Vaalipäivän aatonaattona

Vastuuntuntoisen bloggaajan olisi pitänyt jo aikaa sitten kirjoittaa harkittu mielipideteksti presidentinvaaleista ja suosikki- tai inhokkiehdokkaistaan. Puoluepoliittisesti sitoutumattomana ja eri vaaleissa milloin mitäkin väriä tunnustavaa äänestäneenä voinen harkitsemattomasti kertoa, että ainakin yksi siirtymä Väyrysen puolelta Haaviston taakse tulee vaalipäivänä tapahtumaan. Hyviä puolia on Niinistölläkin, kuten oli myös kaikilla ensimmäisellä kierroksella mukana olleilla ehdokkailla. Jos aikoo äänestää niin, että ääni lasketaan, on yksi valittava.

Haaviston kannatushypeä on ollut ihan hauska seurata sekä fyysisen että henkisen etäisyyden päästä. Olen varma siitä, että jos hän tulisi valituksi tavoittelemaansa virkaan, huuma kääntyisi melko pian pettymykseksi. Niin kävi Obaman kanssa Yhdysvalloissa ja Halosen kanssa Suomessa. Molemmilta odotettiin jotakin ihmistä suurempaa - siitä yksinkertaisesta syystä, että he jonkin presidentin virkaan täysin liittymättömän mutta monen mielestä ihmistä suuresti määrittävän ominaisuutensa takia poikkesivat edeltäjistään. Ja molempien teot jäivät sangen vähäisiksi - tavallisen ihmisen kokoisiksi - moniin edeltäjiinsä verrattuna. En millään jaksa uskoa, että Haavisto kykenisi enempään, vaikka sympaattisuudessa pesee Obamat ja Haloset mennen tullen.

Erityisen kiinnostuneena olen lueskellut Maaseudun Tulevaisuuden mielipidepalstaa, koska siellä purkaa sydäntään se taajamien ulkopuolella asuva joukko, joiden mielestä valinta on tehtävä kahdesta enemmän tai vähemmän kelvottomasta vaihtoehdosta. Karkeasti yleistäen toisen aatteellinen arvomaailma koetaan omemmaksi, toisen taas uskotaan kannattavan maaseutumyönteisempää käytännön politiikkaa. Vaikka asia ei kuulu presidentin toimivaltaan, on maltillisuus kuntien asemaa koskevissa kysymyksissä se syy, josta hain itselleni poliittisia perusteita omaa valintaa tehdessäni. Muut syyt menevät sitten fiilispohjalta.

Kaksi asiaa Haaviston vastaisissa kirjoituksissa on pannut miettimään. Ensiksi näin kvasiaktiivisen reserviläisen näkökulmasta katsottuna: uskovatko jotkut aivan todella, että korkea reservin sotilasarvo eroaisi ratkaisevasti siviilipalvelusmiehen statuksesta, mitä tulee valmiuksiin toimia Puolustusvoimain ylipäällikkönä rauhan aikana? Ylipäällikön ratkaistavat asiat ovat luonteeltaan mitä suurimmassa määrin strategisia, mikä meidän yhteiskunta- ja oikeusjärjestyksessämme tarkoittaa lähinnä ulkosuhteita ja jossain määrin yhteiskuntapolitiikkaa ja sitä kautta kansakunnan resurssien hallintaa. Sillä ei ole oikeastaan mitään tekemistä taktisen, saati useimpien reservin johtajien oman alueen eli taisteluteknisen, osaamisen kanssa. Hyvä komppanianpäällikkö tai pataljoonaupseeri ei automaattisesti tarkoita hyvää ylipäällikköä tai presidenttiä, eikä päinvastoin. Edellytetäänkö kunnanjohtajalta lääkärin, sairaanhoitajan tai lähihoitajan pätevyyttä, koska perusterveydenhuolto kuuluu kuntien lakisääteiseen toimialaan? Tai pitääkö yläkoulun rehtorin olla myös historianopettaja, koska historia kuuluu perusopetuksen opetussuunnitelmaan?

Toinen hämmästykseni aihe liittyy joidenkin kristillisten piirien näkemyksiin. Muistan hyvin, miten lähes 20 vuotta sitten mustana hevosena presidenttipeliin tullut Ahtisaari sai pari kourallista lisäkannatusta vastaamalla jossakin haastattelussa "uskovansa kirkon oppeihin". Silloin pidin lausetta käsittämättömän hölmönä niinkin ajattelevaisen miehen suusta, mutta jälkeenpäin olen tajunnut, että se jos mikä osoitti poliittista pelisilmää. Viime viikkoina en taas vaihteeksi ole ymmärtänyt sitä, miten yhdessä henkilökohtaisessa asiassa Raamatun opetusten vastaisesti elävää Haavistoa yleisesti pidetään vähemmän kristillisenä ehdokkaana, vaikka hänen ajamansa yhteiskunnallinen sanoma - joka käsittääkseni liittyy presidentin virkatehtäviin enemmän kuin yksityiselämä - on kaikki ehdokkaat huomioiden ollut lähimpänä (kanonisten) evankeliumien varsinaista sisältöä. Tässä kohden Niinistö on viisas pelimies ahtisaarimaisella "uskon kirkon oppeihin" -patenttiratkaisullaan.

Haluttiin tai ei, nykypresidentin henkilökohtainen on poliittista, ja tähän liittyy Haaviston akilleenkantapää. Koulumiehenä minun on vaikea sulattaa sitä roolimallia, jonka opintonsa kesken jättänyt kannattajilleen antaa. Haavisto on menestynyt hyvin ilman tutkintopapereita apunaan luontaiset ja opitut kykynsä, suhdeverkostonsa - ja ikäluokkansa, jonka piirissä tiedekuntaan saakka opinpolkuaan tarponut ylioppilas oli vielä jotakin muuta kuin pudokas. Omassakin ikäluokassani on hyvin pärjääviä ilman muodollista koulutusta tai haavistomaisia poliittisia meriittejä. Mutta houkuttaisiko Haavisto maan isänä nykyistäkin useamman nuoren heittäytymään pelkän elämänkoulun oppiin ymmärtämättä eroa oman elämän todennäköisyyksien ja poikkeusyksilön välillä? Se tosin ei olisi Haaviston synti vaan fanijoukon oma vika.

Valittiin kumpi tahansa, ei tulevina vuosina varmasti löydy syytä olla pettymättä presidenttiin. Mutta itsepähän itseään tyrkyttävät kansakunnan sijaiskärsijän tehtävään.