivimieheksi Heikin, paikallisen palokuntamiehen johtamaan ketjuun. Oli hyvä idea vaihtaa maiharit kumisaappaisiin ennen maastoon lähtöä. Päivän aikana tehtiin kolme vetoa kohteena olleen suoalueen yli. Varsinkin viimeisellä kerralla, keskellä lampareista suota, tuli useampaankin kertaan upottua juuri saappaanvarren verran huolimatta siitä, että lähtiessä otin varusteeksi kolmimetrisen sähköasennusputken pätkän maastotutkaimeksi. Kovalla maalla kävelyyn tavallinen kumisaapas on kaltaiselleni lättäjalalle vihoviimeinen jalkine, mutta kostea ja pehmeä maasto antaa ergonomiapuutteet anteeksi.

Kymmenen tuntia haravointia väsytti. Kulkuvauhti oli hiljainen, kun koko ajan tarkkailtiin ja pöyhittiin maastoa. Helle, pehmeä alusta ja jatkuva valppaana oleminen toivat haasteen.

Rivimies ehtii kulkiessaan ja katsellessaan miettimään kaikenlaista. En ole sulan maan aikaan kulkenut suolla sitten edellissyksyisen pommikoneenhylyn etsintäretken Lapissa. Pitäisi käydä enemmän, koska suo on yksinkertaisesti kaunis. En yhtään ihmettele, että puolisoni viihtyy suomaisemissa. Jossain vaiheessa iltapäivää alkoi päässä soida Finlandia ja maisema muuttui mustavalkoiseksi. En tainnut olla ainoa. Kun saatiin käsky hylätä mukaan kiskotut karahkat, joita oli tarkoitus tarvittaessa käyttää silta-aineina pahimpien kosteikkojen ylitykseen, aika moni iski omansa mättääseen tarpeettomankin lujaa. Yhtenäiskulttuuri on vahvaa.

Lauantain isoimmaksi löydökseksi jäi Ilmatieteen laitokselta Jokioisista joskus lähetetty ja sittemmin pudonnut säähavaintopallo. Varttuneemmat muistelivat, miten 1960-luvulla koulupojat haeskelivat niitä kesät pitkät ansiomielessä - silloisen huippuelektroniikan löytäjät saivat palauttamastaan löydöstä valtiolta huomattavan rahallisen korvauksen.

Sunnuntai-iltapäivänä urjalalaiskollegoiden tekstiviesti kertoi, että operaatio päättyi onnellisesti.

Muutama kuva lauantaipäivältä.

Pesupäivä

Kesäloman aluksi pitää tehdä jotain kivaa. Ja tänäänhän tehtiin. Mattopyykki on mieluisimpia kesäpuuhia. Kello herätti viideltä, kuten työpäivinä. Vähän ennen kuutta oltiin kullan kanssa matonpesupaikalla. Sinne ei ole linnuntietä kuin pari stadioninmitallista eikä ihmistentietäkään pitkälti, mutta sen verran oli pestävää, että polkupyörien tai käsirattaiden sijasta kuormattiin matot autoon. Oltiin ensimmäiset paikan päällä, mutta jo vartin päästä alkoi saapua muita aamuvirkkuja.

Mattopyykkärien keskeisessä mäntysuovan olomuotokysymyksessä kiinteän ja nestemäisen välillä meillä ollaan palasaippuan kannalla. Se on riittoisaa, levittyy helposti ja jättää jälkeensä vain vähän pakkausjätettä.

Kuivausorsien riittävyyden vuoksi pari mattoa jäi seuraavaan kertaan. Ehkä jo huomenna?

Pesuvireeseen kun päästiin, otettiin iltapäivän urakaksi saunatilojen suursiivous. Kesäaikana se on yleensä tehty juhannukseksi, mutta tänä vuonna oli ikkunaremontti menossa. Enää ei saunassa tarvita työkalupakkia ikkunan valmistelemiseksi pesukuntoon.

