Valokuvatorstain toivo

Valokuvatorstain viikon aihe on pääsiäisen aikaan sopivasti toivo.

Monet saavat toivoa uskonnosta. Meikäläisessä luterilaisessa kulttuurissa kiirastorstai on pääsiäisajan suosituin kirkkopyhä. Vaikka juhlan huipentuma antaa vielä odottaa itseään pari päivää, torstai-iltaan liittyvästä ehtoollisperinteestä siintää jo toivon sanomaa.

Kuva on tältä illalta Kolarin seurakunnan Laurin kappelista Äkäslompolon kylästä. Messu toimitettiin tiiviin viikkomessukaavan mukaan, mutta ehtoollisvieraita riitti niin, että jumalanpalvelus kesti lähes kaksi tuntia. Pieni kappeli oli käytäviä ja eteistiloja myöten täynnä kirkkokansaa. Kolmesataa, arveli joku.

Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille! 

Hikinen Myllyhiihto

Keskiviikko on Ylläksen maastohiihdosta pitävien talvilomailijoiden perinteinen myllyhiihtopäivä: tavoitteena on käydä Äkäsjoen varteen 1940-luvun lopulla rakennetulla vesimyllyllä.

Tällä kertaa olisi voinut olla viisasta jättää noudattamatta perinnettä. Aamuyöllä oli satanut sen verran lunta, että keli oli pehmeä ja latu ummessa. Pohjoista kohti kumminkin lähdettiin ja niin muutama muukin suksipari.

Kotamajan jälkeen ajateltiin, että samanlaista kitkuttamista se on muillakin reiteillä ja lähdettiin Äkäskeron taakse ja edelleen kohti vanhaa myllyä. Sen jälkeen ladut olivat jo enemmän hiihdettyjä ja matkan loppupuoli muutenkin alamäkivoittoista. Juotavaa 48 kilometrin myötä kului mukana olleet reilut puolitoista litraa ja enemmänkin olisi mennyt.

Kahden ja puolen tunturin kierros

Aurinkoisena aamuna päätettiin, että tänään on hyvä päivä nousta tunturiin, Kukaalle eli siihen ainoaan, johon tavallisilla latusuksilla pääsee. Mutta ensin hiihdettiin lenkki Kesänki- ja Lainiotunturien ympäri. Alhaalla latu ja keli olivat oikein miellyttävät, mutta nousu tunturiin tuntui raskaammalta kuin yleensä. Ehkä siksi, että auringon liukastamalla ladulla ei päässyt nousukulman loivettuakaan suorin suksin. Eikä haarakäyntiosuuden kova hanki ollut päässyt kulumaan askellusta helpottavalle sianharjalle.

Paikallisen latukartan mukaan lenkin pituudeksi tuli hiukan alle 28 kilometriä. Tällä kertaa mukana oli matkamittarit, joista puolisoni Garmin mittasi matkaksi hiukan alle ja Lumia-Sportstracker-yhdistelmäni hiukan yli 29 kilometriä. Ei sillä, että asialla olisi merkitystä. Kilometri sinne tai tänne.

Tosin täytyy myöntää, että kyllä ne hiihtokilometrit tulee laskettua, samaan tapaan kuin tekivät suksilla viihtyvät lapsuudessa ja nuoruudessa. Tänään meni tuhat rikki tältä talvelta.

Roskia ladulla

Hiihdettiin päivälenkki latualueen lounaisiin osaan, Hannukaisiin. Matkaa tuli, Kuertunturin juuren kautta palaten, 35 kilometriä. Voi olla, että kaivoshankkeen myötä Hannukaisen hiihtoliikenteeltään rauhallista ja profiililtaan kohtuullisen haastavaa latua ei enää kovin monia talvia hiihdetä.

Nytkin olisi reittivalinta voinut olla parempi. Lumi oli luistavaa, mutta mäntyjen pudottamia roskia ladulla hurjasti. Useaan otteeseen piti pysähtyä puhdistamaan pohjia.

