Yhteisellä matkalla 150 vuotta

Rautateiden juhlavuodeksi on noin kuukausi sitten ilmestynyt professori S. Zetterbergin kirjoittama teos "Yhteisellä matkalla - VR 150 vuotta". Kovakantinen yli 500-sivuinen kirja on periaatteessa jatkoa 1900-luvun alusta saakka yleensä neljännesvuosisadoittain ilmestyneille VR:n historiikeille. Kaksiosaiset mammutit ilmestyivät niin vuonna 1912 juhlistamaan rautateiden 50-vuotispäiviä kuin 75-vuotispäivien kunniaksi vuonna 1937. Jälkimmäinen käsitti yli 1 500 sivua. Vuoden 1962 historiikki oli enää yksiosainen, noin 800-sivuinen, samoin vuoden 1987 kirja.

Sivumäärässä on taannuttu, mutta kuvien määrässä edistytty. Jos vielä vuoden 1987 historiikki on tekstipainotteisena ja niukahkosti mustavalkokuvitettuna kuivakan oloinen, pärjää 2012-versio lukuisine isoine ja paljolti värillisine kuvituksineen mille tahansa nykypäivän laatukirjalle.

Suurin ero nyt ilmestyneessä kirjassa edeltäjiinsä nähden ei kuitenkaan liity ulkoasuun tai sivumäärään, vaan paremminkin sivumäärän käyttöön. Ensiksi uuden kirjan on kirjoittanut yksi tutkija. Aiemmat historiikit olivat toimitettuja koosteita kunkin osa-alueen silloisten asiantuntijoiden, lähinnä rautatielaitoksen virkamiesten, kirjoittamista teksteistä.

Toiseksi Zetterberg on ahtanut 500 sivuun 150 vuotta siinä, missä vuoden 1937 kirjantekijät käyttivät 1 500 sivua 25 vuoden ajanjakson kuvaamiseen. Entä onko nimekkään historioitsijan teos sisällöllisestikin ohut verrattuna rautatievirkamiesten oman työnsä ohella laatimiin teoksiin? Lyhyt vastaus: Kyllä on.

Äsken sanottu ei tarkoita, että "Yhteisellä matkalla" olisi huono esitys rautatielaitoksen historiasta. Ei, koska se on käytännössä ainoa pintatasoa syvemmälle menevä sellainen, ainoa yleisesitys Suomen rautateiden historiasta - jos jätetään laskuista vuoden 1987 historiikin yksi luku, "Yleishistoria", johon palataan tuonnempana. "Yhteisellä matkalla" palvellee keskimääräistä lukijaa paljon paremmin kuin yksikään historiikkisarjan aiemmista osista. Luettakoon kirjoittamaani vain rautatieharrastajan mielipiteenä.

Zetterbergin kirja on edeltäjiinsä verrattuna valmiimpaa tekstiä. Se pyrkii luomaan synteesin rautateiden kehitysvaiheista, kuten yleisesityksen pitääkin. Mutta synteesiin on jo sisäänrakennettu kirjoittajan tulkintoja suuremmassa määrin kuin toimintakertomusten omaisiin, usein teknologialähtöisesti jaoteltuihin edellisten historiikkien teksteihin - jotka nekin toki vaativat lähdekritiikkinsä.

Yhtä kaikki, Zetterbergin teos on puhtaasti (tutkimus)kirjallisuutta siinä, missä aiemmat historiikit - mainitusta toimintakertomuksenomaisuudestaan johtuen - kelluivat usein kirjallisuuden ja painetun lähteen rajamailla. Niistä on löydettävissä runsaasti sellaista puolijalostettua tai jopa raakaa dataa, mitä ei välttämättä ole saatavissa edes puhtaasti painettuna lähteenä pidettävistä rautatiehallituksen kertomuksista tai rautatietilastoista. Historiikkisarjan uusimmasta tällaista on turha etsiä.

