Fiilistelyä kiskoilla

Kun työmatka suuntautuu Jyväskylään (tai Kuopioon, Seinäjoelle tai muualle poikittaisratayhteyksien ulottuville), minulla on tapana tehdä kotimatka Haapamäen kautta, jos aikataulu sen mahdollistaa.

Pimeällä ei Keski-Suomen maisemista voi paljon nauttia, mutta kiskobussi, tämän päivän "Lättähattu", on aina tunnelmallinen kulkupeli. Ei vähiten miedon dieselintuoksunsa ja äänimaailmansa ansiosta. Syy Dm12:n MAN-moottorien omintakeisen karheaan ääntelyyn selvisi elokuussa järjestetyssä VR:n 150-vuotisjuhlanäyttelyssä Suomen Rautatiemuseossa Hyvinkäällä. Kiskobussia esitellyt kuljettaja selvitti yksityiskohtaisesti, miten automatiikka hoitaa moottorien kierrosluvun säätelyn ja kevyellä kuormalla jopa sammuttaa toisen moottorin. Henkilöautoihin viime vuosina tullutta start-stop-automatiikkaa käytetään siis raskaassakin kalustossa. Kuvassa on Dm12:n kuljettajan työmaa.

Kun matkareitti on alkuosaltaan perinteistä vuonna 1896 valmistunutta Jyväskylän rataa ja vuonna 1882 valmistunutta Haapamäen rataa - suora yhteys Tampereen ja Jyväskylän välille valmistui vasta vuonna 1977 - ostin matkalipunkin perinteiseen tapaan lippukassasta. Muistaakseni verkkokauppa sen paremmin kuin automaattikaan ei osaa myydä yhtä lippua Jyväskylästä Haapamäen kautta Toijalaan, vaan matka on ostettava useammassa erässä. Tällä kertaa myyjä ei ihmetellyt kahta junanvaihtoa sisältävää reittitoivetta: ensin H 485:llä Haapamäkeen (illatiivi on syystä tai toisesta monien rautatieläisen suosiossa kieliopillisesti oikean allatiivin sijasta), sieltä H 428:lla Tampereelle ja loppupätkä päärataa IC² 184:llä.

Eräällä tutulla rautatieharrastajalla oli tapana matkustaa huvin vuoksi Tukholmassa metro- ja lähiliikennejunilla. Minäkin olen kai joskus ajellut Helsingin metrolla huvin vuoksi. Mutta onnistuu tavoitteeton kiskoliikennematkustaminen Keski-Suomessakin ja vieläpä ilmaiseksi.

Kiskobussipendelöijän mieltymykset palkittiin Haapamäellä, kun H 485:n kippari kehotti siirtymään viereisellä raiteella odottavaan Keuruun junaan: "Käyt lenkin takaisin Keuruulla ja sitten lähdet Tampereelle, niin ei tarvitse kylmässä odotella." Mainio vaihtoehto, vaikka junanvaihdon odotus Haapamäen perinteikkäällä asemalla olisi ollut ehkä vielä hienompaa - sisätiloissa. Mutta se ei ole ollut mahdollista enää vuodenvaihteessa 2003-2004 tapahtuneen aseman sulkemisen jälkeen. Ja tuskin museovarikollakaan ketään olisi ollut tällaiseen vuoden- ja vuorokaudenaikaan. Niinpä nousin H 428:aan ja käväisin Keuruulla ja takaisin dieseliä nuuhkimassa.

Ohutta yläpilveä

Tämä viikko on työmatkailuviikko. Maanantaina Sastamalassa, eilen Helsingissä ja tänään Jyväskylässä. Perjantaina vielä Tampereelle. Mukavaa pitää kotipesää hyvien liikenneyhteyksien varrella suunnilleen keskellä kaikkea. Kotona voi käydä ainakin nukkumassa.

Helsinkiin menin junalla, mutta poikkeuksellisesti palasin linja-autolla. Määränpää kun oli vielä Valkeakoski, ensin työmaa ja sitten kiinan kurssi. Ei linja-auto junalle pärjää tällaisella matkalla oikeastaan missään suhteessa. IC-junayhteys pääkaupungista Toijalaan ja sieltä seutuliikenteen linja-autolla perille olisi ollut muutaman minuutin nopeampi kuin suora pikavuorolinja-auto. Kumipyöräkyydin hinta oli tässä tapauksessa pari euroa rautapyöriä korkeampi; tosin ilman seutuliikenteen kuukausilippua suhde olisi kääntynyt linja-auton eduksi. Kolmantena vielä matka-ajan käytön tehokkuus, jossa juna on ylivertainen. Linja-autossakin on pistokkeet mobiililaitteille, mutta edes pienikokoinen kannettava tietokone ei mahdu pöydälle. Lisäksi kumipyöräkulkuneuvo heiluu ja tärisee moottoritielläkin aivan toiseen malliin kuin kiskojen kulkija. Tulipahan kokeiltua.

