2011

Vuoden 2011 tulivalmistelu suunnalla jos toisellakin kuuluu alkaneen. Oma talo pysyy puolueettomana. Lumivallit vaimentavat ja valaisuun riittäkööt seitsemän jäälyhtyä, kaksi myrskylyhtyä ja värikynttilät. Täytyy sanoa, että päivällä kylällä käydessäni rakettimyyntipiste houkutti. Sitten muistin olevani 40-vuotias, joten kielletty hedelmä houkutti entistä enemmän. Jätin kuitenkin sikseen.

Veturitallilla jätin parkkipaikalle yrittämisen suosiolla ensimmäiseen sutimiseen ja peruutin takaisin. Voi olla, että vielä näillä lumilla Vaclavin ja Stanislavin jo tehtaalla nostama kori olisi oikeilla ohjausliikkeillä puskenut läpi, mutta en kiusannut autoa. EFi-vaunun kiusaamisenkin lopetin lämmitystä lieventämällä. Oma ydinvoimala moisen lämmitykseen tarvitaan, jos kaikki neljä kytkintä pidetään läpi talven kakkosasennossa. Hitto soikoon.

Tulivalmistelu kiihtyy. Kissaveljekset eivät pauketta juuri säiky, joskin sisätiloissa pysyttelevät. Aikanaan Vilma-tätivainaa oli varovainen ja pakeni jo alkuillasta kellarin kylmän sodan aikana rakennettuun suojaan.

Lienee aika vuoden tilinpäätökselle.

Ensi kertaa yhdessä virassa (toista viransijaisuutta tekemättä) tammikuun ensimmäisestä joulukuun viimeiseen.

Ensi kertaa nelinumeroinen hiihtokilometriluku talven jäljiltä.

Opintoja tammikuussa loppuunsaatettujen hallintotieteen perusopintojen ja syksyn parin julkisoikeusjakson verran.

Rautatieharrastuksessa nichts neues. Hyvä joukkue, hyvä ympäristö kuten ennenkin. Istutetuksi tuli rautatieomenapuu. Sen yhden jälkeen useampikin, kun pyydettiin. Ensi kerta Graalin maljan äärellä Hyvinkään konepajalla, jossa kaikki näytettiin.

Kesällä oli meininki lähteä Kiinaan, mutta juna veikin Lappiin. Hyvä ratkaisu.

Jos vuoden huippuhetken saa nimetä, niin se oli juhannusaattoilta Kesänkitunturilla.

Tärkeimpänä tietenkin kiitos kanssakulkijalle!

Uusi pesukone

Vuoden viimeinen päivä oli vapaapäivä talon kaikilla asukkailla. Sopi hyvin, kun lumitöitä oli tehtäväksi heti aamusta. Piha oli puhdas, kun Hieronymus saapui isolla punaisella Mercedes-Benzillä.

Hieronymukseksi ristimme alkuviikosta valitsemamme pesukoneen. Netistä eri vaihtoehtoja oli katseltu, mutta lopullinen valinta tehtiin kauppareissulla Valkeakoskella. Hintaluokka oli 600 euroa. Kun kauppias pudotti Boschin hinnan sopivaksi ja lupasi mukaan kotiinkuljetuksen paikalleen kannettuna ja vanhan koneen poisviennin, kauppa syntyi.

Vanha kone palveli kahdessa eri pesuhuoneessa yli 17 vuotta. Linkoamattomuus kävi viime syksyn mittaan jokakertaiseksi tuttavuudeksi. Hinnan ohella vanhan Igniin tärkein valintakriteeri oli ollut vapaa pesulämpötilan säätö. Kenties mekaanisesta yksinkertaisuudestaan johtuen romanialaisvalmisteinen kesti pitkään. Kestävä pesukumppani saattaa tulla seuraavassa olomuodossaan vastaan tiskipöytälevynä, ruokailuvälineinä tai vaikka minä - rautaisesta pesukoneesta kun voidaan kuulemma kierrättää reilusti yli 90 prosenttia. Hyvä kone se oli. Mahtaako Hieronymuksesta moista uskaltaa edes haaveilla?

Vanhan koneen poisvienti kuului kauppaan, ja aamupäiväpuhteeksi ajattelimme viedä sen valmiiksi pihalle. Sainpahan taas syyn ihmetellä, miten paljon voimaa niin pieneen kuoreen kuin talon kauniimmalla asukkaalla on, oikein mahtuu.

