Vuodenvaihde tulen ja tuulen merkeissä

Vuoden viimeisiä tunteja viedään tutun, arvelisin viime vuosina näilläkin nurkilla jälleen hieman voimistuneen, rätinän parissa. Ulkovartiovuoroja on urheasti tehnyt Vihtori-kolli, joka tosin ei ole saanut valaisua värikynttilälyhdyistä. Ne sammuvat jatkuvasti Turku-linjan suunnalta puhaltavan tuulen myötä.

Kahden ihmisen ja kahden kissan muodostama sotaneuvostomme on päättänyt toteuttaa oman raketti-iskunsa vuodenvaihteen lähes vesitihkuista säätä kohden vasta vuoden vaihtuessa ja tukea sitä uusinta kiinalaista ja ainakin nimensä puolesta aikaansa edellä olevaa pyrotekniikkaa edustavalla chūnjién

(春节) -laukaisulla.

Totta puhuen ihan hyvän vuoden päättäjäisiä vietetään. Jäi mieleen monia yksityiskohtia: Äkäslompolon kiirastorstain kirkonmenot satoine osallistujineen, kilometreissä mitattuna tähän saakka paras hiihtotalvi (alkava näyttääkin olevan sitten aivan toista maata), hyvät kurssit Helsingissä ja Kuopiossa, kävelyretket Běijīngissä... Surullisiakin asioita vuoteen on mahtunut, kuten tärkeiden ihmisten poismenoja niin omalla kohdalla kuin muutoinkin lähellä.

Kiertotien kautta hyviin asioihin vielä palatakseni muistan varmaankin aina erään höyryveturin liikehtimisen todistamisen. Tuon videoidun tapauksen olen linkittänyt syyskuun jälkeen niin monta kertaa, että en enää kehtaa.

Isoimpana vuoden asiana jälleen on, että tämänkin vuoden olen saanut elää hyvää kotielämää tärkeän ja rakkaan ihmisen kanssa.

Pyhä ja toinenkin

Joulu on osunut kerrassaan mainioon kohtaan työviikkoa. Joulupäivän aamuhetki vietettiin Sääksmäellä, kantakirkossa. Sinne on pitäjälehden mukaan menty vielä 1960-luvun alussa pidemmän kautta.

Tapaninpäivä, Day of the Tapani, kuten parin viikon takaisella Kuopion reissulla kuulin sitä hollantilaisvieraalle savolaisenglannilla kutsutun, oli vaihteeksi poutapäivä. Käytiin kaupassa moottoritien varressa ja käveltiin kotiin vanhan satamaradan vartta.

Arkipäivä sattui sopivasti pyhien väliin. Pölynimurin kyyditsin Valkeakoskelle kodinkonehuoltoliikkeen tutkittavaksi ja jatkoin vanhaa kolmostietä Hämeenlinnaan. Ruokakorillinen täyttyi Tiiriöstä, ja Linnankasarmin viereltä ostin esineen, mitä tähän saakka en olisi uskonut tarvitsevani - ilmapistoolin. Uudenvuodenlupauksiin kuulunee aseen tarkkuuttaminen sisäradalla. Tosin ei sen kanssa piiritason kisoihin kuulemma menemistä ole.

Vesisateinen jouluaatto

Perinteisissä merkeissä mentiin: kuusen koristelu, kahvi ja ohrapuuro, kulta töihin, linnuille evästä, joulurauha radiosta, kynttilät haudoille ja niin edelleen. Mutta päivän läpi jatkunut vesisade ei kuulunut perinteeseen.

Säätilasta huolimatta iltapuolituntisen asuste oli lumipuku, kuten johtajat olivat sopineet. Hautuumaan vanhalla puolella käy edelleen väkeä: "Mitä noi valkoset äijät on?"

Hyvää joulua kaikille!

Huonon onnen siivouspäivä

Aloiteltiin perjantai-iltana joulusiivousta saunan ja pesuhuoneen kuurauksella. Operaatio sujui, mutta sen jälkeen hanoista lakkasi tulemasta lämmintä vettä. Lämminvesivaraajakomerosta kuului pahaenteinen sihinä, ja kurkistus sinne tuotti jouluyllätyksen, jota kukaan pientalon asukas ei kohdalleen toivo. Putkirikko, ensimmäinen laatuaan tässä asuessamme.

Ei muuta kuin vauhdilla lämminvesilinjan hana kiinni ja kuivaamaan betonilattialle päässyttä vettä tekstiilien ja puhaltimen kanssa. Varaajakomerossa on tietenkin lattiakaivo, mutta pienestä reiästä paineella tullut vesi oli etsiytynyt muuallekin kuin sinne.

Reikä löytyi lämminvesilinjan haaroituskappaleen päättävästä hatusta. Ilta ja aamu oltiin ilman lämmintä vettä. Noin lyhytaikainen mukavuuspuute ei ollut suuren suuri, mutta mieleen ehti tulla monenlaisia jos-skenaarioita. Vaikkapa se, että tässäkin talossa on aikanaan ollut muuripata. Sellaisesta olisi paljon iloa, jos. Mutta kun ei, niin ei.

Lauantaina lähdin käymään kylän putkiliikkeessä heti sen avautumisaikaan. Uusi hattu löytyi hyllystä muutamalla eurolla. Kysyin ammattilaisvinkkiä vanhan hatun irrotukseen, mutta ei siihen kuulemma auta kuin tarpeeksi iso jakoavain ja pihdit ja paljon voimaa.

Sellaisia saa jäsenetuna lainaksi melkein putkiliikkeen naapurista, tuumin, ja käväisin pitkästä aikaa veturitallilla. Tarjolla olleista työkaluista riitti pienemmän pään kokoluokka. Kotimatkalla ostin torilta joulukuusen, forssalaisen palsamipihdan. Torin ympäristö tulvi koululaisia, jotka olivat matkalla kirkkoon päättämään syyslukukauttaan.

Putkihatun vaihdossa puolisoni väänsi jakoavainta ja minä pidin pihdeillä putkea paikallaan. Jälleen pääsin hämmästymään, miten niin pieneen pakettiin mahtuu niin paljon voimaa. Hattu lähti kiertymään auki kevyen näköisesti. Uusi solahti kierteille helposti: sen tiiviste ei enää edellytä putkiteippiä.

Siivouspäiväksi saatiin kuin saatiinkin lämmintä vettä. Putkenkorjaus vei sen verran aamun aikaa, että sadealue ehti yli ennen kuin pääsin paukuttamaan mattoja pihalle.

Siivous sujui hyvin siihen asti, kun pölynimuri lakkasi toimimasta. Onneksi oltiin jo pitkällä iltapäivässä, ja vain kuisti jäi harjalla lakaistavaksi. Kodinkoneiden kanssa on ollut viimeisen kuukauden aikana huonoa onnea. Itsenäisyyspäivän alla meni vasta kymmenvuotias jääkaappi - se tosin tuli kuntoon, kun kodinkonekorjaaja kävi vaihtamassa termostaatin - ja nyt kolmivuotias pölynimuri. Saa nähdä, onko laite korjattavissa vai meneekö uuden hankkimiseksi.

Junakuvia

Suomalaiselle rautatieharrastajavalokuvaajalle jonkinlainen meriitti on saada ottamansa kuva Resiina-lehden kanteen.

En ole valokuvaaja - minkä näiltäkin sivuilta on helposti voinut nähdä - mutta illansuussa kotiin palattuani ja päivän postia selatessani vietin hetkisen hymyssä suin.

Oikeaa perspektiiviä siihen, millaisia kuvia oikeat kuvaajat ottavat, antavat vaikkapa Pave Saarisen mykistävän hienot otokset menneiden vuosikymmenten Helsingistä. En tiedä, missä tämä old school -rautatiekuvaajien mestari on itseään ja teoksiaan piilotellut; bongasin hänen niin kuvallisesti kuin sanallisestikin mitä mielenkiintoisimman bloginsa vasta äskettäin vaunut.org-sivuston kautta.

Saarisella on selvästi ollut ideana muutakin kuin saada kuvaan mielenkiintoinen veturi hyvästä kuvakulmasta - tyyppikuvaajia lainkaan väheksymättä.

Mutta ne Helsingin konepajamiljöön kuvat...

Myrskyn jälkeen on poutasää

Työviikosta leijonanosa meni Kuopiossa Pelastusopistolla, valmiussuunnittelun peruskurssin jälkimmäisellä lähiopetusjaksolla. Voin olla tyytyväinen, kun työn puolesta olen tänä vuonna päässyt kahdelle mainiolle pidemmälle kurssille.

Lauantai meni kotipihalla Seija-myrskyn jälkiä korjaillessa. Onneksi ei tullut tuhoja, mutta koivunrisuja piti kerätä viisi kottikärryllistä.