Helsingin puolipäiväkeikan aiheena olivat pilvipalvelut, tämän päivän tietotekniikkamaailman kuuma peruna. Opetuspuolella niistä on puhuttu ja niitä on hyödynnettykin jo hyvän aikaa, mutta näkökulma oli tällä kertaa teknillinen. Ikiomaa pikku pilveä haluaville yrityksille ja muille organisaatioille avoimeen lähdekoodiin perustuvia ratkaisuja tarjoilevan firman johtaja kuvaili asiaa näin:

Pilvi on ensisijaisesti infrastruktuuria ja teknologiaa eikä niinkään teknologian käyttötapa, millaisena peruskäyttäjät sen usein näkevät. Pilviteknologia seuraa 30 vuotta sitten kehi­tettyä ja muun muassa Microsoftin menestykseen johtanutta client-server-teknologiaa ja 1990-luvulla valtavirraksi tullutta web-teknologiaa.

Pilviteknologian ytimessä on infrastruktuuri, joka voi palvella periaatteessa mitä tahansa sovelluskuormaa. Sovelluksen tekijöiden ja käyttäjien ei tarvitse välttämättä tietää, millä alustalla sovellus toimii ja vastaavasti laitteistoarkkitehtuurin kehittäjien ja ylläpitäjien ei tar­vitse välttämättä tietää, mitä sovelluksia infrastruktuuri palvelee. Pilvessä mikä tahansa laitteistoresurssi voi palvella mitä tahansa sovelluskuormaa.

Vaikea olla eri mieltä pilven syvimmästä olemuksesta. Tietenkin käyttäjälle pilvi on juuri sitä, miltä se kullekin näyttää, ja jos joku on tyytyväinen "tietäessään", että pilvipalvelun syvin olemus on Google Docs tai Office365, Dropbox tai SkyDrive, niin hyvä. Joskus vain tuntuu hieman huvittavalta, kun vaikkapa juuri opetuspuolella - jossa on periaatteessa tapana kritisoida kaikenlaisia päivän muotisanoja - takerrutaan joihinkin niistä kiinni sellaisella tarmolla, jota hypetyksestä arvostellut markkinamiehet tai teknokraatit kadehtisivat. Kehiteltäessä uusia hienoja uusia oppimismenetelmiä pilvipalveluiden pohjalle olisi mielestäni hyvä ymmärtää niiden teknologinen olemus. Sitä kautta silmät avautuisivat myös sellaisille rajoitteille, joihin on pedagogiikan keinoin vaikea ellei mahdoton vaikuttaa.

Nyt Pendolino S81 vie kohti Keski-Suomea. Paljon moitittu junatyyppi on palvellut ainakin minua moitteettomasti joka kerran, kun olen sillä matkustanut. En tosin kovin usein. Kyyti on tasaista ja mukavaa; ainakaan siitä ei ole kiinni, käyttääkö matka-ajan kokoukseen valmistautumiseen tai muihin työasioihin vai tuhlaako sitä bloggaamalla.

Ensilumen viikonloppu

Viikonloppu oli tarkoitus käyttää haravointiin, mutta talvi yllätti kotipuutarhurit. Pihatöiksi jäivät keinun ja minikasvihuoneen nosto talveksi katon alle. Onneksi kaikki syötävä saatiin korjatuksi ajoissa.

Kun haravanheilutuksesta ei tullut mitään, päätimme lähteä pitkästä aikaa rautaa heiluttamaan. Urheilutalon kuntosalikortin hinta oli noussut hieman sitten viime näkemän, mutta ei se kallis ole edelleenkään. Ja maksu hoitui kätevästi työmaan liikuntaseteleillä. Mainio työsuhde-etu tuokin. Kuluvana vuonna tilanne parani vielä sikäli, että liikuntasetelit laajennettiin liikunta- ja kulttuuriseteleiksi ja ensi vuonna on vielä paremmin, kun menneellä viikolla yhteistyötoimikunnassa päätimme, että setelien omavastuuosuus pienenee nykyisestä.

Viime viikon lauantai-iltana kutsui koulu ja niin kävi taas. Tosin tällä kertaa kaupunki oli Valkeakoski ja koulu Tietotien lukio. Kolmivuotias, toimiva ja näyttävä koulutalo on vakiintunut Valkeakoski-päivän kutsuvierasvastaanoton paikaksi. Naapurikuntalaiselle kutsukortti kemuihin tulee työn vuoksi, ja nyt oli ilo saada kulta seuraksi. Puheita pidettiin ja tunnustuksia jaettiin niin konkareille kuin nuorille. Valkeakoski-mitalin pokkasi monen toimen mies E. Tamminen, jota on ammattikoulullakin monesta kiittäminen. Oikeaan osoitteeseen huomionosoitus meni - onnea, Eero. Ritvalan kööri lauloi ja pöytä notkui syksyisiä herkkuja.

