Elokuvaelämyksiä saunaillassa |
Eilen vietettiin täkäläisten rautatieharrastajien saunailtaa Kylmäkosken ja Kalvolan rajamailla sijaitsevalla metsäkämpällä. Kiitokset kämppää ylläpitäville maanpuolustusyhdistyksille.
Millainen on rautatieharrastajien saunailta? Tietenkin saunotaan ja sään salliessa käydään uimassa. Sainpa heitettyä talviturkkini sentään elokuun 20. päivä, huono uimamies kun olen. Olutta kuluu keskimäärin kaksi pikkupulloa henkeä kohti. Kahvia, colaa ja hyvää syötävää enemmän (kurkku, lehtisalaatti, persilja, sipuli ja tilli olivat oman maan luomua). Saunaillan vääpelinä toimi puolisoni ja varavääpelinä allekirjoittanut. Makkaraa paistetaan takassa, ja videotykki sylkee improvisoidulle valkokankaalle "Lättähattuja", "Ukko-Pekkoja", "Kanoja", "Huruja" ja "Paikkuja", joita aktiivisesti kommentoidaan.
Jos termillä "saunailta" onkin ollut mielessäni joskus hiukan kielteinen kaiku tässäkin mökissä toisinaan tavattujen ilmiöiden vuoksi, jäi eliittiporukan vastaavasta hyvät muistot.
Televisiota omistamattomina meillä ei ole kotona video- tai DVD-laitteistoa. Niinpä moni kiskoliikenneaiheinen tallenne on jäänyt katsomatta, ja illalla oli paljon uutta nähtävää.
Pasilan konepajan historiasta kertova videofilmi sävähdytti. Konepajan kamerakerhon vuonna 1975 kuvaama Ruokatunti-niminen pätkä on oman aikansa autenttinen "Työväenluokka" - itse asiassa autenttisempi kuin mihin kohdettaan ilmeisen yläviistosta katsovat elokuva-alan ammattilaiset kykenevät. Filmissä tuskin on teknisesti katsoen suurtakaan vikaa käytettävissä ollut tekniikka huomioiden, ja menneiden vuosikymmenten värisävyt varsinkin rautatien varressa ovat aina olleet kauniita. Mutta asiasisällön eli ajankuvauksen puolesta voi hyvin kuvitella, miten "Ruokatunti" saisi historiaan tunteella suhtautuvien mielissä aikaan "Hyi, miten rumaa" -nyrpistelyä.
Uusimmasta tuotannosta löi silmille mielestäni mauttomin koskaan näkemäni filmiefekti - tosin ei taaskaan teknisesti katsoen huono - mutta koska se epäilemättä oli tehty bona fide, ei siitä sen enempää. Filmin kokonaisuudesta ohjaaja-kuvaaja-leikkaajalle täydet pisteet.
Eräässä raportoivassa pätkässä nähtiin niinsanotun elämyksellisen historian käytännön ongelmien oppitunti. Porvoon radan 130-vuotisjuhlan pukukavalkadi oli hieno. Edes silmälasit, joihin joskus tulee huomio kiinnitettyä, eivät katsojaa suuremmin häirinneet, eivätkä edes räikeät sateenvarjot. Pahempaa kun oli nähtävillä. Tk3-veturi ja 1950-luvun puukoriset matkustajavaunut eivät oikein sopineet silinterihattujen kanssa samaan maisemaan. Tietenkin on kunnioitettavaa, että viitsitään toteuttaa käytännössä tällaisia hyvin vaativia kavalkadeja. Kaltaisistani tyhjänvalittajista sellaiseen ei ole. Se mitä mielessäni harmittelen, ja taisin siitä jotakin suustanikin päästää, on noinkin läheisen historian pakkautuminen kokonaisuudeksi asioita, jotka yksinkertaisesti "ovat vanhoja". Siinä paketissa Porvoon radan vuoden 1874 vihkiäisjunan tunnelmaa tavoitellaan vuonna 1952 valmistuneella veturilla. Aivan kuin höyryveturi olisi jokin historian aggregaatti, joka todellisesta olemuksestaan riippumatta vain "on vanha". Kuitenkin luulen, että monikin muu vuodelta 1874 peräisin oleva asia vuodelta 1952 peräisin olevan asian rinnalla näyttäisi satunnaisestakin katsojasta aivan eri maailmaan kuuluvalta. Höyryveturikaan ei ole yksittäinen menneisyyteen kuuluva ilmiö, vaan yhteiskunnan, ja siihen liittyen myös tekniikan, historian yksi prosessi.
Ongelma ei tietenkään ollut veturi- ja junahenkilöiden. Heillä oli se kalusto, minkä he melkoisin ponnisteluin olivat kunnostaneet. Aina löytyy päättävään asemaan päätyneitä historiatiedottomia, joille näyttävyys - edes sinne päin - on tärkeintä.
Kävipä yhdestä pätkästä ilmi sekin, mihin mystinen aikasäiliö-kilpi viime syksynä puretussa Dr12 nro 2234:ssä saattoi viitata. Eihän sekään kerro, miten tuo teleportista muutamaa kertaluokkaa monimutkaisempi laite oli toteutettu, mutta jotain tekemistä sillä oli filmille tallennettujen ilmiöiden kanssa. Suomalaisen rautatieharrastuksen kannalta on mittaamaton vahinko, että veturi romutettiin ;-)
2 kommenttia:
Minua harmittaa edelleenkin Helsingin kaupungin 450-vuotisjuhlakulkue jossa oli erilaisia kulkuneuvoja ja oletettavasti historiallisesti pukeutuneita ihmisiä. 1950-lukua edusti rokkenroll-henkiset rasvatukat avomallin Cadillacissa. Muuten hyvä, mutta oikeasti tuon ajan Suomessa nuoriso sai olla tyytyväinen jos sai jostain kymmenen vuotta vanhan Skodan kulkupelikseen. Ehkä se oli sitten vain havainnollinen esimerkki 1970-luvun lopulla alkaneesta retromuodista, jossa ihmiset lainaavat tyyliinsä parhaita paloja siitä miltä kuvittelevat menneisyydessä näyttäneen. Kaupunginmuseoiden yleishistorioitsijat eivät tietenkään voi tietää ajoneuvohistorian yksityiskohtia ja kulkuetta seuranneelle katselijalle asia on aivan sama. Itseä tuollainen häiritsee ihan samalla tavalla kuin DC-3 -koneet pommittajina Laineen tuntemattomassa :-)
Totta. Joku ylikansallista yhtenäiskulttuuria tihkuva "Onnen päivät" lienee muokannut (eli vääristänyt) suomalaistenkin käsitystä omasta 1950-luvustaan. Urbaaneinta nuorisokulttuuria taisivat todellisuudessa olla "lättähatut" pitkissä poplareissaan, ja se Caddy korkeintaan haaveissa.
Toinen "hauska", mutta tuolloisista syistä syistä ihan ymmärrettävä historiaväärennös Laineen Tuntemattomassa on neuvostovaunua, ilmeisesti KV-1:tä, esittävä J-sarjan PzKpfw IV.
Lähetä kommentti