Kesäyön uni VR:n vesitornin katveessa

Kotikylässä on jälleen avautunut ympäristötaidenäyttely Näkymä. Kylän toiseksi vanhin kivirakennus pihamaineen sai palvella ensimmäistä avajaistapahtumaa, kun Teatteri Pensas esitti mielenkiintoisen tulkinnan Shakespearen Kesäyön unelma -klassikosta veturitallin takapihalla. Markon, Ilkan ja Pekan kanssa talkoiltiin yleisötapahtuman järjestelytehtävissä, jotka jäivät kevyiksi. Sähkön ja jätehuollon tarjoamista lähinnä.

En ole teatteritaiteen kuluttaja. Edellisestä kerrasta on vuosia. Mutta pensaslaisten Shakespeare vangitsi pysyttelemään vesitorninjuuren tarjoamassa aitiossa käytännössä koko näytöksen ajan. "Kesäyön unelma" oli aikansa yleisölle kuin "Tankki täyteen" omilleen. Molemmissa naureskeltiin niille kulttuurisille piirteille, jotka kuviteltiin läpikotaisin tunnettavan. Kuvassa Lysander ja Hermia herkistelevät ennen kuin tiensä joutuvat keijujen sekoittamiksi ja sitten jälleen onnellisesti yhteen.

Putos riimit paikoilleen niin kauniisti, että esityksen jälkeen kysyin, oliko se Cajanderin vai Jylhän käännös. Heidän, varsinkin ensinmainitun, tyylistä tuli tunnistettava varhaisina ikävuosina, kun kodin kirjahyllyn vasenta yläkulmaa hallinnut Kansojen historia -sarja kului käsissä ahkerasti; siinä taiteellisia tekstejä käytettiin kuin sekundaarilähteitä konsanaan. Ei kuulemma ollut, vaan Lauri Siparin, 1990-luvulta. Pakko tunnustaa, että nimi oli outo teatterin muukalaiselle.

Suuria yleisöjä eivät kylän kulttuuritapahtumat kerää. Teatteri Pensas houkutteli paikalle 22 katsojaa, kun Museoveturiseuran talkoolaiset ja vanhempainyhdistyksen puffetinpitäjät jätetään pois laskuista. Ei vähäväkisyys häpeä ole. Näyttelijöiden ja katsojien suhdeluku oli 17 000 asukkaan Akaassa katsomon eduksi toisin kuin 450 000 asukkaan Chengdessä, äskettäin nähdyssä ison maan isossa esityksessä.

Vielä Kiinasta

Kotona on oltu jo viikko, mutta sallittakoon vielä pari yksityiskohtaa Kiinasta.

Ensiksi väen vähyys. Kiina on maailman väkirikkain maa lähes 1,4 miljardilla asukkaallaan, mutta hyvin väenpaljous tasoittuu suurelle pinta-alalle. Ruuhkaa nähtiin kahdessa paikassa: pääkaupungin metrossa ja Mao Zedongin mausoleumin edessä. Metroon mentiin, Maon kalmoa katsomaan ei. Maaseudulla ei ruuhkia näkynyt. Simatain kylänraitti tavallisena torstai-iltapäivänä on kuin oltaisiin kotipuolessa. Mieleen tulivat Renko ja Kylmäkoski - suunnilleen saman matkan päässä pääkaupungista nekin.

Toiseksi liikenne. Joskus Kiinassa on ollut paljon polkupyöriä. Nykypäivän itäkiinalainen kulkee mieluummin moottorin voimalla. Sieltähän Kymcot sun muut suositut kaksipyöräiset menopelit meillekin tulevat. Liikenne on länsimaiselle turistille oikeastaan ainoa vaarallinen asia. Oudoin liikennesääntö kun on se, että punaisten valojen takaa saa kääntyä oikealle. Näin ollen vihreä jalankulkuvalokaan ei takaa kävelijälle esteetöntä kulkureittiä.

Kiinalaisen ajoneuvon tärkein varuste on äänitorvi ainakin, mitä käyttötiheyteen tulee. Liikennekulttuuri menee seuraavasti: herra Yang pysähtyy Volkswagenillaan liikennevaloihin. Hänen takaansa pujottelevat neiti Li ja herra Cheng mopoillaan edelle. Koska äänimerkki kuuluu antaa aina ohitettaessa hitaampi ajoneuvo, joutuu herra Yang tööttäämään niin neiti Lin kuin herra Chengin kohdalla. Seuraavassa risteyksessä rouva Wu kääntyy oikealta joukon kärkeen Toyotallaan. Jälleen neiti Li ja herra Cheng kisuttavat Kymcoillaan jonon eteen, ja mopojoukkoon liittyy vielä rouva Zhu. Matkan edetessä on kolmelle mopolle jo kaksi tööttääjää. Tämä kertautuu 1,4-miljardisen kansan keskuudessa tiheään, joten äänitorvi soi. Paitsi ohitustilanteissa, äänitorvea käytetään hitaamman ajoneuvon osuessa ääreishavaintokenttään ja muutenkin, kun siltä tuntuu.

Sen sijaan ajovalot ovat melko tarpeeton varuste. Niitä pidetään päällä vain sysipimeällä, jos pidetään. Ja silloin mielellään ajetaan pitkät päällä niin kaupungissa kuin tunnelissa. Ja mopoilijoilta, kevarien kuljettajilta tai yleensäkään kaksi- tai kolmipyöräisten ajajilta ei edellytetä kypärän käyttämistä.

Autokanta on Itä-Kiinassa koko lailla samanlaista kuin Suomessa. Volkswagenin - pois lukien Skoda - ja Toyotan tuotteet ovat valtamerkkejä. Fordejakin näkee, Nissaneita myös. Julkisen sektorin johtajilla Audi A6 on kuulemma suosiossa. Sen takia rikkaimmatkin liikemiehet hankkivat talliinsa yhden A6:n, jotta neuvotteluissa päättäjien kanssa ei saateta toista osapuolta kasvojen menetykseen. Monella länsimaisella autonvalmistajalla on tehdas Kiinassa. Varakkaimpien ajoneuvot erottaa keskiluokasta siitä, että niiden takana mallimerkintätekstit ovat latinalaisiin kirjaimin. Kotimaisia automerkkejä näkee enimmäkseen hyötyajoneuvoissa.

Samoja asioita eri näkökulmasta on luettavissa kullan blogissa.