Loppuillasta valkeakoskelaistunnelman latisti Hakan putoaminen Ykköseen. Onhan siellä ennenkin oltu, noustu taas ja heti kohta voitettu suomenmestaruus.

Tuntia pidempi yö teki pyhäaamusta tavanomaistakin rauhallisemman. Päätettiin lähteä kirkkoon ja sieltä vaaliuurnille. Uskonpuhdistuksen sunnuntain kunniaksi virsitaululla oli numero 170, ja pitkästä aikaa uskaltauduin laulamaan. Luther suosi sepitystensä sävelminä sellaisia, joita vähemmän musikaalinen rahvaskin pystyy edes yrittämään.

Ehdokkaan valinta oli minulle näissä kunnallisvaaleissa hankalaa. Olin tottunut äänestämään puoluepoliittisesti sitoutumattoman ryhmittymän ehdokasta, ryhmän jonka riveissä itsekin harrastin lautakuntasarjan kunnallispolitiikkaa yhden vaalikauden ajan 90-luvun lopulla.

Sitoutumattomuus oli yhden aikakauden ilmiö, varmaankin ihan tarpeellinen silloin mutta nähtävästi ei enää sen jälkeen. Tällä vuosituhannella pidetyissä vaaleissa menestys laski kerta toisensa jälkeen. Monet aktiivit siirtyivät ryhmittymästä perinteisiin puolueisiin, kuka vasemmalle, kuka oikealle, ja vuoden 2008 vaaleissa sitoutumattomat jäivät vaille valtuustopaikkoja. Näihin vaaleihin ei enää löytynyt ehdokkaita. Nyt oli siis valittava puoluelippujen alla toimivista. Hankala tehtävä. Lauantai-iltapäivän tilaisuudessa ehdokkaan kanssa käydyt keskustelut ratkaisivat, mikä numero lappuun tuli piirretyksi.

Kasirokkia

Illalla pääsin puolisoni ja hänen ystävättärensä kaveriksi Tampere-talolle barokkimusiikkia kuuntelemaan. Suhteeni musiikkiin kuin musiikkiin on täysin fiilispohjaista. Jos pitäisi valita jokin musiikkityyli, mistä diggaa, olisi barokkimusiikki listan kärkipäässä. Elektronisesta, kokeellisestakin, pidän ja toki 80-luvun italosta ja 90-luvun etnosta. Barokkikipaleiden erona uudempiin on se, että huonoja ei ole. On keskitasoa ja siitä ylöspäin. Barokkia edeltävä niin sanottu vanha musiikki menee korvaan, jos mahdollista, vielä sulavammin, mutta tuntemukseni siitä on kovin ohutta.

Tampere Filharmonian barokkiorkesterin ohjelmisto alkoi ranskalaisella dance-musiikilla vajaan 400 vuoden takaa. Jean-Babtiste Lullyn säveltämä baletti "Le burgeois gentilhomme" ei ollut sen enempää tai vähempää kuin "Molièren" eli musiikkikaimansa Jean-Babtiste Poquelinin käsikirjoittama. Kuten 1600-luvun klubien äänimaailmaan kuului, vahva rumpukomppi oli läsnä koko ajan.

G. F. Telemannin "Konsertto huilulle, oboelle ja viola d'amorelle" oli saksalaista laatua tasaisimmillaan. Nykypäivän katsannossa voi olla hankala ajatella, että omana aikanaan Telemann oli isompi nimi kuin itse Bach. Mercedes vai BMW, siinäpä pulma.

Venetsian punapääpappi ei petä. Ajakoot Mersut ja Bemarit radalla kilpaa, Ferrari jättää ne. Kiistelkööt Bach ja Telemann kamarissa taituruudestaan, Vivaldi liruttelee edelle. "Konsertto d-molli viola d'amorelle ja luutulle" oli teknistä taituruutta.

Lopuksi palattiin Ranskaan. Sokerina pohjalla oli itselleni aiemmin täysin tuntematon nimi Louis-Gabriel Guillemain. Hermoheikko musiikkinero, jonka kohtalon ovat kokeneet sittemmin Jim Morrisonin ja Kurt Cobainin kaltaiset möchtegernit (tuota maist. Höglundin kauan sitten blogimaailmassa lanseeraamaa sanaa on yhä vaikea vastustaa).

Barokkiorkesteria, toisin kuin sinfoniaorkesteria, johdetaan konkreettisesti edestä eli johtaja on itse yksi sooloinstrumentalisteista. Nokkanaisena soitti vanhemman musiikin taituri, Stavangerin yliopiston kamarimusiikin professori Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch. Luvatta sanoen viulumestarin olemus toi mieleen Soininvaaran dekkarien sankarittaren Gilmartinin.