Sen sijaan autotallin sähköistyksessä oli ilmennyt outoja piirteitä jo ennen myrskyä. Pihavalon toinen liiketunnistin oli lakannut toimimasta jo aikaa sitten. Hiljattain sain sen viimeinkin vaihdetuksi, kun paikallinen maatalousliike myi niitä halvalla. Asentaminen oli helppoa: runko kiinni seinään ja sisältä tulevat johtimet sokeripalaan tunnistimesta tulevien vastaavien kohdalle. Ei toiminut. Halvalla ei saa hyvää, ajattelin. Sitten alkoi oven nostolaite temppuilla: suostui toimimaan vain, kun ulkovalot olivat päällä. Kun risusiivouksen jälkeen oli vielä reilusti valoisaa aikaa, otin asiakseni selvittää sähköongelmaa. Löytyihän se. Värikoodien perustella olin kytkenyt sisältä tulevan ruskean vaihejohdon tunnistimen ruskeaan (L1) ja mustan mustaan (L2). Mutta rakennuksen sähköasennukset aikanaan tehnyt on käyttänyt vaihejohtimia hieman luovasti liiketunnistimien johdotuksen kohdalla - jossakin kohden ruskea on vaihdettu L2:n johtimeksi ja musta L1:n. Asialle on luultavasti ollut jokin hyvä syy - tai sitten ei - mutta noin kytkettynä se ainakin oli toiminut toistakymmentä vuotta ennen kuin satunnainen angry bird tai muu projektiili rikkoi liiketunnistimen kuvun. Nyt se taas toimii, joskin parin illan käyttökokemuksen perusteella arvelen, että vielä kerran täytyy kiivetä tikapuille hienosäätämään tunnistimen suuntausta.

Sunnuntaiaamupäivänä laitettiin jouluvalmistelut alulle ja leivottiin kolme keksilaatikollista pipareita, vanhalla hyväksi todetulla Paraisten reseptillä. Muita joululeivonnaisia ei vuosikausiin ole tehty - piparit riittävät hyvin.

Iltapäivällä käytiin urheilutalon kuntosalilla, jossa oli sunnuntaiseksi yllättävän paljon väkeä. Hallissa pelattiin miesten ykkössarjan etelälohkon lentopallo-ottelua. Kotijoukkueella oli hyvin kannattajia - en paljon liioittele sanoessani, että katsomo oli täynnä väkeä.

Pitkä viikonloppu paikallaan

Itsenäisyyspäivän ohjelmassa ei ollut pönötystilaisuuksia eikä edes päästy harjoittamaan isänmaallista hiihtämistä. Mutta aamukirkossa käytiin ja melkein jouduin tekstinlukijaksi. Melkein. Saatiin kutsu kirkkokahveille torin laidalle. Illalla poltettiin ikkunoilla kynttilöitä tunnin ajan.

Lauantaiaamuun osuivat talven ensimmäiset lumityöt. Naapurin Pekka oli samaan aikaan samoissa puuhissa. Jäljistä pääteltiin, että kauris oli yöllä käynyt tarkastamassa molempien pihat, josko löytyisi jotakin suuhunpantavaa. Niitä olisi mukava ruokkia, mutta se ei käy päinsä, koska maantie on lähellä.

Lumisade antaa toivoa hiihtokeleistä. Sunnuntaina puolisoni lähdettyä töihin menin laittamaan suksia hiihtokuntoon. Voidepakkia kaivellessani yllätyin iloisesti löytäessäni paperilapun. Olin timpurinkynällä kirjoittanut, millä voiteella minkäkin suksiparin pohja oli suojattu. Todennäköisesti ensimmäisenä käyttöön tuleva pari oli lapun mukaan varastoitu Startin violetilla, jolle ei tarvinnut tehdä muuta kuin siklata ylimääräiset pois. Ilman muistilappua olisin luultavasti levittänyt päälle kelivoiteen, mikä olisi ollut turhaa haaskausta.

Ladulle ei iltapäivälläkään lähdetty, kun arvelimme että sellaista ei ole. Jokamiehen ja -naisen sukset kun edellyttävät koneella tehtyä latua, eikä sellaisia ole tässä kylässä enää vuosiin ajettu kuin arkisin. Sen sijaan lähdettiin käymään kuntosalilla. Uusi kortti piti ostaa, ja maksuvälineeksi kelpasivat edelleen työpaikan liikuntasetelit. Kaksi tuttua miestä vuosien, ei vaan jo vuosikymmenten, takaa myi lippuja seuransa futsal-otteluun. Minä en tunnistanut, mutta minut tunnistettiin.

Vaihdettiin jokunen sana, ja mietin että tämä hetkikö oli anssikelamainen "1969"? Satunnainen kohtaaminen urheilutalon aulassa pilvisenä alkutalven sunnuntaina, kentällä joukkueet lämmittelemässä, katsomossa tyhjien paikkojen ja rivien välissä muutama uskollinen kotiseuran kannattaja. Kylä on pieni mutta liikkuva: väkeä tulee, menee ja tulee takaisin.

Jääkaappi hajosi sopivasti juuri ennen pitkää viikonloppua. Syömässä on sitten käyty lähisukulaisten ruokapöydissä. Lämmin kiitos kaikille!

Valokuvatorstain sinivalkoinen

Valokuvatorstai-blogissa ollaan tällä viikolla itsenäisyyspäivän värien tunnelmissa. Olisi pitänyt yrittää kaivaa vuodenaikaan paremmin sopiva kuva, mutta kuuluvathan sinivalkoiset värit kesäaikaankin.

Ja kiskoille. Kiskoauto, "Lättähattu" sinänsä on eräänlainen sinivalkoisen isänmaallisuuden symboli. Paitsi nostalgisissa muistoissa ajoista, jolloin Suomi oli vielä Suomi ja presidentit Kekkosia, myös varsinaisen historian näkökulmasta.

"Lättähatun" synty nimittäin liittyy valtiovallan pyrkimyksiin järjestää suomalaisille töitä. Vuonna 1954 Eduskunta keskusteli vilkkaasti vaunuhankinnoista ja Valtionrautateiden konepajojen työllisyystilanteesta. Kulkulaitosvaliokunta puolsi aloitetta vaunujen hankkimisesta nimenomaan työllisyysvaikutuksen perusteella, mutta valiokunnan mukaan konepajat eivät ehtisi hankkia riittävästi materiaaleja esitettyjen 21 makuuvaunun ja 300 tavaravaunun valmistukseen vuodeksi 1955.

Tästä huolimatta valtion vuoden 1955 budjettiin otettiin mukaan myös makuu- ja tavaravaunujen hankintoja, joskaan ei esitetyssä määrin. Budjettiesitys noudatteli rautatiehallituksen viisivuotissuunnitelmaa sikäli, että määräraha myönnettiin lisäksi ensimmäisten linjakelpoisten dieselveturien eli Vr11-sarjan sekä uusien Dm6-kiskoautojen tilauksiin.

"Lättähattujen", kuten monen muunkin radoillemme 1950- ja 1960-luvuilla ilmestyneen kalustotyypin synty liittyy siis viime kädessä työllisyyskysymykseen. Teknillisesti katsoen osa tuotantoon päätyneestä rautatiekalustosta oli kelvottomampaa kuin Pendolino huonoimpina päivänään. Osa oli aivan käyttökelpoista ja osa erinomaista. "Lättähattu" voidaan helposti katsoa kuuluvan viimeksimainittuihin.

Tekniseltä alkuperältään kyseessä ei ole kovinkaan suomalainen juna, vaan uumajalaisen Hilding Carlsson Mekaniska Verkstadin suunnittelema ja Ruotsin valtionrautateille satamäärin valmistettu tuote, jota Valmet tuotti ruotsalaisilta ostetulla lisenssillä. Suomessa malli sai dieselmoottorivaunua tarkoittavan sarjamerkin Dm6. Lempinimeksi ehdotettiin "Sinikkoa", mutta rillumarein vuosina kansa ei ylhäältä tulleita ehdotuksia paljon kuunnellut. Ajan paheksutun hattumuodin mukaan uutukaisesta tuli "Lättähattu". Viitisen vuotta sitten käyttöön tullut kiskoautojen kaukainen perillinen Sm5 Flirt olisi voinut taipua vaikka "capiksi". Jos näinä vuosina kiskoille saataisiin jokin, mahdollisesti polttomoottorikäyttöinen tai muutoin vanhaa "Lättää" enemmän muistuttava junayksikkö, voisiko se olla "fedora"?

Kun Dm6-sarjan pienet pyörät todettiin hankaliksi risteysvaihteista ajossa, tilattiin seuraavat kiskoautot suurempipyöraisinä. Pääasialliset muutokset uudessa sarjassa rajoittuivat telin rakenteen vahvistamiseen. Tämä sarja sai merkinnän Dm7.

Ensimmäinen Dm7 saatiin käyttöön vuonna 1955. Vuoteen 1963 jatkuneen tuotannon aikana Valmet teki yhteensä 197 Dm7-kiskoautoa ja lähes saman verran erityyppisiä liitevaunuja. Viimeiset Dm7:t varustettiin aiemman nelivaihteisen vaihteiston sijasta viisivaihteisella, jolloin suurin nopeus kohosi 95 km/h:sta 115 km/h:iin.

Suurimmillaan kiskoautokaluston merkitys oli 1960-luvun alkupuoliskolla, jolloin Dm7-sarjan käyttö kattoi lähes koko rataverkon. Kiskoautojen ominaisinta tehtäväaluetta oli paikallisliikenteen hoito, jossa ne korvasivat höyryveturivetoiset junat.

