Ohjelmoidut kokemukset

Tommin taannoinen kommentti, nimenomaan sen kolmas osa, sai miettimään kokemuksen ja paikan tai ajankohdan suhdetta. Vastasin omassa kommentissani melko epätarkasti viittaamalla vain kokemuksen aikaperspektiiviin. Määrittelen tässä yksilön ulkopuolelta tapahtuvan pyrkimyksen sitouttaa yksilön kokemus aikaan ja/tai paikkaan ohjelmoiduksi kokemukseksi.

Minun on myönnettävä, että olen valitettavan huono vastaanottamaan ohjelmoituja kokemuksia. Tarkoitan sitä, että en kykene kovin hyvin eläytymään järjestettyyn tarjontaan, olivat ne sitten kiskoautomatkoja viimeisiä vuosiaan paikallaan oleville jo syntyessään kuolleen hankkeen kiskoille (vaikka rappioromantiikan ystäväksi olen tässäkin sepustuksessa usein tunnustautunut) tai opastettuja kierroksia vanhassa linnassa. Tietenkin arvostan hyvin korkealle sen työn, mitä ohjelmoitujen kokemusten tarjonta teettää toteuttajilleen ja toivon, että mahdollisimman moni siitä päätyy nauttimaan.

Jos keskitytään rautatien nostalgialiikenteeseen, luulen - tässä kohden todellakin vain luulen - että sangen moni on mukana yhteisöllisyyden tai henkilökohtaisen tunne-elämän tarjoamien kokemusten eikä niinkään itse substanssin tarjoamien kokemusten vuoksi. Kaupallisesti tarjottu ohjelmoitu kokemus naamioidaan mielellään substanssiin perustuvaksi, jotta rationaalisena itseään pitävän yksilön eli kuluttajan olisi helppoa ottaa se omakseen. Vapaaehtoistoiminnan pohjalta ponnistava ohjelmoitujen kokemusten tarjonta lähtee kuitenkin toisaalta eli yhteisöllisyydestä ja/tai yksilön tunne-elämästä.

Ajatellaanpa vaikka Hpk-Pri-radan liikennöitävissä olevia jäänteitä. Tietoa (älköön termiä tässä luettako liian epistemologisesti) kyseisestä radasta ei käytännössä ole saatavissa yksittäisen nostalgiamatkan yhteydessä. Sitä on luettavissa ja katseltavissa historiateoksissa ja - ad fontes kaipaaville tietenkin - arkistoissa. Se tieto, jonka radasta paikanpäällä kokemalla voi saada, on enää hetken vaikutelma, minkä merkitystä ei luonnollisestikaan missään tapauksessa tule kiistää. Rautatiearkeologiaan ei aikataulutettu matka tarjoa mahdollisuuksia, ja valokuviksi tallentaminen, arkeologisista pyrkimyksistä puhumattakaan, onnistuu helpommin ei-aikataulutetun matkailun puitteissa. Ja tämän oletettavissa oleva kohderyhmä tai ainakin sen enemmistö tietää.

Yhteisöllisyyden voimaa ei tule väheksyä. Edes kustannussyistä on nykyisellä digitaalikameroiden aikakaudella turha väheksyä edes yhteisöllisyyden näkyvimpiä ilmentymiä eli tärkeinä pidettyjen kohteiden tallentamista. Mutta mikä tärkeintä, yhteisöllisyys on yksinkertaisesti mukavaa, vaikka substanssia ei edes tavoiteltaisi ("hard corelta" eli kunkin asian toteuttajilta edellytetään luonnollisesti paljon suurempaa sitoutumisen astetta, minkä vuoksi jokainen ohjelmoitu kokemus on kohderyhmää ajatellen objektiivisesti, vaikka ei välttämättä subjektiivisesti, tärkeä).

Myöskään yksilön tunne-elämän voimaa ei tule väheksyä. Se voi olla riittävän voimakas ärsyke osallistua ohjelmoituun kokemukseen. Kuitenkin yksilöiden mieltymysten suurehkon keskihajonnan vuoksi ohjelmoituja kokemuksia kannattanee jo kustannussyistä toteuttaa ensisijaisesti substanssin (kaupalliset tahot) tai yhteisöllisyyden (vapaaehtoistahot) näkökulmasta käsin.

Tiedostojärjestelmien jälkeiset tunnit

Työpäivän jälkeen kävin torin laidalla apteekissa kysymässä sitruunahappoa. Sitä löytyi ja se oli edullista.

Pian eletään syyskuuta. Illansuun rullaluistelu kertoi hartioissa karua kieltään siitä, että kaukana ollaan talven laduilla toivottavasta asiaintilasta.

Päiväkirjailua lyhyen kaavan mukaan

Tuli sitten minustakin akateeminen. Kalevanharjulta löytyi vielä tilaa avoimen yliopiston luentosalaista. Pitäisikö heti alkaa viisastelemaan?

Töissä pari tietokonetta oikutteli ja pilasi pari tuntia. Se ei ole ihme, koska kyseessä oli tapaus, jossa suhteellisen nykyaikaisen ja melko suurikapasiteettisen kiintolevyn osioita ja loogisia asemia yritetään hallita DOS-aikakaudelta periytyvällä fdisk-ohjelmalla.

Ilta kului harvinaisen tylsässä kokouksessa.

Syksyn henkäyksiä

Illansuussa saimme lähdetyksi ulos. Tihkusateessa jolkottelu tuntui nostalgiselta, mutta en oikein päässyt kiinni, mistä syystä. Siksipä tuollaiset äkkituntumat vekkuleita ovatkin. Ei siinä mitään, kun kyse on harmittomista asioista.

Illat pimenevät, mutta tomaatit kypsyvät kasvilavassa ja nurmikko se vain jaksaa kasvaa. Ei huonompaa syksyn odotusta.