Luuttua ja barokkikitaraa näppäili toinen vanhemman musiikin kova nimi, Eero Palviainen. Mies, joka rakentaa itse omat soittimensa.

Pyynikinharjulta Huhtiin

Työpäivä oli vaihteeksi Tampereella. Menin aamun ensimmäisellä paikulla ja olin kaupungissa niin varhain, että päätin kävellä Pyynikinharjulle. Varalan urheiluopistolla pidettiin työhyvinvoinnin työpajapäivä. Kutsuja vastaavan kaltaisiin satelee vähän väliä, mutta tähän täkyyn kannatti tarttua. Osallistujia ei ollut järin monta, mutta laatu korvasi määrän. Ehdinpä tapaamaan vanhan opettajakorkeakouluni rehtorin vielä ennen hänen eläkkeelle jäämistään. Opettajakurssimme alkupuheessa hän siteerasi kelpo pätkän Väinö Linnan "Ihmisiä telineillä" -teosta. Nytkin esittelypuheenvuoronsa oli tarkoin harkittu. Joukossa oli myös entinen pitkäaikainen työtoveri, mutta hänen kanssaan en valitettavasti ehtinyt keskustelemaan.

Tässä työhyvinvointitapaamisessa oltiin tosissaan. Urheiluopiston ollessa paikkana kuului ohjelmaan fyysinenkin teema. Kevyt tosin, osallistujia kun ei oltu ohjeistettu varustautumisen suhteen. Pääsin chi ball -ryhmään. Moisesta oli jo yhden tunnin verran kokemustakin. Vaikea olla eri mieltä kuin ensimmäisellä kerralla. Taijin ja Les Millsin lajien yhteinen nimittäjä voi olla ryhmäliikunta aivan kuin kuin jääpallon ja käsipallon on joukkuepeli. Ja liikunnanohjaajan ote tähän yhteiseen nimittäjään oli jokseenkin erilainen kuin Matti lǎoshīn.

Varalasta piti lähteä puoli työpäivää etuajassa. Poliisilaitokselle Sorille nimittäin. Pirkanmaan poliisilaitos oli kutsunut oppilaitosväkeä myös erittäin tärkeään tapaamiseen, missä käsiteltiin kouluihin kohdistuvien äärimmäisten väkivaltatilanteiden uhkaa.

Haluatteko kuulla erittäin huonoa makua osoittavan jutun, joka tuli huonolla huumorintajulla varustettuun mieleeni kuunnellessani 2010-luvun Reinikaista? Kerron silti. Miksi armeijan käyneiden keskuudessa ei meikäläisessä kulttuurissa tunneta pahamaineisia kouluampujia? Siksi että me saimme sotaväessä räiskiä lipaskaupalla lyijyä niin pitkillä kuin lyhyilläkin käsiaseilla oikein meitä varten järjestetyillä kouluammuntaleireillä. Hätilässä oltiin usein. Anteeksi.

Kotiin palasin täpötäydellä paikulla. Junan vielä seistessä asemalla tuli sen laatuinen puhelu - asuntola, TCP/IP-portit, haittaohjelma - että kotiin päästyäni varmistin ensi töikseni kullalta, mitkä olivatkaan ne kaksi kiinan kielen kirosanaa, jotka alkeiskurssilla on tähän saakka opeteltu.

Iltaohjelmassa oli VAPEPAn pimeäetsintäharjoitus Urjalassa. Kovin suurta joukkoa - 32 vapaaehtoista - tämä harjoitus ei kerännyt, mutta sitäkin laajemmalta alueelta. Kuntorata-alueelta etsittiin kolmea "kadonnutta", jotka paikallinen SPR:n osasto oli piilottanut niin hyvin, että vain koirien vainu johti tuloksiin.

Tositilanteessa ei juuri jalkapartioita saati ketjuharavointia käytetä pimeän aikaan, ellei ole selkeitä vihjeitä siitä, mihin ne kannattaa suunnata. Vaikka käsivalaisimissa on nykyään reilusti tehoa ja pimeään aikaan tehtävään lähtevät kaikkein motivoituneimpia ja osaavimpia, on hyötysuhde silti heikko. Partioni käsitti viisi etsijää, mistä ei juuri haravointiketjua rakenneta, niin huippuosaajia kuin ovatkin. Käytimme menetelmänä pääasiassa reittiharavointia. Tunnustelija kulki edessä kulku-uraa valaisten ja hänen perässään vuoronperään kaksi valaisinta ja silmäparia haravoi reitin vasenta ja kaksi oikeaa laitaa.

Kotiin ajellessa tie oli onneksi kaurisvapaa ja supikin väisti jo matkan päästä.