Työmatkapyöräilyä

Tänä kesänä olen melkein onnistunut täyttämään ikitavoitteeni työmatkasta polkupyörällä edes kerran viikossa. Matka ei ole pitkä, reilu 19 kilometriä suuntaansa, mutta aurinkoisinakin kesäaamuina on helppo kokea tuuli liian kovaksi tai lämpötila liian alhaiseksi ja päätyä kävelemään linja-autopysäkille.

Tänään, kesälomaa edeltävänä päivänä, sain taas noustuksi pyörän selkään. Aamu oli viileä Konhon sillalle saakka. Sitten työskentelevän elimistön lämpö alkoi voittaa ajoviiman. Suihkussa kävin ammattikoulun liikuntatalolla. Kelpaahan noissa vuosi sitten saneeratuissa tiloissa suihkutella, ainoana koko rakennuksessa. Kokonaan tyhjä ei koulu ole sydänkesälläkään. Auto-osastolla tehdään isohkoa remonttia, ja hallintosiivessä on aina joku paikalla.

Kotimatkalla minulla on paha tapa pilata ääreishavaintokenttää MP3-soittimen kuulokkeilla. Hyödynnän edelleen moista museoesinettä, joka älypuhelimien aikakaudella lienee yhtä trendikäs kuin C-kasettikorvalappustereot tai kannettava CD-soitin. Mutta käytettävyys Creativen lähes vuosikymmenen ikäisessä soittimessa on mielestäni parempi kuin puhelimessa. Yhtäältä älypuhelin on kokonsa puolesta lähempänä kömpelöitä C-kasetti- ja CD-soittimia. Toisaalta älypuhelimesta pitkälti puuttuu mekaaninen käyttöliittymä eli mahdollisuus käsikopelolta vaikkapa vaihtaa seuraavaan kappaleeseen.

Mielimusiikkiani kysyttäessä vastaan yleensä epämääräisesti viittaamalla kaikkiruokaisuuteen. En juuri fanita. Jos asiaa enemmälti tiukataan, niin sitten klassinen, eritoten barokki ja sitä vanhempi länsimainen, jossain määrin myös melodisempi elektroninen. Työhuoneeni radio on viritetty YLE:n ykköskanavalle hyvän klassisen tarjonnan vuoksi. Mutta pyöräillessä pitää olla jotakin aivan muuta. Minulle ei tässä kohden oikein kolahda monen ikätoverini suosima hard- tai vieläkin raskaampi rock. Sen sijaan Italo-diskon 80-luvun loppuvuosina suosittu high-energy-tyylisuunta sopii mainiosti (klassisen musiikin ystävän naamio kai rapisee viimeistään, jos myöntää tuntevansa kevyen musiikin piirissäkin yleisesti halveksitun tyylin alalajeja). Uudemmasta materiaalista vuosituhannen vaihteen suomalaisikoni Darude on myös mainio. Mutta yksi teos on ylitse muiden - tosin monikultturillisemmista kuin yksin musiikillisista syistä - Leevi and the Leavingsin "Tuhannen markan seteli".

Alunperin olin aikeissa kirjoittaa jotakin viimeisimmän kirkostaeroamisinnostuksen tiimoilta. Jätin sitten sanomatta. Toisella kertaa.

Baradein häkki

Mohamed ElBaradei (pahoittelen osaamattomuuttani arabian translitteroinnissa; kielen kirjoitusasut on otettu kotimaisesta lehdistöstä) tuli viimeinkin nimitetyksi Egyptin va. pääministeriksi. Arabikevään 2011 uutisointi antoi ymmärtää, että islamilaisessa maailmassa oli menossa vallankumous, joka toisi Lähi-Idän ja Välimeren eteläpuolen alueen maat lähemmäs nykyistä silkkitietä eli länsimaiden ja Kiinan talous- ja valtapoliittista voima-akselia. Niin ei käynyt, vaan levottomuudet jatkuvat.

