Jumbopäivä

Kun 1930-50-luvuilla valmistetut höyry-, diesel- ja sähkökäyttöiset koneet toimivat niin kuin niiden suunnittelijat ja rakentajat ovat ajatelleet, saadaan myös 2010-luvulla aikaan hauska yleisötapahtuma. Veturimuseolla vieraili todennäköisesti suurin kävijämäärä museon olemassaolon aikana: ainakin pääsylipun maksaneita ja sitä kautta tekniikan historian säilyttämistä tukeneita kävijöitä oli enemmän kuin koskaan aiemmin. Museoajoneuvoja oli rauta- ja kumipyörillä; niin raiteistolla, parkkipaikalla kuin viheralueella.

Veturimuseolle kesä on ollut erinomainen uuden museonhoitajan Pasin myötä. Myös Museoveturiseuran talkootyöllä on ollut ansaitsemansa arvostus ja näkyvyys. Ajokuntoisia vetureita on kuin 1980-90-lukujen taiteessa. Muuan museokävijä arveli, että Toijala on tällä hetkellä museovarikko, jossa on määrällisesti eniten leveäraiteista ajokuntoista veturikalustoa. Hän saattoi olla oikeassa; tällöin toki lasketaan teollisuusveturit, joilla ei ole asiaa valtion rataverkolle.

Kääntöpöytänäytösten esiintyjinä putputti Valmet-Saalastin Move21/DV-100 ja rähjäsi Breuer-Werken alkuperäinen "Kisko-Kalle". Jos olisi ollut kolmas järeä akkupari, oltaisiin saatu mukaan toinenkin jälleenrakennusajan valmetilainen, edellisiä hieman veturinnäköisempi Move3/Vdm3. Bensakoneet pidettiin kylminä.

"Jumbo" sai kattilakilpensä viereen arvokkaan tarran. Katsastus pari tuntia ennen yleisöryntäystä? Uhkapeliä? Ei vaan tarkoin harkittua toimintaa. Jo kahtena päivänä ovat tarkastajat käyneet tutkimassa veturia ja todenneet sen juuri niin käyntikuntoiseksi kuin 350 kilometriä täysremontin jälkeen ajettu kone voi olla. Eilispäiväinen tarkastaja, arvokas harmaahapsinen herra nahkasalkkuineen, löi leiman tablettitietokoneellaan ja naureskeli salkun olevan mukana yleisöä varten. Höyrykattilantarkastus ja yleisötapahtuma oli sovitettu yhteen kattilan pitkää ylöslämmitysaikaa ajatellen. "Jumbo" ei - ainakaan vielä - ole aktiivisessa museoliikennekäytössä oleva kone, joten harvinaiset tapaukset sovitetaan yhteen.

Toimintaa, toimintaa ja yleisötoimintaa. Se on tekniikan historian alaan kuuluvan museon tämän päivän elinehto. Yksi päivän tärkeistä työkaluista oli käsisaha, jolla pikasovitettiin portaikko pikkuväen turvalliseksi tutustumiseksi veturiin.

Jumbopäivän aattoilta

Jo kahtena iltapäivänä veturitallilla on leijunut puhtaan koivuhalon palaminen. Yksi parhaista tietämistäni tuoksuista. Jussi ja Simo ovat lämmittäneet K3/Tv1 nro 933 -höyryveturia pikkuhiljaa. Erityisen ilahduttavaa oli, että vettä tenderin vesisäiliöstä kattilaan siirtävät imurit olivat ryhtyneet työhönsä - kuljettajan puoleinen tuoreen höyryn ja lämmittäjän puoleinen poistohöyryn voimalla - kuin olisivat olleet toiminnassa viimeksi eilen. Eilisestä vain oli vierähtänyt 45 vuotta.

Ensimmäisenä lämmitysiltana tuli sai sammua pesästä, mutta tänään jäi ihailtavan kokoinen joukko talkoolaisia tallille yöpymään ja huolehtimaan, että "Jumbolla" on kattilassaan syötävää ja juotavaa yön yli. Veturi on lämpimänä helppo ottaa museokauden päättäjäispäivän yleisöä viihdyttämään.