Renkaanvaihtoilta

Aletaan olla siinä vaiheessa syksyä, että aamulla töihin lähtiessä olisi pitänyt kaivaa hanskat talvisäilöstä.

Iltalenkille sai pukea tähänastista vahvemmin: mittari näytti enää kahta lämpöastetta. Mutta ne hanskat unohtuivat taas ja nyt saattoi sanoa käsiä oikeasti palelleen.

Loppuverryttelyksi sopi autotallikyykky eli renkaanvaihto. Päivällä radiossa kehotettiin ainakin harkitsemaan talvirenkaiden laittoa alle tällä viikolla. Ajattelin, että samalla vaivalla ne vaihtaa kuin kovasti ryhtyisi operaation kannattavuutta harkitsemaan. Uusittava ne kuitenkin on viimeistään tätä seuraavaksi kaudeksi.

Turku-viikonloppu

Perjantai oli puolisollani vapaapäivä ja minä sain tilaisuuden lyhentää ylityösaldoa puolen päivän verran. Lähdettiin Turkuun jo puoli yhden junalla. Riitti ruhtinaallisesti aikaa majoittumiseen, konserttilippujen noutoon ja myöhäiseen lounaaseen tai varhaiseen päivälliseen. Hotellissa ei ilmeisesti ollut vielä perjantaina kovin täyttä, kun sai valita haluamansa kerroksen ja kylpyammekin olisi ollut tarjolla. Ammetta ei tarvittu, mutta ylin kerros kelpasi turkulaiseksi luksukseksi.

Turun konserttitalo on tuttu, mutta muista yhteyksistä kuin musiikista. Näitä muita yhteyksiä varten kaupunkiin tultiin, mutta niiden paikka oli nyt toisaalla. Konserttitalolle mentiin konserttia kuulemaan. Voisi sanoa, että 1950-luvun rakennus ei ole musiikkinautintoympäristönä ehkä Tampere-talon veroinen, mutta yksi asia siellä on erinomaisesti hoidettu: liikkumisen esteettömyys. Portaiden sijasta on luiskat ja penkkirivien käytävät ovat niin leveät, että keskipaikalle hakeutuvan ei tarvitse nostattaa aiemmin ehtineitä reunapaikkalaisia seisomaan.

Perjantai-illan ohjelmassa oli Turun Filharmonisen Orkesterin esittämänä neuvostoliittolaista ja tanskalaista musiikkia. Illan aloitti elokuvamusiikkiteos vuodelta 1934, Sergei Prokofjevin "Luutnantti Kiže". Se oli lajityypilleen ominaista hauskuttelua - kyseessä kun oli komediallinen filmi. Meille suomalaisille, joille Neuvostoliitosta oli noina aikoina lähinnä pelkkää harmia, on joskus hankalaa ajatella, että naapurimaassa naurettiin ja viihdyttiin tuolloinkin eikä kaikki ollut pelkkää vankileirien saaristoa ja sodan hautomista.

Prokofjevia seurasi tanskalaisen Carl Nielsenin - tunnustettava on, että säveltäjä oli minulle aiemmin täysin tuntematon - klarinettikonsertto, jossa solistin osan hoiti Tanskan kansallisen sinfoniaorkesterin äänenjohtaja Olli Leppäniemi. Esitys oli mitä taitavin. Sitä ei oltu tarkoitettu huumoriksi mutta sallittakoon moukkamainen mielleyhtymäni solistin ja mieleen jääneen 80-luvun TV-viihdeohjelman kertakäyttöhahmon Kari Riippukiikun (voin muistaa nimen väärin, mutta kyseessä oli parodia suuren yleisön tietoisuuteen tuolloin nousseesta Kari Kriikusta) esiintymistyylien välillä. Helppohan sitä on hymyillä eläytymiselle, kun itse tuskin saisi puupuhaltimesta ääntäkään pihalle.

Illan päätti Dmitri ŠostakovitŠin yhdeksäs sinfonia. Se on historiallisesti mielenkiintoinen. Säveltäjä sai sen valmiiksi vuonna 1945 suuren isänmaallisen sodan parahiksi päätyttyä. Kun vielä numerona oli yhdeksäs - Beethovenin kuuluisimpaan viitaten - neuvostoliittolaiset odottivat jotakin erityisen mahtipontista. Jotain aivan muuta tuli: kevyeksi, hilpeäksikin, aikalaisten sanoma tuotos, johon säveltäjä kuitenkin oli piilottanut sarkasmia ja ironiaa. Siitä ei erityisesti pidetty, ja voi olla, että tämä sinfonia oli osasyy siihen, että ŠostakovitŠ joutui vuodesta 1948 alkaen vallanpitäjien epäsuosioon ja elämään vähätuotteliasta kautta, jota kesti aina Stalinin kuolemaan saakka.