Three nights in Beijing makes a hard man humble

Retken lopuksi majoituttiin pääkaupunkiin Beijingiin. Hotelli oli "hyvää keskitasoa", meikäläisittäin jossain kaukana luksuksen tuolla puolen. Mainostivat, että perjantaiaamuisin on tarjolla ammattimaista taiji-harjoitusta. Mentiin mukaan, ja hyvin menee, peukutti treenin vetäjä kauneimmalle vaaleaihoiselle.

Lauantaiaamuna oli ajatus mennä mukaan puistossa. Ensin 24-liikesarja, mutta vaihtoivat eri tyylisuuntaan, jossa pohjoiset barbaarit jäivät heti kättelyssä. Opeteltu on 24 liikkeen Beijing-muoto, eikä osaamisalaan kuulunut minkään tyylisuunnan pidempi. Taka-alalla muuan nainen teki niin kaunista Beijing-muotoa, että ei kehdattu kysyäkään, pääsisikö mukaan.

Koko retken ajan oli syöty seisovis... ei vaan pyörivistä pöydistä, mutta niin piti reissun loppua kohden kiristää vyötä yhden kolon verran. Kasviksia paljon, paistetaan upporasvassa, syödään puikoilla. Ruoka oli sanalla sanoen taivaallista.

Ensimmäisenä iltana lähdettiin kullan kanssa kävelylle. Tarkoituksena oli käydä kaupungin vanhalla rautatieasemalla, mutta onneksemme valitsimme väärän kävelytien. Kevyenliikenteenväylän sillalla oli muitakin junabongailijoita. Takaisin puistojen kautta kävellessämme 20-miljoonainen pääkaupunki näytti lempeimmät kasvonsa. Vaaleaihoista pariskuntaakaan ei tuijoteltu.

Sen sijaan aamukävelyllä Taivaallisen rauhan aukiolla suomalaisryhmä päätyi jälleen etsimiin. Väkeä torille tulee Kiinan eri osista, jolloin vaalea- ja punatukkaiset ovat vähintään puhemies Maon kuvaan verrattavia kuvattavia.

Yhteisiä kohteita oli tarjolla paljon, yhtenä hurja akrobaattiesitys, jossa surmanajoa teki parhaimmillaan/pahimmillaan kahdeksan moottoripyöräilijää. Vapaa-aikana kokeiltiin kaupungin metroa. Kieltä osaamattomalle jälleen haastava paikka, mutta muutoin turvallinen ja selkeä.

Juhannusjuna

Reissusta riittää vielä tarinoitavaa, mutta eihän me Kiinasta sentään Jussina puhuta. Puhutaan vaikka siitä, kun kahden perinteikkään valtionlaitoksen, VR:n ja YLEn, mainio markkinointitemppu Juhannusjuna, pikajuna P265 puhalsi rautatielaitoksen juhlavuotena maan kolmanneksi vanhimman, valtion rataverkon toiseksi vanhimman, risteysaseman ohi.

Ilkka ja Jani olivat tulleet veturitallille jo aamuvuoroon ja työntäneet ulos museon parhaiten Suomen lipun päivään sopivan näyttelyesineen. Dm7-kiskoauto, "Lättähattu" siniristilipun alla pääsi koristamaan iltaa. Kaupunki oli tänä vuonna päättänyt järjestää juhannusjuhlan järvenrannan sijasta poikkeuksellisesti radanvarressa, jotta juhannusjunalle riittäisi vilkuttelijoita. Idea oli ihan hyvä, mutta tapahtuman pääsymaksullisuus ei. Vuosikymmenet on juhannusjuhla ollut maksuton kansanjuhla, eivätkä yhden tapahtuman pääsymaksutulot kata sitä pahaa mieltä, minkä maksullisuus kuntalaisille toi. Jos en olisi sonnustautunut Museoveturiseura-paitaan ja tullut paikalle iltavuoroon ikään kuin töihin, olisin itsekin boikotoinut tapahtumaa, kuten monet muutkin tekivät. Muistelen ilmaisissa rantajuhlissa olleen satoja juhannuksenjuhlijoita, radanvarsijuhlaan saapui viitisenkymmentä.

Veturimuseon Dm7 nro 4216 palveli aikanaan monien juhannusjuhlajunien kuljetusvälineenä, kun juhlakansaa kyyditettiin rautatieasemalta satamaan. Moottoritie katkaisi radan, ja kiskoautokin on ollut kylmänä kai jo toistakymmentä vuotta. Ilkan kanssa totesimme, että jotakin puuttuu ja hyppäsimme autoon, hakemaan vesurin ja satamaradan varteen. Pitäähän juhannusjunassa, paikallaan seisovassakin, sentään koivunoksia olla. Raivattiin metsittynyttä rataa muutaman hoikan koivupuun verran ja laitettiin koristeet kiskoauton päätyihin samaan tapaan kuin vanhoina hyvinä aikoina konsanaan.

Juhlaohjelmassa oli musiikkia eri ikäisille, ja lyhyet juhannustanssitkin pyöriteltiin. Ensi kertaa veturitallilla kai. Illan huipentuma oli kiistämättä hieno: Masha Salanginan ja Osku Leinosen butoh-tanssiesitys "Tuli sisällämme, varjot tanssivat". Moista taituruutta ei ole kääntölavalla nähty, ei ainakaan sen jälkeen, kun vek. Kähönen siirsi Ukko-Pekkaansa tarkalleen vaaditut viisi senttiä.

Valkeakosken tavarajuna tuli sopivasti ennen juhannusjunaa, ja aikataulu tiesi sen lähtevän vasta P265:n perään. Normaalipäivänä roikka olisi jäänyt paikoilleen, mutta nyt taisi olla ohjeistus siirtää junaa sen verran ratapihan pohjoispäätä kohti, että veturitallilta näkee ratapihalle.

Juhannusjuna tuli, vihelsi tullessaan ja ajoi ohi. Työnnettiin kiskoauto takaisin talliin Konstan toimiessa jarrumiehenä. Sauna ja vihta odottivat tallille loppuillaksi jääneitä. Juhannusjunan matkaa seurataan radiosta.