Hpk

Lauantaiaamun herätys oli arkiaamun tapaan viideltä. Aamukahvin jälkeen kuului ulkoa oudolla tavalla tuttu jyrinä. Ikkunasta ulos katsominen tuotti lähinostalgisen näyn: Dv12-kolmikko veti junaa Turkuun. Muutimme tähän asuntoon muutama viikko sen jälkeen, kun säännöllinen dieselvetoinen liikenne oli lopetettu Tl-Tku-radalta. Viimeisiä "Alsthomeita" olisi ollut kiva katsella pihalta. Mutta olipa tämänaamuisessa näyssä noin puolitoista sellaista :-)

Pihasta maantielle kääntyessäni tasoristeyksen varoituslaite näytti punaista. Pysäytin auton, otin tavaratilasta kameran ja valmistauduin kuvaamaan uuden dieselvedon. Nyt keulilla oli kuitenkin jo Sr1-sähköveturi. Muutaman kilometrin autoradion seurassa ajettuani radiouutiset tiesivät kertoa, että eilisen myrskyn katkoma sähköradan ajojohdin Turun koillispuolella tulee korjatuksi aamulla. VR Osakeyhtiön toteuttama ensikäden todellisuus taisi olla tällä kertaa nopeampi kuin radiouutisten kertoma välillinen todellisuus.

Jani nousi kyytiin Sarankulmalta. Linnainmaan kohdalla mietimme, kävisimmekö kysymässä lisää tekniikan miehiä matkaan. Myöhemmin päivällä selvisi, että hyvät tavat huomioiden siihen aikaan aamusta se ei olisi kannattanutkaan.

Perinteiset tuon suunnan kahvit ja korvikkeet nautittiin Oriveden Nesteellä. Haapamäellä haettiin taas kerran tallitien liittymää taajaman keskustasta saakka. Löytyihän se yhden U-käännöksen jälkeen. Jani ajatti valkoisen pakettiauton kauniiksi munaksi "Kanan" ja "Kukon" väliin (kaltaiseni huono peruuttaja arvostaa hyvin korkealle käsimerkein ajattamisen taidon).

Kytkintangot nousivat tavaratilaan nopeasti ja hakivat paikkansa sidontaliinojen tiukassa ohjauksessa. Asiaa ennen kokeilemattomana minulle oli pienoinen yllätys, että Vr1-/Tk3-koon kytkintangot ovat yhden miehen helposti liikuteltavissa.

Kuten tuon paikan tapaan kuuluu, paluumatkalle ei päästetty ennen käyntiä tallin miehistöhuoneen kahvipöydässä. Kerrattiin parin viikon takaiset Dr12-ajon kokemukset ja pohdittiin tulevaa Dr13-ajoa Haapamäeltä Riihimäellä 11.9. järjestettävään asematapahtumaan. Siirtoajo tapahtuu edeltävänä yönä. Puhuttiin myös vakavampia: siitä miten kaikki on käytännön tasolla loppujen lopuksi ihmisistä kiinni ja miten hiukset itse kaikilla harmaantuvat. Ei tullut mieleen ehdottaa siinä keskustelunvaiheessa edes vitsinä omaa minimalistista hiustyyliäni.


Haapamäen Museorautatieyhdistys ry:n porkkanamaan pääty; 1960-luvun kaunotar hurmaa edelleen.

Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:n aktiiveilla päivän työkohteena oli raiteen vesominen ja kuonamontun tyhjennys. Janin ja minun työpanosta ei olisi ainakaan väheksytty, mutta häpeäksemme jouduimme toteamaan aikataulujemme omilla tahoillamme vaativan siirtymistä takaisin Hämeeseen.

Kahvia ryystäessä soitti kotipuolesta Esko, joka oli myös aamuruskon myötä ajellut kelpo matkan lähtötilannettaan pohjoisemmaksi. Museolle oli tulossa lättähatullinen tanskalaisia. Ehdotin pikaista käymistä torin perunakappojen ääressä ja niiden antimien nauttimista mahdollisimman kuumana kielivaikeuksien voittamiseksi. Toverit sanoivat hoitavansa homman ilman dopingia. Niin he hoitivatkin, mistä suuri kiitos, monelta taholta todettuna. Varsinkin Frichs ja Pedershaab olivat kuulemma kiinnostaneet kovasti. Mistäköhän syystä?

Pko

Rautatienostalginen päivä jatkui iltapäivällä Toijalan rautatieaseman laiturilta 2 Parkanon rautatieaseman laiturille 1 "Lättähatun" kyydissä. Pohjois-Suomen Rautatieharrastajat PoRha ry oli toteuttanut kunnioitettavan hienolla tavalla tilausjunansa siirtoajon Humppilasta pohjoiseen kaikille "Lättähattujen" ystäville avoimena matkana. Puolisoni ja minä nousimme kyytiin Jarkon, Peten ja muutaman muun muassa. Pohdimme, miten kauan siitä onkaan, kun viimeksi oli matkustettu "Lättähatun" kyydissä. Muistelin, miten mukavaa oli talvipakkasilla istua moottoripäässä konepeiton päällä. Lapsille se sallittiin; aikuiset istuivat mieluummin tuolloin jo melko lyhyiden kiskoautojunien ollessa täynnä päätyohjaamoiden varsinaisilla varapaikoilla eli seinästä taitettavilla istuimilla.

Tampereelta nousi kyytiin vain harvoja. Mutta Parkanossa laituri lainehti väkeä. Varsin moni halusi nykyisin vain vähän käytetyille tai jo ammoin hylätyille radoille Kairokoskelle, Lapinnevalle, Niinisaloon, Linnankylään ja Kihniöön. Puolisoni ja minä harjoitimme kahden istumapaikan kokoista altruismia - tosin etukäteen suunniteltua - ja jäimme Parkanoon odottamaan VR Osakeyhtiön paluukyytiä. Parkanon omassa rauhassaan elelevä asemanseutu on kaunis paikka. Viileässä sadetta enteilevässä tuulessa pidimme parhaamme mukaan toisemme lämpimänä odotellessamme P54:ää. Oikeastaan odotteluaikaa olisi voinut olla hiukan enemmänkin. Kotiin Tampereelta vei P856. Jos menomatka oli ollut nostalginen, ei paluumatkakaan ollut huono. Sekä P54 että P856 ajetaan perinteisellä vaunukalustolla. Jälkimmäisessä ilmeisesti merelliseen ilta- ja yöelämään suunnannut miesporukka totesi, miten "Nämä vaunut on kerran hankittu ja niitä käytetään ikuisesti". Jos en olisi niin hillittykäytöksinen kuin olen, olisin sinetöinyt: "Ja siitä Luojalle kiitos".