Hyvästit vanhalle työhuoneelle

Kävin viimeistä kertaa vanhassa työpisteessäni. Osaksi syystä, osaksi vain heittämässä hyvästit tyhjälle koululle. Ammattikouluksi 1950-luvulla rakennettu talo siirtyy vuoden vaihteessa kaupungin omistukseen ja pienehköjen muutostöiden jälkeen ala-asteen kouluksi. Paikallishistorian siipien havinaa on siinä, että ensimmäiset toimintavuotensa kunnan, sittemmin kuntainliiton ja kuntayhtymän, omistama ammattikoulu toimi Tietola-nimisen kansakoulun tiloissa lähellä tehdasta. Vuosikymmenten mittaan niin ensin Tietola kuin sitten ammattikoulukin saivat uudet tilat. Nyt Tietola muuttaa jo kolmanteen sijaintiinsa, isoksi kasvaneen poikasensa jättämään pesään.

Vanha ammattikoulu oli kaunis perinteinen koulutalo hyvällä paikalla järven rannalla, ja se oli huolella saneerattu 1990-luvun lopussa. Mutta auttamattoman epäkäytännöllinen se oli ammatillisen koulutuksen alati muuttuvia vaatimuksia ajatellen.

Muutostyöt vanhalla koululla alkavat ilmeisesti vasta tammikuussa. Omieni lisäksi en muita jalanjälkiä pihan lumessa nähnyt. Menin sisälle uusimman siiven alaovesta, josta varmaan toista tuhatta kertaa olin työpaikalle mennyt. Opetustöitä tehdessäni pääasiallisesti käyttämäni luokat olivat tuossa siivessä. Työnkuvan ja työtilojen muututtua viime vuosina jatkoin tutun sisäänmenoreitin kulkemista.

Sisälläkin oli hiljaista. Kiertelin talon ja katsoin, että mitään tarpeellista ei sinne ole jäänyt. Tiesin hyvin, että ei ole, mutta ikään kuin muodon vuoksi. Samalla jätin hyvästit vanhoille opetusluokilleni ja työhuoneilleni.

Nykyisessäkin työhuoneessani viihdyn hyvin. Se on selvästi suurin tähän saakka käyttöni saamista. Kaappi- ja muuta tilaa on ruhtinaallisesti. Ja kun vielä sain seinät somistettua puolisoni pastelloimilla maisemakuvilla (ja tietenkin virallisella Suomen kiskoliikennekalenterilla) ja radion soimaan yleisohjelmaa sivupöydälle, huone on ollut kotoinen. Muutenkin, jos tarkkoja ollaan, on nykyään campusalueeksi kutsutun ammattikoulun 2:n eli uuden ammattikoulun alue minulle omasta elämänhistoriastani tuttu vielä kauempaa kuin mitä vanha ammattikoulu keskustassa pääsi olemaan.

Mitä työhuoneisiin koulutusalalla tulee, niin ensimmäinen työhuoneeni oli iso tekniikan alojen opettajanhuone, jossa sain paikan pitkän huonetta kiertävän pöydän äärestä. Tilaa ei ollut paljon, mutta se riitti. Sen jälkeen vähän aikaa käytössäni oli entinen pintakäsittelyosaston opettajankoppi. Sellainen lasiseinäinen, joka lienee tuttu monille myös peruskoulun tai sitä edeltäneiden koulumuotojen käsityöluokista. Sitten tuli remontteja ja pääsin jakamaan tilavaa minikeittiöllä varustettua huonetta Reijo-kollegan kanssa. Ei mennyt kauaa, kun huoneeseen majoittui kolmas ja neljäskin opettaja, Sari ja Tatu. Hyvin mahduttiin. Ainoa ongelma oli, että huone oli aivan eri puolella isoa taloa kuin opetustilat, joita käytin. Aikanaan, joskus vähän ennen tämän blogin perustamista, sain tilaisuuden muuttaa entiseen liikunnanopettajan huoneeseen. Se oli pieni ja ikkunaton ja siellä haisi usein viemäri, mutta sijainti oli melkeinpä opetusluokkien vieressä. Puutteistaan huolimatta kelpasi hyvin, opettaja kun viettää työhuoneessa kuitenkin suhteellisen vähän aikaa pääosan kuluessa opetustiloissa. Rehtoriksi tultua piti hankkiutua paremmin saavutettavaksi, ja otin käyttöön entisen toimistosihteerin huoneen kerrosta ylempää. Siinä majailin joulua edeltäneeseen viikkoon saakka ja viihdyin hyvin. Mutta nykyinen huoneeni kuntayhtymän muun hallintohenkilöstön kanssa saman käytävän varrella on sijainniltaan ja fasiliteeteiltaan paras tähänastisista.