Ilta osoitti, että tallille mahtuu mitä parhaimmin teatteria ja veturinlämmitystä samaan aikaan. Jos "Jumbo" ei olisi ollut niin vesipöhössä kuin taannoisen vesipainekokeen jäljiltä oli, oltaisiin paikallisen teatteriduon musiikkinäytelmän äänitehosteet hoidettu aidoin viheltimin ja muin varustimin. Nyt riitti näytöksen alkamisesta kuuluttamaan vanha aseman kello. Väliajalla monet teatterin ystävät kävivät tekemässä lähempää tuttavuutta höyryveturiin.

Veturin ajo- ja muulle valaistukselle virtaa jauhavan generaattorin höyryputki päästää käyttövoimaansa hiukan läpi. Hukkahöyryllä ei ole suurta merkitystä, kun ei ole - veturinkuljettajarunoilija Aarre Savolaisen sanoja lainaten - vetokoukussa tuhannen tonnin paino. Yhdellä monista teräspuhaltimistaan pianissimossa soitteleva veturi on ohikulkijalle mielenkiintoisempi kuin hiljainen. Tosin on sanottava, että jaan Simon näkemyksen siitä kaikin aistein havainnoitavasta kauneudesta, jonka antaisi lämmitettävänä oleva, pidäteltyä voimaansa vain satunnaisin pienin äännähdyksin ilmoitteleva kone.

Ei huono perjantai

Eilen illalla olivat kesäyliopiston kiinan alkeiskurssin viimeiset oppitunnit. Käsitys kielen helppoudesta karisi viimeistään opettajan kanssa molemminpuolisella ei niin hyvällä englannilla käydyssä keskustelussa verbin statiivimuodosta. Olen saanut nauttia 1970-80-lukujen peruskoulun kielioppimyllystä, ja vajaa vuosikymmen sitten kesäyliopistossa käymäni latinan peruskurssit olivat oikeastaan pelkää kielioppia (samoin kuin samassa oppilaitoksessa aiemmin opiskelemani Perlin kaltaiset). Niissä pärjäsin vielä mitenkuten, mutta 语法 taitaa olla ylivoimainen.

Täksi aamuksi sain kerran elämässä -sarjaan kuuluvan tilaisuuden puhua sadalle ihmiselle Tampereen museokeskus Vapriikin auditoriossa. Ja miten aloitin? No tietenkin kaivamalla pikkutakin taskusta esiin ilmanraikastimen mallia Wunderbaum, kuorimalla sen muovistaan ja kertomalla, että tässä on amisauton vakiovaruste ja että seuraavaksi soitan pätkän amispoppia. Huolella rakennettu äänentoisto palveli nappulat kaakossa hetkisen toijalalaispohjaista Chorale-yhtyettä, jonka genreä aidoksi amispopiksi ei ole määrittänyt sen vähäisempi taho kuin Yleisradion rinnakkaisohjelman perillinen.

Sitten mentiin kuivaan asiaan, mutta mitä ilmeisimmin maakunnan kouluväki jaksoi kuunnella asiat loppusuoralla olevasta ammatillisen koulutuksenjärjestäjien alueellisesta kehittämissuunnitelmasta.

Viime keväänä ihastuin SaaS-tyyppiseen ilmaiseen Prezi-esitysgrafiikkaan. Tiedostin palvelun olemassaolon pari vuotta sitten, kun kollegani kutsuttiin kansainväliseen oppilaitoskirjastokonferenssiin, jossa puheenvuoron esitys tuli laatia Prezillä. Laiskuus viivytti minua pitkään, mutta tutustuttuani asiaan olen vältellyt Impressin tai PowerPointin käyttämistä, jos vain on tilaisuus. En väitä, että Prezi olisi niitä parempi, mutta sen lopputuotos on erilainen. Sisäkkäisyyden mahdollistava jäsentely mielestäni päihittää lineaariset PC-kilpakumppanit mennen tullen.

Linja-autoasemalle kävellessäni bongasin Osuuspankin kulmalla tutun pariskunnan ja pääsin tuoreeltaan toivottamaan onnea uuteen kotiin.

Työmaalla ehdin viettää tehtäviin nähden sopivan tovin. Työviikko tuli päätettyä koulun kuntosalilla kevyen raudan parissa.

Jussi soitti parahiksi, kun vielä istuin kotiin vievässä linja-autossa. Virallinen vesipainekoe Veturimuseon Tv1 933:lle oli tehty tänään. Montaa asiaa ei veturin entisöinnin tehtävälistalla enää ole. On helppoa visioida asioita, joita ei vielä kehtaa tuoda julki. Mutta minulla on tuntuma, että Veturimuseolla ja sen peruskivellä Museoveturiseuralla on nyt päällä tahtotila, jota ei pidä pysäyttää. Remmissä on osaavia tekijöitä, mutta joukkoon mahtuu lisää, niin uutta verta kuin vanhoja konkareita.

