Miksi Kiina on Kiina?

Kiina on kiinaksi 中国 (Zhōngguó) eli Keskusvaltakunta tai Keskustan valtakunta. Länsimaissa vastaava nimi tunnetaan lähinnä satukirjailija Tolkienin teoksista, joissa se tosin taitaa olla lainattu ennemmin eurooppalaisesta muinaistarustosta kuin idän suurvallasta.

Nimi Zhōngguó on mielletty milloin yksikölliseksi, milloin monikolliseksi. Kiinan kielessä sanan kirjoitus- tai ääntämisasusta ei useinkaan suoraan näy, tarkoitetaanko sillä yksikköä tai monikkoa; poikkeuksia ovat mm. persoonapronominit.

Yksiköllinen Keskusvaltakunta oli kyseessä kiinalaisen kulttuurin antiikiksi kutsutulla Zhou-kaudella (meikäläisen ajanlaskun mukaan 1075-771 eKr.). Zhou-hallitsijoita olivat wángit (王), "kuninkaat". He olivat paitsi maallisia myös hengellisiä johtajia, joita kutsuttiin "taivaanpojiksi" (tiānzi,天子). Yhtäältä usko ylhäältä annettuun valtaan ja toisaalta reaalipoliittiset tekijät aiheuttivat sen, että kuninkaat ryhtyivät läänittämään valtakuntansa alueita ensin yhden mahtisuvun, Jin, jäsenille, sitten muidenkin tärkeiden sukujen päämiehille sekä lisäksi ansioituneille virkamiehille ja upseereille. Läänityksiä saaneiden vasallien, varsinkin "herttuoiden" (gōng, 公), alueista alkoi vähitellen kasvaa valtioita valtioissa. Niiden johtajuus periytyi isältä vanhimmalle pojalle.

Vasallivaltioita alettiin kutsua käsitteellä guó (国), jonka kirjoitusmerkin voi nykypäivän yksinkertaistetussakin mannerkiinalaisessa kirjoitustavassa havaita kuvaavan muureilla ympäröityä aluetta, kaupunkia. Samaan aikaan syntyi käsite guórén (国人), sanatarkasti "valtioihminen", joka nykyään tarkoittaa kansalaista, mutta aluksi lähinnä muurien suojassa asuvaa kaupunkilaista.

Monikollinen käsite Keskusvaltakunnat liittyy niihin levottomiin vuosisatoihin, joina vasallivaltiot kamppailivat keskenään johtajuudesta ja erilaisista taloudellisista eduista, eritoten ns. sotivien läänitysvaltioiden aikaan vuosina 475-221 eKr. Suurimman osan näistäkin vuosisadoista Zhou-dynastia, ensin läntinen, sitten itäinen, oli muodollisesti johdossa, mutta sen tosiasiallinen ylivalta oli yhtä mitätön kuin Saksalais-roomalaisen keisarikunnan asema myöhemmin sydän- tai myöhäiskeskiaikaisessa Euroopassa.

Taistelevien läänitysvaltioiden kaudella Keskusvaltakunniksi nousi lopulta seitsemän valtiota: Chu, Hán, Qi, Qín, Wei, Yan ja Zhào.

Sotivien läänitysvaltioiden kaudella on toinenkin mielenkiintoinen yhtymäkohta keskiajan eurooppalaiseen historiaan. Keskenään kiistelleet ja usein aseellisiinkin selkkauksiin päätyneet valtiot kamppailivat mm. siitä, kuka saa muodollisen ylivaltiaan, Zhoun, suojelijan aseman, mikä käytännössä tarkoitti johtavan valtion asemaa. Samalla tavallahan reilu vuosituhat myöhemmin Euroopassa taisteltiin siitä, mikä on paaville uskollisin valtakunta ja saa siten suojella paavinistuinta.