Alunperin ajattelimme käydä Tampereella syömässä, mutta nuukuus iski ja jatkoimme siis välittömästi kotiin päin. Päätimme hakea iltapalan By appointment to their excellence the railway enthusiasts -paikasta torin laidalta. Se osoittautui hyväksi päätökseksi. Toinen partio osui paikalle hetkisen päästä. Juttumme taisivat olla oudohkoja monen muun paikalla olleen mielestä. Mutta asiaa me puhuimme, uskokaa pois.

Aporna ser lustiga ut

Työpäivän jälkeen hain J-P:ltä pakettiauton ja ajelin sillä maatalousliikkeeseen noutamaan sidontaliinoja. Det regnade hemskt. Huomenna painaa päälle joltinenkin aikatavoite, kun olisi mukavaa ehtiä moneen paikkaan. Mutta ei tässä harrastuksesta stressiä oteta. Toivottavasti Viitasaarelle tähtäävälle Eskon partiolle ei toisen partion aikataulusuunnitelma sellaista tuota.

Yritän henkisesti varautua aikataulun pettämiseen.

Kotikylän koulussa opiskeltiin parikymmentä vuotta sitten ruotsia ilman ihmeempiä kritiikkejä "pakkoruotsista". Se oli oppiaine siinä, missä muutkin. Olen jostakin syystä tullut säästäneeksi peruskoulun seitsemännen luokan oppikirjan. Se on Otavan kustantama "Vägen till svenska". Kirjan ensipainos on tehty vuonna 1976. Sangen ymmärrettävästi se vaikutti ikivanhalta vuonna 1982 seitsemännen luokan aloittaneiden mielestä. Nuorten maailmassa kuusi vuotta on historiallinen ikuisuus.

Mainos

Loppukesästä on museojunia ollut eteläisessä Suomessa liikkeellä paljon. Lieneekö sitten kesän 1998 päästy samanlaiseen tiheyteen? Tulevana lauantaina Pohjois-Suomen Rautatieharrastajat ry:n "Lättähatut" ajavat Humppilasta kruisailemaan Parkanon seuduille seuraavan aikataulun mukaan:

Liikennepaikka	Tuloaika	Lähtöaika
Humppila (Hp)		14.05
Toijala (Tl)	14.44	14.46
Tampere (Tpe)	15.23	15.25
Parkano (Pko)	16.32	16.36
Kairokoski (Kko)	16.45	16.49
Lapinneva (Lpn)	17.01	17.05
Niinisalo (Nns)	17.45	17.55
Parkano (Pko)	18.55	19.00
Linnankylä	19.12	19.16
Kihniö (Kiö)	19.30	19.40
Parkano (Pko)	20.05

Koska tämä on maksamaton mainos, tulkoon kerrotuksi myös hinta: matkasta riippumatta aikuisilta kympin, alle 12-vuotiailta vitosen ja alle kuusivuotiaat ilmaiseksi. Parkanosta pääsee palaamaan etelän suuntaan esimerkiksi P54:llä (Pko klo 17.06) tai IC56:lla (Pko klo 20.15).

Mukaan olisi kiva lähteä, mutta lauantaipäivälle osuu myös yksi Haapamäen tarvikekeikka. Jos sieltä selviää nopeasti, niin ehkä sitten.

Comments killed the interblogist stars

Vaikka "comments killed the interblogist stars", Tommi Perkolan hyvää ideaa oli kommentoitava.

Aikanaan 1950-luvulla, kun Valtionrautatiet hankki länsisaksalaisperäisellä Maybach-Mekydro-koneistolla varustettuja Hr11-sarjan pikajunavetureita (liikenteessä vielä 1970-luvun alussa; sic transit gloria mundi), osoittautui veturien koneisto sangen epäluotettavaksi. VR:n historiikki vuosilta 1937-1962 viittaa yleisluonteisesti vain teknisiin ongelmiin, mutta taustalla oli muutakin. Rautatiehallituksen koneosaston johtaja DI Mikko Ivalo vastaanotti lokakuussa 1953 raportin, jossa kerrottiin Saksan Liittotasavallassa samaisena vuonna raivonneen influenssaepidemian vaikeuttaneen kohtuuttomasti Maybach-Mekydro-koneistojen komponenttien saatavuutta.

Tämä yksittäinen trivia ei voinut olla tulematta mieleen, kun viranomaisen kokous siirtyi puhelinkokoukseksi Keski-Suomessa vaikuttavan epidemian vuoksi. Puhelinkokoukset ovat harvinaisia ja siksi mukavia. Työasemalla ja riittävin palveluin varustetulla verkkoyhteydellä täydennettyinä ne eivät asiankäsittelykykynsä vuoksi häviä perinteisille kokouksille paitsi että kahvi ja pulla on huolehdittava tai jätettävä huolehtimatta itsepalveluna.

Ja vaikka "comments killed the interblogist stars", valoi Khilou uskoa siihen, että tuossa yhtenä päivänä aistimani ominaismelankolinen ajatus oli turha. Ministerin salkkua kun tarjotaan. Vaan yksi ehkä uupuu hienosta listasta. Eikö toisen sosiaaliministerin vakanssin voisi ihan perinteen vuoksi tarjota Blogistanin surullisimman hahmon ritarille, ken hän sitten onkaan?

Hattutemppuilua

Päätin ryhtyä akateemiseksi ja ilmoittauduin avoimeen yliopistoon. Se tapahtui kyllä niin viime tipassa, että saa nähdä, jääkö tieteellinen ura haaveksi, jos ryhmät ovat jo täynnä.

En tiedä, oliko se hyvä idea. Muusani kun on sanonut, että olen muutenkin alkanut jauhaa liikaa skeidaa viime aikoina. Varsinkin täällä blogissa.

Valitsin ihka aidon humanistisen alan. Tietokoneita näkee töissä aivan tarpeeksi.

