Ensivaikutelmia Microsoft Security Essentialsista

MikroBitti-lehden tammikuun numeron innostamana korvasin pari viikkoa sitten kokeilumielessä kannettavan tietokoneeni hyvin palvelleen Avira AntiVir Personal -virustorjuntaohjelman niinikään ilmaisella Microsoft Security Essentialsilla, MSE:llä.

Avira on hyvä, mutta niin tuntuu olevan MSE:kin. Se sulautuu nätisti Windowsiin ja tuntuu kuin se toimisi jopa sulavammin kuin Avira. Aviran kanssa pöpöt pysyivät kiitettävästi loitolla. MSE:n suojaustasosta on hankala sanoa mitään näin lyhyen käyttökokemuksen perusteella, mutta ainakaan tähän saakka mitään ongelmia ei ole ilmaantunut.

Ensitutustumalta MSE:n viehättävimmät piirteet Aviraan verrattuna liittyvät ohjelman ja virustunnisteiden päivityksiin. Avira pyrkii lataamaan ne välittömästi käynnistyttyään, ja jos verkkoyhteys syystä tai toisesta ei ole juuri sillä hetkellä käytettävissä, päivitykset jäävät ladattavaksi toiseen käynnistyskertaan. Varsinkin mokkulan tai kännykän avulla verkkoon mentäessä tämä oli suhteellisen yleinen ongelma, ja Windowskin alkoi toisinaan muistutella vanhentuneista virustunnisteista. MSE puolestaan ei yritäkään hakea päivityksiä heti käynnistyessään vaan odottelee rauhassa useita minuutteja verkkoyhteyden syntymistä ja ryhtyy vasta sitten päivitystoimiin. Toinen MSE:n etu Aviran ilmaisversioon verrattuna on päivityksen jälkeisen mainosikkunan loistaminen poissaolollaan.

Tammikuu on arkinen kuu

Töissä tein pitkästä aikaa uuden työsopimuksen. Oikeastaan kaksi heti peräjälkeen. Tulosalueeni henkilöstön vaihtuvuus on vähäinen, ja olen iloinen siitä. Opetuspuolella toimiessani - edeltäjäni sanoja lainaten - ovet kävivät välillä kuin saluunassa. Nytkin yksi paperi olisi riittänyt, mutta sattui niin, että ensimmäinen työhöntulija sai vakiviran toisaalta. Hatunnosto niille organisaatioille, jotka tarjoavat vakituisia työsuhteita. Mekin siihen toki pyrimme, mutta tässä välissä ei ollut tarjota kuin kahden kuukauden sijaisuus. Ja kiitos oman väen nopean toiminnan, tilanne saatiin paikattua nopeasti.

Vielä on pimeää töihin lähtiessä ja kotiin palatessa. Iltaiset hiihtolenkit on tehty kuntoradan keinovalossa. Kotikulman pellollekin on tehty latu, jota jotkut hiihtelevät iltaisin otsalamppujen valossa. Se on vielä kokeilematta. Pari edellistä hiihtolenkkiä olen mennyt yksin, kun lenkkikaveri on parannellut flunssaansa.

Torstai-iltana kävin pitkästä aikaa ilma-ampumaradalla. Tarjottiin ilmapistoolia, mutta pyysin ja sainkin kiväärin, perinteisen jousiviritteisen Feinwerkbaun. Paineilma-aseet taitavat olla tätä päivää kisamielessä harjoittelevien keskuudessa. Mutta jousiviritteinen tuntuu harvoin ampuvan käteen oikeammalta. Ainakin nyt näytti pistooli olleen suositumpi ase harvalukuisten paikalla olleiden keskuudessa. Itse olen aina pitänyt enemmän pitkäpiippuisista, oli kyseessä sitten ilma- tai ruutiase. Osumatarkkuuteni kummallakaan ei ole hyvä, mutta olisi luultavasti kehitettävissä kunnollisella harjoittelulla. Nytkin vajaan tunnin aikana poksauttelemani kuulat alkoivat loppua kohden hakeutua vähitellen pieneneviin kasoihin.

Valokuvatorstain erilainen

Valokuvatorstai-blogissa viikon aiheena on erilainen. Osallistumiskuvani on kaikilta osin huono, mutta tästä erilaisesta olennosta en ole parempaa kuvaa saanut.



Metsänreunassa katselee Kylmäkosken Taipaleella asustava väriltään erilainen valkohäntäkauris. Kokovalkoinen kauris on punaruskeiden lajitoveriensa keskellä taatusti erilainen. Peuroja ruokkiva väki kertoi, miten tämän yksilön ollessa vasa muut kauriit hylkivät sitä. Vain emo pysytteli lähellä. Mutta aikuistuessaan kauriiden suvaitsevaisuus kasvaa, eikä ulkonäön perusteella enää syrjitä. Bambiblondikin löysi sulhasen, ja melko pian kuvan ottamisen jälkeen se itse oli jo onnellinen emo.

Riittävästi unta ja lunta

Viime yönä nukutti iltayhdeksästä aamuyhdeksään. Harvoin kellon ympäri tulee nukuttua, mutta univelkaa taisivat kasvattaa viime viikon useat herätykset lumitöihin aamuneljältä. Kovin paljon myöhemmäksi ei heräämistä voi jättää, jos mielii tehdä pihan lumityöt ennen töihinlähtöä.

Kellon käydessä yhdeksää Viljami-kissa tuli varovasti kysymään, montako kahvimitallista keittimeen pitikään ladata. Niin sen ainakin kissankielestä olin tulkitsevinani. "Vai maistuuhan teillekin kohta aamiainen?", se kysyi, ja lisäsi kuin ohimennen "Minun vatsani jo hiukan kurnii".

Lunta oli yöllä taas tullut, mutta nyt kolaaminen jouti odottaa aamupäivään. Lumikasat tekevät pihan poluista kujia ja vaimentavat ääniä. Rautatiekin on hiljaisempi kuin kesällä.

Pehmeä lumi teki saunalenkistä raskaan puoleisen. Kuntoradalla ei ollut latukone vieraillut. Sen verran suksipareja oli päivän aikana mäkiä kulkenut, että latu-ura löytyi. Nykypäivän 44-millistä leveysstandardia noudattavilla suksilla hiihtäminen on melko riippuvaista koneellisesti ajetuista laduista. Tällä seudulla niitä on tehty kai 70-luvun jälkipuoliskolta alkaen. Noihin aikoihin sukset alkoivat kaventua ja puu korvautua rakenteessa erilaisilla muoveilla.