Vuosisatoja kestäneet sodat eivät olleet pieniä kahakoita. Siitä kertoo katkelma klassisten tekstien kokoelmaan Guwen guanzhiin päätyneestä muinaisesta tekstistä, jossa Zhao-valtion "pääministeri" vaikeroi piiritetyn kaupungin puolustusta johtaessaan: Mitä minä uskaltaisin neuvoa kuningastani tekemään? Miljoonan miehen vahvuiset joukkomme ovat kärsineet tappion tuolla jossakin, ja me täällä Handanissa olemme tiukasti vihollisen otteessa.

Taistelevista läänitysvaltioista vahvimmat olivat Chu ja Qín, joiden kummankin asukkaista suuri osa oli muita kansoja kuin hàn- eli enemmistökiinalaisia. Erityisesti Qín-valtion strateginen etu oli se, että siellä asuneet paimentolaiskansat olivat tottuneet elämään hevosten kanssa ja siten kasvattaneet paljon hyviä hevosmiehiä. Lopulta Qín-valtio vei voiton kilpailijoistaan vuonna 221 eKr. Eurooppalaisten kielten nimi, China, la Chine jne., johtuu sotivien läänitysvaltioiden voittajan, Qín-valtion, nimestä.

Bīngmǎyǒng

Vahvan Qín-valtion kuningas Zuangxiang kuoli meikäläisittäin vuonna 247 eKr. ehdittyään hallita vain muutaman vuoden. Koska vallanperimys oli läänitysvaltioissa jo varhain kehittynyt patrilineaariseksi esikuvavaltio Zhoun tavoin, valtaistuimelle nousi edesmenneen kuninkaan poika Zhao Zheng.

Nuori kuningas tunsi hyvin valtakuntansa voimavarat ja ryhtyi edeltäjiään voimakkaammin valloittamaan kilpailijavaltioitaan. Ensimmäisenä kukistui Hán vuonna 230 eKr. Vuotta myöhemmin Qín valloitti Zhào-valtion. Yan oli vuorossa vuonna 226 eKr., Wei vuotta myöhemmin ja Chu vuonna 223 eKr. Lopuksi Qín ahmaisi Qi-valtion vuonna 221 eKr.

Qín-valtion armeija hyödynsi aikansa tehokkainta sotateknologiaa. Liikkuvuus perustui hevosiin, suoja pronssihaarniskoihin ja -kypäriin ja iskuvoima jousipyssyihin. Jousimiehet olivat armeijan arvostetuimpia taistelijoita, koska he pystyivät tuhoamaan vihollisen jo matkan päästä. Heidän pääaseensa oli varsijousi, ampumanopeudeltaan melko hidas, mutta tarkka ja pitkälle kantava ase.

Viimein kuningas Zhao Zheng hallitsi suurten jokien hedelmälliseksi peltomaaksi tekemää aluetta, aluetta joka oli kuninkaalle ja hänen maanmiehilleen koko maailma ja joka nykyäänkin on Kiinan ydinalue. Saatuaan alueen valtaansa kuningas vaihtoi nimensä muotoon Qín Shǐhuáng (秦始皇), joka on länsimaissa käännetty tarkoittamaan Qín-valtion keisaria.

Lyhyeksi jääneen hallituskautensa aikana keisari pyrki rakentamaan maastaan suurvallan. Haavekuvana luultavasti siinsi muinainen Zhou. Kieltä tai ainakin sen kirjoitustapaa yhtenäistettiin, teitä kunnostettiin, rahajärjestelmää yhdenmukaistettiin ja pohjoisten valtioiden rajamuureja ryhdyttiin liittämään yhteen siksi rakennelmaksi, josta toista tuhatta vuotta myöhemmin oli tuleva kuuluisa Kiinan muuri.