Kiskoautot alkoivat väistyä 1970-luvun lopulla veturijunien tieltä, ja Dm7-sarjan

käyttö säännöllisessä liikenteessä päättyi toukokuussa 1988. Nykyään Dm7-kalustoa on nähtävillä mm. Suomen Rautatiemuseossa, Veturimuseossa ja Keitele-museossa.

Dm7-kiskoautosta tehtiin aikojen saatossa kaksi muunnosversiota: vuonna 1971 kolme vetovaunua muutettiin kiitotavaraliikenteeseen sopiviksi siten, että kaikki matkustajapaikat poistettiin ja näin saatua tilaa käytettiin tavaraosastona. Näiden kiskoautojen sarjamerkki oli DmG7. Vuosina 1970-85 muutettiin 16 vetovaunua sähköratojen tarkastus- ja korjausvaunuiksi, joiden sarjamerkki oli Ttv. Näiden tummanpunaisten vaunujen katolle rakennettiin työtaso ja sisätilat muutettiin käyttötarkoitukseen sopiviksi.

Kuvassa on Porvoon Museorautatie ry:n Dm7-kalustoa kuvattuna Valkeakoskella heinäkuussa 2005. Kyseessä oli saksalaisen rautatieharrastusyhdistyksen tilausmatka.

Pohjanmaalla

Ellen tykkäisi niin paljon junalla matkustamisesta, sanoisin että viime aikoina on ollut lii... - no, ainakin aika paljon - työreissuja. Tänäänkään en joutunut pettymään Pendolinoon. Yksi vei kotiasemalta Tampereelle ja toinen jatkoi siitä eteenpäin. Tampereelta lähdettiin neljä minuuttia myöhässä, mutta se ajettiin kiinni Haukinevan molemmin puolin. Parkanon radalla päästiin nopeusnäytön mukaan parhaimmillaan 196 km/h:n nopeuteen.

Päivä on mennyt eteläisellä Pohjanmaalla ICT-alan ammatillisten tutkintojen uudistamisen parissa. Huomenna jatketaan aiheeseen liittyvien opetushallinnollisten asioiden, joskin enemmän rutiini-sellaisten kanssa tutkintotoimikunnan kokouksen merkeissä.

Pitkiä, aina ICT-boomin varhaisvuosista saakka juontuvia, perinteitä kantavista tietokoneasentajan ja tietoliikenneasentajan ammatti- ja erikoisammattitutkinnoista ollaan siirtymässä uuteen aikakauteen. On aikakin, koska enää vuosiin näitä kahta alaa on ollut vaikea erottaa toisistaan. Yhtäältä tietoliikennepuolella tietokoneista irrallisen puhelintekniikan aurinko on jo laskenut. Toisaalta nykyaikaisella tietokoneella tai sen ohjelmistoilla ei tee juuri mitään ilman tietoliikennettä. Viime vuosikymmenen puoliväin jälkeen tehtiin sekä ehdotuksia tutkintojen yhdistämiseksi että uusittiin niiden sisällöt. Viimeksimainittu toimenpide teki niistä sisällöllisesti melko pitkälle tosiaan vastaavat, ja jokin aika sitten opetus- ja kulttuuriministeriö päätti tutkintorakenneuudistuksessaan yhdistää ne myös muodollisesti.

Uusien tutkinnonperusteiden laatimistyö on hyvissä käsissä. Työryhmää vetää legendaarisen MikroMikon pääsuunnittelija, nykyisen ison ICT-yrityksen johtaja. Sihteerityö on annettu näyttötutkintojen laadunvarmistuksesta alusta lähtien huolehtineen ALVAR-organisaation kivenkovan asiantuntijan kynän ja näppäimistön alle.

Joskus viime vuosikymmenen alkupuolella, kun ICT-alan koulutusta ja tutkintoja järjestettiin vielä paljon ympäri maata, vastaavankaltaiset suunnitteluseminaarit keräsivät auditorioita täyteen. Nyt paikalla oli laskujeni mukaan seitsemän tutkinnonjärjestäjän edustus ja lisäksi jonkin verran meitä asian ympärillä muutoin puuhailevia alan yrityksistä, ammattijärjestöistä ja oppilaitoshallinnosta. Enemmänkin olisi Koulutuskeskus Sedun hulppeisiin tiloihin mahtunut. Toisaalta tänä päivänä viestit varsinkin niiltä tahoilta, joiden päätehtävä on jotain muuta kuin koulutuksen ja tutkintojen järjestäminen ja kehittäminen, kulkevat mieluummin kaapeleilla tai radiotaajuuksilla kuin kiskoilla tai kumipyörillä.

Kurssi käyty

Maaliskuussa se alkoi, hiihtolomalla Äkäslompolossa kirjoittelemalla iltaisin lakitietoon liittyviä ennakkotehtäviä. Ja tänään loppui. Työterveyslaitoksen järjestämä 65. työsuojelupäällikkökurssi nimittäin. Kurssiin kuului neljään jaksoon sijoitettuina 13 lähiopetuspäivää Helsingissä. Lähiopetusjaksojen välillä tehtiin, ennakkotehtävät mukaan lukien, kahdeksan etätehtävää. Ne olivat yleensä muutaman sivun laajuisia essee-tyyppisiä oman työpaikan työsuojelun johonkin osa-alueeseen liittyviä kuvauksia. Päättötyönä oli laajempi kehittämistyö. Valitsin niinkin simppelin aiheen kuin työsuojelun toimintaohjelman laatimisen. Se on aivan peruskauraa, mutta kun uusi sellainen täytyi joka tapauksessa tehdä seuraavalle nelivuotiskaudelle, hoitui kaksi asiaa samalla. Jotkut kurssilaiset olivat tehneet empiiriseen aineistoon perustuvia tutkielmia, toiset taas raportoivat konkreettisista turvallisuudenkehittämishankkeitaan.

Kurssilla oli reilut 30 osallistujaa. Suurin osa tuli teollisuudesta. Julkista sektoria oli edustettuna Puolustusvoimain, Rajavartiolaitoksen, verohallinnon ja kolmen eri ammatillisen oppilaitoksen kautta. Ammattikouluissa on toden teolla herätty turvallisuustyön tärkeyteen, mikä on hyvä asia. Teollisuuden työsuojelupäälliköt tuntuvat olevan usein päätoimisesti turvallisuustyössä, kun taas meillä julkisen sektorin ihmisillä varsinainen virkatehtävä on jokin muu, ja työsuojelupäällikön tehtävää hoidetaan sen ohessa. Ainakin itselleni järjestely sopii mainiosti, koska turvallisuuden kehittäminen on tärkeimpiä kehittämisen osa-alueita. Voin tunnustaa, että en tiennyt työsuojelusta juuri mitään puolisentoista vuotta sitten, kun edeltäjäni päätettyä jäädä eläkkeelle minua kysyttiin jatkamaan hänen työtään. Suostuin ehdolla, että pääsen pikimmiten työsuojelun peruskurssille. Sen tehopaketin jälkeen tietoa olikin tarpeeksi uuden tehtävän aloittamiseen.

Peruskurssilla ihastuin Työterveyslaitoksen koulutukseen. En erityisemmin arvosta niinsanottuja täsmäkoulutuksia. Esimerkiksi työssäni tarvittavaa hallinnollista tai lainopillista tietoa olen ammentanut paljon enemmän ja paljon syvemmältä avoimen yliopiston hallintotieteen ja julkisoikeuden opintojaksoilta kuin käytännönläheisiksi ja tehokkaiksi mainostetuilta - ja yleensä kalliilta - täsmäkursseilta. Täsmäkurssien sovellettavuus on yleensä heikon ja olemattoman väliltä. Työterveyslaitoksen koulutustapa sijoittuu jonnekin opintokokonaisuuksien ja täsmäkurssien välimaastoon, kuitenkin selvästi keskitason paremmalle puolelle ja minusta vastaa hyvin tarkoitustaan.

Työsuojelupäällikkökurssista ei voi sanoa, että tulipahan käytyä. Kurssin eteen piti tehdä työtä, ja mikä parasta, sellaista työtä, joka on ollut suoraan hyödynnettävissä oman työpaikan turvallisuuden hyväksi.

Kirkossa ja kasinolla

Kurssin viimeisellä lähijaksolla majoituin kaksi yötä pääkaupungissa. Pitkät koulupäivät eivät innostaneet harjoittamaan kiskoliikennematkailua raitiovaunun toimintasädettä laajemmalla alueella. Keskiviikon iltaohjelmaksi keksin pistäytyä Temppeliaukion kirkossa ehtoollistuokiossa. Ihan ensi kertaa en paikalla käynyt: kirkko kuului peruskoulun viimeisellä luokalla luokkaretkikohteisiin. Suurta väkimäärää ei keskiviikon iltatuokio kerännyt. Mutta kirkko on upea. Muistan ihailleeni sitä jo 15-vuotiaana, ja keski-ikäisen silmin vielä enemmän. En ihmettele, että tuota vuonna 1969 - taianomainen vuosi, kun aika ei pure moniinkaan sen tuotoksiin - valmistunutta temppeliä jotkut ovat pitäneet jopa merkittävimpänä suomalaisen arkkitehtuurin luomuksena.