Hyvää tuuriakin päivän osui. Näinä kaksitoistatuntisina minulla on tapana päivä- ja iltaopetuksen välissä käydä paikallisessa kauppakeskuksessa hakemassa evästä, joka käsittää pullon Classic Colaa ja sen oheen jotakin syötävän tapaista. Paikassa oli avannut uusi matkapuhelinmyymälä, ja kauppakeskuksen ovella seisoi sisäänheittäjä jakamassa lappuja, joilla osallistui arvontaan. Kävin hetken ihmettelemässä nokialaisten muovimalleja ja kokeilemassa, voitinko arvonnassa. Matkapuhelinoperaattorin lippalakkihan sieltä tuli. Hyvin kelpasi. Luotin hyvän onnen jatkumiseen niin, että päätin vielä pelata erän pajatsoa. Mutta eipä ollutkaan 20-senttistä lompakossa. Hyvä niin.

Sanahelinää

Täysin edellämainittuihin asioihin liittymättä rautatieharrastuskentällä on aivan viime aikoina ryhdytty käyttämään minulle ennestään tuntematonta termiä "kömytys", kun tarkoitetaan veturin savuttamista. Lieneekö kyseessä jollakin suunnalla paikallisesti käytetty ammattitermi, joka on www.vaunut.orgin kaltaisen meemilaakson välityksellä levinnyt koko maahan?

Eräs vastaava, ilmeisesti paikallinen, termi, johon olen luonnossa törmännyt vain Tpe-Pri-akselilla, on vesiviskurista käytetty nimitys "kastari".

Sadonkorjuuta saappaat jalassa

Illansuussa tyhjennettiin vadelmapensaat vanhan motouran varrelta radan tuolta puolen. Kippoihin tuli enemmän kuin odotettiin. Saadaan kelpo määrä hilloa talveksi.

Suomalaisessa metsässä punainen on selkeästi parhaiten erottuva väri.

Blogikriitikko X -nimimerkin ottanut Möchtegern-arvioija ei ilmeisesti ole täysin ymmärtänyt, mitä termi "kriitikko" tarkoittaa. Viimeistään aikuisten maailmassa kriitikko kun ei enää ole koulun tupakkanurkkauksen seutuvilla fuck-sanaa kirkuva, vertaisryhmänsä ihailusta nauttiva kova kolli tai kimma.

Elokuvaelämyksiä saunaillassa

Eilen vietettiin täkäläisten rautatieharrastajien saunailtaa Kylmäkosken ja Kalvolan rajamailla sijaitsevalla metsäkämpällä. Kiitokset kämppää ylläpitäville maanpuolustusyhdistyksille.

Millainen on rautatieharrastajien saunailta? Tietenkin saunotaan ja sään salliessa käydään uimassa. Sainpa heitettyä talviturkkini sentään elokuun 20. päivä, huono uimamies kun olen. Olutta kuluu keskimäärin kaksi pikkupulloa henkeä kohti. Kahvia, colaa ja hyvää syötävää enemmän (kurkku, lehtisalaatti, persilja, sipuli ja tilli olivat oman maan luomua). Saunaillan vääpelinä toimi puolisoni ja varavääpelinä allekirjoittanut. Makkaraa paistetaan takassa, ja videotykki sylkee improvisoidulle valkokankaalle "Lättähattuja", "Ukko-Pekkoja", "Kanoja", "Huruja" ja "Paikkuja", joita aktiivisesti kommentoidaan.

Jos termillä "saunailta" onkin ollut mielessäni joskus hiukan kielteinen kaiku tässäkin mökissä toisinaan tavattujen ilmiöiden vuoksi, jäi eliittiporukan vastaavasta hyvät muistot.

Televisiota omistamattomina meillä ei ole kotona video- tai DVD-laitteistoa. Niinpä moni kiskoliikenneaiheinen tallenne on jäänyt katsomatta, ja illalla oli paljon uutta nähtävää.

Pasilan konepajan historiasta kertova videofilmi sävähdytti. Konepajan kamerakerhon vuonna 1975 kuvaama Ruokatunti-niminen pätkä on oman aikansa autenttinen "Työväenluokka" - itse asiassa autenttisempi kuin mihin kohdettaan ilmeisen yläviistosta katsovat elokuva-alan ammattilaiset kykenevät. Filmissä tuskin on teknisesti katsoen suurtakaan vikaa käytettävissä ollut tekniikka huomioiden, ja menneiden vuosikymmenten värisävyt varsinkin rautatien varressa ovat aina olleet kauniita. Mutta asiasisällön eli ajankuvauksen puolesta voi hyvin kuvitella, miten "Ruokatunti" saisi historiaan tunteella suhtautuvien mielissä aikaan "Hyi, miten rumaa" -nyrpistelyä.

Uusimmasta tuotannosta löi silmille mielestäni mauttomin koskaan näkemäni filmiefekti - tosin ei taaskaan teknisesti katsoen huono - mutta koska se epäilemättä oli tehty bona fide, ei siitä sen enempää. Filmin kokonaisuudesta ohjaaja-kuvaaja-leikkaajalle täydet pisteet.

Eräässä raportoivassa pätkässä nähtiin niinsanotun elämyksellisen historian käytännön ongelmien oppitunti. Porvoon radan 130-vuotisjuhlan pukukavalkadi oli hieno. Edes silmälasit, joihin joskus tulee huomio kiinnitettyä, eivät katsojaa suuremmin häirinneet, eivätkä edes räikeät sateenvarjot. Pahempaa kun oli nähtävillä. Tk3-veturi ja 1950-luvun puukoriset matkustajavaunut eivät oikein sopineet silinterihattujen kanssa samaan maisemaan. Tietenkin on kunnioitettavaa, että viitsitään toteuttaa käytännössä tällaisia hyvin vaativia kavalkadeja. Kaltaisistani tyhjänvalittajista sellaiseen ei ole. Se mitä mielessäni harmittelen, ja taisin siitä jotakin suustanikin päästää, on noinkin läheisen historian pakkautuminen kokonaisuudeksi asioita, jotka yksinkertaisesti "ovat vanhoja". Siinä paketissa Porvoon radan vuoden 1874 vihkiäisjunan tunnelmaa tavoitellaan vuonna 1952 valmistuneella veturilla. Aivan kuin höyryveturi olisi jokin historian aggregaatti, joka todellisesta olemuksestaan riippumatta vain "on vanha". Kuitenkin luulen, että monikin muu vuodelta 1874 peräisin oleva asia vuodelta 1952 peräisin olevan asian rinnalla näyttäisi satunnaisestakin katsojasta aivan eri maailmaan kuuluvalta. Höyryveturikaan ei ole yksittäinen menneisyyteen kuuluva ilmiö, vaan yhteiskunnan, ja siihen liittyen myös tekniikan, historian yksi prosessi.