Mitä kaivokseen tulee, ei liene väärin toivoa, että Talvivaaran katastrofin vuoksi ympäristövaikutusten arviointi tehdään Hannukaisissa tarkalla seulalla. Yhtäältä ymmärrän hyvin niitä paikallisia, jotka kaipaavat kaivoksen tuomia työpaikkoja eivätkä usko, että matkailun kaltainen elinkeino toisi koskaan työtä kaikille tai että kunta kestäisi vain yhden tukijalan varassa. Toisaalta on helppo ymmärtää matkailuelinkeinon harjoittajien huoli kaivoksen kielteisistä vaikutuksista. Sen sijaan en täysin ymmärrä Kolarin uuden kunnanjohtajan visiota matkailusta kunnan ykkösteemana. Jos karhea lappilaisuus - tai täällä ehkä paremminkin meänmaalaisuus - puunataan kiiltokuvaksi, menetetään iso osa siitä kivijalasta, johon Lapin matkailu on alunperin perustunut. Suoraan sanoen en toivo, että edes Äkäslompolosta kehkeytyisi Levin Sirkan kaltainen lappilais-alppilainen epäsikiö.

Yllättäen vanhoja tuttuja

Torstai-iltapäivänä Tampereella parrakas mies tervehti nimeltä kutsuen. Sekunnin verran raksutti tyhjää, kunnes tunnistin vanhan koulukaverin. Kari oli liikkeellä vaimonsa kanssa, ja syötiin kolmisin myöhäinen lounas tai varhainen päivällinen ja muisteltiin asioita kahdeksankymmenluvulta. Kovin monen vanhan toverin nykytilannetta ei tunnettu, ja luokkakokouksistakin on jo aikaa.

Tänään Äkäslompolon marketin ovella miltei törmäsin vanhaan opettajaani. Hän oli jo aamupäivälenkin tehnyt; me vasta lähdössä ja matkaevääksi vissyä ostamassa. Ei Pertti koskaan luokanvalvojani ollut, toisin kuin veljelläni, mutta opetti muutamaa ainetta joinakin ala-asteen vuosina.

Valokuvatorstain tipu

Valokuvatorstai-blogin viikon aiheena on tipu.

Viime kevään pääsiäistipu maastoutui narsissien joukkoon. Tänä vuonna taitaa pääsiäisen seutu jäädä turhan kylmäksi narsisseille ja pihamaan tivutkin ovat talvisempia lajeja.

Talven ja kevään rajapinnassa

Talviset säät senkun jatkuvat, eikä se ole ollenkaan huono asia. Mutta kevät näkyy lumipenkkojen pitsissä, tienvarsilla tummana, muualla vielä valkoisena. Tämä on mielivuodenaikaani varsinkin tällaisilla keleillä. Penkkojen sulamisvesiä uhmaten käytin auton pesukoneessa. Samalla tuli tarkistettua rengaspaineet ja syötyä jäätelöpuikko.

Viikonlopun hiihdot tehtiin aamulenkkeinä Pulssin majalle ja takaisin. Latu on ollut sekä luistavaa että pitävää ennen kuin aurinko ehtii polttaa siihen jälkensä. Maalisaurigon ansiota sekin, että vaikka vauhti pysyisi maltillisena ja lämpömittari pakkasella, jo aamupäivän puolella hiihtäjälle tulee lämmin.

Sääli, että alkavan viikon illat tuhlautuvat pääosin opiskelujen parissa.

Kouluntäyteinen työviikko

Viikko on ollut melko koulupainotteinen. Paitsi että leipätyö on ollut jo pitkään koulumaailmassa, tosin ei enää välittömästi opetustoimessa, on nyt tullut kulutettua koulunpenkkiä tavanomaista enemmän opiskelijanäkökulmasta.

