lauantaina, elokuuta 27, 2005


Hpk


Lauantaiaamun herätys oli arkiaamun tapaan viideltä. Aamukahvin jälkeen kuului ulkoa oudolla tavalla tuttu jyrinä. Ikkunasta ulos katsominen tuotti lähinostalgisen näyn: Dv12-kolmikko veti junaa Turkuun. Muutimme tähän asuntoon muutama viikko sen jälkeen, kun säännöllinen dieselvetoinen liikenne oli lopetettu Tl-Tku-radalta. Viimeisiä "Alsthomeita" olisi ollut kiva katsella pihalta. Mutta olipa tämänaamuisessa näyssä noin puolitoista sellaista :-)

Pihasta maantielle kääntyessäni tasoristeyksen varoituslaite näytti punaista. Pysäytin auton, otin tavaratilasta kameran ja valmistauduin kuvaamaan uuden dieselvedon. Nyt keulilla oli kuitenkin jo Sr1-sähköveturi. Muutaman kilometrin autoradion seurassa ajettuani radiouutiset tiesivät kertoa, että eilisen myrskyn katkoma sähköradan ajojohdin Turun koillispuolella tulee korjatuksi aamulla. VR Osakeyhtiön toteuttama ensikäden todellisuus taisi olla tällä kertaa nopeampi kuin radiouutisten kertoma välillinen todellisuus.

Jani nousi kyytiin Sarankulmalta. Linnainmaan kohdalla mietimme, kävisimmekö kysymässä lisää tekniikan miehiä matkaan. Myöhemmin päivällä selvisi, että hyvät tavat huomioiden siihen aikaan aamusta se ei olisi kannattanutkaan.

Perinteiset tuon suunnan kahvit ja korvikkeet nautittiin Oriveden Nesteellä. Haapamäellä haettiin taas kerran tallitien liittymää taajaman keskustasta saakka. Löytyihän se yhden U-käännöksen jälkeen. Jani ajatti valkoisen pakettiauton kauniiksi munaksi "Kanan" ja "Kukon" väliin (kaltaiseni huono peruuttaja arvostaa hyvin korkealle käsimerkein ajattamisen taidon).

Kytkintangot nousivat tavaratilaan nopeasti ja hakivat paikkansa sidontaliinojen tiukassa ohjauksessa. Asiaa ennen kokeilemattomana minulle oli pienoinen yllätys, että Vr1-/Tk3-koon kytkintangot ovat yhden miehen helposti liikuteltavissa.

Kuten tuon paikan tapaan kuuluu, paluumatkalle ei päästetty ennen käyntiä tallin miehistöhuoneen kahvipöydässä. Kerrattiin parin viikon takaiset Dr12-ajon kokemukset ja pohdittiin tulevaa Dr13-ajoa Haapamäeltä Riihimäellä 11.9. järjestettävään asematapahtumaan. Siirtoajo tapahtuu edeltävänä yönä. Puhuttiin myös vakavampia: siitä miten kaikki on käytännön tasolla loppujen lopuksi ihmisistä kiinni ja miten hiukset itse kaikilla harmaantuvat. Ei tullut mieleen ehdottaa siinä keskustelunvaiheessa edes vitsinä omaa minimalistista hiustyyliäni.


Haapamäen Museorautatieyhdistys ry:n porkkanamaan pääty; 1960-luvun kaunotar hurmaa edelleen.

Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:n aktiiveilla päivän työkohteena oli raiteen vesominen ja kuonamontun tyhjennys. Janin ja minun työpanosta ei olisi ainakaan väheksytty, mutta häpeäksemme jouduimme toteamaan aikataulujemme omilla tahoillamme vaativan siirtymistä takaisin Hämeeseen.

Kahvia ryystäessä soitti kotipuolesta Esko, joka oli myös aamuruskon myötä ajellut kelpo matkan lähtötilannettaan pohjoisemmaksi. Museolle oli tulossa lättähatullinen tanskalaisia. Ehdotin pikaista käymistä torin perunakappojen ääressä ja niiden antimien nauttimista mahdollisimman kuumana kielivaikeuksien voittamiseksi. Toverit sanoivat hoitavansa homman ilman dopingia. Niin he hoitivatkin, mistä suuri kiitos, monelta taholta todettuna. Varsinkin Frichs ja Pedershaab olivat kuulemma kiinnostaneet kovasti. Mistäköhän syystä?