Toisaalta Zetterberg on edeltäjistään poiketen käyttänyt lähdeviitteitä, jotka on koottu kirjan loppuun. Ne näyttävät osoittavan useimmiten - mihinkä muuallekaan kuin - vuosien 1912, 1897, 1962 tai 1987 historiikkeihin. Ja aivan yllättävän usein viimeksimainitun Yleishistoria-lukuun, jossa E. Pölhö, asianharrastajapiireissä sangen tuttu mutta akateemiselle historiankirjoitukselle ilmeisesti melko tuntematon kirjoittaja, loi Suomen rautatiehistoriaan sen kronologisen ja käsitteellisen viitekehyksen, jonka pohjalta Zetterbergkin omaa jäsentelyään pitkälti rakentaa ja johon törmätään vaikkapa viranomaisviestinnässä. Toinen paljon käytetty lähdekirja on I. Seppisen parikymmentä vuotta sitten kirjoittama liikenneministeriön historia "Valtaväylä Suomeen".

Voitaneen perustellusti kysyä, mitä uutta "Yhteisellä matkalla" tarjoaa lukijalle, joka tuntee Suomen rautateiden historiaa. Melko vähän, on vastaus. Viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan osalta Zetterbergin kirjan vajaat sata viimeistä sivua ovat ainoa kooste aihepiiristä. Vaikka 100 sivua vastaan vanhemman historiikin 1 500 sivua per neljännesvuosisata tuntuu valtavalta erolta, voi uutta kirjaa puolustaa sillä, että nopeasta teknologisesta kehityksestä huolimatta rautateiden kokonaiskehitys, varsinkaan sen yhteiskunnallinen ulottuvuus, ei vuosina 1987-2012 ollut läheskään samaa luokkaa kuin vaikkapa vuodesta 1912 alkanut noin neljännesvuosisadan pituinen ajanjakso, jolloin maamme radat muodostuivat rataverkoksi poikittaissuuntaisten ratojen rakentamisen myötä.

Lyhyesti sanottuna "Yhteisellä matkalla - VR 150 vuotta" on hyvin kirjoitettu ja ulkoasultaan näyttävä yleisesitys, joka palvelee hyvin tavallista historianystävää, mutta jolla on vain vähän sisällöllistä tarjottavaa Suomen rautatiehistoriaan perehtyneelle.

Väsähtänyttä Finlandiaa

Finlandiahiihtäminen ei ole enää muutamaan vuoteen tuntunut hiihtokauden kohokohdalta. Sen paikan on ottanut pohjoisen reissu. Hyvin hoidetuilla tunturiladuilla on miellyttävämpää lykkiä kuin massatapahtuman jauhamalla uralla. Täytyy sanoa, että aamulla ei suuremmin olisi huvittanut lähteä ajelemaan Päijät-Hämeeseen. Lähdin kuitenkin.

Puolisoni teki keliin nähden järkipäätöksen ja jäi kotiin. Ei tämä pahimpia kelejä ollut, ei lähellekään, mutta todennäköisesti en olisi saanut hänen suksiaan pitämään. Voidepesät on mitattu ja merkattu, mutta kun suksien päällä on tehopainosuhteeltaan kova pakkaus, on pitoa vaikea löytää tällaisella uuden lumen kelillä.

Ajantasainen tarkka sääsanoma oli saapunut aamulla velimieheltä Lahdesta, kuten aina - kiitokset. Omien suksieni pidoksi laitoin alle Startin tervapohjaista -3 ... 0^oC:n tervapohjaista ja päälle -6 ... -2 ^oC:n synteettistä. Minulla se kyllä piti. Luisto olikin sitten heikompaa. Pakkaskelin sininen oli jo lähtökohtaisesti väärä, mutta yleensä se on toiminut luotettavana yleisluistona. Huonoa luistoa valittelivat sellaisetkin, joilla varmasti oli oikeat aineet pohjissa.

Sen sijaan ladut pysyivät tällä kertaa ehjinä. Viikolla ollut suojakeli ja sen jälkeinen pakkanen taisivat auttaa. Puuroksi mennyt ladunkuvatus on vihoviimeinen hiihdettävä. Kuvassa ollaan vielä alkumatkassa: hyvävoimaisia hiihtäjiä saapuu noin yhdeksän kilometrin päässä lähdöstä juotavaa ja pikkupurtavaa tarjoavalle Messilän latuasemalle. Mehutäydennys on tarpeen, koska pian alkavat vaativat nousut kohti Tiirismaata.