Ongelma ei tietenkään ollut veturi- ja junahenkilöiden. Heillä oli se kalusto, minkä he melkoisin ponnisteluin olivat kunnostaneet. Aina löytyy päättävään asemaan päätyneitä historiatiedottomia, joille näyttävyys - edes sinne päin - on tärkeintä.

Kävipä yhdestä pätkästä ilmi sekin, mihin mystinen aikasäiliö-kilpi viime syksynä puretussa Dr12 nro 2234:ssä saattoi viitata. Eihän sekään kerro, miten tuo teleportista muutamaa kertaluokkaa monimutkaisempi laite oli toteutettu, mutta jotain tekemistä sillä oli filmille tallennettujen ilmiöiden kanssa. Suomalaisen rautatieharrastuksen kannalta on mittaamaton vahinko, että veturi romutettiin ;-)

There are things known and things unknown and between them are the doors

William Blake on kuulunut suosikkeihini kauan, mutta häneltä lainattakoon vain otsikko.

Työpäivä oli mitä tavanomaisin puolen päivän kuluessa opetustöissä ja toisen puolen kokouksissa. Kotiin palattua ilmestyi ovelle heti ovikauppias. Ja toden totta, ovet tuli ostettua.

Ovet toimitetaan Haapajärveltä (on kuultavissa Hietasilta, paikalliselta hautuumaalta, joltistakin kääntyilyn aiheuttamaa ääntä, kun tähän kylään pitää toimittaa ovia pohjoisesta Keski-Suomesta saakka). Höyryveturien kytkintankoja taas voi tilata Haapamäeltä. Niitäkin tuli tänään tilattua kaksi kappaletta. Veturinpyörä ja sen alle kytkintangot ristiin - eikö olisikin kiva rautatiemuistomerkki? Vai mitähän Möchtegern-arkkitehdit seuraavaksi keksivät?

Blogikatsaus syventymättä

Piti kirjoittaa jostakin, mutta puolen vuorokauden mittaiset työpäivät latistavat innostuksen.

Blogistanin sato kypsyy vauhdilla, ja kommentoitavaa riittäisi niiltäkin tiimoilta Maalaisen ja Erinlaisten ekoaktivismiparodioista Illuusian, Raunon ja kumppaneiden pystyyn laittamaan flamesodanpoikaseen tuolla sivummalla (mitä minäkin sivummasta puhun, kun listan uudistumisen ja ennen kaikkea uusien hyvien kirjoittajien myötä olen itse päätynyt syvälle marginaaliin).

Mutta täydennetäänpä omalta osalta Blogisanomien hienoa työtä toistaiseksi vähemmän tunnettujen kirjoitusten esiin nostamisessa ja todetaan mielenkiinnolla, että mehiläistarhauksesta kirjoitetaan ainakin Mehiläisiä & hunajaa -blogissa.

Hiljainen sunnuntai

Rautatiemuseopäivään en lähtenyt. Työasiat pidättelivät kotona. Tulihan sentään kotipihan ruoho leikattua. Oli jo aikakin.

Puolisoni ystävättärineen poikkesi Hämeenlinnassa markkinoilla. Kotiin saatu kahvi oli vahvaa ja hyvää.

Talkoopäivä

Päivä kului veturitallilla talkoillessa. Euroopan Unionin, Ympäristökeskuksen, Maakuntamuseon ja ties miten monen instanssin tuhoam... anteeksi entisöintiprojektissa tärvel... anteeksi analysoitu veturitallin ovi saatiin vihdoin korjattua. Oven tarina on niin surkuhupaisa, että en kehtaa kirjoittaa sitä tänne. Koko projektista on toistaiseksi jäänyt paha maku. Olen asiaan ennenkin viitannut, ja nyt kai voin hankkeesta blogissakin kirjoittaa, kun olen siitä perinteisessäkin mediassa lausunnon mennyt antamaan.

Lyhyesti sanottuna Veturimuseon toinen ylläpitäjäosapuoli, kaupunki, innostui joitakin vuosia sitten kulttuurikohteen kunnostuksiin tarjolla olleista EU-rahoista. Kohteen piti olla jotakin aivan uutta, ja erinäisten vaiheiden kautta päädyttiin EU:n ja kaupungin yhteisrahoituksella kunnostamaan vanhaa VR:n vesitornia. Suulaimmat ja hankkeesta vähiten perillä olleet antoivat jo alkuvaiheessa paikalliseen julkisuuteen lausuntoja, joissa vesitorniin oltiin suunnittelemassa näkötornia, kahviota, näyttelytilaa ja ties mitä muuta. Yleisön odotukset olivat korkealla.

Kohtuullisen junttaamisen jälkeen hankkeeseen saatiin mukaan jonkinlainen varaus itse veturitallin eli varsinaisen museon kriittisiin kunnostustöihin. Rahaa käytettiin kuitenkin melko sumeilematta suuriin suunnitelmiin ennen kuin edes tiedettiin, millaiset mahdollisuudet niitä todella olisi ollut toteuttaa vesitornin kaltaisessa toiveiden tynnyrissä. Suunnitelmien valmistuttua tornin ulkoinen kunnostus aloitettiin innolla.