Välipäiväreippailua

Joulu meni lähinnä Bacchuksen juhlana. Sikäli asiallista, että pyhät olivat lyhyet. Ladulla ei ole käyty reiluun viikkoon. Hiihtolenkki miellyttävässä pakkassäässä tuntui mukavalta, vaikka pitämään en suksia vieläkään oikein saanut.

Maan vetovoima vaikutti kovasti erääseen varsin nuoreen hiihtäjään. Yhden kerran häntä ja äitiään ohittaessamme viimeksimainittu kehotti nousemaan ylös, jotta nähdään, mikä merkki vähän matkan päässä on. "Se on kaatuneiden merkki", tiesi lapsi.

Toinen, isänsä kanssa liikkeellä ollut esitelmöi, miten paluumatkalla alamäet ovat ylämäkiä ja ylämäet alamäkiä. Toivottavasti pettymys ei ollut suuri, kun kyseessä on lenkki. Mutta kyllä silloinkin mäki velkansa maksaa. Makuasioihin kuuluu, millaisista kaltevuuksista minkäkin suuntaisissa mäissä pitää.

Jouluhämärää

Aatonaatonaatto on talon perinteinen siivouspäivä. Perinne on myös järjestää vapaapäivä talvipäivänseisauksen ajankohtaan. Tänäkin vuonna onnistui. Kun urakka oli jo pitkällä voiton puolella, tein puhelimitse viimeiset jouluostokset. Myymälänä VR:n Ilmalan varikko ja ostoskoriin reilut viisi tonnia veturinhiekkaa, säkitettynä kiitos.

Nyt on saavuttu aattopäivään. Herätys varhain ja laatikot uuniin. Kuusen koristelu ja ohrapuuro. Ja kahvia adventtipaaston jälkeen. Puolisoni lähti soittamaan joulua auringonkajon sarastaessa. Laitoin siivekkäille ystäville kauralyhteen jo pidempään tarjoiltujen auringonkukanjyvien oheen. Ehkä sirkutkin nyt löytäisivät kuusen alle. Käpytikka oli heti valmis.

Kynttilät hautausmaalle sytyteltiin äidin kanssa. Tutut paikat. Kappelin jouluasetelmassa lepäsi aasi lampaiden sijasta. Oikean kokoiseksi ja näköiseksi arvelen.

Vartiovuoron lumipuvun alle mahtui toppa-asu housuineen ja takkeineen. Helppo puolituntinen, joskin korvat palelivat alkuun.

Hyvää joulua kaikille lukijoille.

emacs... ööh... välilyönti, kauttaviiva... etc... tota

Maanantai-iltapäivänä töissä tuli tarve asentaa Linux-palvelin kevyeen opetuskäyttöön. Lohkaisin HP-rautaan rakennetusta VMware-järjestelmästä uuden virtuaalikoneen yhdellä suorittimella, kolmen gigatavun työmuistilla ja reilun kymmenen vuoden takaisella kiintolevykapasiteetilla. Latasin OpenSuSEn uusimman version paikalliseen työasemaan levykuvaksi ja asentelin sen virtuaalikoneeseen. On kauan siitä, kun olen viimeksi asentanut muuta käyttöjärjestelmää kuin työasema-Windowsia, mutta vanha kunnon Yast-asennusohjelma ei pettänyt. Asennus verkon läpi virtuaalikoneeseen oli hitaanpuoleinen, mutta valinnat tehtiin, kuten ennenkin. Jostakin syystä levyosioinnin oletus oli muuttunut niin, että /home-kansiolle ehdotettiin sangen suurta tilavarausta, vaikka asennustyypiksi olin valinnut peruspalvelimen komentopohjaisella käyttöliittymällä. Lisämausteista Apache näyttää nykyään ottavan oletusarvoisesti kaverikseen PHP-tuen, ja Pure-FTPd on poistunut palvelinvalikoimasta. Sensijaan hyvästä tietoturvastaan tunnettu vsftpd on edelleen tarjolla.