Lyhyen matkan, 32 kilometrin, taittaminen ei pitäisi olla raskasta, mutta se vain oli. Huonoa harjoittelua ilman yhtäkään pidempää lenkkiä. Aikatavoitteeni saavutin, eikä se ollut edes vaikeaa. Nimittäin kolmen tunnin hiihtoajan ylittäminen. Olen innostunut parin vuoden jälkeen täyttelemään Reserviläisurheiluliiton kuntokorttia, jossa vähintään kolmen tunnin liikuntatuokiosta saa täydet kolme pistettä. Ei Lahteen saakka kannata lähteä kahden pisteen suoritusta hakemaan :-)

Tutkailin huvikseni hiihdon verkkosivuilta menneiden vuosien hiihtoaikojani. Koskaan en ole mennyt kovaa, mutta en läheskään aina tämänpäiväistäkään vauhtia. Kunto tai tahto ei taatusti ollut nyt taustalla, vaan ensiksi ehjä latu ja toiseksi sopivan tasavauhtisiin hiihtoletkoihin mukaan pääseminen.

Kuvia vuoden 2012 Finlandia-hiihdosta.

Ensi-Lumia

Ryhdyin matkapuhelimen käyttäjäksi sangen myöhään: vuodenvaihteessa 2001-2002. Siihen saakka lankapuhelin palveli hyvin ja palvelee edelleen. Mutta kännykkäkin on hyvä olla olemassa.

Matkapuhelimissa päätelaitteilla kikkailu on ollut "se juttu" melkein alusta saakka. Tietysti verkon muutokset huomioidaan, mutta usein ne tulevat näkyviksi päätelaitteiden kautta. Kuvassa ovat tähän saakka käyttämäni päätelaitteet.

Ensimmäinen kännykkäni oli Nokian 6250, vankka ja ergonomisesti erinomainen "raksapuhelin", joka muutti puhelinmaailmani juuri niin all-roundiksi kuin laitteen ulkonäköön kuului. Se mahtui Veturimuseon työhaalarin taskuun ja kulki puolisivistyneen näköisesti puvunhousujen vyölenkissä. Mutta ei se niin kestävä ollut kuin väitettiin.

Työmaalla sain syksyllä 2003 käyttöön 3310:n. Se on ominaisuuksiltaan vaatimaton peruspuhelin, jonka ergonomia kokoisekseen on kuitenkin yllättävän hyvä kompromissi erinomaisen näppäimistön ja käsittämättömän surkean ohjelmallisen käyttöliittymän välillä. Laite on edelleen päivittäisessä käytössäni.

6250:n fyysisen rikkoutumisen jälkeen hankin omaan käyttööni 5100:n. Kammottava näppäimistö, sikamaisen tyylitön ulkonäkö ja ylipäätään heikko ergonomia oli se hinta, jolla tuo - hyvin ymmärtämistäni syistä vähälle suosioille jäänyt laite - teki itsestään lähes loputtoman kestävän. Uitin ja rökitin 5100:aani monta kertaluokkaa pahemmissa paikoissa kuin 6250:aa, mutta se toimisi edelleen sikäli kuin sitä viitsisi käyttää.

Luovuin muovikapulasta loppuvuodesta 2007 lähinnä tekstiviestien kirjoittamisen hankaluuden takia ja hankin 5500:n. Se tuntui koko lailla samalta kuin Skoda oli Ladan jälkeen tuntunut alkuvuodesta. Metallikuorinen kaunis laite, jossa kaikki oli kohdallaan. S60-käyttöjärjestelmä tarjosi herkut toisen osapuolen toteuttamaan GPS-navigaattoriin saakka.