Valokuvatorstain jää

Valokuvatorstai-blogissa on viikon aiheena vuodenaikaan mitä sopivimmin jää.



Vielä ei olla tässä vaiheessa talvea, mutta aikanaan hanki sulaa jääpuikkojen kautta kevääksi. Kuva on viime maaliskuulta Kukastunturilta Muonion kunnasta.

Kirjaostoksilla

Työpäivän jälkipuolisko meni vaihteeksi Tampereella. Kehuin veljeskoulun emännille heidän ruokalastaan avautuvaa näköalaa, kun S 87 lipui seinän vieressä kohti asemaa.

Samalla reissulla ehdin noutaa tilaamani alekirjat Akateemisesta kirjakaupasta. Tuli hankittua lähinnä sellaista, jota kotihyllyssä "kuuluu" olla, luki niitä enemmän tai vähemmän: Tuomas Akvinolaista, Nietzscheä, Freudia, Adornoa. Ja länsimaisen vastineeksi pari kiinalaista kulttuuria avaavaa teosta.

Muistan, kun vuosia sitten eräs opettajani kehotti oppilaita sitten aikanaan hankkimaan kotiinsa kaunokirjallisuuden klassikkoja. Silloin käsiteltiin muistaakseni vanhempaa skandinaavista kirjallisuutta, kuten Holbergia ja kumppaneita. Sitä neuvoa on jäänyt tarkasti noudattamatta. En muista, olenko ikänäni ostanut viimevuotisen kirja-alehankinnan, Vergiliuksen Aeneis-suomennoksen, ohella yhtäkään kaunokirjalliseksi laskettavaa teosta. Ehkä jonkun harrastajakirjoittajan rautatieaiheisen romaanin, kannatuksen vuoksi. Ja kouluaikana Hemingwayn "The old man and the sean", kun siitä piti tehdä referaatti englannintunneille. En ole kirjallisuudentuntija, ja minulle kaunokirjallisuus tahtoo olla kertakäyttöhyödyke, joka on ekonomisinta ja ekologisinta lainata kirjastosta. Niin olisi toki muukin kirjallisuus, mutta jotain on mukava pitää kotihyllyssäkin.

Ei kannata korjata BIOSia, jos se ei ole rikki

Päivitin vaihteeksi kannettavan tietokoneeni BIOSin vähän ennen joulua julkaistuun versioon. Koska Lenovon päivityspalvelu on helppokäyttöinen ja luotettavasti toimiva – kuten itse päivityksetkin – olen hyödyntänyt sitä melko säännöllisesti. Nytkin kaikki toimi odotetulla tavalla. En tiedä, mitä hyötyä peruskäyttäjälle on säännöllisestä BIOS-koodin päivittämisestä, mutta ei siitä kannettavan kanssa koskaan ole harmiakaan ollut.

Ajattelin sitten tutkia vastaavaa päivitystarvetta tee-se-itse-malliselle pöytätietokoneelleni. Olen rakennellut koneen kolmisen vuotta sitten vanhaan koteloon, enkä suoraan sanoen muistanut enää emolevyn tarkkaa tyyppiä BIOS-versiosta puhumattakaan. Latasin ensiksi mainion ilmaisen Piriform Speccy-ohjelman, jolla nuokin tiedot sai helposti esiin.

Ohjelma kertoi BIOSin olevan AMI-valmistetta ja versiota 1.3, julkaistu melkein päivälleen kolme vuotta sitten. Emolevyn valmistajan MSI:n päivityspalvelussa oli tarjolla paljon uudempia versioita, uusin viime kesäkuussa julkaistu. Näytti hyvältä: läheskään kaikki valmistajat eivät jaksa tarjota uusia BIOS-päivityksiä paljon vuotta pidempää aikaa emolevytyypin markkinoille tulon jälkeen.

Yritin ensin helpolla tavalla LiveUpdate-päivitystä. Kun se ei toiminut sen paremmin SeaMonkey- kuin Internet Explorer -selaimellakaan, olisi kai pitänyt haistaa palaneen käryä. Ajattelin kyseessä olevan kuitenkin selaimen tai Windowsin - tässä koneessa vielä 32–bittinen business-Vista - ongelman ja latasin perinteisen päivityspaketin. MSI:n emolevyihin AMI BIOS -päivitys tehdään käynnistämällä tietokone käynnistyslevykkeellä tai vastaavalla perinteikkäällä tavalla ja ajamalla päivitysohjelma tilassa, jossa työmuistissa on vain käyttöjärjestelmän oleellisimmat osat.

Pöytäkoneessani on vielä vanha kunnon levykeasema, mikä helpotti asiaa. BIOS-päivitys tosin edellytti Windows 98 tai ME -käynnistyslevykettä. Ikivanha MS DOS -korppu olisi löytynyt, mutta eihän meillä kotona ole Windows 98:aa tai ME:tä koskaan käytetty. Viime vuosikymmenen alussa siirryttiin 95:stä suoraan XP-aikakauteen. Netistä löytyi taas apu, nyt Bootdisk-sivuston muodossa.

Windows 98 SE -startti päätyi yhdelle levykkeelle ja emolevyn uusin BIOS-päivitys toiselle. Käynnistyksen jälkeen ohjeita seuraten harjoitin nostalgia-asennusta ja kopioin BIOSin päivitystiedostot käynnistyslevykkeen työmuistiin luomalle virtuaaliselle C-asemalle, FAT32-pohjainen Windows 98 kun ei ymmärrä mitään NTFS-pohjaisesta oikeasta C-asemasta.

BIOS-päivitys virtuaalilevyltä onnistui ja kaikki näytti menevän oikein siihen asti, kun koneen piti käynnistää oma käyttöjärjestelmänsä. Vista lähti kyllä latautumaan, mutta niin normaalitilassa kuin vikatietotilassakin pysähtyi aina siihen kohtaan, kun CRCDISK.SYS-tiedosto olisi pitänyt ottaa käyttöön. Ei auttanut BIOSin vikasietoisten asetusten käyttöönotto eivätkä monenlaiset muutkaan asetusten muutokset.