Pko




Rautatienostalginen päivä jatkui iltapäivällä Toijalan rautatieaseman laiturilta 2 Parkanon rautatieaseman laiturille 1 "Lättähatun" kyydissä. Pohjois-Suomen Rautatieharrastajat PoRha ry oli toteuttanut kunnioitettavan hienolla tavalla tilausjunansa siirtoajon Humppilasta pohjoiseen kaikille "Lättähattujen" ystäville avoimena matkana. Puolisoni ja minä nousimme kyytiin Jarkon, Peten ja muutaman muun muassa. Pohdimme, miten kauan siitä onkaan, kun viimeksi oli matkustettu "Lättähatun" kyydissä. Muistelin, miten mukavaa oli talvipakkasilla istua moottoripäässä konepeiton päällä. Lapsille se sallittiin; aikuiset istuivat mieluummin tuolloin jo melko lyhyiden kiskoautojunien ollessa täynnä päätyohjaamoiden varsinaisilla varapaikoilla eli seinästä taitettavilla istuimilla.

Tampereelta nousi kyytiin vain harvoja. Mutta Parkanossa laituri lainehti väkeä. Varsin moni halusi nykyisin vain vähän käytetyille tai jo ammoin hylätyille radoille Kairokoskelle, Lapinnevalle, Niinisaloon, Linnankylään ja Kihniöön. Puolisoni ja minä harjoitimme kahden istumapaikan kokoista altruismia - tosin etukäteen suunniteltua - ja jäimme Parkanoon odottamaan VR Osakeyhtiön paluukyytiä. Parkanon omassa rauhassaan elelevä asemanseutu on kaunis paikka. Viileässä sadetta enteilevässä tuulessa pidimme parhaamme mukaan toisemme lämpimänä odotellessamme P54:ää. Oikeastaan odotteluaikaa olisi voinut olla hiukan enemmänkin. Kotiin Tampereelta vei P856. Jos menomatka oli ollut nostalginen, ei paluumatkakaan ollut huono. Sekä P54 että P856 ajetaan perinteisellä vaunukalustolla. Jälkimmäisessä ilmeisesti merelliseen ilta- ja yöelämään suunnannut miesporukka totesi, miten "Nämä vaunut on kerran hankittu ja niitä käytetään ikuisesti". Jos en olisi niin hillittykäytöksinen kuin olen, olisin sinetöinyt: "Ja siitä Luojalle kiitos".

Alunperin ajattelimme käydä Tampereella syömässä, mutta nuukuus iski ja jatkoimme siis välittömästi kotiin päin. Päätimme hakea iltapalan By appointment to their excellence the railway enthusiasts -paikasta torin laidalta. Se osoittautui hyväksi päätökseksi. Toinen partio osui paikalle hetkisen päästä. Juttumme taisivat olla oudohkoja monen muun paikalla olleen mielestä. Mutta asiaa me puhuimme, uskokaa pois.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jos oikein bongasin Toijalalaisten harrastajien jengin lätässä, niin enpä paljon ihmettele jos lämmittely tuokio Parkanon asemalla kiinnosti enemmän, kuin 'Nixulan' radat.... ;)
Teepä palvelus Blogistanialle ja kerro, mistä ja miten sellaisia 'lämmittäjiä' löytää?

tommi kirjoitti...

1. Bloggerissa on nappi, josta saa poistetut kommentit häviämään kokonaan.

2. Ainakin Kelloselän retkellä oli mukana natiaisia ja muuta nuorempaa väkeä, joista varmasti kasvaa aktiivisia rautatieharrastajia. Tiesivät yleensä enemmän kuin minä. Mikä ei tietenkään ole paljon.

3. Minä en olisi kyllä jättänyt uhanalaisella Mierontiellä matkustamista millään muotoa väliin. Mikä motivoi päätöksen?

Hyvärinen J. kirjoitti...

Tommi,

kiitos vinkistä. Olin jättänyt yhden valintaruudun (Delete forever) rastittamatta, ja kerran poistetut kommentit jäivät kummittelemaan.

Parkanon suunnan reissullakin oli mukavasti nuorehkoa väkeä, tietoihmisiä epäilemättä. Rautatieharrastuksessakin - ainakin 1:1 mittakaavan rakentelussa - on nähtävissä samaa ilmiötä kuin urheilussa ja monissa muissa hyvissä harrasteissa: ikävuosien karttuessa nuoren aikuisen lukemiin saa harrastus jäädä muiden toimien alta. Se on mitä luonnollisinta. Toivon vain, että rautateiden parista on jäänyt jotain hyvää tulevan elämän varalle tai edes mukavia muistoja. Ehkä se on parasta, mitä alan yhteisöt voivat nuorille tarjota.

Kolmanteen kysymykseen on ikävä vastata näin, mutta niin hieno kuin retki varmasti olikin, on museojunien kanssa touhuamiseen kasvanut vuosien saatossa jonkinainen saturoituminen. Kaikki tuollainen on kivaa, mutta ei kuitenkaan niin kivaa, etteikö malttaisi pysyä poissa, jos oma aikataulu on mukavampi toisin. Ainutkertaisuuden kokemukset on jo koettu, vaikka tarjolle tuleekin aina näitä uusia ainutkertaisuuksia.