Nyt olen käyttänyt reilut kaksi viikkoa Lumia 800:aa. Se sopii hyvin käteen ja korvalle, hanskan kanssa tai ilman. Ergonomia lyö jopa ison 6250:n. Kosketusnäyttö toimii täydellisesti. Niinsanotuista älypuhelimista minulla oli ennen Lumiaa vain vähäinen kokemus puolisoni N97:n ja työmaalle hankittujen C6-mallien perusasetusten määrittämisen kautta, ja henkisesti vieroksuin monipuolisten mahdollisuuksien ja pelkkään kosketusnäyttöön perustuvan näppäimistön yhdistelmää. Parin viikon totuttelun jälkeen Lumian virtuaalinäppäimet eivät häviä 6250:lle tai 5500:lle.

Lumiaa on kehuttu nopeaksi muihin älypuhelinmalleihin verrattuna. En voi ottaa tähän kantaa, koska muista älymalleista ei kokemuksia ole. Mutta ei sitä hitaaksi voi sanoa verrattuna edellä mainittuihin peruspuhelimiin.

Kuten hyvin tiedetään, Lumian sisällä toimii Microsoftin Windows Phone -käyttöjärjestelmä. Rohkenen väittää, että käyttäjän näkökulmasta sillä ei ole juurikaan tekemistä tietokoneiden Windowsin kanssa. Lumian heikkous on itse asiassa Windows-yhteensopivuus. Microsoftin Zune-ohjelma on kovin kapea väylä verrattuna Nokia Suiten tarjoamaan Symbian-Windows-yhteistyöhön.

Lumia ei tunnu suostuvan tietokone-Windowsin modeemiksi. Tässä tehtävässä 5100 GPRS:llään ja 5500 EDGE:llään peittoavat sen. Tiedostojen siirto puhelimesta tietokoneeseen tai toisinpäin voi olla muodikkaan näköistä Zunella, mutta Zune tuntuu paatuneen Windows-käyttäjän näkökulmasta vielä epäloogisemmalta kuin Nokia Suite. Eikä Lumia asetu edes Windowsin massamuistilaitteeksi.

Toivottavasti joku korjaa luuloni, että Lumian viestinvastaanottoääniksi ei voisi ladata omia äänitiedostoja. Soittoääneksi olen onnistunut vaihtamaan VR:n vanhan kunnon linjaradion - tosin senkin Lumia suostui nielemään vasta MP3:ksi muutamisen jälkeen - mutta tekstiviestiääneksi en ole saanut 5500:ssa käyttämääni höyryveturien seis-vihellinopastetta.

Ohjelmistopuolesta älypuhelinmaailman ensikertalaisen on vaikea sanoa mitään. Outlook löytyy - kuten muukin Office - mutta käytän mieluummin Nokia Mailia. Lumian mukana päivittämäni puhelinliittymän ja sen mukana sätkivän postiohjelman myötä voisin sanoa päässeeni maistamaan TCP/IP-protokollapinon tarjoamaa ubiikkiutta: sähköposti kulkee vyökotelossa siinä missä se ennen kulki repussa. Jokohan Twitter-tilillekin pitäisi keksiä käyttöä?

Lumian kamerasta voi todeta, että se on kuin eri planeetalta 5500:n kameran kanssa. Silti pieni ja hento ote ei tee siitä kilpailijaa varsinaisille digikameroille, lukekoon linssin reunassa mitä vain.

Navigointi ja kartat vaikuttavat erinomaisilta maantiekäyttöön. Paikannus - täällä etelässä ainakin - toimii hämmästyttävän nopeasti. Maastoon mennään silti mieluummin Garminin tai vielä mieluummin maastokartan ja kompassin kanssa.

Lyhyesti: kaksiviikkoisen kokeilun jälkeen Lumia on ergonomisesti ja matkapuhelinominaisuuksiltaan loistava Windows-puhelin, jonka heikkous on lähes olematon käytännön Windows-yhteensopivuus.

Lumenvälttelyä, -katselua ja -kolausta

Kuluvana vuonna työmatkailuni on ollut vähäistä. Tänään olisi ollut tilaisuus lähteä Sastamalaan, mutta tyydyin osallistumaan Adobe Connectin ja kuulokemikrofonin kautta. Itseään voisi kehua ekoteosta. Veikkaan, että tiedonsiirtoyhteyden varrella palvelleet sähköiset laitteet polkivat hiili-, vesi-, formaldehydi-, homepöly- ja muita rumia jalanjälkiä sirommalla kengällä kuin yhden miehen pikkufarmariautoilu pöhryisillä pirkanmaalaisteillä. Varsinkin, kun hyvin valmisteltu ja johdettu kokous vei vain tunnin.

