Sotkuisia pakkaspäiviä

Perjantaina pidin vapaapäivän, kun kalenteriruudut - syksyllä sattuneen jälkeen olen merkinnyt menot tunnollisesti myös paperimuotoiseen kalenteriin - olivat tyhjät ja kunnallisen virka- ja työehtosopimuksen edellyttämän koneellisen työajanseurannan laite oli näyttänyt 70 ylityötuntia. Aamuohjelmassa oli auton huoltokäynti Hämeenlinnassa. Piti tankata, mutta kotikylässä automaattiasema ei antanut enää alennusta ammattiliiton kortilla. Express-sana kun oli ilmestynyt mainoskylttiin. Iittalassa sitten tankkasin toisen ketjun automaatilla, josta harrastusjärjestön kortti lupasi alennuksen. Alennettunakin hinta oli sama kuin kotikylässä olisi ollut lähtöhinta, mutta eipähän valunut Putinin pussiin. Hämeen linnan kupeessa tankin olisi täyttänyt kolme ja Tiiriössä neljä senttiä pienemmällä litrahinnalla. Moottoritien läheisyys ei ole halpaa.

"Ei mitään kiirettä", sanoin jättäessäni auton huoltoon. Vietin leppoisaa aamupäivää ensin torin laidan kahvilassa ja siten kirjastossa. Viimeksimainitun ovella juuri ennen aukeamisaikaa oli kelpo jono. Poistokirjamyynti veti väkeä. Kirjastolta kävelin linnankasarmeille, autohuollon odottelun vakiopaikkaan Tykistömuseoon. Lipun ostaessani museovirkailija suositti kohta alkamassa olevaa puolidokumentaarista filmiä jatkosodan Ihantalan taisteluista. Kiitin ja sanoin nähneeni sen jo jokunen vuosi sitten. Koska taisin olla ainoa museovieras, sain valita tilalle toisen elokuvan. Edellisvuonna valmistunut, talvisodan saaristotaisteluista kertova "Viimeiseen mieheen" on samaa laatua kuin museon muutkin filmit. Pyrotekniikka jyrisee ja kuvaajat ovat Eisensteininsa, Kurosawansa ja TK-filminsä katsoneet, mutta toisaalta Neuvostoliiton ilmaherruutta ilmaistaan yhdellä pommikoneen ja kahdella hävittäjän (taidokkaasti rakennetuilla ja lennätetyllä) pienoismallilla, ja panssariylivoimaa kaikilla niillä puolellakymmenellä T-28:lla, jotka ovat museokäyttöön säästyneet. Filmin jälkeen oli vielä aikaa päiväkahvikupilliselle Sotilaskotiyhdistyksen ylläpitämässä museokahvilassa, kunnes huoltoliike ilmoitti auton olevan valmis.

Sotaisissa merkeissä meni lauantaikin. Aamulla Ilkka kyytiin, auton nokka kohti Kanta-Hämettä ja viranomaisvaltuuksien ohjaamana parkkiin varuskunta-alueen aidan sisäpuolelle. Panssarikillan jo talviseksi perinteeksi muodostuneessa Panssariseminaarissa kuultiin tänä vuonna Krauss-Maffei-Wegmannin siltajärjestelmistä, suomalaisten panssarisotilaiden kalusto-opiskelusta Neuvostoliitossa 1980-luvulla, maaliballistiikan tieteellisistä perusteista, jatkosodan surullisenkuuluisan BT-42-rynnäkkötykin kehityshistoriasta ja saman aikakauden Itä-Karjalan linnoitustöistä.

Viimeksimainittua aihetta esitelmöimään oli saatu nimekäs professori post-graduate-vahvistuksineen. He taisivat joutua kokemaan timeo hominem unius libri -tilanteen. Kenties sävähdyttämään aiottu aihe Itä-Karjalaan rakennetun PSS-linjan ainutlaatuisuudesta ammuttiin alas lukuisissa vankasti perustelluissa kommenttipuheenvuoroissa. Ja piippukin korjattiin putkeksi. Sääli, jos yhden historianhaaran harrastajille jäi käsitys, että ammattihistoriointi olisi pariin konkretiakokonaisuudestaan irti repäistyyn mutta yleiseen viitekehykseen sopivaan yksityiskohtaan perustuvaa väkinäistä linjanvetoa.

Ruokala, sittemmin muonituskeskus ja nykyään kuulemma Ravintola Ruben (lieneekö valtion tuottavuusohjelman myötä aivan oikea nimi vaiko vain uusi toisinto liki neljännesvuosisata sitten käytetystä Panssariprikaatin Soittoruokalasta ja sen arvatenkin lukuisista edeltäjistä ja seuraajista) tarjosi lauantaipäivänä perunoita, murukastia, salaattia ja säilykepunajuuria.

Panssarikillan hyvin varustettu myyntipiste loi miltei akateemisen vartin iltapäivän luennoille. Omaksi kotiinviemiseksi jäi viime vuoden lopulla ilmestynyt J. Paulaharjun rautatietykkikirja.