YK-mies ElBaradein kannatus länsimaissa lienee melko kiistaton. Historia ei toista itseään ainakaan globaalisti, mutta voisi kuvitella, että Egyptissä on odotettavissa samantapainen muutos kuin Kiinassa viime vuosisadan alkupuoliskolla. Siellä vallan otti aluksi kansallismielinen Zhōnggúo Gúomíndăng -puolue länsimaissakin ihaillun tohtori Sun Zhongshanin johdolla (meikäläisissä koulukirjoissa hän taitaa edelleen kantaa vanhoillisesti translitteroitua nimeä Sun Yat-Sen). Jos länsimaat haluavat Egyptin pysyvän omassa ruodussaan, olisi nyt hyvä aika olla tarkkana. Kiinassa muutokseen meni kymmeniä vuosia ja sodat siinä välissä. Välimeren alueen aikamittakaava on yleispoliittisessa tilanteessa aina ollut Kiinaa lyhyempi.

Egyptin, Grimbergin kaltaisissa länsimaisissa historiankirjoissa perinteisesti ensimmäisen osan ottava, kulttuuri ei ole tämän päivänkään maailmanpolitiikassa vähäinen. Egypti on 1920-luvulta saakka ollut Muslimiveljeskunnan (Ikhwan al-Musilim) kehto. Muslimiveljeskunta yhtyi presidentti Anwar al-Sadatin länsimieliseen liikkeeseen, minkä seurauksena siitä erosivat ainakin nimensä puolesta tutuiksi tulleet radikaalisiivet al-Jihad ja al-Gama'a. Ensinmainitun tyttäriin puolestaan kuuluu pahamaineinen al-Qaida-järjestö. Muslimiveljeskunnan tai sen perillisten toiminta oli ratkaisevassa asemassa Neuvostoliiton typistymisessä Venäjäksi Afganistanin sodan ja myöhempien entisen Neuvostoliiton alueella tapahtuneiden konfliktien myötä.

Egyptin historia on yhä edelleen ainakin länsimaiden historiaa.

Doug ratsasti viimeiseen auringonlaskuunsa

Douglas C. Engelbart kuoli Kaliforniassa alkuviikosta kunnioitettavassa 88 vuoden iässä. Rohkenen väittää, että hän on ollut tietotekniikka-alan tähän saakka merkittävin yksittäinen innovaattori ja visionääri.

Engelbartin tunnetuin keksintö on graafisen käyttöliittymän ohjaamiseen käytettävä tietokonehiiri (kanadalaiset ja saksalaiset olivat kehittäneet varsinaisen laitteen jo aiemmin; Engelbart yhdisti sen käyttöliittymään). Hän oli vahvasti mukana myös Internet-teknologioiden, hypertekstin ja tekstinkäsittelyohjelmistojen kehittämisessä.

Jo muinaiset roomalaiset tiesivät, että de mortuis nil nisi bene dicendum, mutta tässä yhteydessä en malta olla ihmettelemättä sitä, miten vähän mediatilaa Engelbartin poismeno sai verrattuna samalla alalla toimineen markkinointimiehen Steve Jobsin vastaavaan vääjäämättömään kohtaloon vajaat kaksi vuotta sitten.

Tietoteknisistä saavutuksista huolimatta pidän Engelbartin mielenkiintoisimpana visiona hänen "Augmenting human intellect" -tutkielmassaan yli puoli vuosisataa sitten esittämäänsä vielä ehkä toteutumatonta mutta tämän päivän työelämään mitä parhaiten soveltuvaa tietotyön kehit­tämisen mallia. Niinsanotussa H-LAM/T-mallissa keskeiset tekijät ovat:

H = ihmiset ja ihmisten muodostamat ryhmät, jotka ovat tietotyön subjekteina ja objekteina (human)

L = kieli eli käsitteet ja niihin viittaavat symbolit (language)

A = teknologiset apuvälineet (artifacts)

M = menetelmät, joita tietotyössä käytetään (means tai methodology)

T = oppiminen (training).

Mallin LAM-osio eli kieli, teknologia ja menetelmät ovat Engelbartille vahvistamisen (augmenting) välineitä, joilla tähdätään ratkaistavaksi saadun ongelman tai tehtäväksi saadun työn ymmärtämiseen ennen sen suorittamista.

