Koulutuksellisia kysymyksiä

Pari päivää tuli vietettyä vaihteeksi ammatilliseen koulutukseen liittyvässä seminaarissa laivalla. Huomaan, että statukseni noissa on ollut laskevaa laatua. Viisi vuotta sitten olin mukana esiintyjäkaartissa ja järjestäjän laskuun, sittemmin osana suurta yleisöä oman työnantajan laskuun.

Ylensyönniltä vältyin, mutta kahvia taisi mennä liikaa.

Oli ministeriön nimi mikä vain, lamaa tai ainakin taantumaa ennakoitiin. Tämä oli tapana sanoa repäiseväksi aluksi, jonka jälkeen esitykset jatkuivat samoin lähtökohdin kuin kuukausi- tai vuosikaupalla ennenkin.

Oppisopimuskoukutuksen rahoitusta aiotaan vähentää ammatillisten perustutkintojen osalta noin 14 prosenttiyksiköllä. (Oppisopimusopiskelijan koulutukseen on valtion taholta käytettävissä tietty prosenttiosuus, ensi vuoden budjettiesityksen mukaan vain 63 %, oppilaitoksessa tapahtuvan koulutuksen ns. yksikköhinnasta eli opiskelijakohtaisesta rahoituksesta.) On luonnollista, että oppisopimuskoulutuksessa valtion maksama yksikköhinta on alempi kuin oppilaitosmuotoisessa koulutuksessa, mutta nyt erotus alkaa käydä laadukkaan oppisopimuskoulutuksen toteuttamisen kannalta uhkaavaksi. Rajun alennuksen taustalla on tilastoissa näkyvä huomattava ero saadun rahoituksen ja toteutuneiden kustannusten välillä: rahaa on saatu paljon enemmän kuin on ollut todellisia kustannuksia. Tilastovääristymän taustalla on se, että eräät koulutuksenjärjestäjät ovat tuottaneet oppisopimuksilla massoittain tuotantokustannuksiltaan edullisia perustutkintoja välittämättä lainkaan työmarkkinoiden todellisesta työvoiman tarpesta ja käyttäneet leijonanosan saadusta rahoituksesta "muihin tarkoituksiin". Verdammte Schweinhunde!

Toisaalta oppisopimuskoulutusta näyttötutkintojärjestelmällä maustettuna kaavaillaan korkeakoulujen täydennyskoulutuksen muodoksi. Se on kannatettava ajatus, jos lamapuheista huolimatta uskotaan siihen, että jatkossa tarvitaan nimenomaan osaamista ammattialasta riippumatta. Rahoituksen leikkaus vain on hiukan ongelmallinen signaali niille tahoille, joilta valtio odottaa käytännön toteutuksia.

Joitakuita tuntuvat ärsyttäneen tittelikysymykset, kuten se, että Euroopan korkeakoulualueen eli tutummin Bolognan prosessin hengessä ylemmät ammattikorkeakoulututkinnot rinnastetaan tulevaisuudessa ylempiin tiedekorkeakoulututkintoihin, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että maisteri- tai diplomi-insinööripätevyydellä valmistutaan jatkossa sekä yliopistoista että ammattikorkeakouluista. Ylempi ammattikorkeakoulututkinto edellyttää vähintään kolmen vuoden työkokemusta alalta. Tällöin AMK-maisterit ajavat yliopistomaistereiden ohi työmarkkinoilla tilanteissa, joissa muodollinen koulutus ei ole niukka resurssi, mutta alakohtainen työkokemus on.