Lauantaiaamuna kaupunkiin saapui kolmimiehinen Museoveturiseuran partio ja päästiin viikonlopun varsinaiseen teemaan. Turkulaiset rautatieharrastajat ovat aina osanneet järjestää hyviä pienoisrautatiepäiviä. Tämänvuotinen näyttelypaikka oli pramea VPK:n talo ydinkeskustassa, sama paikka kuin edellisellä kerralla neljän vuotta sitten.

Osastomme ei ollut järin suuri ja lähinnä tiedotus- ja varainhankintahengessä pystytetty. Myyntipöydällä oli tarjolla enimmäkseen rautatieaiheista kirjallisuutta. Pienoismalleja meillä ei ole, mutta pyörimään pantiin hyväksi todettu valokuvaesitys 1:1-mittakaavan rautatiekaluton entisöinnistä ja muusta yhdistyksen toiminnasta. Ja dataprojektorin jalustaksi MAN -dieselmoottorin mäntä. Sellaisia tuottoja kuin viime vuosikymmenen puolivälin tietämissä ei ole näistä tapahtumista enää aikoihin saatu, mutta kuljetuskustannusten jälkeen jäänee kuitenkin pari-kolmesataa euroa tulevan toimintakauden työkalu-, materiaali- ja tarvikehankintoihin veturien tai veturitalirakennuksen hyväksi. Tällaisista pienistä puroista yhdistyksemme rahoituksensa kerää.

Lauantaina Marko ja Jani lähtivät vierailemaan sataman suunnalla Forum Marinumissa. Lykättiin heille nippu Veturimuseon esitteitä kouraan ja hyvä niin - ne olivat olleet heidän vapaalippunsa kohteeseen ja oma museomme saa mainosta isonveljen esitehyllyssä.

Näyttelyn sulkeutumisen jälkeen lauantai-illaksi seurueeseen saatiin nuorta verta Juhan jälkikasvun muodossa. Antin suosituksesta käytiin syömässä vatsat täyteen viikinkiravintola Haraldissa, jossa ainakin lohi oli mainiota. Sitten jatkettiin iltakouluun parantamaan maailmaa ja puhumaan kulttuurihistoriaa. Sopii se Foucault rautatieharrastajankin suuhun, kun alkuun päästään.

Aika pitkäksi lauantai-ilta venähti, mutta mitään vaikeuksia ei ollut herätä ja siirtyä hotellin aamiaispöytään heti, kun sinne pääsi. Marko ja Juha lupasivat ystävällisesti hoitaa museon näyttelyosastoa aamun kaksi ensimmäistä tuntia, ja puolisoni kanssa pääsimme käymään kirkonmenoissa Tuomiokirkossa. Aneita siellä ei ole muutamaan sataan vuoteen myyty, mutta ehkä kolehtihaaviin kilahtaneet pari kolikkoa vilauttivat edellisiltaiset bakkanaalit pois syntilistalta.

Kirkossa viikonlopun musiikkinautinnot saivat jatkoa, kun naiskuoron - käsittääkseni äänessä oli osa Åbo Akademin Florakörenia - sävelet kohosivat holvin korkeuksiin varmaankin juuri sillä tavalla kuin kirkon "akustiikkasuunnittelijat" vuosisatoja sitten olivat tarkoittaneet.

Kotiin palattiin sunnuntain iltajunalla mielessä päällimmäisenä ajatus, että kun viikonlopun hyvyys ja lyhyys korreloivat keskenään kiusallisen positiivisesti. Toisaalta kissaveljet oli taas mukava tavata, niin hyvässä hoidossa kuin taas olivatkin.

Syksyn viimeinen talkoopäivä

Viikko oli täyteläinen. Työpäivän päälle maanantaina museohoitokunta, tiistaina kiinankurssi ja keskiviikkona yhdistyksen syyskokous. Torstaina käytiin lenkillä, joskaan se ei paljon keventänyt pikaruokaputkea.

Perjantain kokous Hämeenlinnassa oli lyhyt ja ytimekäs. Jäin kaupunkiin vaateostoksille. Usein en vaatekaupassa käy, mutta silloin kun käyn, niin mieluiten siellä. Sokoksen miestenvaateosastolla on erinomainen palvelu. Ja kun harvoin käy, tulee ehkä yliostettua kerralla: Prässihousut, irtotakki ja kaksi paitaa - suomalaisia merkkejä, mutta missä ties valmistettu.

Lauantai oli Museoveturiseuran talkoopäivä, viimeinen tältä vuodelta. Isoja asioita ei ollut tehtävänä. Partio lähti Tampereelle hakemaan tarjouksessa olleet lämpöpatterit omaksi. Kannettiin pihapenkit sisään. Rautatiemuseolta lainattu näyttely koottiin kasaan ja vietiin lämpimään. DV-100-veturin akut vietiin lähemmäs lämpöä. Ja ennen muuta pakattiin näyttely- ja myyntitavarat ensi viikonlopun pienoisrautatiepäiviä varten.