Maanantai-iltana alkoivat Tampereella avoimen yliopiston valtiosääntöoikeuden luennot. Viime syksynä tulin ilmoittautuneeksi julkisoikeuden luentosarjapakettiin, joka käsitti loppuvuonna pidetyn julkistalousoikeuden ja tämän valtiosääntöoikeiden. Vasta jälkeenpäin huomasin, että nyt keväällä luennoitaisiin samaan aikaan valtiosääntöoikeuden kanssa yritysjuridiikan peruskurssia, mikä olisi kunnallisvirkamiehelle ollut ammatillisena täydennyskoulutuksena hyödyllisempää kuin perustuslailliset ja perusoikeudelliset pohdinnat. Mutta kun omalla ajalla opiskellaan ja maksettukin jo on, niin pysytään valtiollisissa sfääreissä. Eiköhän se yritysjuridiikka tule vielä joskus uudelleenkin tarjolle avoimella puolella. Eikä sitä

Tiistai-ilta meni jo tutuksi käyneeseen tapaan työväenopistolla kiinan alkeiden parissa. Enää kuukauden verran tuotakaan kurssia on jäljellä.

Keskiviikkoiltapäivänä sain töissä suoritettua hygieniapassin. Ei sekään suoraan ammattialaani kuulu, mutta kun toisinaan tulee asiaa myös suurkeittiölle ja catering-alan opetustiloihin, ei passista ainakaan haittaa ole. Onpa tuo työsuojelunkin kannalta hyvää yleissivistystä. Passin saaminen edellyttää, että vastaa 40 oikein-väärin-väittämän testissä oikein vähintään 34 kohtaan. Minulla meni melko täpärälle: sain 37 oikein. Monessa kohden pärjää maalaisjärjellä, mutta mikrobiologiaa koskevat väittämät olivat akilleenkantapääni. Aihepiiri ei ollut entuudestaan tuttua, eikä biologia koulussakaan kuulunut vahvimpiin aineisiini.

Torstaipäivän vietin Tampereen latinalaiskortteleissa rautatieaseman itäpuolella. Vielä parikymmentä vuotta sitten, ennen yliopiston keskittymistä Kalevankankaalle, alueella oli hajasijoitettuna vaikka mitä tiedekorkeakoulun laitoksia historiasta tietojenkäsittelyoppiin ja kirjastosta sosiaalipolitiikkaan. Nyttemmin korttelissa, Linna-laita poislukien, koulutusta edustavaa lähinnä ammatillinen puoli Oppisopimuskeskuksen ja hotelli-, ravintola- ja catering-alan toimipisteen, vanhan "HotRan" muodossa.

Aamupäivä palaveerattiin opetustoimen täydennyskoulutushankkeen tiimoilta vuodenvaihteessa syntyneen jättiläis-ammiksen, Tredun Åkerlundinkadun toimipisteessä. Kun illansuussa oli luvassa jälleen valtiosääntöoikeuden luento, eikä työmaalla mitään sellaista, joka vaatisi fyysistä läsnäoloa, päätin jäädä etätöihin Tampereelle. Turvallisuusohjeiden kirjoittaminen tai puhelinhankinnoista sopiminen eivät ole paikan suhteen nirsoja työtehtäviä. Korttelin laidalla sijaitseva yliopiston kirjasto Linna tarjoaa ilmaiseksi rauhallisen ympäristön, hyvän työpöydän ja -tuolin sekä sähköä kannettavalle ja täysien tolppien kentän sen 3G-verkkosovittimelle. Ja säästöä kaupunkien välisen linja-autolipun verran.

Hiihtämään en ole ehtinyt kuin keskiviikkoiltana ja tänä iltana. Tänään mietittiin, lähdetäänkö kuntoradalle vai kotikulman pellolle ja valittiin jälkimmäinen. Pellon päässä todettiin, että latu Kylmäkosken suuntaan oli parempi kuin peltoa kiertävä, joten päätettiin hiihtää Pulssin majalle ja takaisin. Hyvä latu ja keli houkuttivat jatkamaan majalta vielä järvelle. Aurinko oli sen verran alhaalla, että jäällä ei lähdetty enää kiertämään lenkkiä pientä raitiovaunulinjamaista kääntösilmukkaa enempää ja palattiin samoja latuja kotiin. Ehdittiin ennen hämärää.