Onneksi löytyi vanhaa perua oleva emolevyn pelastuslevyke, joka päivitti BIOSin aivan alkuperäiseen vuodelta 2007 periytyvään 1.2-versioon. Sillä kaikki taas toimi. Uteliaisuudesta kokeilin päivitystä netistä saatavilla olleeseen 1.4-versioon maaliskuulta 2008, mutta se toimi yhtä huonosti kuin viimekesäinen uusin versio. Niinpä latasin uudelleen version 1.3, joka koneessa oli ollut ennen päivityskokeiluja. Tuon version kanssa BIOS:ssa pystyi ottamaan ongelmitta käyttöön myös optimoidut asetukset.

Tunnin verran turhaa työtä opetti vanhan BIOS- ja monien muidenkin järjestelmäpäivitysten opin: Jos se toimii, älä päivitä.

Pacific 231

Kuva teoksesta Ivalo, Mikko: Höyryveturit ja niiden hoito. WSOY, Porvoo 1945. S. 539.

Perjantain iltaohjelmassa oli Tampere Filharmonian toivotuimpien klassisten konsertti Tampere-talolla. Tällaiset toivotut palat ovat tosiharrastajien katsannossa ilmeisesti vähemmän kiinnostavaa tusinatavaraa. Sali oli lähes täynnä, mutta vieressämme istunut kausikorttilainen ihmetteli, kun ei tunnistanut yhtäkään vakiokävijää.

Minulle, joka en juurikaan tunne musiikkia, kuudesta teoksesta vain yksi oli entuudestaan tuttu: P. I. Tšaikovskin "Juhla-alkusoitto 1812". Teos lienee musiikin nimissä tehdyistä luomuksista mahtipontisimpia ellei mahtipontisin – makuasia toki. Niin viisas mies kuin yhteiskuntafilosofi Adorno olikin, pidän melko epäreiluna sitä, että hän käytti paljon energiaa mollatakseen pienen maan Sibeliusta monen muun pahan ohessa kansalliskiihkoisuudesta samalla kun jätti rauhaan Tšaikovskin, jonka "1812" on silkkaa Napoleonin miesten tappamista Venäjän aroilla.

Minulle konsertin odotetuin kappale oli sveitsiläis-ranskalaisen Arthur Honeggerin "Pacific 231". Tuo 1920-luvun industrial-musiikkia edustava teos kuvaa nimensä mukaisesti Pacific-pyörästöjärjestykselle rakennetun höyryveturin liikkeellelähtöä. Sen jälkeen, kun kuulin moisen teoksen olemassaolosta puolisoltani, luin aiheesta sen vähän, mitä siitä oli kansantajuisiin musiikkihistorioihin kirjoitettu. Mutta edes levyltä en teosta ollut aiemmin kuullut. En pettynyt. Teos on jokseenkin mykistävä.

Itse asiassa Pacific 231 onkin syytä kuulla – ja nähdä – live-esityksenä. Aivan kuin höyryveturin viehätys perustuu äänimaiseman lisäksi mekaanisen kokonaisuuden tarkoituksenmukaisiin liikkeisiin, perustuu vaikuttavan musiikkiteoksen nautinnosta osa orkesterikokonaisuuden näkemiseen. Tietokoneruutu ei korvaa konserttisalia, mutta "Italian RSO" tarjoaa välähdyksen ideasta:



Esityksen loputtua puolisoni kuiskasi: "Hiili- vai halkopolttoinen?" Luoja, mikä nainen!

Honegger ei ole musiikinhistorian ainoa säveltäjä-rautatieharrastaja. Kuuluisa tsekkiläinen Dvořák ja unholaan painunut suomalainen Pingoud olivat samaa veljeskuntaa. Viimeksimainittu piti vetureista vähän liikaakin ja päätti päivänsä sellaisen alle.

Honeggerin teoksen nimi olisi suomeksi "Pacific 4-6-2". Niin pacific-termi kuin sitä seuraava numerosarjakin ovat kansainvälinen nimitys kookkaiden henkilöliikennehöyryveturien eräälle pyörästöjärjestykselle. Ensimmäinen numero tarkoittaa vetopyörien edessä olevaa johtoakselia tai -teliä, toinen vetopyöriä ja kolmas niiden takana olevaa laahus- eli juoksuakselia tai -teliä. Honegger käytti nimessä ranskalaisperäistä tapaa ilmaista veturin akselien lukumäärä. Suomessa, kuten useimmissa muissakin maissa käytettiin sen sijaan pyörien lukumäärään perustuvaa ilmaisua eli kaksinkertaisia lukuja ranskalaiseen tapaan nähden. Hämmästyttävää, miten tiiviisti ja täsmällisesti asia oli kuvattu konsertin käsiohjelmassa.

Suomalaisista vetureista P1, sittemmin Hr1, "Ukko-Pekka" on varsin tunnettu "pacific 231". Sen alkuperäinen sarjamerkkikirjain P nimenomaan viittaa pacific-termiin. Tätä lukuunottamatta Suomessa käytettyjen höyryveturien vanhat, vuosina 1912-1942 käytössä olleet sarjamerkit eivät juurikaan liity pyörästöjärjestykseen, vaan varsinkin alkupäässä veturien käyttöönottojärjestykseen ja sarjojen laajentuessa ja monipuolistuessa käyttötarkoitukseen. Mutta ensimmäisen pacific-tyyppisen veturin suunnittelu, valmistaminen ja käyttöönotto 1930-luvun Suomessa oli niin merkittävä asia – Kari Salo kirjoitti Resiina-lehden numerossa 2/1987, miten "Tällä veturityypillä VR astui aimo askeleen lähemmäs yleiseurooppalaista veturitekniikkaa" - että sille haluttiin varata sarjamerkistöstä oma P-kirjain.


Ukko-Pekka, suomalainen pacific 231.

Konserttimatka tehtiin tietenkin junalla. Meno P 923:lla ja paluu S 60:llä. On melko ikävää, että Tampereella iltaa viettävän on palattava pikkukaupunkiin Pendolinolla, jos viipyy kaupungissa pidempään kuin iltayhdeksään. Pendolino-lippu kun maksaa lähes tuplaten pikajunaan verrattuna. Sekä meno- että paluujuna olivat aikataulustaan myöhässä, mutta vain hiukan.