Keväällä 2004 valmistunut kuntotutkimus oli kylmää vettä monen niskaan. Tornin rakenteiden todettiin olevan sellaisessa kunnossa, että sen käyttäminen mihinkään yleisöä palvelevaan tarkoitukseen oli mahdotonta ilman tähtitieteellisiä kustannuksia edellyttäviä peruskorjaustöitä. Vesitorni on valmistunut vuonna 1953, aikana jolloin betoni oli vielä jälleenrakennusajan peruja melko kaukana priimalaadusta ja ennenkaikkea aikana, jolloin Valtionrautateillä oli selkeät, toteutuneita paljon aggressiivisemmat, suunnitelmat luopua höyryveturien käytöstä. Höyryveturien seuraajat dieselveturit kun eivät enää tarvinneet vesihuoltoa ja vesitorneja, ei tätäkään tornia tehty kestämään vuosikymmeniä, kuten vanhemmat tornit oli tehty.

Kuntotutkimus keskeytti vesitornin työt. Rahaa siihen oli malttamattomuuden vuoksi palanut jo paljon. Jäljellä oleva raha suunnattiin veturitallin kriittisiin kohteisiin, kuten "julkisivun" oviin ja ikkunoihin, joista alkukesällä ahkeroinut entisöintiopiskelijaryhmä sai valmiiksi vajaat puolet. Tänään paikkakorjatun oven tarina liittyy tähän, mutta se jääköön kertomatta. Pieni rikkahan se rokassa oli, ja korjattu noin 19 euron hintaisella puutavarahankinnalla ja muutamalla miestyötunnilla. Kuitenkin on jossakin määrin noloa, kun ry-luonteinen toimija saa korjata museo- ja muiden ammattilaisten jälkiä.

Tätä kirjoitusta älköön luettako syytöksenä pelkästään ulkopuolelle.

Mea culpa.

Ratapiha täynnä huru-ukkoja ja -akkoja

Illalla Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:n Dr12 nro 2216:n, ainoan omin konein liikkuvan "Hurun", vetämä juna matkasi Haapamäeltä Hyvinkäälle. Kuvatahan sitä piti.

Tunnelma ratapihalla oli jokseenkin nostalginen. Mieleen eivät voineet olla tulematta ne yöt, joina 16 vuotta sitten tämän bloginkin taustakuva tuli otettua. Tosin silloin ei ratapiha lainehtinut kamerakaulaisista harrastajista samoin kuin nyt. Toisaalta täällä etelässä liikkuva "Huru" on itse asiassa harvinaisempi näky kuin liikkuva Ukko-Pekka". Innostuksen ymmärtää hyvin.

Jos huomenna sunnuntaina eksyy Hyvinkään suuntaan ja on yhtään rautateistä kiinnostunut, kannattaa poiketa Suomen Rautatiemuseon Rautatiemuseopäivässä. Dieselmoottorin jyrinää tarjoavat niin Dr12 "Huru" kuin Dr13 "Alsthomkin". Höyrystämisestä vastaa Hr1 "Ukko-Pekka".

"Hurun" ääni oli pitkästä aikaa hienoa kuultavaa. Niinsanotun täyskoneen eli 16-sylinterisen Tampella-MAN-moottorin äänessä on sama pohjavire kuin kahdeksansylinterisessä, Dv16-vetureissa edelleen kuultavissa olevassa, "puolikoneessa", mutta "Hurun" 16-sylinterinen käy luonnollisesti tasaisemmin, ja ahtimen vihellys on selvästi aistittavissa taustalla.

Parasta "Hurua" on liikkeellelähtö. Siinä, missä Dr13:n lähtöääni on matalaa kumeaa murinaa, ujeltaa "Huru" kovaa ja korkealta kuin suihkukone (äänen perusteella "Huru" olisi oikeastaan sopivampi nimi Dr13:lle, jota aikanaan tuolla nimellä Itä-Suomessa kutsuttiinkin, mutta tiettävästi aivan alunperin lempinimi ei johdu niinkään käyntiäänestä, vaan vuoteen 1975 saakka käytössä olleesta Hr12-sarjamerkistä). Harmi, että en saanut otettua kuvaa lähdön toisesta kohokohdasta, pakoputkista nousevista pikimustista savupatsaista.

Veturimiehistö harmitteli nostalgiavaunukaluston ja junien kulunvalvonta- eli JKV-järjestelmän puutteesta johtunutta 80 km/h nopeusrajoitusta. Hidas ajonopeus sai päämoottorin käymään kuumana. Aikanaan on "Hurullakin" saanut huristella 120 km/h vauhtia - jota se painavien junien kanssa tosin ei yleensä kyennyt pitämään. Tämänpäiväinen kevyt juna tuskin olisi veturin menohaluja paljon vastustellut. Mutta onkohan Dr12:n matkassa ollut koskaan yhtä montaa koneapulaista kuin tänään? Ennenvanhaan veturimiehet karttoivat meluisaa ja monelle kuulovaurioita tuottanutta ja sukellusvenemäisen kuumaa ja ahdasta konehuonetta. Tänään siellä taisi olla tungosta.

Yleisurheilu on aidointa urheilua

Hyvän illan kruunasi hyvä uutinen siitä, että suomalaisen yleisurheilun toivoa ei ole menetetty. Loistavaa, T. Evilä!

Punk is not dead

Otsikon lause on mehiläistarhaajan painajainen suomennettuna ja suomalaisittain lausuttuna. Varroapunkki on mehiläisissä elävä loinen, joka syö voiman niin kehittyvistä kuin aikuisistakin mehiläisistä imemällä niiden verinestettä. Punkinpuremat altistavat mehiläisen myös virustaudeille. Punkki alkoi levitä 1950-luvulla. Suomeen se saapui idästä 1980-luvun alussa. Turun seudulla sitä tavattiin ensimmäisen kerran vuonna 1992. Nyt se on levinnyt mm. Kainuuseen ja Pohjois-Pohjanmaalle saakka, eli punkkivaara koskee käytännössä koko maan mehiläistuotantoalueita.

Punkkia torjutaan luonnonmukaisesti muurahaishapolla tai tymolilla. Viimeksimainitussa kyse on timjamista eristetystä aromaattisesta öljystä. Veimme pesille tymoltyynyt ja samalla lisäsimme hieman sokeriliuosta ruokintalaatikoihin. Siipikarja oli ennennäkemättömän kiukkuista. Se johtui todennäköisesti suurelta osin päälle nousevasta ukkosrintamasta.