Valokuvatorstain Moni muu eläin sutta todellisempi uhka ihmiselle

Valokuvatorstai-blogin viikon aiheena on lainaus Turun Sanomien uutisoinnista: Moni muu eläin sutta todellisempi uhka ihmiselle. Otsikko on arvatenkin city-toimittajan laatima. Itse en menisi väittämään sutta, ainakaan haja-asutusalueiden ja maaseudun asujaimiston näkökulmasta, epätodelliseksi uhaksi. Objektiivisuuteen pyrkivä toimittaja olisi otsikoinut esimerkiksi tähän tapaan: "Moni muu eläin sutta todennäköisempi uhka ihmiselle". Hiljattain edesmenneen suuren sanomalehtioppineen P. Hemanuksen ideoita lainatakseni todellisuus on objektivistien näkökulmasta koko lailla binäärinen käsite: asia on joko todellinen tai sitten ei. Subjektivistien näkökulmasta taas todellisuus on lähinnä sitä, miltä itsestä milloinkin tuntuu. Toimittaja kuulunee jälkimmäiseen ryhmään.

Todennäköisyyksien kannalta katsottuna vaikkapa valkohäntäkauris (odocoileus virginianus), omaa sukua valkohäntäpeura tai laukonpeura, on ihmiselle sutta vaarallisempi eläin. Suden tiedetään käyneen ihmisen kimppuun vakavin seurauksin viimeksi vuonna 1882. Sen sijaan kauriit, nuo metsiemme hurjat pedot yhdessä juonikkaiden toveriensa metsäpeurojen kanssa, ovat teloneet sairaalakuntoon säännönmukaisesti parikymmentä ihmistä vuosittain (Liikennevirasto: liikenneonnettomuudet maanteillä vuonna 2011).

Toukokuisena iltana vuonna 2010 otetussa kuvassa Kylmäkosken Savikoskella asustelevat nuoret valkohäntäkauriit ovat virittäneet ylläkön pahaa-aavistamattomalle autonkuljettajalle. 

Totta puhuen kuva on hämäävä, koska 300 mm:n telezoomin käyttö toi kameran laukaisuhetkellä auton paljon lähemmäs eläimiä kuin todellisuudessa oli asianlaita. Auton ollessa kohdalla kauriit olivat pinkoneet jo kauas metsän suojiin.

Ydinkysymys taitaa olla se, mikä lopulta uhkaa ja mitä. Kauriiden näkökulmasta uhka lähestyy kuvan oikeasta laidasta. Entä suden tapauksessa?

Aurinkoinen hiihtoretki

"Helmikuun helpot päivät maaliskuussa maksetaan", kertoo Vilkunan Vuotuinen ajantieto vanhan kansan sanoneen. Yleensä vanhan kansan sääennustukset ovat informaatioarvoltaan tyyppiä "Jos maaliskuussa näkyy jäneksen jäljet hangella, silloin on lunta maassa", mutta viime viikkoihin helmikuun suojakelejä karsastava sananparsi on osunut hyvin. Yöpakkaset ovat olleet maaliskuun alkuöinä kireämpiä kuin helmikuussa kertaakaan. Sunnuntaiaamuna auringon jo noustua pohjoisen puolen lämpömittari näytti -26 celsiusastetta.

Puolilta päivin otettiin sukset olalle ja käveltiin pellon kulmalle, jonne viime viikon lumikuurojen ja tuulentuiverrusten jälkeen oli tehty latu. Itse asiassa moottorikelkka, lieneekö ollut urheiluseuran vai kunnan liikuntatoimen, latulanoineen kiersi peltoa parhaillaan.