Torstai-illan viettopaikka oli arvorakennus sekin, Fennian talo Rautatientorin laidalla, mutta muutoin se joltisestikin poikkesi kirkosta. Työsuojelupäällikkökurssin päätösillallinen oli järjestetty Raha-automaattiyhdistyksen ylläpitämään Casino Helsinkiin. Ennen tuhtia hampurilaisateriaa - joka nimestään huolimatta oli koko lailla erilainen kuin standardinmukainen Hese-mättö - tutustuttiin talon turvallisuusjärjestelyihin. Niihin olin kompastua heti aluksi. Sisään ei ylipäätään pääse ilman kuvallista henkilöllisyystodistusta. En tiennyt asiasta etukäteen enkä tapaa kuljetella henkilöpapereita mukanani. Selitykseni paperittomasta siirtokurssilaisesta Hämeen rajamailta hellytti vastaanottovirkailijan niin, että pääsin muun ryhmän mukana sisään. Aterian jälkeen saatiin kahden euron arvoiset pelitiketit talon puolesta. Yksi voitti 120 euroa, toinen 10 senttiä, useimmat eivät mitään. Omani säästin muistoksi. En ole pelimies, vaikka puolisoni mielestä viihdynkin joskus liikaa kännykän Angry birdsin parissa.

Päivä mainostuksen kohteena

Työpäivä meni Keilalahdessa Microsoftin tuoteuutuuksiin tutustuessa. Pääkaupunkiseutumatkan huono puoli oli, että raitiovaunulla ei tällä kertaa päässyt kulkemaan. Sitten viime näkemän on Espoon suunnan bussien lähtöpaikkakin vaihtunut rautatieasemalta linja-autoasemalle. En ole paikalla ennen käynyt, joten kysyin ruuhkabussin vierustoverilta, missä kannattaa jäädä pois. Tein alkuasukkaaksi olettamani neuvojan ohjeen mukaan. Pian totesin, että olisin voinut hyvin jatkaa vielä yhden pysäkin välin ja rikkoa merituulenpuuskissa sateenvarjoani vähän vähemmän.

Tilaisuuden aluksi yhtiön edustaja ilmoitti pontevasti, miten Microsoftin strategiassa yritys ei ole enää ohjelmistoyritys vaan ennenkaikkea palveluiden ja laitteiden tuottaja. Ohjelmistoista silti pääasiassa puhuttiin.

Lienen ennenkin maininnut seikasta, että kun tietotekniikan merkeissä koolla on opettajia, lähes jokaisella on tablettityyppinen päätelaite, jollakulla harvalla ehkä Applen tyylikannettava. Tietohallintoihmisten varustus taas on melkein poikkeuksetta pienikokoinen ja vähän vanhanaikaisen näköinen kannettava - merkiltään yleensä Lenovo, joskus HP - sekä älypuhelin, nykyään useimmiten Lumia. Oma varustukseni on jälkimmäistä sarjaa, joskin tykkään hauskuuttaa kollegoja aktiivikäytössä olevalla virallisella työpuhelimellani, Nokian 3310:lla. Jossakin opetusalan ITK-päivillä moista varustusta katsotaan pitkään.

Eipä kannettavani tainnut tänäänkään oikein kotonaan olla. Microsoftilta siinä on vain käyttöjärjestelmä varusohjelmineen, tietoturvaohjelmisto ja puhelimen liittämiseen tarvittava Zune. Muu on enimmäkseen avoimen lähdekoodin tavaraa tai muuta vapaalevitteistä.

Sen verran Microsoftin uuden strategian mukaista laitteistopainotteista strategiaakin päivän aikana sivuttiin, että kokeiltavana oli muutama tablettilaite. Järeimmissä malleissa on jo i5-tyyppinen prosessori, joten kunnon näppäimistöllä varustettuna tuollainen olisi ainakin paperilla täysiverinen kannettavan korvike. Itse pidin Nokian 2520 -tabletista, joka oli lumiamaisesti kevyt, siro ja tyylikäskin, ja ennen muuta tabletin olemassaolon perusta, kosketusnäyttö, tuntui toimivan hyvin. Huono puoli siinä on ominaisuuksiltaan melko rajoittunut Windows RT -käyttöjärjestelmä. Mutta jos katsoisin tarvitsevani tablettia, hankkisin luultavasti Nokian.

Tuttua tavaraa

Perjantai-ilta meni vaihteeksi kulttuuriharrasteen parissa, kun puolisoni ja hänen ystävättärensä kanssa käytiin kuulemassa Tampere Filharmonian toivotuimpia klassikoita. Voiko sitten tällaisten pikku makupalojen, monelta osin loppuun jauhettujen, kuuntelua niin kulturelliksi sanoa, on tietysti makuasia. Tykkäsin silti, ja niin näemmä moni muukin. Eikä vähiten siksi, että helsinkiläisten karkottama uusi intendentti juonsi erinomaisesti. Tampere Filharmonia on aina ollut hyvä, mutta uudetkin tuulet, ainakin tällaiset, ovat tervetulleita.

Niin musiikillisesti valveutunut en ole, ettenkö olisi saanut paljon uutta. Selvisi vaikkapa se, että joskus silloin, kun vielä tuli katseltua televisiota, Saint-Saënsin joutsenet mainostivat kahvia. Sibeliuksen Kurki-kohtausta taas olisin ilman käsiohjelman tekstiä arvellut nuoremman Itämeren eteläpuolisen kollegan, Vasksin tai Pärtin, teokseksi. Entisestään vahvistui ajatus, että niin järkimies kuin frankfurtilaisfilosofi Adorno monella tapaa olikin, hän tuomitsi Sibeliuksen en diggaa -sarjaan muutaman yksittäisen teoksen perusteella, vieläpä ulkomusiikillisin perustein.

Lauantaipäivä meni kokousmatkan merkeissä. Suomen Museorautatieliiton syyskokous pidettiin vaihteeksi Lahdessa sikäläisen rautatieharrastusyhdistyksen Topparoikan toimitiloissa kauniin 50-lukulaisen kerrostalon alakerrassa.

Liiton mahtipontinen uusi nimi on yhdistysrekisteriviranomaisen hyvin perustein edellyttämä: vanhan Rautatiemuseoiden ja -harrastajien liiton RMHL:n uudeksi ja vähemmän harrastelijamaiseksi nimeksi esitettiin ensin Museorautatieliittoa, mutta valtionhallinnon virkamieskunta katsoi sen olevan liian lähellä kapearaiteisiin erikoistunutta Museorautatieyhdistystä ja hyvä niin. Nyt asianharrastajilla on nimeäkin myöden valtakunnallinen kattojärjestö.

Kun vielä henkilövalinnoissa Ami lupautui jatkamaan varapuheenjohtajana ja Matti rahastonhoitajana, oli helppoa ryhtyä jatkamaan toiminnantarkastajana.

Miksi Kiina on Kiina?

Kiina on kiinaksi 中国 (Zhōngguó) eli Keskusvaltakunta tai Keskustan valtakunta. Länsimaissa vastaava nimi tunnetaan lähinnä satukirjailija Tolkienin teoksista, joissa se tosin taitaa olla lainattu ennemmin eurooppalaisesta muinaistarustosta kuin idän suurvallasta.

Nimi Zhōngguó on mielletty milloin yksikölliseksi, milloin monikolliseksi. Kiinan kielessä sanan kirjoitus- tai ääntämisasusta ei useinkaan suoraan näy, tarkoitetaanko sillä yksikköä tai monikkoa; poikkeuksia ovat mm. persoonapronominit.

Yksiköllinen Keskusvaltakunta oli kyseessä kiinalaisen kulttuurin antiikiksi kutsutulla Zhou-kaudella (meikäläisen ajanlaskun mukaan 1075-771 eKr.). Zhou-hallitsijoita olivat wángit (王), "kuninkaat". He olivat paitsi maallisia myös hengellisiä johtajia, joita kutsuttiin "taivaanpojiksi" (tiānzi,天子). Yhtäältä usko ylhäältä annettuun valtaan ja toisaalta reaalipoliittiset tekijät aiheuttivat sen, että kuninkaat ryhtyivät läänittämään valtakuntansa alueita ensin yhden mahtisuvun, Jin, jäsenille, sitten muidenkin tärkeiden sukujen päämiehille sekä lisäksi ansioituneille virkamiehille ja upseereille. Läänityksiä saaneiden vasallien, varsinkin "herttuoiden" (gōng, 公), alueista alkoi vähitellen kasvaa valtioita valtioissa. Niiden johtajuus periytyi isältä vanhimmalle pojalle.

Vasallivaltioita alettiin kutsua käsitteellä guó (国), jonka kirjoitusmerkin voi nykypäivän yksinkertaistetussakin mannerkiinalaisessa kirjoitustavassa havaita kuvaavan muureilla ympäröityä aluetta, kaupunkia. Samaan aikaan syntyi käsite guórén (国人), sanatarkasti "valtioihminen", joka nykyään tarkoittaa kansalaista, mutta aluksi lähinnä muurien suojassa asuvaa kaupunkilaista.

Monikollinen käsite Keskusvaltakunnat liittyy niihin levottomiin vuosisatoihin, joina vasallivaltiot kamppailivat keskenään johtajuudesta ja erilaisista taloudellisista eduista, eritoten ns. sotivien läänitysvaltioiden aikaan vuosina 475-221 eKr. Suurimman osan näistäkin vuosisadoista Zhou-dynastia, ensin läntinen, sitten itäinen, oli muodollisesti johdossa, mutta sen tosiasiallinen ylivalta oli yhtä mitätön kuin Saksalais-roomalaisen keisarikunnan asema myöhemmin sydän- tai myöhäiskeskiaikaisessa Euroopassa.