Hunajaa Vesilahdelle viedessään ja tymoltyynyjä hakiessaan puolisoni mukaan oli tarttunut uusi hunajalinko. Näyttää maallikon silmiin asialliselta peliltä. Kotimaassa noita ei ikävä kyllä enää valmisteta. Ehdolla oli pari italialaista mallia ja tämä saksalainen. Koska italialaiset eivät tunnetusti osaa tehdä syötäväksi kelpaavaa ruokaa (eikö olekin italiaanoille noloa, että turkkilaisten ja kurdien on pitänyt lähteä maailmalle näyttämään, miten niitä pizzoja oikein tehdään?), ei heidän valmisteisiinsa voine luottaa elintarvikkeiden tuotannonkaan osalta.

Mutta yhtä kaikki, toivomme että punkki on pian kuollut.

Siipikarjalle apetta

Iltalenkillä kastuttiin, mutta koska sade ei osoittanut mainittavia laantumisen merkkejä, päätimme lähteä ruokkimaan siipikarjaa saman tien. Vaatteet kun olivat valmiiksi märät.

Eilen tuodun sokerin olivat mehiläiset jo ehtineet pakata kennoihin (mehiläiset säilövät talviravintonsa, oli se sitten niiden itsensä tuottamaa hunajaa tai tarhaajan antamaa sokeria, peittämällä sen ohuella kerroksella vahaa, jolloin syntyy eräänlainen luonnon suojakaasupakkaus). Yhdellä kerralla pesää kohti annamme noin neljän kilon edestä sokeria liuotettuna veteen. Jos käyttäisimme suurempia talviruokintalaatikoita, sokeriliuosta voisi antaa kerralla enemmänkin. Kaikkiaan talveen varautuminen edellyttää noin 17-19 kilon sokerimäärää pesää kohden. Jokunen ruokintakerta on siis vielä edessä.

Myrskyn jälkeen

Palkkatyöpäivän jälkeen työkalut olivat sahapukki, kaarisaha, vesuri ja kirves. Eilisillan kova tuuli oli pudottanut hopeapajusta yhden päähaaran ja sen alapuolisen oksan alas. Jos asiasta hakee myönteisiä puolia, saatiin ilmaiseksi muutama sylillinen polttopuuta ja reilusti kompostikuorikkeen raaka-ainetta sekä säästetään aavistus syksyn haravointiurakasta.

Naapurin Jussi tuli juttelemaan sahapukin viereen. Oli käynyt hiljattain katsastamassa lajinsa ainoan omin voimin liikkuvan, nro 2216:n. Leiman oli kuulemma voinut antaa kevyesti. Tulevana viikonloppuna haapamäkeläisten "Huru" on liikenteessä eteläisessä Suomessa Rautatiemuseopäivän merkeissä. VR:n oman "Ukko-Pekan", nro 1021:n katsastus kuulemma on ensi viikon maanantaina, kun veturi ylöslämmitetään Rautatiemuseopäivän liikennöintiä varten. Pohdittiin vielä, mistä löytäisi tietoa Kalvolassa aikanaan sijainneesta Kuurilan metsäradasta.

Loppukesästä vanhempaa rautatiekalustoa kuuluu olevan liikkeellä etelässä myös Rautatiemuseopäivän ulkopuolella. Oululaisten Lättähatuilla on saadun tiedon mukaan tarkoitus toteuttaa yleisöajo Humppilasta Parkanoon 27.8.

Illansuussa lähdin puolisoni avuksi viemään sokeriliuosta mehiläispesille. Eilisen johdosta siivekkäät olivat vielä sen verran kiukkuisia, että ilman suojavaatetusta ei pärjätty. Kuivana oli vain yksi puku. Niinpä asiantuntija hoiti ruokinnan ja minä jäin laulattamaan painepesuria pihalle. Puolisonikin kokeili sitä ja totesi, että pesuri on aika miehekäs laite. En udellut runotytöltä perusteita näkemykselle.

Koulun alkamista odotellessa

Uusi lukuvuosi tämän seutukunnan ammattikouluissa alkaa pian. Katselin luokassani, että paikat ovat asianmukaisessa kunnossa. Tyhjät työpöydät saavat pian uudet nimet. Vanhatkaan eivät toki unohdu, toivottavasti eivät koskaan. Tuossa istui vielä pari kuukautta sitten Janne ja tuossa Tommi. Ennen heitä, toista vuotta sitten, ne paikat olivat Johanneksen ja Matin. Tuolta takaa paikkansa valitsi Mikko. Ennen häntä siinä istui Jaakko, häntä ennen Mika ja häntäkin ennen Sami. Vastakkaisessa laidassa tukikohtaansa piti viimeksi Jari-Matti, häntä ennen Kimmo ja häntä ennen Jyrki.

Sadonkorjuuta

Iltapäivä ja ilta kuluivat yhteistyössä siipikarjan sadonkorjuussa. Puolisoni haki jo päivällä hunajakennostot eli -kakut pesiltä kotiin, ja töistä palattuani ryhdyttiin linkoamaan. Viime kesänä vastaavasta aktiviteetista tuli tehtyä pieni kuvasarja, joka kertoo pääpiirteissään sen, miten hunaja jalostuu mehiläisen talviravinnosta ihmisten käyttöön. (Jotta edellä sanottu ei jätä vääriä käsityksiä, lienee syytä täsmentää, että mehiläistarhaaja tarjoaa hunajasta kiitokseksi siivekkäiden ystäviensä talviravinnoksi sokeriliuosta. Mehiläistarhauksen taloudellinen kannattavuus perustuu nimenomaan hunajan tuottajahinnan ja sokerin "kuluttaja"hinnan väliseen erotukseen.)

Sato oli tänä vuonna parempi kuin viime vuoden sadekesänä. Heinäkuun kuivuus tosin pelotti sikäli, että kuivana kesänä satokasvit eivät eritä mettä, ja hunajasato jää vähäiseksi.

Linkousoperaatio päättyi työvälineiden puhdistukseen eli painepesurin lauluun pihamaalla. Valmista tuli juuri sopivasti iltakymmeneksi.