Oli tarkoitus tehdä pieni hiihtoretki peltojen yli radanvartta seuraten Pulssin majalle ja takaisin. Latu oli hyvä, pohja paljon kovempi kuin viimesunnuntaisella laturetkellä ja suksikin toimi, joten päätettiin jatkaa majalta järvelle.

Järvellä latu vasta hyvä olikin ja hiihtäjiä melkein kuin Ylläksen aurinkoisilla aapasoilla. Tankattiin termospullosta kotipihan herukkapensaiden viimekesäistä antia ja liityttiin järvenkiertäjien joukkoon. Järveltä palattiin samaa latua kuin tultiin. Majalla tuttu huuteli tulen ääreen lämmittelemään, mutta huikkasimme jatkavamme kotiin, kun oma lihaskone oli sopivan lämmin. Puolisoni Garmin kertoi retken pituudeksi tulleen 30 kilometriä ja 40 metriä.

Kun ei aikanaan oppinut, pitää kerrata

Olen ollut kertausharjoituksissa viimeksi syksyllä 1997. Sittemmin se kalusto, jolle aikanaan sain varusmieskoulutuksen ja mitä sittemmin tuli kerrattua, on poistettu käytöstä. Kyseisiä joukkojakaan ei ole enää edes paperilla. Ja onhan tuota ikääkin tullut.

Alkuvuodesta useammankin kotiseudun "virattoman kersantin" sähköpostilaatikkoon kilahti kutsu saapua päiväksi kertaamaan sotilaallisia perustaitoja Parolannummelle. Tuli vastattua myöntävästi. Aivan virallinen kertausharjoitus ei kyseessä ollut, koska määrärahojen ja niiden puutteen kanssa painiva Puolustusvoimat on jo aikaa sitten ulkoistanut monien vähemmän kriittisten henkilöstöryhmien kertauskoulutuksen Maanpuolustuskoulutusyhdistykselle. Kyseessä ei ole mikään kumpujen yöstä nouseva suojeluskunnan tai punakaartin kaltainen aatteellisaseellinen järjestö, vaan julkisoikeudellinen yhdistys, joka asemoituu Puolustusvoimien koordinoimaan laajaan palveluntuottajaverkostoon siinä, missä esimerkiksi kaluston kunnossapitopalveluita tarjoava Millog Oy tai ruokahuollosta vastaava Leijona Catering Oy.

Harri noukki kyytiin linja-autopysäkiltä, ja perillä oltiin niin hyvissä ajoin, että saatiin viedä auto varuskunta-alueen sisäpuolelle. Jatkettiin jalan isolle kasarmille, jonka muistelimme aikanaan kuuluneen panssarivaunukomppanioille pientä ilmatorjuntapatterin nurkkausta lukuunottamatta. Nyttemmin talo näyttää olevan kokonaan ilmatorjuntajoukkojen käytössä, kun niitä on siirretty Hämeeseen niin Turusta kuin Hyrylästä.

Paikanpäällä jaettiin peruspaketti sotaväen vaatetusta ja ase. Maastopuku m/05 tuntui päällä varsin mukavalta. Samaten varsikengät olivat erinomaiset. Olin varautunut omilla, mutta ei ollut mitään syytä olla käyttämättä valtion tarjontaa. Pari vuotta sitten varusmiespalveluksensa suorittanutta nauratti, kun ryhdyttiin muistelemaan vielä kahdeksankymmentäluvun lopulla käytössä olleita "mannebootseja".

Päivän mittaan harjoiteltiin kenttäpuhelinten käyttöönottoa ja käyttöä, ensiapua, taistelutekniikkaa puolustamisessa sekä jokamiehen ilmatorjunta- ja panssarintorjunta-aseita. Kenttäpuhelimia on ollut vuosikymmeniä, mutta minulle moinen laite ei oikein koskaan ole tullut tutuksi. Nyt tuli. Aivan uusi tuttavuus oli herrojen Nikitin, Sokolov ja Volkov suunnittelema jykevä ilmatorjuntakonekivääri. Varusmiesten käyttämänä moinen tuli kyllä nähtyä pintamaalien ammunnassa viimeisissä kertausharjoituksissa, mutta ikävämmältä puolelta. Silloin meikäläisille kävi huonosti, mikä oli keltaisen osapuolen ikiaikainen kohtalo niissä liveroolipeleissä.