Iltaohjelmassa oli ensin epäonnisia tietokoneasennuksia ja sitten Kylmäkoskelta saadun lahjoituksen suolakurkuttamista kullan kanssa.

Elokuun rautatalkoot

Simo ja kumppanit olivat jo tallilla, kun nostin polkupyörän telineeseen. Päivän työkohdetta ei ollut tarvinnut erikseen miettiä. Sen ulos saamista kylläkin.

Ensin yritettiin Move3/Vdm3:lla. Veturi on kuulemma miellyttävä ajettava hyvän paineilmajarrujärjestelmänsä ansiosta. Mutta kaksiakselisena sen vetoteho ei edes kaksinen. Ei auttanut hiekankaan vienti kiskoille, kun valmetilainen suti ison höyryveturin edessä.

Päätettiin vaihtaa Valmet-Saalastin Move21/DV-100:aan. Ensiksi piti tuoda siihen akut. Veturi lähti kylmänäkin hyvin käyntiin. Totuttuun tapaan pienipyöräinen neliakselinen veti itseään monta kertaa painavamman talkootyökohteen ulos. Eleettömästi ja varmasti.

Molemmissa aamulla kokeilluissa vetäjissä on käytännössä samanlainen moottori. Painossakaan ei ole suurta eroa, vaikka Move3/Vdm3 on ulkokuoreltaan kookkaampi. Mutta paljon pieniä pyöriä jaksaa enemmän kuin muutama iso.

Simo ryhtyi pesemään höyrykattilaa ensi viikon tarkastusta varten. Heikki ja Jukka ottivat hommakseen kampikoneiston puhdistustyöt. Kriisivarastoimisensa yhteydessä veturi oli suojattu Tectyl-ruosteenestomassalla, jonka ensimmäisen vaiheen entistäjät ihailtavalla pieteetillä kaapivat pois. Toinen sotkeva ruosteenestokäsittely tehtiin jo vankasti museoidulle koneelle 1990-luvun alkupuolella muodissa olleella pellavaöljyllä. Nyt on sitä saatu siivota.

Itselleni kirjoitin mielessäni säiliötyöluvat ja kiipesin tenderin vesisäiliöön. Ensin pohjaventtiilit paikalleen ja sitten hitsauspaikkojen ruostesuojaus Ferrexillä, osin toiseen kertaan.

Halkoja oli tilattu pihalle muutama kuutio. Samaa hyväksi havaittua tavaraa kuin viikko sitten haapamäkeläistovereille. "Jumbo" on eri kokoluokan veturi kuin "Pikku-Jumbo" ja täten tenderikin on isompi. Työ sujui kevyesti kahdesta syystä. Ensiksi kattila oli vielä kylmänä. Toiseksi kyseessä oli oma kone.

Lämmin "Jumbo" on yleisön nähtävänä Veturimuseossa kahden viikon päästä lauantaina 30.8.2014. Samalla esitellään muutakin museon ajokuntoista kalustoa.

Diplomaattihommissa

Se, että Ilkan kanssa kysyimme liikenteenohjaajilta Rautatiemuseopäivän talkoolaisparkkipaikkaa (ja saimme sen) ja että järjestysmiehille ilmoitimme tulevamme Haapamäen Museoveturiyhdistyksen talkootöihin (ja pääsimme sisään ilmaiseksi) ei ollut bluffia. Olimme nimittäin ajaneet eilen illalla Tk3:n hytissä matkaan lähteneen veljesseuralaisen kuorma-autoksi luokitellun ajoneuvon Hyvinkäälle, jotta hänen ei keikkaviikonlopun jälkeen tarvitse tehdä ylimääräistä autonnoutomatkaa Toijalan kautta.

Paitsi MVS:n keltaiset liivit, myös se, että jo parkkipaikalla törmäsimme kahteen alalla hyvin tunnettuun Jussiin ja rupattelimme molempien kanssa pitkään, vahvisti portinvartijoille sanomaamme uskottavasta ilmaistyövoimasta.

Toisen Jussin kanssa sovittiin elokuun 30. päivän kuvioista ja sitä edeltävistä. Toiselta sain omistuskirjoituksen ennakkomyynnissä olleeseen teokseen.