Qín Shǐhuángiin pätee sama vuosisatoja myöhemmin kiteytetty viisaus kuin yksinvaltiaisiin ennen häntä ja hänen jälkeensä: "Vallalla on taipumus turmella ihmistä ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti eli ehdoton valta turmelee ihmisen ehdottomasti." Kiinan keisarit - mihin joukkoon voidaan tässä yhteydessä laskea monet myöhemmätkin hallitsijat Kānxīsta Máo Zédōngiin - ovat tähän tautiin poikkeuksetta sairastuneet.

Ensimmäinen keisari ryhtyi tavoittelemaan kuolemattomuutta. Yhtäältä hän lähetti retkikuntia etsimään yrttejä, jotka toisivat ikuisen elämän. Toisaalta hän alkoi rakennuttaa hovia ja armeijaa tuonpuoleista varten.

Tarinat kertovat, että keisari nautti vitamiinikseen muun muassa elohopeaa, mikä luonnollisesti joudutti siirtymistä tuonpuoleisen armeijan ylipäälliköksi.

Qín Shǐhuáng kuoli vuonna 221 eKr. Hänet haudattiin tuhansien sotilaiden turvaamana. Hautajaisissa oli erotuksena edellisten vallanpitäjien maahanpanijaisiin se, että hallitsijan ruumiin kanssa maan alle menneet olivat enimmäkseen savea, eivät vainajalle läheisiä ihmisiä.

Keisarin hovi oli pannut maansa kansantalouden voimavarat äärimmilleen ensin sodilla ja sitten tie- ja rajamuurirakennuksilla. Voi olla, että hautamonumentti oli enää pisara meressä. Silti tuhannet keisarin hauta-alueen terrakottasotilaat ovat panneet monet sukupolvet miettimään mittakaavaa.

Virallisen selostuksen mukaan terrakotta-armeija (bīngmǎyǒng, 兵马俑) löydettiin vuonna 1974, kun kolme Shaanxin maakunnassa asuvaa maanviljelijää olivat kuivana kesänä kaivamassa kaivoa viljelystensä vedensaannin turvaamiseksi. He löysivät maan alta ihmisen muotoisia kappaleina olevia patsaita, ja kaivonpaikkaa oli ryhdyttävä katsomaan toisaalta.

Elettiin vielä kulttuurivallankumouksen aikaa tai ainakin sen jälkimaininkeja. Kiinalla oli miljoonan kuàin tilaisuus osoittaa paikkansa maailman kulttuurikansojen joukossa, ja siihen panostettiin. Seudulla ryhdyttiin tekemään arkeologisia kaivauksia, jotka jatkuvat edelleen.

Tähän saakka on kaivettu esiin noin 8 000 terrakottasotilasta, jotka edustavat eri aselajeja jousimiehistä jalkaväkeen. Kaivausten yhtenä ongelmana on se, että useimmat patsaat ovat tuhoutuneet maan painon vuoksi. Toinen keskeinen ongelma on, että myös hyvässä kunnossa löydettävät patsaat kadottavat alkuperäiset kirkkaat värinsä välittömästi jouduttuaan kosketuksiin hapen ja auringonvalon kanssa. Tästä syystä keisarin varsinaiseksi hautakummuksi arveltua noin 1 × 3 km:n kokoista kukkulaa ei ole vielä uskallettu avata.

Kiinalaiset ovat esihistoriallisista ajoista saakka kunnioittaneet vainajiaan. Esi-isien palvonta on säilynyt kulttuurissa läpi suurten uskontojen ja oppien vaikutuksen. Haudanryöstäminen ei ole ollut läheskään yhtä yleistä kuin esimerkiksi Egyptin pyramidien kohdalla on tapahtunut. Mutta reaalipolitiikka on vaikuttanut Kiinassakin. Pian ensimmäisen keisarin kuoltua alistetuiksi itsensä kokeneet valtiot ryhtyivät tavoittelemaan menetettyä itsenäisyyttään. Niiden sotajoukot hyökkäsivät muun muassa vihatun keisarivainaan hautapaikalle, ei vähiten siksi, että siellä tiedettiin olevan tuhansia patsaita kenttäkelpoisissa aseissa, joihin kuului mm. varsijousia. Hyökkääjät veivät omiin tarpeisiinsa terrakottasotilaiden aseet, särkivät patsaita mielensä mukaan ja lopuksi sytyttivät tuleen patsaiden päällä olleet, niitä maan painolta suojelleet katokset. Lopputulos oli se, mitä vuoden 1974 kaivonkatsojat löysivät - maamassojen painosta murskautuneita patsaita.