Kevättalvinen sää tarjosi mainiot puitteet ulkoilulle, mutta aurinkolaseja olisi kaivannut. Lounas syötiin muonituskeskuksessa, tai Rubenissa, kun Maanpuolustuskoulutusyhdistykselle varattu kenttämuona oli toimitettu samaan aikaan käynnissä olleelle sotaväen omalle moottoripyöräkurssille: lyhenne MPK kun voidaan näemmä tulkita eri tavoin. Toisaalta hyvä niin: kaksipyöräisten ajajien ei tarvinnut siirtyä harjoittelumaastostaan varuskunta-alueelle kun taas me olimme siellä jo valmiiksi. Vatsa oli täynnä vielä kotiin lähtiessä.

Varuskunnan portin taakse jättäminen ei tainnut tuntua ihan samalta kuin se monina lauantaipäivinä tuntui lähes neljännesvuosisata sitten. Mutta eipä sen olisi pitänytkään.

Valokuvatorstain ihmisen paras ystävä

Valokuvatorstai-blogissa viikon aiheena on ihmisen paras ystävä. Perinteiseen tapaan tähän sopisi ainakin eläin; itse valitsisin kissan tai lehmän. Mutta ehkä kuitenkin ihmisen paras ystävä on toinen ihminen.

Kuvan sydänystävykset odottelivat viime kesäkuussa metroa Běijīng Zhànin (北京沾) asemalla. Ystävyys ei katso sukupuolta, mutta sallittakoon kuvan innoittamana sitä katsottavan tässä vaaleanpunaisten silmälasien läpi (ja myönnettäköön samalla, että itse en usko parisuhteeseen, joka ei perustuisi ennen muuta ystävyyteen).

Kuvan pariskunnan miespuolinen on moniin veljiinsä nähden onnellisessa asemassa. Kiinassa syntyy - tai ainakin jää eloon - sataa tyttölasta kohden lähes 120 poikaa. Niinpä tyttöystävän tai vaimon löytäminen ei ole miehille aivan yksinkertaista. Maaseudulla tilanne korostuu, kun tytöt ovat poikia innokkaampia muuttamaan kaupunkeihin. Toisaalta kaupungeissa taas naiset saattavat kärsiä yksinäisyydestä. Termi shèng nán (剩男) mieltyy kiinassa sananmukaisesti "ylijäämämieheksi" kun taas shèng nǚ (剩女) voidaan käsittää harmittomammin vaikkapa "vanhanapiikana" tai "sinkkunaisena". Kohtaanto-ongelma ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan alueellinen ja sitä kautta ehkä kulttuurillinen, kuten Suomen kaltaisessa maassa saattaa olla asian laita. Syntyvyysluvut kertovat karua kieltään siitä, että Kiinassa kyse on ennen muuta määrällisestä asiasta.

Poikia suosiva perinne pohjautuu ikivanhoihin arvoasetelmiin. Kansantasavallan myötä naisen asema perheessä ja ylipäätään yhteiskunnassa on vahvistunut huomattavasti, eikä liene kovin liioiteltu se väite, että vasta kommunismi antoi Kiinassa naiselle ihmisarvon.

Vaikka arvomaailmaa on tuuletettu, Kiinan maa - lääketieteen ja teknologian suosiollisella avustuksella - synnyttää enemmän poikia kuin tyttöjä. Taustalla on yhteiskunnallinen ilmiö: heikon eläketurvan ja yhden lapsen politiikan yhdistelmä. Poika on nykyäänkin vanhempiensa vanhuudenpäivien turva. Noudatettaessa tiukasti yhden lapsen politiikkaa tuleva tyttö on helposti abortoitu ja tulevaisuudenturvaksi ryhdytty yrittämään poikaa.