Taistelevien läänitysvaltioiden kaudella Keskusvaltakunniksi nousi lopulta seitsemän valtiota: Chu, Hán, Qi, Qín, Wei, Yan ja Zhào.

Sotivien läänitysvaltioiden kaudella on toinenkin mielenkiintoinen yhtymäkohta keskiajan eurooppalaiseen historiaan. Keskenään kiistelleet ja usein aseellisiinkin selkkauksiin päätyneet valtiot kamppailivat mm. siitä, kuka saa muodollisen ylivaltiaan, Zhoun, suojelijan aseman, mikä käytännössä tarkoitti johtavan valtion asemaa. Samalla tavallahan reilu vuosituhat myöhemmin Euroopassa taisteltiin siitä, mikä on paaville uskollisin valtakunta ja saa siten suojella paavinistuinta.

Vuosisatoja kestäneet sodat eivät olleet pieniä kahakoita. Siitä kertoo katkelma klassisten tekstien kokoelmaan Guwen guanzhiin päätyneestä muinaisesta tekstistä, jossa Zhao-valtion "pääministeri" vaikeroi piiritetyn kaupungin puolustusta johtaessaan: Mitä minä uskaltaisin neuvoa kuningastani tekemään? Miljoonan miehen vahvuiset joukkomme ovat kärsineet tappion tuolla jossakin, ja me täällä Handanissa olemme tiukasti vihollisen otteessa.

Taistelevista läänitysvaltioista vahvimmat olivat Chu ja Qín, joiden kummankin asukkaista suuri osa oli muita kansoja kuin hàn- eli enemmistökiinalaisia. Erityisesti Qín-valtion strateginen etu oli se, että siellä asuneet paimentolaiskansat olivat tottuneet elämään hevosten kanssa ja siten kasvattaneet paljon hyviä hevosmiehiä. Lopulta Qín-valtio vei voiton kilpailijoistaan vuonna 221 eKr. Eurooppalaisten kielten nimi, China, la Chine jne., johtuu sotivien läänitysvaltioiden voittajan, Qín-valtion, nimestä.

Bīngmǎyǒng

Vahvan Qín-valtion kuningas Zuangxiang kuoli meikäläisittäin vuonna 247 eKr. ehdittyään hallita vain muutaman vuoden. Koska vallanperimys oli läänitysvaltioissa jo varhain kehittynyt patrilineaariseksi esikuvavaltio Zhoun tavoin, valtaistuimelle nousi edesmenneen kuninkaan poika Zhao Zheng.

Nuori kuningas tunsi hyvin valtakuntansa voimavarat ja ryhtyi edeltäjiään voimakkaammin valloittamaan kilpailijavaltioitaan. Ensimmäisenä kukistui Hán vuonna 230 eKr. Vuotta myöhemmin Qín valloitti Zhào-valtion. Yan oli vuorossa vuonna 226 eKr., Wei vuotta myöhemmin ja Chu vuonna 223 eKr. Lopuksi Qín ahmaisi Qi-valtion vuonna 221 eKr.

Qín-valtion armeija hyödynsi aikansa tehokkainta sotateknologiaa. Liikkuvuus perustui hevosiin, suoja pronssihaarniskoihin ja -kypäriin ja iskuvoima jousipyssyihin. Jousimiehet olivat armeijan arvostetuimpia taistelijoita, koska he pystyivät tuhoamaan vihollisen jo matkan päästä. Heidän pääaseensa oli varsijousi, ampumanopeudeltaan melko hidas, mutta tarkka ja pitkälle kantava ase.

Viimein kuningas Zhao Zheng hallitsi suurten jokien hedelmälliseksi peltomaaksi tekemää aluetta, aluetta joka oli kuninkaalle ja hänen maanmiehilleen koko maailma ja joka nykyäänkin on Kiinan ydinalue. Saatuaan alueen valtaansa kuningas vaihtoi nimensä muotoon Qín Shǐhuáng (秦始皇), joka on länsimaissa käännetty tarkoittamaan Qín-valtion keisaria.

Lyhyeksi jääneen hallituskautensa aikana keisari pyrki rakentamaan maastaan suurvallan. Haavekuvana luultavasti siinsi muinainen Zhou. Kieltä tai ainakin sen kirjoitustapaa yhtenäistettiin, teitä kunnostettiin, rahajärjestelmää yhdenmukaistettiin ja pohjoisten valtioiden rajamuureja ryhdyttiin liittämään yhteen siksi rakennelmaksi, josta toista tuhatta vuotta myöhemmin oli tuleva kuuluisa Kiinan muuri.

Qín Shǐhuángiin pätee sama vuosisatoja myöhemmin kiteytetty viisaus kuin yksinvaltiaisiin ennen häntä ja hänen jälkeensä: "Vallalla on taipumus turmella ihmistä ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti eli ehdoton valta turmelee ihmisen ehdottomasti." Kiinan keisarit - mihin joukkoon voidaan tässä yhteydessä laskea monet myöhemmätkin hallitsijat Kānxīsta Máo Zédōngiin - ovat tähän tautiin poikkeuksetta sairastuneet.

Ensimmäinen keisari ryhtyi tavoittelemaan kuolemattomuutta. Yhtäältä hän lähetti retkikuntia etsimään yrttejä, jotka toisivat ikuisen elämän. Toisaalta hän alkoi rakennuttaa hovia ja armeijaa tuonpuoleista varten.

Tarinat kertovat, että keisari nautti vitamiinikseen muun muassa elohopeaa, mikä luonnollisesti joudutti siirtymistä tuonpuoleisen armeijan ylipäälliköksi.

Qín Shǐhuáng kuoli vuonna 221 eKr. Hänet haudattiin tuhansien sotilaiden turvaamana. Hautajaisissa oli erotuksena edellisten vallanpitäjien maahanpanijaisiin se, että hallitsijan ruumiin kanssa maan alle menneet olivat enimmäkseen savea, eivät vainajalle läheisiä ihmisiä.

Keisarin hovi oli pannut maansa kansantalouden voimavarat äärimmilleen ensin sodilla ja sitten tie- ja rajamuurirakennuksilla. Voi olla, että hautamonumentti oli enää pisara meressä. Silti tuhannet keisarin hauta-alueen terrakottasotilaat ovat panneet monet sukupolvet miettimään mittakaavaa.

Virallisen selostuksen mukaan terrakotta-armeija (bīngmǎyǒng, 兵马俑) löydettiin vuonna 1974, kun kolme Shaanxin maakunnassa asuvaa maanviljelijää olivat kuivana kesänä kaivamassa kaivoa viljelystensä vedensaannin turvaamiseksi. He löysivät maan alta ihmisen muotoisia kappaleina olevia patsaita, ja kaivonpaikkaa oli ryhdyttävä katsomaan toisaalta.

Elettiin vielä kulttuurivallankumouksen aikaa tai ainakin sen jälkimaininkeja. Kiinalla oli miljoonan kuàin tilaisuus osoittaa paikkansa maailman kulttuurikansojen joukossa, ja siihen panostettiin. Seudulla ryhdyttiin tekemään arkeologisia kaivauksia, jotka jatkuvat edelleen.

Tähän saakka on kaivettu esiin noin 8 000 terrakottasotilasta, jotka edustavat eri aselajeja jousimiehistä jalkaväkeen. Kaivausten yhtenä ongelmana on se, että useimmat patsaat ovat tuhoutuneet maan painon vuoksi. Toinen keskeinen ongelma on, että myös hyvässä kunnossa löydettävät patsaat kadottavat alkuperäiset kirkkaat värinsä välittömästi jouduttuaan kosketuksiin hapen ja auringonvalon kanssa. Tästä syystä keisarin varsinaiseksi hautakummuksi arveltua noin 1 × 3 km:n kokoista kukkulaa ei ole vielä uskallettu avata.

Kiinalaiset ovat esihistoriallisista ajoista saakka kunnioittaneet vainajiaan. Esi-isien palvonta on säilynyt kulttuurissa läpi suurten uskontojen ja oppien vaikutuksen. Haudanryöstäminen ei ole ollut läheskään yhtä yleistä kuin esimerkiksi Egyptin pyramidien kohdalla on tapahtunut. Mutta reaalipolitiikka on vaikuttanut Kiinassakin. Pian ensimmäisen keisarin kuoltua alistetuiksi itsensä kokeneet valtiot ryhtyivät tavoittelemaan menetettyä itsenäisyyttään. Niiden sotajoukot hyökkäsivät muun muassa vihatun keisarivainaan hautapaikalle, ei vähiten siksi, että siellä tiedettiin olevan tuhansia patsaita kenttäkelpoisissa aseissa, joihin kuului mm. varsijousia. Hyökkääjät veivät omiin tarpeisiinsa terrakottasotilaiden aseet, särkivät patsaita mielensä mukaan ja lopuksi sytyttivät tuleen patsaiden päällä olleet, niitä maan painolta suojelleet katokset. Lopputulos oli se, mitä vuoden 1974 kaivonkatsojat löysivät - maamassojen painosta murskautuneita patsaita.