Sitten alkoi asentajan muisti pätkiä. Mistä majailee httpd.conf? Ja ennenkaikkea, mitä siellä pitikään säätää? Noloa tunnustaa, mutta ensimmäinen moka tuli jo siinä, kun yritin avata konfigurointitiedostoa emacsiin - editori kun oli ensi vaiheessa jäänyt kokonaan asentamatta, se kun ei mihinkään perusasennuspakettiin kuulu. Pienen mieleenpalauttelun jälkeen asiat alkoivat luonnistua. Mutta nimipalvelun pystyttämiseen olisi voinut kulua hiekan enemmän aikaa. Eiköhän sekin vielä eteen tule.

Tiistaiksi on luvassa tietotekniikkaa yhdistettynä opetusalan hallintoon. Tietokoneasennuksen tutkintotoimikunta kokoontuu vaihteeksi Turussa. Matka taittuu ajallaan kulkevan P 906:n kyydissä. Nokalla hurisee Sr1. Kun muistin kotona vaihtaa kannettavaan matka-akun ja ladata sen, ei tällä reissulla joudu valittamaan Esslingen-vaunun ainoasta huonosta puolesta eli pistorasioiden puutteesta. Jokin aika sitten Hyvinkään konepajalla kerrottiin, että tämä istumamukavuus on kohta enää muisto, kun sininen päivävaunukalusto jää pois peruskorjausten piiristä.

Joulukuusen hankintaan

Tuntui, että nukuttiin pitkään, mutta pimeää oli vielä herätessä. Aamiaisen jälkeen päivän valjettua kuusenhakuretkelle. Ei radan varteen, kuten taannoin kommenteissa odotettiin, vaan torille. Joulupuuksi valikoitui tammelalaisella pellolla kasvanut sievän kokoinen kuusi.

Päivän muut ostokset olivat osuuskaupasta ruokaa ja maatalousliikkeestä kiuaskiviä. Auringon vielä valaistessa käytiin hiihtämässä varhainen saunalenkki. Kovin moni suksipari ei ollut latua ehtinyt kuluttaa päivän aikana. Yöllä ja aamulla satanut ohut lumipeite aiheutti taas pito-ongelmia.

Päivälliseksi tehtiin ruispohjainen pizza. Kotona tehty voittaa parhaatkin valmiina ostettavat.

Valokuvatorstain mielenrauhaa

Joulukiireiden keskellä Valokuvatorstai-blogi julistaa mielenrauhaa.



Jopa enemmän kuin joulukuinen hiljainen hämärä ovat tämänkaltaiset maisemat minun mielenrauhaani. Ei enää kolmeakaan kuukautta niin jossakin tuolla taas ollaan.

Perinteistä

Illalla hiihdeltiin ensimmäinen perinteisen tyylin lenkki tällä kaudella. Se oli oikein mukavaa, vaikka pito olisi voinut olla parempi. Varsinkaan puolisoni suksia en taaskaan saanut pitämään. Voide ei ollut aivan kelille optimoitu, kun leutoina talvina ei pakkaskelin pitoihin ole ollut tarvetta investoida. Toisaalta lämpimämmän kelin voide on aina pehmeämpää eli sen vasta olisikin pitänyt pitää.

Edellinen perinteisen tyylin lenkki taisi olla kevättalvella Äkäslompolon laduilla.

Kolmas adventti

Citizen-niminen herätyskello herätti viideltä laittamaan pesukoneen päälle. Tapana on pestä pyykit yösähkötariffin aikaan. Täysinpalvelleen koneen seuraajaksi on katseltu ajastimella varustettua mallia. Sitten takaisin petiin.

Vihtori-niminen herätyskello herätti seitsemän jälkeen. Kissaystävä halusi haistelemaan pakkasaamun ulkoilmaa. Ihmisasukkaidenkin oli sopiva aika nousta ylös.

Aamupäivän ohjelmassa oli piparkakkujen leipominen. Paraisten reseptillä jälleen, ohuet ja rapeat kun maistuvat paraiten. Malleina tähtiä kelloja, kuusia, sikoja ja vetureita. Leipoessa Hector juonsi radiossa musiikkiohjelmaa kalkkunan ja porsaan kanssa. Moni pintapuolisesti tuntemani ja aiemmin suomalaiseksi luulemani 60-luvun popiskelmä osoittautui ulkomaiseksi. Tehtiinkö Suomessa ylipäätään mainittavassa määrin omaa poppia tai rockia ennen 70-lukua, progen kukoistusta ja manserokin aamunkoittoa?