Oltiin liikkeellä lähinnä diplomaattilinjalla. Tiina, Marina, Matti, Sergei, Janne ja monia muita. Asioita selvisi ja tuli selvitettäväksi. "Leenan" hytissä matkustettiin radanpätkällinen kutsuvieraina.

Kotikylänmies oli värvätty mikrofoninvarteen, ja seuraavaksi vanhimman risteysaseman tuntumaan perustettu museokin sai kiitettävästi mainosta.

Palattiin kotivarikolle klo 13 lähteneellä taajamajunalla. Polkupyörä oli odottanut kiltisti telineessään.

Hyviä rautatiekirjoja ja muitakin

 

Muistojeni Helsinki on J. Katajiston uusin kuvateos. Laatu on taattua: komeat kuvat ja tiiviit tekstit tarkistettuine yksityiskohtineen. Helsinkiläiset luultavasti saavat kirjasta eniten, mutta 1960-70-lukujen ajankuva välittyy maalaisemmallekin. Vaaleansininen Anglia, Vv 1991, Toijalan postijuna...

Talvinen Helsinki, keväinen Helsinki ja syksyinen Helsinki ovat hyvin edustettuina. Entä kesäinen? Taisi tekijä olla kuvaamassa Savon radalla ja muissa maalaismaisemissa.

Muuan kuva kertoo, miten vajaata kuukautta ennen syntymääni Pr1 nro 769:n lämmittäjä kokee Pasilassa eilisen kohtaloni, mutta kuvaajan tänään kertoman mukaan -20^o C:n pakkasessa. En valittanut eilisestä suihkusta ja vielä vähemmän valitan tämän jälkeen.

Kesän aikana on ilmestynyt myös kirja nimeltä "Suomen höyryveturit". Se edustaa toista ääripäätä.

Eloisa lauantai

Tänä lauantaina haapamäkeläistoverit tulivat ajamaan perinteisen museojunan Valkeakosken radalla.

Dv15 nro 1991:n vetämä roikka saapui myöhään eilisiltana ja oli aikataulussaan. Matkustajavaunut jätettiin yökiskoille raiteelle 8 ja huoltovaunut 11:lle. Kärkiveturi ja sen takana puskenut Tk3-höyryhepo otettiin talliraiteille. Jälkimmäiselle annettiin vettä ja apetta ja laitettiin levolle tallin länsipään raiteelle. Samoilla paikoilla ennen 1970-luvun alun uudistuksia sijainneissa, tallirakennuksen vuoden 1901 laajennuksessa tehdyissä, pilttuissa "Pikku-Jumbot" ennenkin lepäilivät, muisteli veljesseuran puheenjohtaja.

Vierasjuna oli kiitettävästi miehitetty. Vanhojen tuttavuuksien lisäksi lukuisia uusia, ja mikä iloisinta, nuoria sellaisia. Monet vieraista yöpyivät omassa makuu- tai huoltovaunussaan, mutta toiset hakivat yösijansa veturitallilta. Monen vuoden tauon jälkeen muutamat isäntäseuraakin edustavat jäivät tallille yöksi. Kuusikymmensenttiset ulkoseinät ovat varanneet sisäänpäin hohkaavaa lämpöä, mutta tiilirakennus tarjoaa vielä viileitäkin paikkoja.

Lauantaiaamuna herätyskello soitti arkiseen tapaan viideltä. Puolisoni oli jälleen lupautunut vääpelöimään ja minä varavääpelöimään veturitalliaamiaisen omille ja vieraileville talkoolaisille. Suosikiksi kohosivat taas kiertoilmauunituoreet sämpylät.

Ensimmäinen junavuoro oli sangen tiivistunnelmainen. Juuri sellainen kuin vuonna 1947 valmistuneen vetäjän perään kuuluu. Jälkimmäiseenkin riitti väkeä. Välillä veturi kävi vesi- ja halkotankkauksessa muinaisvarikolla. Siinä yhteydessä sain kelpo suihkun. En sitä erikseen tilannut, mutta virkistihän se hellepäivänä. Onneksi olin varannut mukaan toisen paidan. Enstex-housut kuivuivat nopeasti päällä.

