Vappuajan muisto kahden vuosikymmenen takaa

Perjantaina työtehtävät veivät Tampereelle. Rautatieasemalla ostin teekkarittarelta Tampin. On asiallista kannattaa ainejärjestötoimintaa, vaikka Fingerpori onkin kerta toisensa jälkeen loppuunviljellyt sen saran, millä Tamppi aikanaan ihmisiä nauratti.

Ainejärjestötoiminta on jotakin, mihin en ole koskaan osallistunut. Kaksikymmentä vuotta sitten Veturimuseon Dm7 oli tilattu jonkin ainejärjestön tai ylioppilaskunnan matkalle Porin suunnalle. Opiskelijoiden tyyliin vappumatkan ohjelma koostui paljolti laulusta ja viinistä.

Opiskelu- tai kesätyövelvoitteet estivät mukaanlähtöni Toijalasta saakka. Menin hieman myöhemmin Poriin tavallisella junalla ja jatkoin linja-autolla eteenpäin. Olin sopinut museoveturiseuralaisten kanssa, että nämä poimivat minut kyytiin radan varressa, jos saan itseni sinne järjestettyä (asiaan liittymättä, yllätin itseni ihmettelemästä hetkisen ajan, millä viestimillä kyytiasiat sovittiin - lankapuhelimella todennäköisesti).

Mäntyluodon asema voisi olla sovelias paikka Lättähatun pysäyttämiseen, ajattelin, ja ystävällinen junasuorittaja tuli päästämään tuulensuojaan. Sain kuulla, että juna ajelee vielä jossakin Tahkoluodon suunnalla. Suorittaja lupasi pysäyttää junan asemalle, että liftari pääsee kyytiin. Lättä ja opiskelijat viihtyivät merellisissä maisemissa, ja ehdimme suorittajan kanssa käymään pitkät keskustelut junista ja linnuista. Hänen harrastuksenaan olivat jälkimmäiset, joiden bongailuun työmaa kuulemma antoi hyvät mahdollisuudet erityisesti keväisin.

Hivelin itsetuntoani kuvittelemalla, että opiskelija-aktiivit pitivät ylimääräisen pysähdyksen myötä kesken matkan kyytiin noussutta uutta matkustajaa jollakin tavalla tärkeänä miehenä. Jos he asiaa ylipäätään huomasivat, he todennäköisesti ajattelivat jonkun tusinarautatieläisen saaneen kyydin työkavereiltaan.

Vaikka opiskelija olin itsekin, viiteryhmäni oli ohjaamossa, ei matkustamossa. Matkustamo oli täynnä, mutta opiskelijoista en tuntenut ketään. Sen sijaan tuttuja olivat H.-P. puikoissa, Sakke konduktöörinä ja Markku ja Tarja muuten vaan mukana.

Minulla oli reissulla mukana isältä lainaamani kamera, Minolta, jolla sai varsin laadukkaita kuvia, kun jätti hätäilemättä tarkennuksen kanssa. Sittemmin kuvat ja ilmeisesti negatiivitkin ovat kadonneet. Olisi ollut mukava saada tekstin somisteeksi Lättähattu ajalta, jolloin niiden kaupallisen käytön päättymisestä VR:llä oli kulunut vasta neljä vuotta.