Menomatkalla Sr1:n vetämä turkulainen saapui Toijalaan samaan aikaan kuin niinikään myöhässä ollut, kahdella Sm4-rungolla ajettu R-juna. Kauko-ohjaajalle oli tarjolla pikku pähkinä, ammattilaiselle tietenkin helppo. Mutta jos itse olisit junaliikenteen kauko-ohjaajana, ja Toijalassa olisivat samaan aikaan Tampereelle matkalla olevat Helsingistä tuleva lähijuna ja Turusta tuleva pikajuna, kumman päästäisit matkaan ensin ja millä perusteilla? Oletetaan, että "vasenta väärää" ei saa käyttää eikä ohituksia voida järjestää millään liikennepaikalla. Oletetaan myös, että molemmat junat ovat suunnilleen yhtä paljon myöhässä omasta aikataulustaan.

Harmaisiin

Työmatkalla radion aamuseitsemän uutiset kertoivat, että varusmiespalveluksensa aloittaa lähes 14 000 varusmiestä. Katsellessani linja-auton ikkunasta pilkkopimeää talvimaisemaa pohdiskelin moisen palvelukseenastumisajankohdan mielekkyyttä.

Pimeä ja usein kylmä tammikuun alku heti joulun juhlakauden jälkeen ei varmasti ole kovin miellyttävä armeijan aloitusajankohta. Kuten ei välttämättä heinäkuukaan, ainakin jos lämpömittari kohoaa sellaisiin lukemiin kuin viime kesänä. Vanhan saapumiseräjärjestelmän mukaiset helmi-, kesä- ja lokakuu olivat alokasta ja hänen taloon sopeutumistaan ajatellen uskoakseni nykyistä inhimillisempiä. Tosin nykyjärjestelmän ehdoton etu vanhaan verrattuna on toimiva rajapinta eri oppilaitosten lukukausirytmiin, eikä se ole mikään vähäinen etu.

Armeijassa on tarkoituksenmukaista harjoitella toimimaan pimeissä, kylmissä ja muutoin haastavissa olosuhteissa, mutta oppimisen kannalta palveluksen ensimmäiset viikot eivät ole hedelmällisintä aikaa. Iso osa alokkaiden henkisestä ja fyysisestäkin kapasiteetista menee uuden toimintaympäristön perusasioiden opetteluun.

Nyt sanon jotakin, mitä oman armeijansa kymmeniä ja taas kymmeniä saapumiseriä sitten käyneen ei monien ikätoveriensa mielestä kai pitäisi sanoa. Mutta sanon kuitenkin: Uskon, että tämän päivän armeija on rankempi paikka kuin mitä se oli reilut 20 vuotta sitten. Jo keskeyttämisluvut kertovat siitä jotakin.

Kuten todettu, lupaavaa alkua ei anna se, että nuoret miehet ja naiset raastetaan uppo-outoon ympäristöön vuoden pimeimpään aikaan tai polttavilla helteillä. Kaikkein rankinta lienee kuitenkin siirtyminen siviilielämään verrattuna rajoitettuun kommunikaatioympäristöön. Nykyään palvelukseen astuvat alkavat jo olla diginatiiveja, joille aktiivinen kommunikointi sähköisten viestimien kautta on itsestäänselvyys. En tarkoita muutama vuosi sitten huomiota saanutta nettiriippuvaisten vähemmistöä, vaan sitä suurta nuorten joukkoa, jolle tekstiviestit tai erilaiset TCP/IP-pohjaiset pikaviesti- ja yhteisöpalvelut ovat osa sosiaalista identiteettiä. Matkaviestimiä ja tietokoneita käsittääkseni voi käyttää kasarmilla ja jopa maastossa, mutta paljon rajoitetummin kuin siviilissä.

Reilut kaksikymmentä vuotta sitten meillä oli helpompaa. Kotona oli ollut lankapuhelin, jonka luurissa oltiin vietetty suhteellisen vähän aikaa. Samanlainen löytyi kasarmilta. Kommunikaatio kaverien kanssa oli kotipuolessa ollut melkein yksinomaan suullista ja kasvoista kasvoihin tapahtuvaa. Kasarmilla naamat vaihtuivat, mutta viestintätapa ei. Kukin sai hyödyntää sitä aivan niin kuin oli siviilissä tottunut, kuka puheliaampana, kuka hiljaisempana. Raja siviilikommunikoinnin ja armeijakommunikoinnin välillä ei ollut suuri.

Ennenvanhaan jotkut onnekkaat saivat kirjeitäkin. Me, jotka emme niitä paljon saaneet, olimme hiukan kateellisia, kun iltaisin nimenhuudon yhteydessä kirjuri niitä jakoi. Muistan tosin itsekin saaneeni muutaman. Jälkiviisaasti sanottuna olin pari vuosikymmentä ajastani edellä ollut weeaboo. Minulla oli nimittäin japanilainen kirjeenvaihtokaveri, Etsuko. Hän kirjoitti pari kertaa ihmetellen muun muassa sitä, että Suomessa miesten oli puolipakko käydä armeija.

Yhtä kaikki, tsemppiä tänään varusmiespalveluksensa aloittaneille!

Lumitöitä ja kulttuuria

Perjantaina sai lykkiä pihan puhtaaksi kahteen kertaan, heti aamulla ja töistä palattua. Lauantaina herätyskello soitti kuudelta samaan puuhaan. Kolattavaa oli vähemmän kuin illan säätila oli antanut ymmärtää. Sade oli tauonnut yöllä.

Veturitallilla sen sijaan lunta riitti. Simo oli hoitanut kaupungin urakoitsijan tekemään parkkipaikan lumityöt eilen, mutta käsitöitä riitti polkujen tekemisessä siitä eteenpäin. Oli mukava tavata harrastustovereita pitkästä aikaa. Sitten lokakuun talkoiden ei olla juuri nähty.

Aamupäivä olikin sitten korkeakulttuuria täynnä, kun kotikylän tuore kamarimusiikkiorkesteri vieraili Veturimuseolla. Jollekulle muusikolle saattoi olla yllätys, että lämmittelemässä piti käydä ulkona. Talli kun säilöö kylmän syyspuolen seiniensä sisään pitkälle kevääseen tai kesään saakka. Orkesterivierailun aiheena oli promokuvien ottaminen. Kesäkonsertin mahdollisuudestakin keskusteltiin.