Tallilta lähdettiin jo iltapäivällä. Kotona mietintä, haetaanko kylältä pizzat vai pannaanko kotipihan perunoita uuniin. Päädyttiin jälkimmäiseen. Salaatti oli jo ostosessa, mukaan oliivia mutta ruohosipuli saatiin vielä pihamaalta.

Vaihteeksi poutapäivä

Aamupäivän puuhana nostettiin viimeiset juurekset maasta: punajuurta ja porkkanaa. Tyhjennettiin minikasvihuone ja pestiin pöntöt. Vadelmapensas siirrettiin potagerista muiden marjapensaiden viereen. Ja haravointikausi aloitettiin. Reilut kaksi pressullista koivunlehteä päätyi kompostiin. Puussa on vielä paljon.

Illan ohjelmassa oli saunalenkki, sauna ja valkosipuliperunat fetasalaatin ja punaviinin kera. Perunat olivat kotipihalaista ohutkuorista vaikkakin vähemmän puhdasoppisesti ei-siemenperunasta kasvatettua satoa.

Lähes viimeisiä kotipihasalaatteja vietiin. Sai jo katsoa, että kitkerimmät lehdet jäivät ottamatta. Laskin sen varaan, että mahdollisesti mukaan tulleet ehtivät maustua ruohosipulin, tomaatin, oliivien ja fetan kanssa saunomisen aikana.

Viini oli uusi tuttavuus, espanjalaista luomua nimeltään El Tesoro. Hyvää oli. En ole viinituntija enkä liioittele pahasti, jos sanon, että oman maun mukaan edelle menevät vain mehukkaat lepaalainen Packalén ja kiinalainen Great Wall. Ensinmainittu maistiainen saatiin taannoin Eskolta ja jälkimmäistä ei liene Suomesta saatavilla.

Jos päivä olikin poutainen, on ilta tuonut jälleen sadepisarat ikkunaan.

Progea ja psykedeliaa teollisen aikakauden sydämessä

Perjantai-iltana kului musiikin merkeissä. Ajeltiin sateista moottoritietä kaupunkiin, jätettiin auto terveydenhuolto-oppilaitoksen parkkipaikalle ja käveltiin sateenvarjojen alla Tampere Filharmoniaa kuuntelemaan. Tällä kertaa ohjelmassa oli hiukan tavanomaista progressiivisempaa klassista viime vuosisadan alkupuolelta ja sitä edeltäneen lopulta. Kapellimestarina lekutti persoonalliseen tapaansa ensi vuoden alusta RSO:n johtajaksi siirtyvä H. Lintu.

Ilta alkoi Bartókin "Ihmeellisellä mandariinilla". Teos kantaesitettiin Kölnissä vuonna 1926, mutta kaupungin pormestari, sodan jälkeen Saksan Liitotasavallan liittokanslerina pitkään toiminut K. Adenauer kielsi sen esittämisen heti ensi-illan jälkeen. Teos ei tainnut sopia silloisen kulttuurieliitin makuun. Ei voinut olla tulematta mieleen se kohtalon iva, että Adenauerin kuolinvuonna 1967 sai Länsi-Saksassa alkunsa elektronisen musiikin edelläkävijöihin kuulunut Tangerine Dream -niminen kokoonpano. Pikkusitrusten kosto liian sovinnaiselle kaupungin- ja valtionjohtajalle? "Ihmeellinen mandariini" oli nimensä alkuosan veroinen. Musiikillisesti sivistynyttä puolisoani vapaasti lainaten "kappale jossa ei voi arvata, mitä seuraavaksi tulee". Loppuosan konemaisuus oli kuin industrialia tai teknoa vuosikymmeniä ennen kuin kumpaakaan tyylisuuntaa oli muka keksitty.

Toisena esityksenä kuultiin Ravelin "Tzigane". Säveltäjä halusi luoda unkarilaista mustalaismusiikkia rohkeasti lainaten teoksen, jonka esittäminen edellyttää paganinimaista viuluvirtuoosisuutta. Tampere Filharmonian oma viuluviikari, eteläkorealaissyntyinen konserttimestari Kim, esiintyi synnyinmaansa kansanpuvussa ja elehti muutoinkin vaatimattomasti antaen soiton puhua puolestaan. Esityksen jälkeen mestari taputettiin lavalle neljästi.

Illan päätti Berliozin "Fantastinen sinfonia op. 14". Jos kolme ensimmäistä osaa olivat satunnaisen harrastajan korvaan verraten perinteistä sinfonista musiikkia, tarjosivat kaksi viimeistä puhdasta psykedeliaa - jälleen ajalta kauan ennen kuin moista määrettä alettiin soveltaa ajankohtaiseen musiikkiin. Pitkälti ikivanhasta "Dies iraesta" kudottu päätösosan sävelmaailma jäi soimaan päähän pitkäksi aikaa.