Arkeologit ovat havainneet, että terrakotta-armeija on tehty sarjatuotantona. On ollut torsopajoja, jalkapajoja, käsipajoja, pääpajoja jne. ja lopuksi kokoonpanopajoja. Patsaat on näennäisen satunnaisesti kokoonpantu eri pajojen tuottamista osista, tietenkin niin, että osien kokonaisuus sopii yhteen - jousimies on jousimies ja hevosmies on hevosmies. Saven vielä ollessa märkää ovat viimeistelijät muotoilleet jokaisen sotilaan kasvoille yksilöllisen ilmeen. Niinpä terrakotta-armeijaan kuuluu kirkasotsaisia isänmaan puolustajia, kyllästyneitä gonamiehiä ja kaikkea siltä väliltä.

Terrakotta-armeijan kokoonpanoa tehdään tänä päivänä soveltuvin osin suoraan löytöpaikalla. Se on äärimmäisen hienovaraista palapelin rakentamista, kaukana Indiana Jonesin työnkuvasta.

Puolisoni kanssa kävimme parin kuukauden sisään toistamiseen katsomassa Kiinan ensimmäisen keisarin hautasotilaita, tällä kertaa Tampereella. 

Vapriikki-museokeskuksessa on esillä edustava, noin ryhmän vahvuinen otos, terrakotta-armeijaa. Ja kuten Tampereen museoissa on tapana, näytteillepano on huippuluokkaa. Yksi kohta jäi mietityttämään: Kiinan muurin panoraama, jonka alla oli ensimmäisen keisarin hautaan liittyvää esineistöä. Kuvan ja esineistön välillä on noin 1 200 kilometriä. Toisaalta näkyyhän Helsingissäkin lappilaista tavaraa ansaintamerkeissä.

Toisin kuin alkuperäisellä löytöpaikalla Xī'ānissa, Tampereella yleisöä oli ruuhkaksi asti. Ensin katsoimme vaikuttavat paikallishistorian ja luonnonhistorian näyttelyt, missä ilahduttavasti törmäsimme kiskoliikenteen tamperelais-turkulaistuttuihin kahdessa sukupolvessa.

Terrakotta-armeijan suhteen päätimme mennä mukaan opastuskierrokselle, mutta ensimmäiselle emme mahtuneet. Jos armeijan alkuperäisellä löytöpaikalla ei tänä syksynä ruuhkia ollut, oli Tampereella väkitiheys sitäkin suurempi.

Kerrottiin, että näyttely on Tampereella mahdollisesti viimeistä kertaa Kiinan ulkopuolella. Esineet kun ovat niin ainutlaatuisia ja herkkiä. Museoalan harrastelijan oli vaikea pidätellä hymyä. Kiinalainen jos kuka osaa kaupankäynnin. Siellähän niitä on varastossa vielä se 8 000 esiin kaivettuina ja kokoonpantuinakin satoja, eikä niiden säilyttämiseen ja esillepanoon ilmastoitua isoa teollisuushallia kummempaa paikanpäällä nytkään tarvita.

Lähteet:

Huotari, Tauno-Olavi; Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri. 5. tark. painos (1. painos 1990). Otava, Keuruu 2005.

Kallio, Jyrki (suom. ja toim.): Jadekasvot. Valittuja tarinoita Kiinan muinaisajoilta. Gaudeamus, Tampere 2005.

Junabongauksia

Olen käynyt työasioissa Helsingin Malminkartanolla enemmän ja vähemmän säännöllisesti runsaan 13 vuoden ajan. Matkan olen tehnyt aina junalla, koska se on helppoa ja nopeaa: kotiasemalta Pasilaan ja siellä vaihto Vantaankosken lähijunaan.

Tänään olin jäädä junasta Pasilassa. Vanhasta tottumuksesta odottelin Vantaankosken suuntaan menevää junaa raiteelle 7. Kesti aikansa hoksata, että viereiselle raiteelle "vasenta väärää" ajanut Sm5 on oma junani. Jossakin vaiheessa Vantaankosken radan liikenne on näemmä muutettu vasemmanpuoleiseksi.

Muutenkin päivän työmatka oli hyvä junabongausmatka. Keravalla lepäili lähes jokasyksyinen vieras, Speno-kiskonhiontajuna. Ja häpeä tunnustaa, mutta vasta tänään taisin tulla ensi kertaa luonnossa nähneeksi Edo-ohjausvaunulla varustetun IC²-junarungon. Se on paitsi tarkoituksenmukaisen myös tyylikkään näköinen. Kuinka ollakaan, paluumatkalla Pasilassa törmäsin muutoin harvemmin tapaamaani rautatieharrastustuttavaan.

Koulussa vaihteeksi opiskelemassa

Työn puolesta tulee käytyä aika paljon erilaisissa kouluissa. Eniten tietysti ammattikouluissa, mutta joskus muissakin. Mutta nyt olen päässyt peräti opiskelemaan kouluun, johon olen jo pitkään halunnut. Olen hakenut kahtena vuotena. Viime vuonna ei tärpännyt, mutta tänä syksynä oli minun vuoroni.

Eilen työpäivän jälkeen S89 vei Kuopioon. Matka meni paljon nopeammin kuin olin odottanut, vaikka Pendolinon nopeusnäyttö kertoi vaatimattomia lukemia taannoiseen itäiseen lajitoveriinsa verrattuna. Savon rataa ei tule pahemmin matkusteltua, ja tajusin että ylipäätään käyn sangen harvoin Lahti-Jyväskylä-linjan itäpuolella sijaitsevassa osassa maatamme.

Mutta nyt vietän muutaman päivän Pelastusopistolla. Ei minusta salskeaa pelastajaa tule, mutta yritän hakea aineksia pahan päivän varalle kuntayhtymän eräisiin viranomaistehtäviin.

Koska Kuopio(kin) on minulle varsin vieras kaupunki, olin ajatellut ajaa rautatieasemalta opistolle herroiksi taksilla, kun iltakin oli pimennyt jo aikaa sitten. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin ja etsin torin laidalta linja-autopysäkin. Ensimmäinen yritys oli huti. Ystävällinen, jotain muuta kieltä kuin suomea äidinkielenään puhuva kuljettaja opasti oikealle pysäkille. Olisiko ajatellut, että hämettä vääntävä on täällä yhtä muukalainen kuin hän? Oikean linjan, 23:n, löydettyäni jäin varmuuden vuoksi etupenkkiin ja pyysin kuljettajaa sanomaan, koska ollaan sopivalla pysäkillä.

Sopiva pysäkki oli aivan opiston edessä. Oppilaitos on melkoisen kokoinen kompleksi. Ja kaikki pelaa viimeisen päälle. Opiston ylläpitämästä majatalosta löytyi vielä viime hetkellä kysyttynä majoitus myös kurssijaksoa edeltäväksi yöksi, junayhteydet kun eivät suosi etelästä Kuopioon aamuksi haluavia. Kulkuluvat ja avaimet löytyivät sieltä, mistä piti. Niillä pääsi huoneeseen, tyylikkäällä tavalla askeettiseen, lähes steriiliin (varmaankin palokuorma on haluttu minimoida). Yllätys oli samalla tavalla myönteinen kuin neljännesvuosisata sitten sotaväkeen mennessäni, kun päädyin huomaamaan, että majoitustilat eivät ole mitään tsaarinajalta periytyviä kolkkoja tiilikolosseja vaan viimeistään edellisellä vuosikymmenellä rakennettuja, tuolloin ihan ajanmukaisia pienkerrostaloja.

Tämän oppilaitoksen opettajat, kuten valtaosa opiskelijoistakin käyttävät univormua. Oikeastaan me siviilivaatteiset erotumme joukosta.

Iltapuhteena kävin Antin, kurssikaverin, kanssa koulun kuntosalilla. Se kuulemma on aika kovassa maineessa. Toinen kurssikaveri Jani, täällä ei niin kauan sitten ammatin itselleen opiskellut, tuli näyttämään paikkoja. Varustus on levytankopainotteista, joskin yksi huone on omistettu pelkästään moderneille kuntopyörille, juoksumatoille ja vastaaville aerobisille laitteille. Oli siellä pari jonkinsorttista hiihtosimulaattoriakin, mutta en kehdannut kokeilla, kun näyttivät niin teknillisiltä. Tähdättiin ajankohtaan, jonka oppaamme kertoi olevan yleensä hiljainen. Tunti hikoilua alkoi olla täynnä, kun talon oikeita opiskelijoita saapui isommissa ryhmissä. Ajattelin, että nyt on sopiva aika lähteä pois kokemasta olevansa heikko ja menin sotkemaan vielä hetkeksi kuntopyörää.

Raskaamman raudan salin taululle on kirjoitettu elämänviisauksia. "No pain, no gain" oli esillä, mutta yksi suomennoksista hymyilytti: "Ei painoa, ei vaimoa". Nuoret miehet tykkäävät tietysti pullistella ja taitavat tykätä pullistelusta pitävistä tytöistäkin. Mutta näin keski-ikäisen kokemuksella sanoisin, että maltillisemmatkin liikuntaharrasteet ovat yksiä mukavimmista asioista, mitä oman kullan kanssa voi puuhailla.