Kuva: Kimmo Varjoranta, kvarjo@kolumbus.fi

Iltapäivällä väsytti, mutta puolisoni kanssa saimme vääntäydyttyä saunalenkille. Se kannatti.

Junaliikenteen talviongelmat ovat venäläisten ja porvarien syytä

VR antoi tänään vastauksen liikenneministerin selvityspyyntöön rautatieliikenteen huomattavia talviongelmia koskien. Esson baarien kansa on tiennyt ongelmien perussyyksi milloin vaihdemiesten poistumisen ammattikartalta, milloin ulkomaisperäisen kaluston - viimeksimainitun kohdalla unohtaen samalla, että VR:n yli sadan vuoden aikana käyttämästä reilusta 1200:sta höyryveturista 47 % oli ulkomaista valmistetta.

VR:n tiedotteessa viitataan liikkuvaa kalustoa syvempiin rakenteellisiin ongelmiin. Rautatielaitoksen kaltaisen äärimmäisen monimutkaisen logistisen järjestelmän kyseessä ollen pidän selitystä sangen uskottavana, näin harrastepohjalta ainakin. VR:n mukaan myöhästymisten alkujuuri on Helsingin ratapihan ahtaudessa.

Nykyään tiedetään, että ympyränmuotoinen alue on logistisesti toimivin. Helsingistä sellaista ei saa millään, ellei ryhdytä täyttämään Suomenlahtea maalla.

Nyt tullaan siihen, miksi junien myöhästelystä voidaan pohjimmiltaan syyttää ilkeitä venäläisiä. Tai sitten länsimielisiä suomalaisporvareita. Siirrytään ajassa taaksepäin, kauas 1800-luvulle.

Metsää kaatui, höyrykoneet puksuttivat sahoilla ja suomalainen puu lähti markkinoille nostamaan kansan elintasoa. Sahalaitos poikineen nousi Sisä-Suomeen 1870-luvulla, ja paperitehtaat tulivat perässä seuraavalla vuosikymmenellä. Väestö ja tehtai­lijoiden omaisuus kasvoivat kilvan, mutta ainakin talvella saattoi törmätä synkännäköiseenkin patruunaan. Keskisuomalai­sen puun tie vientiin oli tukossa heti, kun Kymijoen vesistö jäätyi. Haikaillen saattoi tehtailija katsella höyrykonettaan: tuon kun saisi kiskojen ja pyörien päälle lankkua kuljetta­maan!

Jo J.V. Snellman oli pitänyt rautateitä ratkaisuna Suomen lii­kenneongelmiin. Miksei siis rakennettaisi rataa Pohjanmaan rannikolta Keski-Suomen halki Riihimäki-Pietari-rautatielle? Näin helpotettaisiin sisäsuomalaisen puutavaran ja pohjanmaa­laisten maataloustuotteiden kuljetusta tuottoisille Venäjän markkinoille.

Runkorataverkon suunnitteluvaiheessa nousi esille ns. keskinen runkorata eli rautatie Vaasasta Jyväskylän ja Mikkelin kautta Luumäen Taavettiin. Tällaisen radan katsottiin parhaiten edis­tävän Suomen talouselämää. Nikolainkaupunki eli nykyinen Vaasa toisena päätepisteenä oli luonnollinen valinta, olihan kaupun­ki Poh­janmaan keskus. Sa­moin Jyväskylä Keski-Suomen ja Mikkeli Ete­lä-Savon merkittä­vimpinä paikkakuntina näyttivät itseoikeu­te­tuilta rautatiekau­pungeilta. Edullisten maasto-olosuhtei­densa ansiosta Taave­tista piti tulla keskisen runkoradan ja Pietarin radan riste­ysasema.

Tällainen poikkirata olisi palvellut myös venäläisten sotilas­kuljetuksia, mutta tsaarin kenraalit uskoivat voivansa pitää miekat tupessa eivätkä ottaneet kantaa suuriruhtinaskunnan ratahankkeisiin.
Jyväskylästä Seinäjoelle vievä rataa dieselveturin tuoksuisessa taajamajunassa kolkotellessa voi matkustajan mieleen nousta kysymys, miten Ähtärin kuntaan kuuluvassa Myllymäessä, suunnilleen keskellä ei mitään, on näyttävä peräti kolmannen luokan rautatieasema ja nelipilttuinen tiilinen veturitalli. Myllymäestä piti tulla Vaasasta Venäjälle suuntautuvan keskisen runkoradan ja Tampereelta Ouluun suuntautuvan radan risteysasema. Suunnitelmat eivät toteutuneet, ja risteysasemiksi tulivat Seinäjoki ja Haapamäki (kuvat heinäkuulta 2008).

Venäjän taloudellinen kasvu hidastui 1880-luvun alussa. Samoi­hin aikoihin emämaan teollisuusmiehet huomasivat suomalaisen tuonnin haukkaavan palasen heidän leivästään tai kaviaarian­noksestaan. Venä­jällä alettiin vaatia suomalaisten tuotteiden tulli­vapau­den poista­mista. Tul­lipoli­tiikan kiristämisen kan­nalla olivat myös innokkaimmat sla­vofiilit, joi­den ohjel­maan sopi kaiken­lainen vähemmistökansal­li­suuksien etujen ra­joitta­minen. Yhdes­sä nämä vaikutusvaltai­set piirit saivat tah­tonsa läpi, ja pää­osa suomalaisten erioi­keuk­sista Venäjän mar­k­kinoilla siir­tyi vanhan hyvän ajan muis­tojen jouk­koon.

Suuriruhtinaskunnan itärajalle noussut tullimuuri pani suoma­laisen porvarin raapimaan päätään. Hammasta purren moni jatkoi itävientiä jopa konkurssiin asti, mutta toiset suuntasivat katseensa länteen. Perinteinen kauppakumppani Englanti suostui ostamaan hiukan lisää sahatavaraa, mutta erityisesti voimis­tuvilla Saksan markkinoilla suomalaiset menestyivät. Myös pa­pe­rille ja maataloustuotteille riitti ostajia korkeasuhdan­teessa paistattelevasta Länsi- ja Keski-Euroopasta.

Keskistä runkorataa ei tarvittu länsivientiä varten, koska sisämaan tuotteet pääsivät rannikon satamiin helpommin muita reittejä. Idänkaupan kuljetuksiin taas riitti jo olemassaoleva Pietarin rata. Taloutta palvelemaan tarkoitetun radan taloudellinen pohja oli pettänyt.