Pitkä muuri

Yhdeksänkymmentäluvulla radiossa kerrottiin, että "Yhden Alivaltiosihteeri-ohjelman aikana Kiinan muuri on jopa 6 000 kilometriä pitkä." Kiinalaiset itse ovat väittäneet, että muuri on ainoa ihmiskäsin tehty rakennelma, joka näkyy avaruuteen. Sittemmin molemmat väitteet on ositettu epätosiksi. Viimeisimpien tutkimusten mukaan muurin pituus on yli 21 000 kilometriä. Viime vuosikymmenellä kiinalaiset taikonautit kävivät katsomassa, että muuri ei näy avaruuteen.

Historiallisesti katsoen ei ole olemassa yhtä Kiinan muuria, vaan lukuisa määrä kahden vuosituhannen aikana rakennettuja linnoitteita Kiinan pohjoisissa osissa. Muurien rakentaminen alkoi itäisen Zhou-dynastian kaudella, niin sanottuna sotivien läänitysvaltioiden aikana (meikäläisen ajanlaskun mukaan 475-221 eKr.), kun lukuisat keskenään riitelevät pienet valtiot tarvitsivat linnoitteita suojaksi toisiltaan ja ei-kiinalaisilta vihollisilta aikoina, joina eli kuuluisan "Sodankäynnin taidon" todellinen tai uskoteltu kirjoittaja kenraali Sunzi. Riitaisista valtioista pisimmän korren veti lopulta Qin massiivisen armeijansa turvin. Qin-dynastia kesti vain puolentoista vuosikymmenen ajan, kun sen hallitsijat ylittivät kansantalouden voimavarat valtavalla rakennusurakalla, jossa entisten pikkuvaltioiden rajamuurit yhdistettiin ja parannettiin yhtenäiseksi, noin 4 500 kilometriä pitkäksi, pohjoisrajaa suojaavaksi linnoitteeksi. Paitsi ensimmäisen varsinaisen Kiinan muurin rakennustöiden alulle panemisesta keisari Qin Shi Huangdi (vallassa 221-210 eKr.) jäi historiaan teettämällä terrakottasotilaiden armeijan suojakseen tuonpuoleisessa.

Sittemmin muuria jatkettiin länteen johtaneen tärkeän kauppareitin, silkkitien, suojaksi. Se linnoitusketju, mitä nykyisin kutsutaan Kiinan muuriksi, on rakennettu Kiinan kukoistuskaudella Ming-dynastian aikana 1300-1600-luvuilla monisatatuhantisen työläisjoukon voimin. Wikipediaankin päätynyt legenda kertoo, että muurin rakennustöissä kuolleet lukuisat työläiset olisi haudattu muuriin. Paikalliset oppaat kumoavat mieluusti väitteen ja aivan järkeenkäyvin perustein: ruumiita ei missään tapauksessa haluttu muurityömaalle mätänemään ja levittämään tauteja, vaan vainajat kuljetettiin kauemmas työläisjoukoista.

Ming-dynastian aikainen kiinalainen rakennustekniikka ja -materiaalit olivat verraten kehittyneitä. Muuri on kestänyt enemmän tai vähemmän hyvin nykypäivään saakka. Murtumaton se ei ollut silloinkaan, kun linnoitteen strateginen merkitys oli suuri. Mongolit tulivat muurista läpi kertaalleen 1200-luvulla, kun Kiina oli jakautunut keskenään kiistelevään pohjoiseen ja eteläiseen osaan. Toisen kerran, 1600-luvulla, mantšut tulivat pohjoisesta muurin läpi, jälleen keskenään kiistelevien kiinalaisten hyvällä avustuksella. Mantšujen Qing-dynastian aikana muuri menetti puolustuksellisen merkityksensä ensin siksi, että valtakuntaan liitettiin kauas muurin taakse pohjoiseen ulottuneita alueita, toiseksi siksi, että Qing-keisarit pitivät tavoitteenaan elää rauhassa pohjoisten kansojen kanssa ja kolmanneksi sodankäynnin luonteen muuttumisen tehtyä muurin kaltaiset linnoitteet vanhanaikaisiksi.

Lomamatkallamme Kiinan muuri oli tarkoitus olla kohokohta ja olikin. "Sauvakävelyä Kiinan muurilla", on näitä matkoja markkinoitu Suomen Ladun kautta jo vuosia. Chengdestä siirryttiin maaseudulle Jinshanlingin kylään. Tapasimme paikallisen pienviljelijän, herra Zhoun, jonka kotiin päästiin vierailulle. Kanoja ja komea kukko tepasteli pihalla, velimies ahkeroi naapurissa unelmansa, majatalon, rakennustyömaalla. Keittiö puuliesineen piharakennuksessa, asuinrakennuksessa olohuone ja makuukamari. Sähköt oli ja litteä televisiokin, arvatenkin kotimainen - sieltähän ne Suomeenkin tulevat. Juokseva vesi hoidettiin pumppaamalla se ensin katolle asennettuun säiliöön ja johtamalla se sieltä edelleen putkia myöten taloon - hyvin yleinen vesihuoltoratkaisu maaseudulla ja jopa pääkaupungin laitamilla. Vaatimaton mutta siisti ja puhdas oli herra Zhoun, hänen vaimonsa ja heidän yhdeksänvuotiaan poikansa koti. Koko vierailun ajan yritin karistaa mielikuvaa rovastista ja ruustinnasta Koskelan torpassa, mutta ei se hyvin onnistunut. Mieluusti lausuin turistikiinalaisen näkemiintoivotuksen: "Zaijian."

Herra Zhou ja toinen paikallisopas, Nancyksi kutsuttu neiti, tulivat mukaan suomalaisryhmän muurivaelluksille. Jinshanlingin iltana käveltiin muurin kunnostamatonta osuutta kohti koillista. Käännyttiin takaisin kohdasta, jossa muuri oli sortunut kulkusuuntaan nähden pystysuoraksi seinämäksi ja johon oli merkitty nuolet ohjaamaan takaisin päin. Kovin paljon kilometrejä ei tainnut matkamittariin kertyä, ja kävelyn jano seuraavalle päivälle jäi.