Nörttineutritesti

Keksittekö, mikä on tämän kuvan idea?

Jos keksitte, pelkoa nörttineutriudesta ei ole, vaikka haettu asia nörttimaailmaan liittyykin.

Kuvassa esiintyjistä mainittakoon, että perennapenkissämme seisova pingviini kuuluu makuuhuoneemme laajahkoon pehmoeläinfaunaan. Sain sen muistoksi vuoden 2001 lopulla valmistuneilta datanomeilta.

Helsingin MM-kisat ja Jyväskylän suurajot

Tälle viikonlopulle osuvat Jyväsk... anteeksi Neste Rally. Silloin aikanaan, kun oltiin kovia jätkiä ja mentiin jossain Haukilan suunnalla pikataipa... anteeksi erikoiskokeelle, hevosia ja rautaa piti olla paljon. Vaikka Tipparenussa mitään ei ollut paljon, siinä oli neljä istumapaikkaa ja neljä pyörää, joilla kelpasi jäljitellä esikuvia. Mitenköhän silloisten B-ryhmän autojen hevosvoimat mahtoivat suhtautua silloisiin (tai nykyisiinkin) F1-autoihin? Aika rajuja ne olivat, ja mielestämme monttu oli mopoja varten, jos joku tuli kysymään.

Reilut 20 vuotta sitten Mikael lainasi mopoani Haukilan pikataipaleella käydäkseen. Hänellä oli ikää ja minulla ei. Mutta mopossa oli jotakin, mistä pikataipaleen seutuvilla päivystänyt poliisi ei pitänyt. Isän kanssa kävimme hakemassa mopon poliisiasemalta pois. Poliisi sanoi, että toivottavasti ei näissä merkeissä tavata toista kertaa. Isä sanoi, että poliisi hoiti hommansa ja toivottavasti ette poliisin kanssa tapaa näissä merkeissä toista kertaa. Tavattu ollaan, mutta ei niissä merkeissä.

Olisiko se vuosi ollut sama, kun Helsingin Stadionilla viimeksi miteltiin yleisurheilun maailmanmestaruuksista? Jos niin oli, niin silloin Jukolan Jussilta näyttänyt Ari Huumonen from nowhere (Hämeenlinnan Tarmo) heitti itsensä neljänneksi maailman valioiden joukossa, ja jonka suoritusta televisiosta katsellessani päätin itsekin ryhtyä kiekonheittäjäksi. Se innostus kesti vuoden ja rinki oli silloisen kotikylän vanhan kentän betoninen ympyrä.

Allekirjoituksia

Muuan ilmeisesti Suomen top-10:een tai sen pintaan kuuluvan IT-yrityksen näkemys sähköisestä allekirjoituksesta on mielenkiintoinen. Ei, en aio kertoa, mikä firma on kyseessä.

Yleensä sähköinen allekirjoitus ymmärrettäneen, kuten se Laissa sähköisistä allekirjoituksista (14/2003) määritetään. Keskeistä on lain 2 §:ssä mainittu seikka, että sähköistä allekirjoitusta käytetään allekirjoittajan henkilöllisyyden todentamisen välineenä. Vaikka ei puhuttaisi mitään ns. kehittyneestä sähköisestä allekirjoituksesta eli digitaalisesta allekirjoituksesta varmennejärjestelmineen, asettaa jo mainittu lainkohta joitain vaatimuksia sähköiselle allekirjoitukselle.

Edellä mainitun yrityksen näkemys sähköisestä allekirjoituksesta on se, että kun Ensio Käämi haluaa allekirjoittaa sähköisesti asiakirjan, hän naputtelee Word-ohjelmalla luodussa asiakirjassa sopivaan kohtaan työasemansa näppäimistöltä Ensio Käämi, tallentaa asiakirjan ja lähettää sen sähköpostitse yritykseen. Helppoa eikö totta?

Viestintävirasto tarjoaa informaatiota sähköistä allekirjoitusta koskien.

Bloggaamisen ydin

Tietokone-lehden uusimmassa numerossa Petteri Järvinen antaa satikutia blogihysterialle. Pitkän linjan tietotekniikkajournalistina hän tuo esille kannan, jonka mukaan blogit eivät millään oleellisella tavalla poikkea mistä tahansa päivitettävistä www-sivuista. Jos www-sivut ovat nyt "out", niitä voi kutsua uudella nimellä "blogi", joka on in. Ala tarvitsee aina uuden hypetyskohteen. Kun muuta ei ole keksitty, on taiottu vanhalle idealle uusi nimi.

Järvinen kritisoi erityisesti päiväkirjablogeja, jotka hänen mukaansa ovat jokaiselle avointa huomiotaloutta aikana, jolloin jokainen haluaa olla julkkis. Tämäkin näkemys on helppo jakaa. Valtava hössötys blogien ympärillä luo (valheellisen) tunteen siitä, että niillä todellisuudessa olisi yleisöä samalla tavoin kuin perinteisillä medioilla.

Ainakaan Suomessa blogeilla tuskin on varsinaista yleisöä sikäli, että luulen niitä lukevan säännöllisesti vain aniharvan sellaisen, joka ei itse ylläpidä jotakin vastaavaa kirjoituspalstaa. Siksi blogit ovat ensisijaisesti yhteisöllinen ja vasta toissijaisesti joukkoviestinnällinen ilmiö. Blogien merkitystä kannattaisi minusta tarkastella lähinnä bloggaajien eli tuottaja-kuluttajien itsensä näkökulmasta eikä olettaa, että niillä olisi mainittavaa merkitystä laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla.

Blogien suurimman merkityksen uskon olevan yksilöpsykologisissa seikoissa. Olkoon tunne todellisen yleisön olemassaolosta miten valheellinen hyvänsä, se on mukava ja kirjoittamiseen motivoiva tunne. Jos on halu kirjoittaa, mutta ei ole mahdollisuuksia saada kirjoituksiaan esiin perinteisessä mediassa, tuntuu mukavalta julkaista omiaan verkossa, jossa joku saattaa lukea niitä.

Ja pysymmepähän me bloggaajat poissa muusta pahanteosta.