Valokuvatorstain sanat

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tällä viikolla Valokuvatorstai-blogissa kuvataan sanoja. Kyseessä on kunnioitettavasti jo 300. aihe.

Sanat ovat myös kuvia, kuten semiootikot ovat sanoneet. Kiinan kaltaisen kielen sanoja on ehkä vielä helpompi ajatella kuvina kuin sanoja eurooppalaisissa kielissä, joissa käytetään latinalais- tai kreikkalaisperäisiä kirjaimistoja. Esimerkiksi onnettomuutta kuvaavassa merkissä 灾 (zāi) on tulen merkki 火(huǒ) päässyt livahtamaan katon alle. Turvaa tai turvallisuutta kuvaavan "yhdysmerkin" ensimmäinen osa on 安 (ān), rauha, jossa nainen 女(nǚ) lepäilee katon alla.

Viikon kuva-aihe oli omalta kannalta katsoen hyödyllinen. Se pani tekemään omatoimisesti hiukan tavallista enemmän työväenopiston kiinankurssin eteen. Puolisoni kanssa vietettiin iltaa etsien sanakirjasta radikaaleja, piirtovetoja ja merkityksiä. Kiinan sanakirjan käyttö kun on meikäläisten kielten sanakirjoista täysin poikkeava oma oppinsa, järjestelmällinen mutta haastava. Visuaalisena ihmisenä puolisoni on tässä taidossa ylivoimainen. Hän löytää monen merkin rakenteet, kun minä etsin ensimmäisen radikaaliosaa. On kivaa, kun kotona on hyvä tukiopettaja.

Pinyin-transkriptoituna teksti kuuluu jotenkin tähän tapaan:

Fáng fàn huǒ zāi rénrén yǒu zé

Rénrén fáng huǒ hùhù ānquán

Koska täälläpäin maailmaa yleinen käsitys Kiinasta on - kuten yleensäkin vieraiden maiden ja kulttuurien kohdalla - rankasti yksinkertaistava ja joitain yleensä melko dramaattisia piirteitä ylikorostava, olisi helppo ajatella, että seinään maalatut punaiset sanat ovat poliittisia iskulauseita, joko vallanpitäjiä tukevia tai heitä vastustavia. Mutta ei, kiinalainenkin kulttuuri on ensisijaisesti arkipäiväisen käytännöllistä aivan kuten omamme.

Työväenopistokiinalla tulkitsimme seinätekstin seuraavasti:

Jokaisen velvollisuus on olla esimerkkinä palontorjunnassa.

Jokainen vartioi tulta kotien turvaksi.

Sanat on valokuvattu viime kuussa Běijīngissä, eräässä yllättävän lähellä keskustaa sijaitsevassa vanhakantaisessa korttelissa. Se ei ole niitä menneitä vuosisatoja romantisoivia entisöityjä ja monelta osin täysin uudelleenrakennettuja hútòng-alueita, joita turisteille mielellään esitellään. Mutta noissa kortteleissa käveleminen on paljon mielenkiintoisempaa. Tämä ei liity enää Valokuvatorstain aiheeseen, mutta sallittakoon toinen kuva ympäristöstä, jossa sanat esiintyvät.

P.S. Kiinan taitajilta otetaan mieluusti korjauksia vastaan!

Talven kolkutellessa

Viikolla talvi kolkutteli pellon päässä ja viikonlopun tullen jätti maahan valkeat terveisensä. Talvirenkaat on tullut vaihdettua keskimääräistä aiemmin.

Loppuviikon päivien tuuli on tyhjentänyt pihapuut lehdistä melko puhtaaksi. Ilman lumihaituvaa olisi vietetty haravointiviikonloppua. Nyt jäi aikaa käydä lauantaina veturitallilla katsomassa, kun "Lättähatun" liitevaunu EFiab 11655 pääsi lajitoveriensa seuraan Keski-Suomeen.

Sunnuntaina pestiin pihaviljelysten ruukut ja sen jälkeen käytiin tutustumassa kesän aikana uudistettuun urheilutalon kuntosaliin. Paljon oli uusia hienoja laitteita, joilla sai hien pintaan.

Juhlailtaa ja työpäivää

Eilen illalla pääsin vieraaksi Valkeakosken lukion 90-vuotisjuhliin. Koulu on oppimisympäristönä luultavasti hienoimpia ellei jopa ykkönen maamme lukioista. Oman työmaani, ammattikoulun, naapurina uusi lukio oli toki tuttu. Mutta sen 90-vuotias historia ei niinkään - lienenkö sitten lukenut vääriä kappaleita koulun vanhan rehtorin O. Vuorisen kirjoittamista jykevistä kuntahistorioista.

Opiskelijoiden esittämää ohjelmaa katsoessa palautui ensin mieleen 1980-luvun suomalainen koulu. Hyvä koulu, josta jossain kaukana oli yhdysvaltalainen taidelukio. Elettäessä 2010-lukua Valkeakosken lukion opiskelijoiden esittämät musiikkiesitykset menivät heittämällä yli sen, mitä aikanaan kelpuutettiin kansainväliseen televisioon Famessa.

Lauantai pidettiin kotipihapäivänä lapion ja haravan merkeissä.

Otin kokeeksi puolisoni suosiman mutta itse karttamani leveälapaisen muoviharavan, kun vakinainen käyttäjä puuhaili sipuli-istutusten parissa. Hämmästyttävän tehokas työkalu! Olen tähän päivään saakka suosinut kapeaa rautaista mallia, joka tarjoaa hyvän sammaleenpoistokyvyn ohella hauskan äänimaailman. Mutta muovinen piikikäs oli paitsi yli tuplaten rautaista nopeampi myös aivan kelpo ase sammalsodan syysoffensiivissa. Ehkäpä menen maatalousliikkeeseen ostamaan samanlaiseen.

Kotipihassa lokakuu on edennyt aikansa aiheeseen. Siihen vaiheeseen, että lehtiä on koivukin maahan saakka pudottanut ehtiä.

Päivällisen valmistamisen aikaan radiossa ihailtiin Reino Helismaan sanoituksia myöhempää suomalaista kevyttä musiikkia mollaten. Helismaan tekemät sanoitukset ovat hyviä minunkin mielestäni, mutta en ymmärrä, missä kohden ne menisivät yli tämän tai edellisen vuosikymmenen lähes kalevalaisesta Suomi-rapista, puhumattakaan Syrjän veljesten riimittelyistä. Tosin en tiedä, tarvitsivatko Eput muita esikuvia kuin äitinsä (sic!) tai tunnistaisivatko hyvät suomi-hiphopparit edes omiaan.

Iltasaduksi puolisoni lukee Arvo Turtiaista. Helismaallakin taisi olla parempansa jo ennen omaa aikaansa.

Valokuvatorstain unen ja valveen rajalla

Valokuvatorstai-blogissa viikon aihe on unen ja valveen rajalla.

Tästä aiheesta kirjoitin aiemmin, mutta edelleen on sanottava, että omin konein kääntölavalle rullaileva väliraskas tavarajunaveturi Tv1 nro 933 oli kuin aistit terävänä nähtyä unta. Ja niin tulistinveturi kuin "Jumbo" onkin, se on monen rautatieharrastajan märkä päiväuni.

Museoveturin valveunenomaiset ensimetrit on Risto Parkkolan ansiosta tallennettu myös liikkuvaksi kuvaksi.

Piakkoin ilmestyvästä Resiina-lehdestä voidaan lukea projektin alusta saakka mukana olleen Heikki Kellomäen mainio artikkeli 1970-luvulla alulle pannusta hankkeesta, jonka ikään kuin sivutuotteena syntyi vuonna 1978 Museoveturiseura ja siitä edelleen vuonna 1985 Veturimuseo. Ja viimein, syyskuussa 2013, toimiva höyryveturi.

Kasvimaa tyhjäksi

Mikkelinpäivänseutua on pidetty perinteisesti perunannostopäivänä. Mikkeli tyhjentää pellot ja lukitsee riihet, on kansanperinteessä sanottu.

Tänään siis marssittiin kuokka olalla pienelle perunamaallemme kellojen kutsuessa kylällä väkeä kirkonmenoihin. Emme ole vuosiin hankkineet varsinaista siemenperunaa, vaan viljelleet hyvällä omallatunnolla jotakin marketista saatavaa lajiketta. Tänä vuonna oli Nicolaa, neeker-jazz-perunaa, kuten sitä meillä tavataan kutsua vanhan iskelmän kunniaksi ja vailla mitään rotusyrjinnällisiä merkityksiä.

Samalla tuli nostettua punajuuret, porkkanat ja lantut. Viimeksimainitut olivat heräteostos keväisellä puutarhamyymäläreissulla. Lanttu ei tiettävästi ole kovin helppo viljeltävä ainakaan, kun ei halua käyttää torjunta-aineita. Jonkun lantun oli mato popsinut kesäevääkseen, mutta saatiin sentään laatikon ainekset jouluksi. Eikä tikkujakaan ollut höylättäväksi asti. Vähän piti maistaa, ja sanoisin, että maku oli aika lähellä naurista. Siitähän lanttu on yhdessä kaalin kanssa joskus muinoin risteytynyt, nykyisen Suomen alueella mahdollisesti ensimmäisiä kertoja juuri näillä hämäläisten mailla.