Jinshanlingin majatalo on rakennettu perinteiseen tyyliin ties milloin - länsimaiselle olisi mennyt täydestä, olisi sen sanottu olevan 1990-luvulta, 1880-luvulta tai vaikka 1770-luvulta. Ennakolta varoiteltiin majoituksen olevan vaatimaton, joten odotimme jotakin 1980-luvun Jugendherberge-tyylin ja seurakunnan leirikeskustyylin risteytymää. Luksustahan majatalo oli odotuksiin verrattuna. Joka huoneessa oli oma WC ja suihku. Televisiokin löytyi, ja kännykkää tai kameran akkua saattoi ladata matka-adapterin kanssa. Ainoa ongelma oli huoneissa leijuva hillitön homeen haju. Ilmeisesti itiöiden torjuntaa varten illallisella oli tarjolla pulloittain mehuisaa ja itse asiassa varsin hyvää paikallista Great wall -punaviiniä. Jinshanlingin majatalo sattui olemaan reissun ainoa paikka, jossa enemmistö vieraista oli ulkomaisia turisteja. Suomalaisryhmän lisäksi paikalla oli itävaltalais-brittiläinen retkikunta, jonka reittisuunnitelmat olivat samankaltaiset omiemme kanssa.

Jinshanlingissä, kuten muuallakin, syötiin hyvin eivätkä ruokajuomatkaan haitanneet seuraavan päivän vaellusta ensin etelään ja sitten itään, kohti Simatain kylää. Alkuosaltaan muuri on entisöityä, mutta muuttuu vähitellen rappeutuneeksi. Meneillään olevien muiden rakennustöiden vuoksi patikointimatkaa ei enää ole mahdollista jatkaa Simataihin saakka. Sallitun reitin viimeisellä vartiotornilla päivysti sotilaspukuinen mies tehtävänään käännyttää kulkijat takaisin. Hän, kuten maaseudun kiinalaiset ylipäätään, ei puhunut kuin omaa äidinkieltään, mutta suostui hymyillen poseeraamaan turistien rinnalla. Kilometrejä päivän taipalelle kertyi ihan mukavasti, melkein huomaamatta kun korkeuserot eivät olleet aivan hurjat ja vauhti maltillinen.

Muurilla suomalaisryhmä kulki yleensä pienemmiksi partioiksi hajautuneena. Kävelyretket oli suunniteltu erinomaisesti niin, että jokainen saattoi kulkea juuri sen matkan kuin hyvältä tuntui. Alkumatka mentiin aina yhdessä ja sopivassa kohdassa sovittiin tapaamispaikka ja hajaannuttiin Saarijärvi-Vantaa-Toijala-partiot tapasivat kulkea kärjessä Turku-partio useimmilla etapeilla mukanaan. Hetkisessä unimaailmasta täyteen vauhtiin ja takaisin kykenevän junioriosaston sisältänyt kymenlaaksolaispartio varmisti selustan.

Simatai oli Ming-kaudella muurin mahdollisesti kriittisin strateginen alue, koska sen kautta avautui tie pääkaupunkiin Beijingiin. Alue linnoitettiin vahvasti. Muurin rinnalle rakennettiin etuvarustus tähystystorneineen. Varsinaisen muurin tornit sijoitettiin korkeintaan kahden nuolenkantaman päähän toisistaan, jolloin vihollisen ei ollut mahdollista lähestyä muuria niin, ettei se olisi joutunut vähintään yhden vartiotornin ampuma-alueelle.

Aikanaan laskeuduttiin muurilta alas, jatkettiin matkaa linja-autolla ja majoituttiin Mutianyun kylässä jälleen "vaatimattomaan" majataloon. Täällä ei haissut edes home. Ainoa häiriötekijä oli joukkue kiinalaisia, jotka illalliselle muutaman kaljalaatikon kannettuaan eivät kuuluneet maan hiljaisiin. Kiinassa näyttää olevan aivan tavanomaista, että ravintolaan mennään omin juomin varustettuina, iso olutpullo kun lähikaupassa maksaa euroiksi muutettuna parinkymmenen sentin verran ja viinapullokin vain euron.

Puolisoni kanssa aloitimme Mutianyun aamun taiji-treenillä majatalon pihalle rakennetun katoksen alla. Kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan. Viileä, pilvinen aamu. Vielä nukkuva majatalo ja toiseen suuntaan katsottaessa vuoret ja Pitkä muuri. Kultainen kukko seisoo yhdellä jalalla ja kylässä kiekaisee taas jonkinvärinen. Täytyy sanoa, että siinä oli toistaiseksi hienoin aamutreeni.

Mutianyun alueellamuuri on pääosin restauroitua. Niinpä kävijöitäkin on paljon. Liikkeelle lähdettiin aamuvarhaisella välttääksemme yhtäältä päivän helteen ja toisaalta turistilaumat. Taukopaikalla joukkue taas hajaantui. Osa meistä halusi kivuta muuria pitkin ylös vuorelle, jonka kallioon paljon myöhemmin piirretyt valtaisat kirjoitusmerkit "Nancy" käänsi: "Luottakaa puhemies Maoon". Saarijärvi-Vantaa-Toijala-partiot luottivat puhemieheen ja lähtivät katsomaan sanaa. Monta kertaa takaa kuului villiä huutoa kuin mongolit olisivat olleet hyökkäämässä muurille. Kantaväestön nuoria miehiä sieltä tuli joukoittain juosten ylämäkeen. Moinen toistui usean nuorukaisryhmän verran, ja kummastelimme, mikä on moisen mesoamisen tarkoitus. Ehkä miehuuskoe, jossa tavoitteena olleen vartiotornin nopeimmin saavuttava saa omakseen kylän ainoan tytön (vitsi on itse asiassa varsin mauton: eläkejärjestelmän puuttuminen yhdessä yhden lapsen politiikan kanssa on aiheuttanut Kiinassa romahduttavan demografisen ilmiön, jossa sataa tyttöä kohden syntyy - tai ainakin jää eloon - lähes 120 poikaa).

Päästiin aikanaan puhemiehen kirjoitusten tasalle ja todettiin, että kello on jo liikaa muun joukkueen sovittua tapaamisaikaa ajatellen. Niinpä alaspäin tultiin pikamarssia. Sisu ei antanut periksi köysiradalle, joten loppupätkä, vajaat kaksituhatta porrasaskelmaa, käytännössä juostiin. Linja-auto oli muutenkin jumissa alueelle saapuvan turistiliikenteen puristuksessa, joten meidän yli-innokkaiden muurikävelijöiden kymmenen minuutin myöhästyminen ei haitannut kokonaisaikataulua.