Pakkanen pysytteli lähellä 20 astetta, mutta iltapäivän aurinko oli niin kaunis, että ladulle teki mieli. Perinteinen tyyli on pakkasella yleensä hyvä valinta, mutta eilisen perua auton katolla oli valmiina vapaan tyylin välineet. Yllättävän kitkatonta sekin oli, vaikka voitelu oli hieman lämpöisemmälle kelille. Pakkanen ja jouluvalmistelut taisivat pitää väen kotosalla: vain pari muuta vietti talvi-iltapäivää kuntoradalla.

802.11Qtamolla

Töissä vaihteeksi jotain konkreettista. Operaattori siirsi vanhalta koululta uudelle neljä VLAN-verkkoa. Jukalla ja minulla oli hieno ajatus yhdistellä aiemmin erillisiä verkkoja isommiksi ja ylläpitoa helpottavammiksi kokonaisuuksiksi, mutta eihän se niin helposti käynytkään. Ongelmat alkoivat heti, kun oltiin runkokytkimen porttien ulkopuolella. Ciscon ja HP:n laitteet eivät tulleet juttuun keskenään niin hyvin kuin odotimme.

Välillä oltiin aika kuutamolla, mutta Soneran NOC antoi suorastaan hämmentävän hyvää puhelintukea - kuului se työnkuvaan tai ei. Varsinaisiin puhelintukinumeroihin soittaessaan harva asiakas taitaa päästä moisesta nauttimaan. Kiitokset Mikolle operaattoripäähän!

Bitti saatiin kulkemaan ja suunnitelmat huomista varten valmiiksi juuri sopivasti, että työaikasaldoa ei tarvinnut ryhtyä kerryttämään.

Kauden avaus

Illalla puolisoni ja minä lähdimme avaamaan hiihtokautemme kotikylän kuntoradalle. Muutamissa lähikunnissa on ollut jo jonkin aikaa hiihtolatu tai -ura, ja itsenäisyyspäivän lumisade mahdollisti sen tännekin. Moni muukin oli lähtenyt nauttimaan alkutalven lumista.

Vapaalla tyylillä mentiin peninkulman verran. Ei ensimmäistä lenkkiä tänäkään talvena voinut sanoa kevyeksi, vaikka kelissä ei ollut valittamista. Luistoa löytyi mukavasti.

Viime viikkoina liikunta on jäänyt lähinnä kuntosalikeikkoihin, eikä sieltä ole löytynyt tarpeeksi vääntöä hiihtomäkiin. Eiköhän se tästä taas lähde, jos lunta riittää eivätkä flunssat iske.

Lukiolaiselämää

Jälleen kokousvaltainen työpäivä. Ensimmäinen oli lukiolla. Sisään tullessani minulta kysyttiin, olenko tulossa kokeeseen. Vastasin kieltävästi, mutta olin kiinnostunut, mitä olisi ollut tarjolla. Matematiikkaa kuulemma. Liian vaikeaa, vastasin. On myönnettävä, että matematiikka oli koulussa yksi niitä aineita, jotka vähiten kiinnostivat. Myöhemmissä opiskeluissa se kostautui.

Ihmettelen edelleen, mikä olemuksessani sai opettajan luulemaan minua lukiolaiseksi. Kotiin jääneet silmälasit ehkä. Toisaalta ei ole montaa vuotta siitä, kun eräässä yhteydessä puolisoani luultiin yläkoulun oppilaaksi. Ollaan sitten teinejä.

Illalla ohimennen huomasin valot veturitallilla. En ole siellä pariin viikkoon käynyt, ja nyt päätin vilkaista, kuka tallilla talvista iltaa viettää. Marko oli arkiston kimpussa.

Hiljainen itsenäisyyspäivä

Itsenäisyyspäivä sujui rauhallisesti kotosalla. Harrastusyhdistysten WWW-sivujen päivittämistä ensi vuoden toimintakalenterien merkeissä. Sitten talven ensimmäiset lumityöt. Naapurin Pekka oli samoissa puuhissa. Kertoi, että kaksi kaurista oli vieraillut aamuyöllä nauttien varhaisaamiaiseksi muun muassa lumimarjapensaan lehtiä.

Kelejä odotellessa poistin suksenpohjista varastorasvat ja lämmitin luistovoidetta päälle. Lauantaina käväisin toiveikkaana kuntoradalla katsomassa tilannetta, mutta ohuen lumikerroksen alta kivet paistoivat.

Päivälliseksi laitettiin ohraa, lohikastiketta, peruna- ja vihreää salaattia ja palanpainikkeeksi piimää. Kohtuullisen suomalaista. Kastikkeen sipuli ja porkkana vielä omasta maasta.