Ajauduttiinpa kauas tummille vesille Valokuvatorstain alkuperäisestä kauniista aiheesta. Pahoitteluni.

Kotiseudulla laturetkeilemässä

Aamuverryttelyksi oli tarjolla toistakymmentä senttiä paksut lumityöt. Naapurin Pekka oli samoissa puuhissa ja arveli yöllä olleen talven tähän saakka runsaimman lumisateen. Hyvä niin, kun maisema alkoi viime viikon lämpimien päivien myötä näyttää turhan keväiseltä kalenterin ilmoittamaan nähden. Kevyttä kolattavaahan se oli, ja kulta ahkerana apuna kapeammilla pihapoluilla lumilapion kanssa.

Aamupäivällä lähdettiin mukaan paikkakunnan laturetkelle. Tapahtuma on monikymmenvuotinen maaliskuun alkupuolen perinne, mutta omalla kohdalla taitaa edellisestä osallistumisesta olla kutakuinkin yhdeksän vuotta. Ainakin muutamana viime talvena ollaan näihin aikoihin oltu pohjoisen hangilla.

Reitti oli luultavasti jonkin verran lyhyempi kuin yhdeksän vuotta sitten, kun nyt ei menty Arajärven korpeen. Latupohjat olivat yöllisen lumipyryn jäljiltä paikoin upottavan pehmeitä, mutta varhain aamulla ura oli kuitenkin ehditty vetää koneella. Paikoin taas oli oikein miellyttävää hiihtää. Aurinkoinen sää mukavoitti menoa.

Mehua oli tarjolla urheiluseurojen majoilla, kirkonkylän koululla ja laavulla. Toisellakin laavulla olisi ollut, mutta mehupiste oli jo ehtinyt sulkeutua, kun hiihdimme sen ohi. Omiakin eväitä matkassa oli, mutta niihin ei vettä ja kahta kaurakeksiä lukuunottamatta tarvinnut kajota.

Lenkin lopuksi puolisoni Garmin-paikannin näytti matkan pituudeksi hiukan yli 40 kilometriä. Kun matkassa oli luotettava referenssilaite, tulin testanneeksi melkeinpä ensimmäistä kertaa myös puhelimeni Sports Trackeria. Se on GPS-puhelimissa käsittääkseni varsin suosittu sovellus, mutta eipä vain ole tullut hyödynnettyä. Lumian Sports Tracker väitti lenkkiä reilun kilometrin pidemmäksi kuin Garmin. Luottaisin enemmän jälkimmäiseen.

Lauantain saldo: kokous, hiihtolenkki ja rikottu termos

Aamulla poikkesin pitkästä aikaa veturitallilla, kun piti noutaa tykötarpeita päivän toimiin. Paikalle sattui vieras kyselemään Lohjan vanhan rautatieaseman papereita, mutta mies joutui tällä erää lähtemään tyhjin käsin pois. Minulla ei ollut moisista hajuakaan, eikä aikataulu sallinut jäädä penkomaan arkistoa.

Museoveturiseuran vuosikokous kulttuuritalolla sujui tuttujen kaavojen mukaan. Paitsi että onnistuin särkemään yhden pumpputermoksen pudottamalla sen jäiselle pihalle. Piti keittää kokouspaikalla lisää kahvia, jotta saatiin juotava riittämään kokousväelle, jota oli saapunut läheltä ja kauempaakin paikalle ihan mukavasti.

Vahvistettiin tilinpäätökset ja toimintakertomukset, hallitus valittiin jatkamaan entisellä kokoonpanolla ja sovittiin kesän talkoopäivät ja työkohteet.

Illansuussa lähdettiin hiihtämään peltolenkkiä. Vaihteeksi hauskaa lähteä suksille melkein kotipihasta. Latu oli jäinen, mutta tasamaalla jaksoi tasatyönnöllä. Lumisateen alettua tuli pitoakin, mutta meno hidastui.