Kangxi Ceremony

Kiinan keisariajan ehkä kukoistavin dynastia, Ming, kaatui meikäläisen ajanlaskun mukaan 1600-luvun alkupuolella. Dynastian alkuajoista 1300-luvulta alkaen valtakunnan väestö oli kasvanut 65 miljoonasta yli 200 miljoonaan. Maata ei riittänyt kaikille viljeltäväksi, ja irtolaisväestöongelma synnytti kansannnousuja ja kapinoita. Dynastian viimeiseksi jäänyt keisari Chongzhen (vallassa vuosina 1627-1644) oli heikko hallitsija, ja todellista valtaa käyttivät hovimiehet. Samaan aikaan Ming-kaudella ties miten monenteen kertaan uudelleen rakennetun pitkän muurin - siitä lisää myöhemmin - pohjoispuolella hurjat mongolit olivat joutuneet taipumaan vielä hurjemman kansan, mantšujen, edessä.

Ming-dynastia romahti sekä sisältä että ulkoa päin tulleisiin uhkiin. Tarinan mukaan keisari Chongzhen hirttäytyi Beijingin Kielletyn kaupungin pohjoispuolisella Hiilikukkulalla, kun Li Zichengin johtama kapinallisarmeija ahdisti pääkaupunkia. Lopullinen niitti oli, kun keisarillisen armeijan pohjoisen rintaman komentaja Wu Sangui kyllästyi sisäiseen sekasortoon ja liittoutui mantšujen kanssa. Hän avasi Shansain solan portit mantšujen marssia suoraan pääkaupunkiin. Kenraali Wun armeija yhdessä mantšujen kanssa voitti Lin kapinallisarmeijan, ja valtakunnan uudeksi hallitsijaksi nousi mantšujen johtaja Shunzi. Hänen myötään Kiina siirtyi viimeiseksi jääneen keisarillisen dynastian Qingin aikaan.

Shunzi hallitsi vuodesta 1644 vuoteen 1661. Hänen kuoltuaan seuraajaki tuli vasta seitsenvuotias poika Xuanye, joka otti hallitsijanimekseen Kangxi. Kiinalaisten omaan historiankirjoitukseen Kangxi on jäänyt yhtenä maan suurimmista hallitsijoista. Vaikka hänen hallitusaikanaan ei seilailtu merillä tai tehty löytöretkiä Afrikkaan, kuten Ming-dynastian kultakaudella, Kangxin aikana valtakunta saavutti käytännössä toistaiseksi laajimmat mittasuhteensa. Hänen valtakaudellaan Kiinaan liitettiin alueita niin mongoleilta, venäläisiltä kuin vietnamilaisilta. Kangxi halusi rakentaa valtakuntansa hallinnon edellisen dynastian hyvien perinteiden pohjalle eli sangen kiinalaiseksi. Hän ja mantšut ylipäätään

suosivat kulttuuria, nimenomaan kiinalaista kulttuuria. Kerrotaan, että Kangxi aloitti jokaisen työpäivänsä kuuntelemalla luennon Konfuzin ajatuksista. Hänen hallituskaudellaan laadittiin ensimmäinen kiinan kielen suursanakirja. Ja viimeisimpänä mutta ei suinkaan vähäisimpänä Kangxin kaudella sai syntynsä kiinalaisten klassisten tekstien kokoelma Guwen guanzhi, josta olen kirjoittanut pätkän aiemmin. Kuvassa on Kangxi ikuistettuna kesäpalatsinsa erään rakennuksen seinällä.

Sotaisan puolipaimentolaiskansan jälkeläisenä Kangxi ymmärsi pitää välit kunnossa mahdollisiin tuleviin vihollisiin. Jos jopa mongolit nyt kuuntelivatkin mantšuja, saattoi olla vain ajan kysymys, milloin nousee vielä voittoisampi kansa. Varsinkin pohjoisille naapureille Kangxi tarjosi mieluummin rauhaa, hyvää ruokaa ja iloisia pitoja kuin miekkaa.

Keisari itse tunsi Konfuzin esi-isiä kunnioittavien oppien ohella luultavasti buddhalaisuuden itselleen läheisimmäksi uskonnoksi, mutta valtio suhtautui suvaitsevaisesti myös muihin uskontokuntiin. Euroopasta saapuneet roomalaiskatoliset jesuiitat saivat keisarin hovissa merkittäviä asemia astronomisen ja ylipäätään luonnontieteellisen osaamisensa ansiosta. Protestanttisessa historiankirjoituksessa huonon jälkimaineen saaneet jesuiitat tulivat hyvin toimeen kiinalaisten kanssa, mutta dominikaanit ja lopulta heidän vaikutuksestaan paavi Klemens XI päätyivät suvaitsemattomalle kannalle kiinalaisten uskonrauhaa kohtaan. Vastineeksi Kangxi poisti kristinuskon virallisen aseman valtakunnastaan.

Kangxi eli ajan mittapuun mukaan vanhaksi ja ehti hallita 61 vuotta, vuoteen 1722 saakka. Liian pitkä hallituskausi oli kansalle vahingoksi, sillä dementiaan sairastuttuaan keisarista tuli vainoharhainen. Samaan aikaan, kun hän mielivaltaisesti surmautti kuvittelemiaan sisäisiä vihollisia, valtion kassa hupeni kasvaneen korruption myötä.

Aikanaan valtaan noussut Kangxin pojanpoika, Qing-dynastian suurimman kukoistuksen vuosina hallinnut keisari Qianlong ei toistanut tässä suhteessa isoisänsä virheitä. Hän luopui vapaaehtoisesti vallasta hallittuaan 60 vuotta. Syyksi hän ilmoitti kunnioituksen isoisäänsä kohtaan: hän ei haluaisi hallita pidempään kuin tämä. Qianlongin ele oli kaunis ja takasi hänelle valtaisan kansansuosion. Mutta Qianlong onnistui tekemään hallituskaudellaan jotakin ehkä vielä pahempaa kuin vanhuudensairas isoisä aikanaan: suistamaan Qing-dynastian ja koko Kiinan perikadon alkuun. Omahyväisessä hybriksessään hän sulki maan satamat ulkomaankaupalta Kantonia lukuunottamatta, mistä alkoi Kiinan kansantalouden taantuma yhä kansainvälistyvässä maailmantaloudessa. Voidaan aiheellisesti kysyä, oliko 1800-luvulla alkanut ja toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin kestänyt Kiinan alennuskausi suoraa seurausta Qianlongin eristäytymispolitiikasta.