Valokuvatorstain puolapyörä

Valokuvatorstai-blogin viikon aihe on historiallisen ajoneuvon näyttävä puolapyörä.

Ei edes yritetä panna paremmaksi, mutta isommaksi. Tässä on P1-tyyppisen, sittemmin Hr1-tyyppisen, linjahöyryveturin, kuuluisan "Ukko-Pekan" vetopyörästö takaa eteenpäin kuvattuna. Kauniit puolapyörät kuuluivat vielä uusimpiinkin höyryvetureihin – tämä sarjansa päättänyt yksilö nro 1021 on valmistettu vuonna 1957.

Punaista on vähemmän kuin siropuolaisessa esimerkissä, mutta rautaa sitäkin enemmän. Vetopyörän halkaisija on 190 senttimetriä.

Kuvassa on nähtävissä punaista vain vähän. Kaikki punaiset terästangot ovat voimansiirtojärjestelmän ja luistikoneiston osia. Niitä on tässä nähtävillä neljä ja yritettäköön selostaa niiden tarkoitus.

Aloitetaan siitä, mikä on luisti. Luisti on veturin voimanlähteenä toimivan höyrykoneen höyrynjakolaite, jonka tehtävä on jakaa höyrykattilasta tuleva höyry vuoroin männän etu- ja takapuolelle, millä saadaan aikaan männän edestakainen liike sylinterissä.

Tämä liike johdetaan edelleen kiertokangella (vasemmanpuoleisista punaisista tangoista leveämpi ja alempi) vetopyörään. Hr1-veturissa vetopyöräpareja on kolme, ja kiertokanget vaikuttavat niistä keskimmäiseen.

Liike johdetaan edelleen muille vetopyörille kytkintangoilla. Kuvassa olevista punaisista tangoista toinen oikealta on takimmaiselle vetopyörälle voimaa siirtävä punainen kytkintanko. Etummaisen vetopyörän kytkintanko ei ole tässä näkyvissä.

Oikeanpuoleisin kapea punainen tanko siirtää takimmaisen vetopyörän liikkeen voidepumpun käyttövoimaksi. Voitelupumpun tehtävä on tarjota jatkuvaa voitelua höyrynpaineen alaisille koneenosille kitkan minimoimiseksi ja kiinnileikkautumisen estämiseksi.

Ja takaisin luistiin. Senkin täytyy liikkua omassa luistikaapissaan voidakseen päästää höyryä sylinterissä oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan. Luistikoneiston liike johdetaan voimansiirtojärjestelmästä muunmuassa vasemmalla olevan ylemmän kapean tangon eli epäkeskotangon avulla. Luistikoneisto – tässä veturityypissä on käytössä Walschaertin eli Heusinger von Waldeggin malli – on kokonaisuudessaan melko monimutkainen, eikä käydä sitä nyt läpi perusteellisesti. Kuvan selitteeksi tyydyttäköön toteamaan, että epäkeskotanko kuuluu luistikoneiston työntövivustoon. Se on kiinnitetty toisesta päästään vetopyörän akselilla olevaan vastakampeen (kuvassa lähes pystysuorassa oleva lyhyt metallinvärinen kampi), jonka ansiosta epäkeskotanko liikkuu vetopyörää pyörittävään kiertokankeen nähden epäkeskisesti. Epäkeskotangon liike välittyy kuvassa jo varsin huonosti erottuvalle kulissikaarelle, kulissikivelle ja viimein luistille. Tässä on vasta puolet luistikoneistosta: työntövivuston lisäksi luistin liikettä ohjataan moniosaisella ennätysvivustolla, jota on kuvasta mahdotonta erottaa. Jos höyryveturien lempinimet ovat hauskoja, ovat monet viralliset koneenosien nimetkin, eikö vain?

Sanallinen selittäminen jää aina pintaraapaisuksi, vaikka apuna olisi yksi - tarkoitukseen sangen huonosti sopiva - kuvakin. Edellä esitettyjä höyryveturin toimintaperiaatteita voi tarkatella helpommin animaationa. Vastaavia on verkossa enemmänkin, tosin kaikki eivät esitä nimenomaisesti Walschaertin luistikoneistoa.

Windows 8:n Resurssienhallinnan oletusnäkymä

En tiedä, onko asia kiusannut ketään muuta, mutta minua häiritsi Windows 8:n työpöytänäkymässä Resurssienhallinta-ohjelman avautuminen oletusarvoisesti Kirjastot-näkymään. Minusta luontevammalta – varmaankin monien vanhempien Windows-versioiden takia - olisi tuntunut Tietokone-näkymä, josta pääsee käsiksi suoraan levyasemiin.