Rataa haluavien paikkakuntien piti markkinoida itse­ään lehdistössä, ajan tehokkaimmassa mediassa, ja siten yrittää kääntää yleinen mielipide toivomansa ratkaisun kannalle. Pelk­kään val­tiopäiväedustukseen ei kannattanut turvautua, kos­ka val­tiopäivillä yhden paikkakunnan edun ajaminen johti vain hedel­mättömään kiistelyyn.

Rautatie olisi ilmeisesti vauhdittanut Jyväskylän kehitys­tä, mutta kau­punkilaiset havahtuivat liian myöhään. Nopea ta­lous­kasvu lie­nee tuudittanut jyväskyläläiset uskoon, että rau­tatie kaupun­gin kautta olisi itsestäänselvyys. Ulkomaankaupan muutokset oli­vat vieraannuttaneet muut paikkakunnat keskisen runko­radan hank­keesta, joten Jyväskylä ei saanut tukea muualta.

Vaasalaisille oli yhdentekevää, mikä rata yhdistäisi heidät Etelä-Suomen rautatieverkkoon. Tampere-Vaasa-radan rakennus­töiden alettua kesällä 1879 vaasalaiset eivät viitsineet kii­vailla itään johtavan radan puolesta. Mikkeliläiset halusi­vat vain yhteyden etelään, rannikon vientisatamiin, eikä kes­kinen runkorata ollut heille ainoa vaihtoehto. Luumäkeläiset taas eivät kehdanneet pitää suurta melua itsestään, heillä kun oli jo Riihimäki-Pietari-rata.

Myös haminalaiset ja kotkalaiset osallistuivat suunnitelman hautaa­miseen vaatimalla radan itäpäätä lähemmäs itseään. Vii­puriakin hanke kosketti, mutta suurin osa keskisestä runkora­dasta olisi kulkenut kaupungin talousalueen ulkopuolella. Kar­jalan kauppaan keskittyneet Viipurin porvarit olivat kiinnos­tuneita itäisimmän Suomen ratasuunnitelmista, joten Keski-Suo­men liikenneongelmien ratkaisumallit eivät heitä liikuttaneet.

Keskisen runkoradan hanke oli ollut esillä valtiopäivillä ja erilaisissa komiteoissa 1870-luvun alusta lähtien. Alkuvai­heessa kannatusta saanut Vaasa-Taavetti -ratasuunnitelma osoittautui myöhemmin riittoisaksi kiistojen aiheeksi. Runko­rataverkon rakentamista käsiteltiin periaatteessa kokonaisuu­tena, mutta valtiopäiväedustajilla riitti tarmoa nahistella lyhyenkin rataosuuden yksityiskohdista. Suunnittelun ohjenuo­rana oli komeasti "Suomen kansan yhteinen etu", jonka ­edusta­jat varsin usein rinnastivat kotipaikkakuntansa etuun.

Rautatien rakentaminen edellytti perusteellisia maasto- ja taloustutkimuksia, ja vasta vuosikymmenen lopulla yritettiin tehdä asiasta päätöksiä. Vuoden 1878 valtiopäivät eivät pääs­seet asiasta yksimielisyyteen, ja jatkotutkimusten jälkeen hanke otettiin käsittelyyn säätyjen kokoontuessa uudelleen vuonna 1882.

Nämäkin valtiopäivät pysyivät perinteelle uskollisena ja rau­tatiekiistely jatkui. Keskisen runkoradan hanketta käsitellyt valiokunta sai aikaan jonkinlaisen mietinnön, mutta sitä ko­ristivat kaikkien valiokunnan jäsenten mukaan liitetyt vasta­lauseet.

Enimmäkseen valtiopäiväedustajien kotipaikkakuntien eduista johtuva riitely hidasti suunnitelman käsittelyä, ja aika ajoi sen ohi. Itäviennin supistuminen oli painava peruste keskisen runkoradan vastustajien vaatimuksille. Oli tullut aika etsiä muita vaihtoehtoja.

Keskisen runkoradan suunnitelman kuolinkamppailuksi muodostui väittely itäisestä päätepisteestä. Kouvola sai Taavetin paikan radan itäpäänä, kannattihan mm. merkittävä satamakaupunki Kot­ka tätä ratkaisua. Kun näin oli päästy vauhtiin, muutettiin koko radan linjaus. Maan sisäosien runkoradaksi tuli savo­lais­ten valtiopäiväedustajien ajama rautatie Kouvolasta Mik­kelin kautta Kuopioon. Keski-Suomi saatiin hankkeen taakse lupaamal­la nyt suunnitteilla olleen Savon radan ja Vaasan ra­dan yhdis­tävä rautatie, joka kulkisi Jyväskylän kautta. Savon rata näh­tiin keskistä runkorataa paremmaksi ratkaisuksi muual­lakin kuin kalakukkomaakunnassa, ja sen ensimmäiset kiskot naulat­tiin pölkkyihin keväällä 1886.

Uusi runkoratasuunnitelma merkitsi maamme rautatieverkon muo­toutumista Helsinki-keskeiseksi. Muuttunut taloudellinen ti­lanne ei suosinut valtakunnan pääkaupunkiin Pietariin suuntau­tuvaa rataverkkoa, ja suuriruhtinaskunnan pääkaupunki sai nousta keskipisteeksi.

Vuosisadan vaihteen tienoilla suomalai­set olivat tyytyväisiä tekemäänsä ratkaisuun. Venäläistämis­toimenpiteiden eli ns. sortokausien alettua 1890-luvulla Suo­mea ei ainakaan rauta­tie­suunnittelulla voinut yrit­tää sitoa tiukemmin emämaahan. Pitää muistaa, että rautatiet olivat ajan tehokkain liikenne­muoto, jonka suunnit­telulla oli kauaskantoi­sia vaikutuksia taloudel­lisiin ja po­liittisiin oloihin. Silti innokkaimmallekaan venä­läistäjälle Suomen kiusaaminen ei ollut uuden runkorataverkon kustannusten arvoinen asia. Venäjälle suuntautuva keskinen runkorata jäi pölyttyviin muistioihin ja pöytäkirjoihin.