Takaisin Kangxiin. Hebein maakunnassa, varsinkin Chengden seudulla, Kangxi on tätä nykyä lähes myöhäisempään seuraajaansa Mao Zedongiin verrattava kansallinen ikoni. Hän kun rakennutti Chengdeen kesäpalatsin, josta käsin hallitsi suunnatonta valtakuntaansa kuumana vuodenaikana.

Kangxin perintöä kunnioitetaan Chengden esikaupunkialueen "kulttuuripuistossa" järjestettävällä suurimuotoisella ulkoilmanäytöksellä. Keisarin elämäntarinaa kuvataan vajaan kahden tunnin mittaisella satojen näyttelijöiden esittämällä musiikkiin, tanssillisiin elementteihin ja toiminnallisiin kohtauksiin perustuvalla kavalkadilla, jota tehostaa sanalla sanoen käsittämättömän vaikuttava esitystekniikka. Molemmat nähneenä uskallan sanoa, että tehosteistaan tunnettu elektronimuusikko J.-M. Jarren valoshow on aika pientä taskulampuntuiketta verrattuna "Kangxi Ceremonyyn", jossa vuorten rinteisiin rakennetaan milloin ratsumiesarmeijoita, milloin kokonaisia kaupunkeja pelkän AV-tekniikan voimin (esityksen nimen englanninnos on suunnilleen yhtä käsittämätön kuin esitys itse). Ja lisäksi tulevat esityskentällä ratsastavat tai jalkaisin liikkuvat joukot. Kaikkein oudoimmalta tuntui se, että väkirikkaaksi sanotussa maassa moista esitystä seuraamaan saapui vähemmän väkeä kuin keskimääräiseen Valkeakosken Hakan peliin - selvästi vähemmän kuin esityksessä oli näyttelijöitä. Selityskin löytyi: "Kangxi Ceremonya" esitetään joka ikinen kesäilta ja on esitetty jo toista vuotta. Lisäksi pääsylipun hinta, lähes 40 euroa meikäläisessä valuutassa, on kiinalaisittain sangen korkea varsinkin ottaen huomioon, että ei olla Beijingin tai Shanghain kaltaisessa metropolissa. Kovaa pääsylipun hintaa selittänee se, että esitys on toteutettu yksityisen rahoituksen turvin, ei valtiollisena projektina.

"Kangxi Ceremonya" on vaikea kuvailla sanoin. Jos siellä päin Kiinaa liikkuu ja tilaisuus esityksen näkemiseen tarjoutuu, kannattaa mennä katsomaan. Vaikka ei ymmärrä kiinan kieltä ja vaikka tietämys historiallisista yksityiskohdista on puutteellinen, tarjotaan silmille ja korville sulateltavaa pitkäksi aikaa.

Seutulasta Chengdeen

Yritykseksi jäi julkaisukanavan vaihto. Olisihan se pitänyt tietää tai ainakin arvata, että Kiinassa ei niin vain twiittailla. Tulkoon tuosta vaihteeksi vähän pidemmälle suuntautuneesta lomamatkasta kirjoitetuksi jälkikäteen muutama merkintä tänne.

Olen luullut olevani lentopelkoinen ja vältellyt lentokoneessa matkustamista. Ennen tätä matkaa olin ollut lentokoneessa vain parin kotimaan lennon verran noin kymmenvuotiaana nassikkana. On myönnettävä, että jännitin etukäteen nousua Seutulasta, mutta turhaan - vain huomatakseni, että on aika mukava tunne, kun kone kiihdyttää ja lopulta irtautuu nousuun. Lentomatkustamisen ikävä puoli on hillitön hiilijalanjälki. Yhden edestakaisen mannertenvälisen reissun päästökiintiöllä kai sähkölämmittäisi omakotitaloa vuosia ja pienpolttaisi kuutioittain takkapuuta sen ohessa.

Seutulaan osui myös matkan ensimmäinen ja ainoa pettymys: Kulkupelinä oli "vain" Airbus 330. Ennakkotietojen perusteella olin odottanut 340:ntä ajatellen, että kun kerran lennetään, niin lennetään sitten oikein nelimoottorisella.

Matka alkoi pilvisessä säässä, mutta jo Itä-Karjalan ylle päästyämme pilviverho oheni jalopulta katosi, ja olisi melkein voinut sanoa, miten Petrosavotski täällä loistelee isänmaansa päivänpaisteessa.

Sunnuntaiaamuisella Beijingin lentoasemalla tuli ensimmäistä kertaa eteen sittemmin usein toistunut huomio. Kiinassahan piti olla paljon väkeä, joka paikka ihmisiä täynnä. Lentoasema oli kuitenkin hillityn rauhallinen, paljon Seutulaa tai vaikkapa Tampereen rautatieaseman normaaliaamua hiljaisempi.

Pääkaupunkia ei jääty vielä sen kummemmin ihmettelemään, kun linja-auton nokka kääntyi kohti koillista tavoitteena noin 450 000 asukkaan Chengde-niminen "pikkukaupunki". Kaupunki kasvaa kovaa vauhtia. Se kuuluu itäisen Kiinan kasvukeskusalueisiin, mutta toisaalta asuntojen neliöhinta on siellä huomattavasti edullisempi kuin pääkaupunkialueella. Maisemaa hallitsivat vuoret, mutta heti niiden alapuolella kohosivat lukuisat uudet kerrostalot ja lisää rakentavat torninosturit.

Chengde, vanhalta nimeltään "Kuumien lähteiden kaupunkia" tarkoittava Jehol, sijaitsee Hebein maakunnassa vajaan 250 kilometrin päässä pääkaupungista Beijingistä (osaamiseni rajoissa pyrin käyttämään paikan- yms:n nimissä nykysuositusten mukaista pinyin-latinisointia). Matka ei ole pitkä varsinkaan maan koko huomioiden, mutta ilmanala on vuorten takana sijaitsevassa Chengdessä selkeästi viileämpi ja raikkaampi kuin Beijingissä.