Pitkä vuorokausi

Kun lähtee Beijingistä vähän ennen yhtätoista aamupäivällä, pääsee Mongolian, Venäjän ja Tikkurilan kautta kotikylän rautatieasemalle sopivasti iltapäiväneljäksi. Ennen saunaa ehtii hyvin käymään kaupassa ja poikkeamaan veturitallilla.

Viimeksi kuluneen viikon luoman päivärytmin mukaan kello alkaa tätä kirjoitettaessa olla kaksi yöllä. Päättyvä viikko oli myöhäinen kesälomaviikko, mutta nyt lienee lupa väsyttää.

Se liikkuu sittenkin

Yhdessä ensimmäisistä blogimerkinnöistäni, reilu vuosikymmen sitten, kirjoitin:

Museo on sulkeutunut jo pari tuntia sitten. Toistasataa vuotta vanha veturitalli on viileä. Askelten ääni kaikuu avarassa tilassa. Tilan korkeus ja kantavina seininä toimivien väliseinien kaariholvit luovat kirkkomaisen vaikutelman. Joitakuita hämärän tallin suuret veturit melkeinpä pelottavat. Minusta ne ovat kaikesta teräksisestä elottomuudestaan huolimatta hyvin ystävällisen näköisiä.

Vaikkapa K3 (tai Tv1, miten haluatte), Suomen raskaiden vuosien unohdettu työjuhta hiljaisena, nöyränä mutta silti voimaa uhkuvana. Tampellan valmiste, muuten. Kuin teräs hiljaa kuiskaisi: "Koskas taas lähretään?"

Vastaus kuiskaukseen olisi ollut: "Kymmenev vuatta, kaks kuukautta ja yks viikko. Sitte taas lähretään." En olisi uskonut. Museoveturi mikä museoveturi. Kiva katsella ja se siitä.

Tänään tuo Tampellan vuonna 1938 valmistusnumerolla 484 tuottama väliraskas tavarajunaveturi K3/Tv1 nro 933 höyrysi omin voimin ikuiselta vaikuttaneen leposijansa edestä kääntölavalle ja edelleen tallitielle.

Veturimuseota ylläpitävän Museoveturiseuran väki, etunenässä Jussi, Simo ja Heikki, ovat kunnostaneet veturia isompaa meteliä pitämättä. Viime aikoina on tehty vesipainekokeita, eilen 15 kiloon saakka, eikä vuotoja ole ilmennyt. Eilen oli kattilan esilämmitystä, ja tänään veturimestarit ryhtyivät nostamaan höyrynpainetta.

Veturitallille alkoi kerääntyä väkeä jo aamuvarhaisella - arkiaamun kyseessä ollen kuka minkäkin mahdollisuuden myötä. Olin tällaisena sopivana päivänä päättänyt vähentää ylityötuntisaldoa, jonka kertymistä on edelleen vaikea ehkäistä. Simo ja Juha hoitelivat päivän pääosan esittäjän pihalle Veturimuseon uskollisella työjuhdalla Move21/Dv100:lla. Kerta kerralta iso höyryveturi on lähtenyt aina vain kevyemmin pienen dieselin mukaan. Tyhjänäkin, ilman vettä ja polttoainetta, Tv1 painaa 70 tonnia, kun taas Dv100:n paino on 12 tonnia.

Tieto höyryssä olevasta Tv1:stä oli näemmä tavoittanut rautatiehistoriasta kiinnostuneet pääkaupunkia myöten. Kameraväkeä alkoi saapua veturitallille parahiksi, kun olimme saaneet naulat kiskotuiksi Veturimuseon nurkkiin kasautuneesta jätepuutavarasta ja pätkittyä sen pesään sopivaan mittaan. Kuivan koivuhalon mausteeksi tarjoiltu "sekapuu" nimittäin sai aikaan sangen höyryveturimaiset savut. Asemalaiturillakin kaiveltiin esiin valokuvan ottamiseen sopivia välineitä.

Ilmapumppu lähti jyskyttämään ja generaattori surraamaan. Kuulosti jo melkein liian hyvältä ollakseen totta. Onhan täällä ohi kulkevia ja viivähtäviä höyryvetureita palveltu ja palvellaan edelleen, mutta tässä äänimaisemassa oli jotakin paitsi jumbonjykevää myös jotakin omaa.

Iltapäivän edetessä veturin koekäyttö eteni siihen, että oli aika testata omin konein liikehtimistä. Dv100 ajettiin höyryveturin edestä sivuraiteelle (vaihtotyösuunnitelma oli pientä uhkapeliä, mutta tosiasia on se, että Tv1:n kanssa yhtäaikaa Toijalan kääntölavalle ei mahdu yksikään sitä mielekkäällä tavalla siirtämään kykenevä moottoriveturi; tässä kohden unohdamme pienen Pedershaabin kiusaamisen joskus kauan sitten).

Nähtiin se, mitä kaikki paikalla olleet eivät ehkä uskaltaneet odottaa. Tv1-sarjan höyryveturi, "Jumbo", monien vanhan liiton rautatieharrastajien eniten ihailema suomalainen höyryveturi liikkeellä omin konein. Testiratana käytettiin vuosituhannen vaihteen tietämissä pussiraiteeksi supistunutta ns. Itäistä tallitietä, jota "Jumbo" rullaili tyylikkäästi edestakaisin. Mukana ollut veturinkuljettaja ehdotti, että hän kysyy kauko-ohjaajalta vaihtotyöluvat ja ajellaan herroiksi ratapihalla. Ihan sen aika ei tänään vielä ollut. Pätkä elävää kuvaa on nähtävissä Youtubessa.

Toijalassa on toimintakuntoinen höyryveturi. Toijalassa on toimintakuntoinen höyryveturi! Kiitokset projektissa mukana olleille ja oleville (työtä vielä riittää) ja aivan erityisesti Jussille, Simolle ja Heikille!

Consolidation

Onnistuneeksi osoittautuneen voimakkaan H8-tyyppisen henkilöliikenneveturin rinnalle suunniteltiin vastaavan kokoinen tavaraliikenneveturi, joka sai sarjamerkin K3, vuoden 1942 sarjamerkkiuudistuksen jälkeen väliraskasta tavarajunaveturia tarkoittava Tv1. K3/Tv1:stä tuli Valtionrautateiden toiseksi runsaslukuisin höyryveturisarja heti siitä johdetun K5:n (vuodesta 1942 Tk3:n) eli "Pikku-Jumbon" jälkeen. Vuosina 1917-44 K3/Tv1-vetureita valmistettiin yhteensä 142 kpl. Lisäksi toimitettiin kuusi veturia Latvian rautateille.

K3/Tv1:n pyörästöjärjestys on samanlainen kuin kevyissä tavarajunavetureissa K1:ssä ja K2:ssa (vuodesta 1942 sarjamerkit Tk1 ja Tk2) eli yksi johtoakseli ja neljä yhteenkytkettyä vetoakselia. Sen sijaan Tv1:n työpaino oli yli 50 % suurempi kuin Tk2:n. Tosin suuri paino rajoitti veturisarjan käyttöä erityisesti alkuaikoina. Kokoon ja painoon liittyen veturisarja sai jo varhain kutsumanimen "Jumbo".

Pääosan K3/Tv1-vetureista valmisti tamperelainen Tammerfors Linne & Järnmanufaktur Ab eli Tampereen Pellava- ja Rauta-Teollisuus Oy, sittemmin Tampellana tunnettu tehdas, mutta myös tamperelainen Oy Lokomo Ab, ruotsalainen Nydqvist & Holm AB eli NOHAB ja saksalainen Hannoversche Maschinenbau AG eli Hanomag rakensivat niitä.

K3/Tv1-veturit hoitivat pääosan Valtionrautateiden raskaasta tavaraliikenteestä 1920-1940-luvuilla sotavuodet mukaan lukien. Pääradoilla Tr1- ja Tr2-veturit, "Ristot" ja "Trumanit" ottivat raskaimmat tehtävät sitä mukaa kuin kyseisiä vetureita valmistui tai saatiin maahan, mutta Tv1-sarjan käyttö jatkui aktiivisesti 1960-70-lukujen taitteeseen.

Pääosa Tv1-vetureista hylättiin ja siirrettiin ns. vetovoimareserviin eli varastoitiin kriisiaikoja silmälläpitäen asevarikoille vuonna 1969 ja loput vajaa vuosikymmen myöhemmin. Kriisivarastojen purkamisen jälkeen sarjasta on säilynyt neljä veturia: nrot 609 (Haapamäen Höyryveturipuistossa), 933 (Veturimuseossa Toijalassa), 940 (Lapinlahdella Matin ja Liisan asema -huoltoaseman pihalla) ja 943 (Ylivieskan veturitallilla).

Teknisiä tietoja:

Pyörästöjärjestys yhdysvaltalaisittain 2-8-0 "Consolidation", saksalaisittain 1'D

Paino työkunnossa 97,5 t

Kokonaispituus 17,8 m

Kattilan työpaine 12 kp/cm² (vuodesta 1938 rakennetuissa vetureissa 13 kp/cm²)

Höyrykoneen teho 1008 hv

Vetovoima liikkeelle lähdössä 103 kN

Suurin nopeus 60 km/h.