Sen pituinen se. Harjoitetaan hiukan ajatusleikkiä. Oletetaan ensin, että keskinen runkorata olisi rakennettu ja rataverkostamme olisi sen myötä tullut Pietari-keskeinen. Oletetaan myös, että asia ei olisi muuttanut poliittisten tapahtumien kulkua esimerkiksi vuosina 1917-18 ja 1939-44. Oletetaan vielä, että rautateiden linjauksella olisi ollut teollisuuden ja liike-elämän sijoittumiseen ja toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten maassamuuttoon se vaikutus, että Helsingin seudulle ei olisi muodostunut nykyisenkaltaista väestökeskittymää, vaan väki olisi jakautunut nykyistä laajemmalti eteläisen Suomen alueelle. Tällöin rautateidemme logistinen solmukohta olisi kaiketi Kouvolassa. Sinne olisi ainakin teoriassa ollut mahdollista rakentaa läpäisykapasiteetiltaan Helsinkiä vetoisampi ratapiha. Lumisena pakkastalvena haukuttaisiin edelleen Pendolinoja ja kaivattaisiin vaihdemiehiä luutineen. Mutta junat eivät myöhästelisi niin paljon.

Lähteet:

• Alameri, Rolf: Myllymäen merkittävyys. Resiina 3/2006. SRHS, MRY, Vammala 2006.
• Eonsuu, Tapio ym.: Suomen veturit. Osa 1, Valtionrautateiden höyryveturit. Stenvalls, Malmö 1975.
• Kuisma, Markku: Metsäteollisuuden maa. Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620-1920. SHS, Helsinki 1993.
• Schultz, K. A.: Selonteko eri radoista. Teoksessa Valtion Rautatiet 1862-1912: Historiallis-teknillis-taloudellinen kertomus. Valtionrautatiet, Helsinki 1916.
• Uusiheimala, Jorma: Taavetti-Mikkeli-Jyväskylä-Vaasa rautatiesuunnitelma. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, Tampere 1979.

Joulun riisujaiset

Aamulla napsautin radion auki samaan aikaan kahvinkeittimen kanssa. Siellä soitettiin joulupolkkaa. Käänsin vastaanottimen kiinni. Eiköhän sitä ole tältä kaudelta taas tarpeeksi kuultu.

Niinkuin tapanamme on koristella joulukuusi heti jouluaattoaamuna, riisumme sen yleensä heti loppiaisaamuna. Ei kuulemma ollut ainoa kuusi, joka ehti varistaa ison osan neulasistaan jo ennen poisvientiä. Ilmiön sanotaan johtuneen kuusenkaatosesongin kireästä pakkassäästä. Tulipahan samalla tehtyä kevyt viikkosiivous.

Kuivuttuaan ja haketetuksi tultuaan kuusenoksat hyödynnetään katteena pihamaan pensaiden alla tai kuorikkeena talousjätekompostissa. Runko puolestaan lämmittää uunia joskus ensi syksynä.

Iltapäivällä käytiin hiihtämässä vaihteeksi vapaalla tyylillä. Muutaman suksijan lisäksi kuntorataa hyödynsivät koirankouluttajakaverukset. Ei toki latu-uraa, vaan parkkipaikkaa. Olimme ulkoilemassa hyvään aikaan, kun pian kotiin palattuamme alkoi tuuli yltyä. Luvattu lumisade tosin on antanut odotella itseään. Tätä kirjoitettaessa sadealue on ilmatieteen laitoksen sadetutkan mukaan juuri saavuttamassa Varsinais-Suomen ja Ala-Satakunnan rannikkoseutua. Saattaa huomisaamuksi olla luvassa lumitöitä.

Päivälliseksi haettiin kuponkiruokaa moottoritien varresta. Keskusliikkeen huoltoasema oli täynnä matkustavaisia aterioimassa, annoksia noutamassa tai kaupassa. Vertailun vuoksi samalla reissulla tuli poikettua rautatieaseman kautta. Hiljaista oli. Kioski oli auki, ja kolme pikkupoikaa kansoitti asemahallia.

Vaikka joulu tuli pakattua pois, saavat sähkökyntteliköt ja ulkorakennuksen vintti-ikkunan valokoriste jäädä valaisemaan pimeitä talven öitä Nuutinpäivään saakka. Loppiaisen kunniaksi vein illalla pihalle vielä myrskylyhdyt ja panin kynttilän pariin jäälyhtyyn. Eläviä liekkejä tulee pihalla polteltua ahkerasti adventin ja joulun aikaan; sen jälkeen paljon vähemmän.

Hieman kuntaliitoksista

Kotikunta koki vuodenvaihteessa toisen kuntaliitoksensa puolen vuosikymmenen sisällä. Toijala ja Viiala yhdistyivät Akaaksi vuoden 2007 alusta, ja nyt mukaan tuli vanha kaveri Kylmäkoski. Sanaristikoista tuttu Akaan pitäjä on kartalla taas suunnilleen sen muotoinen kuin se oli aluksi kirkkopitäjänä noin vuodesta 1589 - Urjalan seurakunnallisesta itsenäistymisestä - alkaen ja sittemmin kuntana vuodesta 1865 vuoteen 1895, jolloin Kylmäkoski aloitti itsenäisen elämänsä. Ainoa laatuaan ei tämä hämäläinen liitos tässäkään vuodenvaihteessa ollut, ja monet asiantuntijatahot ennakoivat, että kuntien määrä vähenee vielä ainakin sadalla nykyisestä 336:sta.

Kuntaliitoksista puhutaan usein samassa yhteydessä kuin julkisen talouden kestävyydestä ja julkisten menojen kasvun hillitsemisestä. Viimeistään 1970-luvulta alkaen niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan rakentamissuunnitelma oli melko yksinkertainen. Valtio osoitti kunnille sektorikohtaisen erityislainsäädännön kautta yhä uusia palvelutehtäviä ja ainakin 1990-luvun lamaan saakka järjesti niille myös jokseenkin täysimääräisen rahoituksen kuntien valtionosuusjärjestelmän - pohjimmiltaan verotusjärjestelmän - kautta. Erityisen toimialan eli sektorikohtaisten lainsäädännöllisten tehtävien vakaa rahoitus innosti kunnat ottamaan hoitaakseen myös niinsanottuja yleisen toimialan tehtäviä lain velvoittamien lisäksi. Nyt on tultu tilanteeseen, jossa tehtäviä on paljon ja joillakin sektoreilla työtaakka näyttää vain kasvavan. Rahoitus sen sijaan on pikemmin niukkenemassa kuin runsastumassa. Kuntaliitoksilla haetaan ratkaisua tähän ongelmaan.