Miellyttävän ilmaston vuoksi viimeiseksi jääneen keisarillisen dynastian, Qing- eli mantšudynastian toinen koko maata hallinnut keisari Kangxi (eli vuosina 1654-1722 meikäläisen ajanlaskun mukaan) päätti 1700-luvun alussa laitattaa seudulle kesämökkinsä. Aivan pienestä eräkämpästä ei ollut kyse vaan kokonaisesta uudesta kesäpalatsista lukuisine rakennuksineen ja puutarhoineen. Vuoriseudulla Kangxi hoveineen harjoitti kesäisin kulttuurillisia rientoja, metsästystä ja sen sivussa sotataitoja ja ennen kaikkea hallitsi valtakuntaansa kuin pääkaupungista ikään. Kiinan historian myrskyistellä 1900-luvulla rappeutunutat kesäpalatsialuetta ryhdyttiin kunnostamaan vuosisadan lopulla, ja se sai vuonna 1994 Unescon maailmanperintökohteen arvon. Syystä saikin, voi kävijä todeta.

Kangxin oman Kultarannan, runolliselta nimeltään "Kuumuutta pakenemisen kartanon", ohella kaupungin alueella on luonnonnähtävyyksiä. Suosituimpiin kuulunee Pesukarttukallio tai "Mulkkukallio" tai miksi tuota esihistoriallisen järven aaltojen hiomaa hiekkakivimuodostelmaa milloinkin kutsutaan. Kalliolle johtaa ulkoilureitti, joka aurinkoisena kesäpäivänä, niin arkimaanantai kuin olikin, näytti olevan kiinalaisten, joko paikallisten tai kotimaanmatkailijoiden, suosiossa. Ei väkeä paljon ollut täälläkään, ei läheskään tungokseen saakka.

Jotkut ihailivat maisemia, jotkut reippailivat vauhdikkaasti. Kaksi poliisia oli virittänyt riippumattonsa vuorenrinteeseen mäntymetsän varjoon ja käynyt päiväunille. 

Lähistöllä on myös toinen, pienempi hiekkakivimöhkäle nimeltään Sammakkokallio - kaksimielisempien kiinalaisten mukaan "Persekallio". Sen alla risteilee pieni luolasto, ja ohjetauluun kirjattu paikallinen kansanuskomus väittää, että luolien läpi ryömijää eivät enää koskaan taudit kiusaa. Tarinaan uskojia tai muuten vain luolissa ryömimisestä pitäviä käy paikanpäällä niin paljon, että käytävät ovat jynssäytyneet sangen sileiksi ja puhtaiksi. Ainakaan Arton ja minun ei pitäisi tauteja saada, kun innostuimme tutkimaan käytävät sisältäpäin. Ei epäilystäkään, että suomalaisessa kohteessa moinen omatoimimatkailu olisi estetty kaikin mahdollisin keinoin.

Jos lentomatka ei huipannut, niin sitäkin enemmän Pesukarttukallion päällä seisominen. Kallion korkeus on reilut 600 metriä merenpinnasta ja siten päihittää vaikkapa useimmat Ylläksen alueen tunturinhuiput. Kallio on melko kapea, ja kulkijoille tarkoitettuna turvana ovat vain parin-kolmenkymmenen sentin korkeuteen - juuri sopivasti kampittamaan haparoivan kulkijan lopullisesti alas - asennetut ketjut. Ylhäällä kuvatessani kävin suosiolla kyykkyyn, kun seisaalla olo kapeahkolla kaistaleella ei tuntunut alkuunkaan mukavalta. Mutta näköaloja ei käynyt moittiminen. Yhtäällä kaupunki, toisaalla vuoret.

Ylös kiivettiin, mutta alas tultiin köysiradalla. Niitä riittää vuoriseudun yleisökohteissa. Köysiradan kahdenistuttavassa avokorissa oli tukevaa ja turvallista istua, vaikka välillä mentiinkin aika korkealla maanpinnan yläpuolella. Korkeanpaikan kammo ei jostain syystä täällä kiusannut. Istuinkoriin piti hypätä vauhdissa. Myönnän, että yksi hauskimpia piirteitä Kiinassa matkailemisessa on se, että siellä saa ja pitää tehdä monenlaisia pikkuasioita, jotka Suomessa ovat kiellettyjä tai ainakin estettyjä.

Foorumin tilapäinen vaihtoyritys

Blogin päivittäminen on ollut, ainakin alkuvuosiin verraten, hitaanlaista. Olisihan sitä kirjoitettavaa kai, mutta aina on tekosyitä jättää homma sikseen. Viikon, tai sinnepäin, päivitystaukoa lukija tuskin huomaisi. Se hävettää.

Yritetään lähipäivien ajan Twitterin kautta, kun sitäkin on tullut häpeällisen vähän hyödynnettyä. Paino sanalla "yritetään". Voi olla, että jo tekniikkapuoli tulee esteeksi.

Seuraa käyttäjää @JAJHyvarinen

32 bitistä 128:aan

Vuonna 2000 julkaistussa Aki Anttilan erinomaisessa "TCP/IP-tekniikka" -kirjassa sanottiin: "IPv6-kehitystyö alkaa pikkuhiljaa olla valmis, mutta sen käyttöönotto näyttää viivästyvän vielä usealla vuodella. [...] Näiden seikkojen valossa IPv6 ei ole huomisen tekniikkaa, mutta sen on arvioitu olevan laajemmassa käytössä vuoden 2005 tienoilla."

Tieto- ja tietoliikennetekniikan kehitys on hitaan puoleista verrattuna odotettuun kehitysnopeuteen. Monet suoraan käyttäjärajapinnassa toimivat sovellukset, kuten päätelaitteet ja ohjelmistot ja niiden myötä tietenkin käyttötavat, saattavat kehittyä melko nopeasti luoden kuvaa jatkuvasti eteenpäin jyräävästä teknologiasta. Varsinainen iso pyörä pyörii kuitenkin verkkaisesti.

IP-osoite yksilöi Internetissä liikennöivän laitteen ja teoriassa jokaisella Internetiin kytketyllä laitteella pitäisi olla yksilöllinen IP-osoite. Osoitteen yksilöllisyysvaatimus koskee vain julkisia osoitteita, joilla kommunikoidaan oman sisäverkon eli koti-, yritys-, organisaatio- tms. verkon ulkopuolella. Verkon sisällä käytetään yleensä ns. yksityisiä osoitteita, jotka voivat olla samoja useassa eri sisäverkossa, ei kuitenkaan saman verkon sisällä.