Vaikka mallin tavoite ei ollut sen jalompi kuin tuottavuuden lisääminen - malli on kehitetty aikana, jolloin Yhdysvallat oli maailman johtava teollisuusmahti - voitaneen väittää, että hallitessaan H-LAM/T:n osa-alueet lähes jokainen nykyisessä työelämässä toimiva kykenee suvereenisti toimimaan työprosessiensa omistajana eli hallitsemaan työtään. Asialla on vahvoja yhteyksiä kotoisessa Suomessakin päivittäin kuultaviin työhyvinvointia ja työurien pidentämistä koskeviin lauselmiin.

Jokseenkin ajatuksia herättävää on, että tietotekniikan kehityshistorian pioneeri asetti niinkin perushumanistisen käsitteen kuin kielen teknologian ja menetelmien rinnalle.

Alkuperäinen Augmenting human intellect -teksti.

Yö ranta-arkeologian parissa

Minulla on erään harrastuksen puolesta tapana viettää kesäisin yksi yö kotikylän rannalla. Nyt se sattui täksi yöksi. Kesälomaan on vielä puolitoista viikkoa, mutta valvotun yön jälkeen voi näin hiljaisena aikana huoletta polttaa ylityötuntisaldoa.

Viileä kesäilta ei juuri ole houkutellut uimareita. Muutamia ihmisiä ja pari hevosta on uskaltautunut veteen.

Aluetta on tietääkseni vielä 1970-80-lukujen taitteen tienoilla kutsuttu paikkakunnan markkinointimateriaalissa leirintäalueeksi. Siitä huolimatta, että leirintäaluepalveluita, sen ajankaan vaatimustason mukaan mitoitettuna, ei juuri ollut: uimaranta, kioski, ulkohuusit ja keittokatos.

Illalla paikalle ajoi nelihenkinen perhe koirineen ja majoittui asuntovaunuun, joka ainakin kokonsa puolesta olisi voinut edustaa aikakautta, kun aluetta vielä kutsuttiin leirintäalueeksi. Vaunun omintakaisesta ja varsin karavaanihenkisestä kuosista päätellen kyseessä oli tavanomaista harrastuneempi retkikunta. En kehdannut mennä jututtamaan, kun ruoanlaittopuuhat olivat käynnissä. Ehkä alan piireissä kulkee perimätieto tällaisestakin leiriytymispaikasta.

Käväisin vilkaisemassa rantapusikoitunutta keittokatosta, enkä kokenut huonoa omaatuntoa, kun en vinkannut sitä leiriytyjille. Avoseinäisessä pikku parakissa on aikanaan neljä emäntää - ajan olot huomioiden rohkenen tässä kohden harjoittaa sukupuolistereotypiaa - voinut kokata omalla Trangialla, Primuksella tai kuka milläkin. Vai vihjaavatko yhden loosin rakenteet peräti kaasulieteen?

Keittokatos on aikanaan palvellut myös paikallisen nuorison kesäiltojen viettämistä. Sisäseiniin ovat jättäneet puumerkkinsä hiukan yli 40 vuotta sitten Petteri ja Kipa. Sari ja Arto ovat vierailleet paikalla kesäkuun 1978 viimeisenä päivänä, Sari ja Päxä puolestaan heinäkuun lopulla seuravana vuonna. Suurin osa päiväyksistä on 1970-luvulta. Vanhin viittaa kesään 1971. Harvojen uudempien mukaan M ja A ovat käyneet naku-uinnilla 12.6.1996. Vaikka rakennelman katto on ehjä, on noinkin kauan sitten piirrettyjen tekstien säilyminen ulkoilmassa hienoinen saavutus.

Mitä mahtaa kuulua pariskunnille nykyään? Oliko se yhden kesän juttu? Vai meneekö tämä kesä lastenlasten kanssa mökillä? Tunnistaisivatko Sari ja Päxä vielä toisensa luokkakuvasta, jonka värimaailma on kuin Instagramista? Vai vaihtavatko he kuulumisia Facebookissa viikoittain?