Kuntien toimintaan vain pintapuolisesti paneutuneet populistit niin joukkoviestimissä kuin politiikassakin uskovat kuntaliitosten säästön tulevan ensisijaisesti hallinnosta. Kunnissa tehtävä työ kun nähdään määritelmällisesti paperien tuottamisena.

Osa kunnan työstä kiistämättä on hallintoa, koska kunnassa käytetään julkista valtaa ja julkista rahaa. Kunta suorittaa varsinkin lainsäädännön vaatimia tehtäviä eri perustein kuin usein vastakohdaksi nostettu liikeyritys. Sekä kunta että liikeyritys tuottavat palveluita ja toimittavat niitä asiakkaille. Ne suorittavat tämän työn kuitenkin eri tavoin: liikeyritys lähinnä myymällä maksukykyisille ja -haluisille ja kunta lain, tarveharkinnan tai muiden vastaavien seikkojen määräämin tavoin. Viimeksi mainittua kutsutaan hallinnoksi, ja se on usein monimutkaisempi kuin myyntitapahtuma.

Hallintoa voi ja kannattaa kritisoida. Mutta mikä on sen vaihtoehto, jos (1) kunnalla edelleen halutaan pitää peruspalveluiden ja -infrastruktuurin järjestämis- ja ylläpitovelvollisuus , (2) velvoitetaan kunta tarjoamaan peruspalvelut ja -infrastuktuuri edes jossakin laajuudessa kaikille tarvitseville näiden maksukykyyn ja -haluun katsomatta ja (3) toimintaa ei rahoiteta niin avokätisesti, että kunnan ei tarvitsisi millään tavoin säännellä peruspalveluiden ja -infrastruktuurin tarjontaa halukkaille?

Julkisen sektorin kriitikot varmasti mieluusti nauravat tälle, mutta hallinnon voidaan sanoa olevan kunnan perimmäinen toiminta-ajatus, jopa kunnan liikeidea. Julkisilla varoilla operoivalle ja monessa "liiketoimessa" sopimuspakkoon - eli palvelun toimittamiseen sitä pyytävälle - velvoitetulle organisaatiolle ei vielä ole taidettu löytää muunlaista toimintamallia.

Siinä missä liikeyritys pyrkii usein virtaviivaistamaan tuotteen tai palvelun asiakkaalle toimittamisen prosesseja pyrkii moni kuntakin tehostamaan hallintoaan. Esimerkiksi vuonna 2008 Suomen Kuntaliiton mukaan hallintomenojen osuus kuntien kokonaismenoista oli 2,8 % tarkoittaen hieman yli miljardia euroa. Paljon vai vähän, siinä kysymys. Mutta vaikka hallinnon osuus menorakenteessa saataisiin laskettua nollaan, sillä ei kuntatalouden ongelmia ratkaista.

Yleisesti tiedetään, että valtaosan kuntien menoista muodostaa sosiaali- ja terveystoimi, jonka osuus viime vuonna oli 51 % ja joka on kasvanut prosenttiyksikön vuosivauhdilla Myös opetustoimen 24 %:n osuus on huomattava, joskaan ei enää kasvava.

Sosiaali- ja terveystoimi, miksei perusopetuskin, ovat kiusallisia aihepiirejä säästettäväksi. Melko harva valtion tai varsinkaan kunnan päätöksentekijä haluaa omakohtaisin käytännön toimin leimautua hyvinvointiyhteiskunnan alasajajaksi. Kuntien menorakenne kuitenkin osoittaa, että jos kuntataloudessa on saatava aikaan säästöjä, joilla on huomattavaa käytännön vaikutusta, ne pitää löytää suurimmista menoeristä.

Löytyykö kuntaliitoksista ratkaisu tähän? Tuskin automaattisesti. Mutta suurissa kunnissa päätöksentekijöiden ja päätösten kohteena olevien välinen etäisyys väistämättä kasvaa verrattuna pieniin kuntiin. Myös ylintä päätösvaltaa käyttävät kunnanvaltuutetut ja muidenkin toimielinten jäsenet samoin kuin valmisteluvaltaa käyttävät johtavat viranhaltijat valikoituvat suurissa kunnissa eri tavoin kuin pienissä. Aivan satunnainen esimerkki (toivottavasti) vailla yhteyksiä reaalimaailmaan: lähivanhainkodin muuttaminen maksullisiksi palveluasunnoiksi ja vuodepaikkojen keskittäminen toisella puolella kuntaa sijaitsevaan yksikköön on helpompaa päättää, kun päätöksen kohteena olevat ihmiset eivät ole oman kylän Selmoja ja Arvoja.

Ehkä kuntaliitosten keskeisin merkitys onkin mentaalis-sosiaalinen. Kun etäisyys yhtäältä päätöksentekijä- ja -valmistelijaportaan ja toisaalta tavallisen kuntalaisen välillä kasvaa, eli valta käyttäjineen etääntyy sen kohteista, voidaan viedä läpi myös kipeitä ratkaisuja.

Vuoden ensimmäinen päivä

Vuorokauden vaihtuessa kotikunnasta tuli kerralla sangen maaseutumainen. Tosin EU-luokituksen mukaan maaseudulla tässä on asusteltukin. Näillä main vain Tampereen, Nokian ja Kangasalan keskusta-alueet täyttävät EU:n kaupunkikriteerit.

Aloitettiin vuosi kirkonmenoilla Kylmäkoskella. Kauniimpi työn puolesta ja minä yhtenä noin kymmenestä kirkkokansalaisesta.

Sukset otettiin auton katolle, kirkonmenojen jälkeen seurakuntatalolla vaihdettiin vaatteet ja jatkettiin Veikkojen ladulle. Majalla oli vielä menossa uudenvuodenkekkerit. Hiihtäjiä oli muutamia. Yksi tervehti peltoaukealla vastaan tullessaan. Arvailtiin, kuka kyseinen herrasmies mahtoi olla.

Illalla saunan jälkeen kasvisateria pieniltä osin vielä kotipihan sadosta: fetasalaattia ja eilinen perunasalaatti loppuun.