Pääsiäisen ovella

Pääsiäinen alkoi tuttuun tapaan kotikylän kirkon kiirastorstaimessussa. Saarnaajaa, dosentti Myllykoskea, olin sattumalta kuullut jo päivällä radiossa. Eksegeetikon sanoma molemmissa puheissa oli tiivistettynä sen suuntainen, että kristilliseen pääsiäiseen liittyvät kertomukset ovat kanonisia evankeliumeita myöten vähintään yhtä paljon tulkintaa kuin tapahtunutta ja että pääsiäiskertomus rakentuu jatkuvasti yhä uusien tulkintojen kautta ja säilyy siten elävänä vuosisadasta toiseen. Ei huonosti sanottu. Primäärilähteitä on vähän jos lainkaan. Kilpailevia kertomuksia ja ajatussuuntia taas on riittänyt senkin edestä. Silti kirkoissa taas näinä päivinä luettavat tekstit ovat säilyttäneet elinvoimansa. Ne elävät, koska ne haastavat ajattelemaan. On jokaisen oma asia, miten haasteeseen tarttuu, miten liittyy kaksituhatvuotisen perinteen rakentajien joukkoon. Joku haluaa pitää kuulemansa tai lukemansa tapahtumakuvauksina, toinen elämänohjeina, kolmas kuorii kulttuurikerrostumia ja neljäs miettii aivan jotain muuta. Jokainen tuo tahtoen tai tahtomattaan oman tiilensä päättymättömälle rakennustyömaalle. Pääsiäisen sanoman elinvoima jatkuu.

Pitkäperjantain kirkonmenot istuttiin vanhan emäseurakunnan temppelissä Sääksmäellä. Siellä ei niinkään herätelty ajatuksia saarnan myötä vaan tarjottiin kirkkovuoden ainoan surujuhlan kaunis seremonia laulettuine Moitteineen ja Litanioineen.

Kirkkomatkalla sää oli pitkäperjantaisen räntäsateinen. Luin vanhasta blogitekstistäni, että kahdeksan vuotta sitten pitkäperjantai osui vain muutamaa päivää myöhäisemmäksi, mutta että tuolloin jo haravoitiin pihaa. Nyt nurmikko on vielä pääosin lumen peitossa, kiitos alkuviikosta saapuneen takatalven. Pihatöihin ei ole aivan heti asiaa. Sen sijaan siivosimme talosta kaksi kolmasosaa. Yläkerta saa jäädä huomiseen.