Vanhan, IPv4-version, osoitteiden loppumista on ennakoitu lähestulkoon samaan tahtiin kuin öljyvarojen loppumista. IPv4-osoitteiden piti loppua jo pian vuoden 2000 jälkeen, Wikipedia väittää niiden loppuvan viime vuoteen mennessä, ja aina on IPv6 ollut ihan ovella. Tänään kuitenkin on, niin väitetään, viimeinkin se päivä, kun "this time it is for real."

Vanhojen IPv4-osoitteiden pituus on 32 bittiä. Osoite koostuu neljästä kahdeksan bitin pituisesta osasta, ns. oktetista. Kukin oktetti on bittijono väliltä 00000000 ... 11111111, kymmenjärjestelmän lukuina ilmaistuna luku väliltä 0 ... 256. IPv4-osoitteiden teoreettinen kokonaismäärä on näin ollen 256⁴ eli vajaat 4,3 miljardia kappaletta. Tällainen määrä Internetiin liitettyjä ATK-laitteita on ylitetty jo kauan sitten, mutta erilaisten osoitemuunnostekniikoiden, kuten monessa kotiverkossakin käytetyn NAT:n avulla monta sisäverkon IPv4-osoitteella monta sisäverkon yksityistä IP-osoitetta voidaan muuntaa yhdeksi tai muutamaksi julkiseksi osoitteeksi verkon ulkoista liikennöintiä varten.

IPv6-osoitteet ovat 128-bittisiä ja ne koostuvat kahdeksasta 16-bittisestä osasta. Siinä missä IPv4-osoitteet ilmaistaan ihmiskatsojalle yleensä kymmenjärjestelmän lukuina, IPv6-osoitteissa käytetään tiiviimpää joskin vähemmän intuitiivista heksadesimaalimuotoa.

Yöllä alkaneesta isosta verkkomuutoksesta huolimatta netti toimii, kuten ennekin. Vanha ja uusi lyövät kättä tietoliikenteen eri solmukohdissa. Esimerkiksi tietokoneeni nyt käytössä oleva (yksityinen) osoite on 192.168.2.105, joka on tietokoneen itsensä paremmin ymmärtäminä bitteinä 11000000.10101000.00000010.01101001. Puhdasta IPv4:ää siis. Sangen monet laitteet käyttävät viimeöisestä muutoksesta huolimatta vielä pitkään IPv4-osoitteita, joita muunnellaan tiedonsiirron eri vaiheissa, laite- ja ohjelmistoyhteensopivuudesta riippuen, IPv6-tyyppisiksi käyttäjän sen paremmin asiaa huomaamatta.

Epävirallinen talkoopäivä

Ei ollut virallinen, ennalta sovittu talkoopäivä, mutta niin vain väkeä taas kokoontui tiilitallille aamupäivän mittaan. Isoja asioita ei tehty. Paitsi että Juha antoi Matisalle viimeiset silaukset. Imusarjan ja ilmanpuhdistimen välinen letku paikalleen sekä littera-, nopeus- ja painomerkinnät kylkeen ja muutamiin varustimiin oikea värisävy pintaan.

Museologia-termin jälkimmäistä, järkeen viittaavaa osaa, kehitettiin raahaamalla yksinäinen moottori muiden moottorien viereen ja halkileikattu ilmapumppu muiden havaintovälineiden rinnalle. Isommat loogiset ratkaisut paikallisine rautatieinfrastruktuurinäyttelyineen ja Move1:n siirtoineen olivat aktiivit tehneet jo kahtena edellisenä viikonloppuina.

Kovin montaa museokävijää ei paikalle ilmaantunut, vaikka toista päivää oltiin auki. Niille muutamille, jotka tulivat, Ilkka tarjosi sitäkin perusteellisemmat esittelyt. Minä pumppasin Prius-kuskilta tietoa kiintoisasta kulkupelistään. "Periaatteessa samanlainen voimansiirto kuin tuossa", hän sanoi kun seistiin Dr12:n vieressä. Samoilla linjoilla oli kuin Petterikin, hyvä auto.

Iltapäivän mittaan sade harveni ja viimein loppui.

Nuoret laulaa suvivirren

Joissakin suvaitsemattomissa oppilaitoksissa on kuulemma kielletty laulamasta suvivirttä kevätlukukauden päättämispäivänä. Toisiin taas tullaan ulkopuoleltakin, virttä kuulemaan.

Vanajan-Hämeen ammattikoululla jaettiin tänään tutkintotodistuksia. Valmistuvia ammattilaisia on monelta eri alalta, ja seremonia vie reilut kaksi tuntia. Kovin paljon enempää väkeä ei isoon saliin mahtuisi. Moni jo eläköitynyt kouluyhteisön jäsen tai muutoin vain varsinaiseen opetustoimintaan kuulumaton oli myös tullut, omien sanojensa mukaan, suvivirttä kuulemaan.

Minulla, välittömään opetusrajapintaan jo muutaman vuoden kuulumattomalla, oli aikomus viettää puhelimen ja sähköpostin kannalta rauhallinen päivä toimistohommissa, enkä ollut laittanut pikkutakkia saati pukua päälle enkä kravattia kaulaan lähtiessäni kevään viimeisellä Saarioispuolen linja-autovuorolla kaupunkiin. Kellon lähetessä yhdeksää painoin työhuoneen oven kiinni, kävelin portaat aulaan ja pihan poikki liikuntahalliin. Suvivirttä kuulemaan. Koodittomasti pukeutuneena jäin seisomaan ovensuuhun, kun istumapaikoista oli niukkuutta muutenkin. Oli hienoa nähdä, miten runsain joukoin vanhemmat ja muut läheiset olivat tulleet katsomaan omiensa juhlahetkeä.

Ammattilakkien suosio on kasvanut silmissä. Vaikka ammattilakki on kiistämättä ylioppilaslakin - joka puolestaan on jäljitelmä syntymäaikansa sotilas- ja muista virkalakeista - kopio, heraldisesti ammattilakit ovat mielenkiintoisempia kuin ylioppilasvastaavansa. Väreistä ja somisteista voi asiaa tunteva päätellä osaamisalan. Toki ylioppilaslakeissakin voi harjoittaa jatko-opintopaikkabongailua somisteiden ja kokardien perusteella. Tyttövaltaisilla aloilla ammattilakki oli ainakin tänä keväänä lyönyt paremmin läpi kuin poikavaltaisilla.