Perinteitä vaalittiin sen verran, että illalla pantiin kolmelle ikkunalle sinivalkoinen kynttiläpari.

Kokouspäivä Tampereella

Tampereella on viime aikoina tullut käytyä useasti niin töiden kuin opintojen tai muun vapaa-ajan merkeissä. Tänään oli vuorossa ensinmainittu. Päiväohjelmassa oli kaksi ohjausryhmäkokousta. Ensimmäinen, oppisopimusasioita koskeva, pidettiin perinteikkäässä talouskoulussa, nykyään TPA:na tunnetussa oppilaitoksessa. En muista talossa sisällä aiemmin käyneeni, mutta aikanaan tapailin samoilla nurkilla erästä viehkeää neitokaista.

Alkuperäinen talouskoulurakennus on arkkitehti Wivi Lönnin kynänalaa viime vuosisadan alkuvuosilta. Kuulin, että vanhaan osaan oli hiukan myöhemmin rakennettu myös lisäsiipi lähinnä asuntolakäyttöön. Siipi purettiin 1970-luvun alussa nykyisen uuden koulutalon tieltä. Kokoushuone säilyneen talovanhuksen toisessa kerroksessa oli tyylikäs. Korkea, paksuseinäinen ja tummakalusteinen. Seinällä ei ollut aktiivitaulua vaan öljymaalaus. Toisen seinän täytti kookas vitriini kristalleineen. Vettä tarjottiin kylläkin käytännöllisistä Aino-laseista.

Rehtori talon emäntänä olisi tarjonnut kokousväelle lounaan, mutta muilla paitsi minulla tuntui olevan kiire. En kehdannut jäädä ainoaksi syöttilääksi. Siksi toiseksi kokouksen alussa tarjoiltu lohipiirakka ja joulutorttu täyttivät vielä vatsaa.

Ennen toista kokousta oli reilusti aikaa, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että olisi ollut mielekästä lähteä linja-autoilemaan Valkeakoskelle. Ajattelin hyödyntää Metso-kirjastoa etätyöskentelypisteenä. Se toimikin hyvin siihen saakka, kun kannettavan akku väsähti. Lukupaikoilla ei näyttänyt olevan tarjolla sähkövirtaa. En kysynyt, koska se ei sovi kulttuuriin. Sehäv vois luulla että toi äijä oj jostai Teiskosta taika Toijalasta kun tommottia menee kysyyn. Kirjastovirkailijaan toki voi ottaa kontaktia. "Juu hyvää päiväj jatkoo vaan", toivotti eläkeläismies, kunnes taisi huomata seisovansa tiskillä, jonka yläpuolella luki "Tietopalvelu" ja ryhtyi suorittamaan palvelutehtävää. "Mutta tieräkkös sää, missä mää olen ollu töissä? Se oli aikanansa pohjoismairen issoin omalla alallansa." Tampereella ei kuulu kysyä, vaan pitää tiätää. Ja tiato pitää tuoda esiin.

Kävelin kolmen keskustaa jakavan linjan - avoimeksi palomuuriksi aikanaan rakennetun Hämeenpuiston sekä Tammerkosken ja rautatien - yli ja vaihdoin etätyöpisteeni yliopiston Linna-kirjastoon. Linna on melko tarkkaan 20 vuotta Metsoa uudempi kirjasto ja tuona kahtenakymmenenä vuotena henkilökohtaiset tietokoneet ovat laajentaneet olomuotoaan toimistotyökaluista tai huvilaitteista mukana seuraaviksi yleishyödykkeiksi. Niinpä Linnan lukupaikoilla on sähköä tarjolla riittämiin.

Toinen kokous pidettiin linja-autovarikolle alkuvuodesta muuttaneessa kaupungin etäopetuskeskuksessa, eVarikossa. Täysillä toimiva nyssevarikko on mielenkiintoinen toimintaympäristö. Olin laiska ja menin bussilla. Toisaalta bussivarikolle on asiallista mennä bussilla. Nro 15, Kaukajärven linja, kulkee koko lailla varikon vierestä.

Nekala ylipäätään lukuisine pienkerrostaloineen ja niiden alakerrassa sijaitsevine mitä erilaisimmassa käytössä olevine liikehuoneistoineen on mielenkiintoinen alue. Harvoin sinne on asiaa. Joskus kesällä voisi olla hauskaa kierrellä katuja kävellen ja tutustua alueeseen paremmin.

Kotiin toi IC² 180. Asemalta sain kyydin kotiin eräältä viehkeältä neitokaiselta.