 | Ohjelmoidut kokemukset |
Tommin taannoinen kommentti, nimenomaan sen kolmas osa, sai miettimään kokemuksen ja paikan tai ajankohdan suhdetta. Vastasin omassa kommentissani melko epätarkasti viittaamalla vain kokemuksen aikaperspektiiviin. Määrittelen tässä yksilön ulkopuolelta tapahtuvan pyrkimyksen sitouttaa yksilön kokemus aikaan ja/tai paikkaan ohjelmoiduksi kokemukseksi.
Minun on myönnettävä, että olen valitettavan huono vastaanottamaan ohjelmoituja kokemuksia. Tarkoitan sitä, että en kykene kovin hyvin eläytymään järjestettyyn tarjontaan, olivat ne sitten kiskoautomatkoja viimeisiä vuosiaan paikallaan oleville jo syntyessään kuolleen hankkeen kiskoille (vaikka rappioromantiikan ystäväksi olen tässäkin sepustuksessa usein tunnustautunut) tai opastettuja kierroksia vanhassa linnassa. Tietenkin arvostan hyvin korkealle sen työn, mitä ohjelmoitujen kokemusten tarjonta teettää toteuttajilleen ja toivon, että mahdollisimman moni siitä päätyy nauttimaan.
Jos keskitytään rautatien nostalgialiikenteeseen, luulen - tässä kohden todellakin vain luulen - että sangen moni on mukana yhteisöllisyyden tai henkilökohtaisen tunne-elämän tarjoamien kokemusten eikä niinkään itse substanssin tarjoamien kokemusten vuoksi. Kaupallisesti tarjottu ohjelmoitu kokemus naamioidaan mielellään substanssiin perustuvaksi, jotta rationaalisena itseään pitävän yksilön eli kuluttajan olisi helppoa ottaa se omakseen. Vapaaehtoistoiminnan pohjalta ponnistava ohjelmoitujen kokemusten tarjonta lähtee kuitenkin toisaalta eli yhteisöllisyydestä ja/tai yksilön tunne-elämästä.
Ajatellaanpa vaikka Hpk-Pri-radan liikennöitävissä olevia jäänteitä. Tietoa (älköön termiä tässä luettako liian epistemologisesti) kyseisestä radasta ei käytännössä ole saatavissa yksittäisen nostalgiamatkan yhteydessä. Sitä on luettavissa ja katseltavissa historiateoksissa ja - ad fontes kaipaaville tietenkin - arkistoissa. Se tieto, jonka radasta paikanpäällä kokemalla voi saada, on enää hetken vaikutelma, minkä merkitystä ei luonnollisestikaan missään tapauksessa tule kiistää. Rautatiearkeologiaan ei aikataulutettu matka tarjoa mahdollisuuksia, ja valokuviksi tallentaminen, arkeologisista pyrkimyksistä puhumattakaan, onnistuu helpommin ei-aikataulutetun matkailun puitteissa. Ja tämän oletettavissa oleva kohderyhmä tai ainakin sen enemmistö tietää.
Yhteisöllisyyden voimaa ei tule väheksyä. Edes kustannussyistä on nykyisellä digitaalikameroiden aikakaudella turha väheksyä edes yhteisöllisyyden näkyvimpiä ilmentymiä eli tärkeinä pidettyjen kohteiden tallentamista. Mutta mikä tärkeintä, yhteisöllisyys on yksinkertaisesti mukavaa, vaikka substanssia ei edes tavoiteltaisi ("hard corelta" eli kunkin asian toteuttajilta edellytetään luonnollisesti paljon suurempaa sitoutumisen astetta, minkä vuoksi jokainen ohjelmoitu kokemus on kohderyhmää ajatellen objektiivisesti, vaikka ei välttämättä subjektiivisesti, tärkeä).
Myöskään yksilön tunne-elämän voimaa ei tule väheksyä. Se voi olla riittävän voimakas ärsyke osallistua ohjelmoituun kokemukseen. Kuitenkin yksilöiden mieltymysten suurehkon keskihajonnan vuoksi ohjelmoituja kokemuksia kannattanee jo kustannussyistä toteuttaa ensisijaisesti substanssin (kaupalliset tahot) tai yhteisöllisyyden (vapaaehtoistahot) näkökulmasta käsin.
Tiedostojärjestelmien jälkeiset tunnit
Työpäivän jälkeen kävin torin laidalla apteekissa kysymässä sitruunahappoa. Sitä löytyi ja se oli edullista.
Pian eletään syyskuuta. Illansuun rullaluistelu kertoi hartioissa karua kieltään siitä, että kaukana ollaan talven laduilla toivottavasta asiaintilasta.
2 kommenttia:
Radalla matkustaminen on kokemus, jota on vaikea saavuttaa ilman junaa. Lättähattu suurine eteen- ja taaksepäinkin avautuvine ikkunoineen ja eilispäivän suorituskykyineen on tähän erityisen hyvä.
Olen käynyt vain yhdellä harrastajareissulla. Ennestään jo jotenkin tuttu Rovaniemi-Kemijärvi -rata sai uusia ulottuvuuksia kun Lätällä mäet todella tuntuivat ja maisemia näki muutakin kuin vilaukset suoraan sivulle vaunun ikkunasta.
Samalla välillä olen kävellyt Misin asemalla, ja vaikka jalan huomaa yksityiskohtia, todellinen kuva tilanteesta vaatii nopeampaa kyytiä. Rata on tarkoitettu matkustettavaksi ja siksi siitä ei oikein saa olennaista kuvaa matkustamatta sitä pitkin.
Hieman sama kun patikoin joitain kilometrejä Kannonkoskella. Mikä tahansa rata näyttää suoralta ja avaralta jalankulkijan näkövinkkelistä ja nopeudella tarkkailtuna.
Tarkoitan, että rautatiekokemuksena junalla matkustamista ei oikein voi korvata millään.
Aistin myös jonkinlaista psykologista vastahankaa nauttia asioista sellaisina kuin ne on järjestetty nautittavaksi. Se on aika yleistä vielä ikäisillämme, mutta ainakin omien kokemusteni mukaan turhaa ja kadonnut nuoremmilta ikäluokilta. Ehkä tunnistat kriittisyyttä tavoittelevan kovisasenteen, joka teki ennen elämästä aika tyhmää ja hankalaa.
Olen samaa mieltä. Museojunalla matkustamisessa on kiistämättömät etunsa, eikä tunnelmaa tietenkään voi korvata muulla.
Järjestetyistä asioista nauttiminen on minusta hyvä asia. Se osoittaa arvostusta konkreettisia tuloksia tekevien järjestäjien työtä kohtaan.
On varmasti niin, että yhä harvemmat haluavat järjestetyistä kokemuksista nauttia. Se voi olla kapinahenkeä järjestelmää eli järjestettyä kohtaan tai sitten jonkinlaista yksilöllisyyskokemuksen siivittämää kapinaa, jossa ei vain ole "cool" olla yhteisöllisissä asioissa mukana. Mutta yhtä lailla kyse voi olla myös kokemuksellisesta laiskuudesta. Itse en tunnustaudu kapinalliseksi, mutta laiskaksi kokemustenmetsästäjäksi kyllä.
Lähetä kommentti