Arkeologit ovat havainneet, että terrakotta-armeija on tehty sarjatuotantona. On ollut torsopajoja, jalkapajoja, käsipajoja, pääpajoja jne. ja lopuksi kokoonpanopajoja. Patsaat on näennäisen satunnaisesti kokoonpantu eri pajojen tuottamista osista, tietenkin niin, että osien kokonaisuus sopii yhteen - jousimies on jousimies ja hevosmies on hevosmies. Saven vielä ollessa märkää ovat viimeistelijät muotoilleet jokaisen sotilaan kasvoille yksilöllisen ilmeen. Niinpä terrakotta-armeijaan kuuluu kirkasotsaisia isänmaan puolustajia, kyllästyneitä gonamiehiä ja kaikkea siltä väliltä.

Terrakotta-armeijan kokoonpanoa tehdään tänä päivänä soveltuvin osin suoraan löytöpaikalla. Se on äärimmäisen hienovaraista palapelin rakentamista, kaukana Indiana Jonesin työnkuvasta.

Puolisoni kanssa kävimme parin kuukauden sisään toistamiseen katsomassa Kiinan ensimmäisen keisarin hautasotilaita, tällä kertaa Tampereella. 

Vapriikki-museokeskuksessa on esillä edustava, noin ryhmän vahvuinen otos, terrakotta-armeijaa. Ja kuten Tampereen museoissa on tapana, näytteillepano on huippuluokkaa. Yksi kohta jäi mietityttämään: Kiinan muurin panoraama, jonka alla oli ensimmäisen keisarin hautaan liittyvää esineistöä. Kuvan ja esineistön välillä on noin 1 200 kilometriä. Toisaalta näkyyhän Helsingissäkin lappilaista tavaraa ansaintamerkeissä.

Toisin kuin alkuperäisellä löytöpaikalla Xī'ānissa, Tampereella yleisöä oli ruuhkaksi asti. Ensin katsoimme vaikuttavat paikallishistorian ja luonnonhistorian näyttelyt, missä ilahduttavasti törmäsimme kiskoliikenteen tamperelais-turkulaistuttuihin kahdessa sukupolvessa.

Terrakotta-armeijan suhteen päätimme mennä mukaan opastuskierrokselle, mutta ensimmäiselle emme mahtuneet. Jos armeijan alkuperäisellä löytöpaikalla ei tänä syksynä ruuhkia ollut, oli Tampereella väkitiheys sitäkin suurempi.

Kerrottiin, että näyttely on Tampereella mahdollisesti viimeistä kertaa Kiinan ulkopuolella. Esineet kun ovat niin ainutlaatuisia ja herkkiä. Museoalan harrastelijan oli vaikea pidätellä hymyä. Kiinalainen jos kuka osaa kaupankäynnin. Siellähän niitä on varastossa vielä se 8 000 esiin kaivettuina ja kokoonpantuinakin satoja, eikä niiden säilyttämiseen ja esillepanoon ilmastoitua isoa teollisuushallia kummempaa paikanpäällä nytkään tarvita.

Lähteet:

Huotari, Tauno-Olavi; Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri. 5. tark. painos (1. painos 1990). Otava, Keuruu 2005.

Kallio, Jyrki (suom. ja toim.): Jadekasvot. Valittuja tarinoita Kiinan muinaisajoilta. Gaudeamus, Tampere 2005.