Oman seuran kalustosta pieni otos kävi ulkoilemassa pihalla sillä aikaa kun päivän päätähti oli Valkeakosken kiertueella. Move3 motkotti muutamaan otteeseen vanhan itäisen tallitien, nykyisen pussiraiteen, päästä päähän. Jälleen kerran huomattiin, miten tärkeää vanhoille koneille on niiden käyttäminen. Paineilmajärjestelmän pääsäiliöpaine huitoi hurjissa lukemissa ja asettui vasta, kun Simo löysi asetukset kohdilleen.

"Kisko-Kalle"-raidetraktorin kantaisä, Lännen Tehtaiden aikanaan käyttämä Breuer-Werke kuulutti useampaan kertaan äänimaisemaminuuttiaan. Iltapäivällä Simo ja Harri paikansivat sitkeän toimintahäiriön polttonesteen kiinni juuttuneeseen syöttöpumppuun. Sen korjaamisen ja polttoainejärjestelmän ilmauksen jälkeen raidetraktorin kahdeksanlitrainen ilmajäähdytteinen dieselmoottori käydä räyskytti kuin oltaisiin taas lähdössä säilyke- tai raaka-ainevaunuja vetämään. Pyörimätön pyörä sammaloituu.

Jälkimmäisen yleisöajon päätyttyä höyryveturi otettiin jälleen tallille. Ensin vesitys - vanhalla kaavalla ja ilman viileitä suihkuja - ja sitten halotus. Infernopuolella eli hytin ja tenderin välissä palokaivon ja kolmituumaisen vesisuihkua olisi välillä kaivannut.

Tenderi ladottiin niin täyteen kuin mahdollista ja silti jäi vielä maahan. Veljesseuralle kiitos lahjoituksesta! Samaten kuin siitä, että lauantai taisi olla avajaispäivän jälkeen Veturimuseon vuoden kävijärikkain päivä.

80 laukausta makuulta

Illalla päätin pitkästä aikaa käydä ampumaradalla. Edellinen kerta taisi olla toukokuussa. Paikallisen urheiluampumaseuran ulkoradalle ei kotipihasta ole kymmentäkään kilometriä, joten polkupyörä sopi lämpimän illan kulkuvälineeksi paremmin kuin hyvin.

Matkan varrella näkyi ja kuului juurevia harrasteita. Moottoriradalla ajettiin motocrossia, ja äänestä päätellen erämiesten ampumaradalla harjoiteltiin isoilla pyssyillä.

Olin tavallisen radan ainoa pienoiskiväärimies. Muut ampuivat liikkuvaa maalia. Siitä ja erämiesten radan äänistä saattoi päätellä syksyn metsästyskauden lähestyvän. Kuten lienen ennenkin kirjoittanut, minusta ei olisi ampumaan hirvieläintä tai lintua. Ei edes pahvitaulussa. Mieluummin tähtäilen pelkkiä numeroita. Ja niitä olisi tarpeen tähtäillä useammin, jos mielisi tuloksia saada.

TET-viikko

Viiden viikon kesäloma oli vähän turhan pitkä, kun moiseen ei ole tottunut. Tuntuma työhön katosi tehokkaasti. Voi sillä olla myönteisiäkin vaikutuksia. Yhtä kaikki, kuluva viikko on ollut työelämääntutustumisviikko.

Parina iltana on tullut käytyä etsimässä polkupyöräsuunnistuksen rasteja. Tiistaina poljettiin Lontilan suunnalla kohti Hämeenlinnan rajaa ja tänään Viialassa. Enää yksi rasti puuttuu, mutta se säästetään huomiseksi.

Oli aikomus polkaista takaisin kotikylään pääradan varressa kulkevaa huoltotietä. En sano, että eksyimme... Mutta paluureitiksi valikoitui metsäpolku, jonka linjaa on joskus talvisin hiihdetty. Pääasia, että ei tarvinnut ajaa takaisin tylsää asfalttitietä.

Tuli oikeastaan ensimmäistä kertaa testatuksi Helkamien maasto-ominaisuuksia, vaikka pyörät ovat olleet meillä vuosia. Hybrideiksi tuon kaltaisia pyöriä kutsutaan, ja niillä sanotaan pärjäävän niin taajamassa, eri pintaisilla maanteillä kuin metsäpoluilla. Ei voi kiistää. Ajoura olisi ollut maastopyöräilyä harrastavan mielestä varmasti hyvin helppo, mutta ensikertalaisille hyvin hauska. Eilisen sateista huolimatta mutaakaan ei ollut liikaa.