Kotimatkalla käveli vastaan kulmakunnan tunnettu lumenveistäjä. Vaihdettiin muutama sana ja veikkailtiin hankea olevan melkein kuin viime vuonna. Tämän talven veistokset eivät ole ihmishahmoja, vaan nyt eturinteessä on panssarivaunu. Lumenveistäjän tammikuussa runkotekeleensä äärellä lausuma "Täytyyhän taloyhtiössä panssarivaunu olla, kun kohta liitytään NATOon", saattoi olla poliittinen kommentti, jos sen sellaisena halusi ottaa. Yhtä kaikki, hyvin tehty ja sopivasta suunnasta pimeässä katsottuna jopa hämäävästi ideansa näköinen.

Kotipuuhana odottivat reippaat lumityöt. Postiauto oli sentään päässyt pihatien alkuun laatikolle saakka.

Sotkuisia pakkaspäiviä

Perjantaina pidin vapaapäivän, kun kalenteriruudut - syksyllä sattuneen jälkeen olen merkinnyt menot tunnollisesti myös paperimuotoiseen kalenteriin - olivat tyhjät ja kunnallisen virka- ja työehtosopimuksen edellyttämän koneellisen työajanseurannan laite oli näyttänyt 70 ylityötuntia. Aamuohjelmassa oli auton huoltokäynti Hämeenlinnassa. Piti tankata, mutta kotikylässä automaattiasema ei antanut enää alennusta ammattiliiton kortilla. Express-sana kun oli ilmestynyt mainoskylttiin. Iittalassa sitten tankkasin toisen ketjun automaatilla, josta harrastusjärjestön kortti lupasi alennuksen. Alennettunakin hinta oli sama kuin kotikylässä olisi ollut lähtöhinta, mutta eipähän valunut Putinin pussiin. Hämeen linnan kupeessa tankin olisi täyttänyt kolme ja Tiiriössä neljä senttiä pienemmällä litrahinnalla. Moottoritien läheisyys ei ole halpaa.

"Ei mitään kiirettä", sanoin jättäessäni auton huoltoon. Vietin leppoisaa aamupäivää ensin torin laidan kahvilassa ja siten kirjastossa. Viimeksimainitun ovella juuri ennen aukeamisaikaa oli kelpo jono. Poistokirjamyynti veti väkeä. Kirjastolta kävelin linnankasarmeille, autohuollon odottelun vakiopaikkaan Tykistömuseoon. Lipun ostaessani museovirkailija suositti kohta alkamassa olevaa puolidokumentaarista filmiä jatkosodan Ihantalan taisteluista. Kiitin ja sanoin nähneeni sen jo jokunen vuosi sitten. Koska taisin olla ainoa museovieras, sain valita tilalle toisen elokuvan. Edellisvuonna valmistunut, talvisodan saaristotaisteluista kertova "Viimeiseen mieheen" on samaa laatua kuin museon muutkin filmit. Pyrotekniikka jyrisee ja kuvaajat ovat Eisensteininsa, Kurosawansa ja TK-filminsä katsoneet, mutta toisaalta Neuvostoliiton ilmaherruutta ilmaistaan yhdellä pommikoneen ja kahdella hävittäjän (taidokkaasti rakennetuilla ja lennätetyllä) pienoismallilla, ja panssariylivoimaa kaikilla niillä puolellakymmenellä T-28:lla, jotka ovat museokäyttöön säästyneet. Filmin jälkeen oli vielä aikaa päiväkahvikupilliselle Sotilaskotiyhdistyksen ylläpitämässä museokahvilassa, kunnes huoltoliike ilmoitti auton olevan valmis.

Sotaisissa merkeissä meni lauantaikin. Aamulla Ilkka kyytiin, auton nokka kohti Kanta-Hämettä ja viranomaisvaltuuksien ohjaamana parkkiin varuskunta-alueen aidan sisäpuolelle. Panssarikillan jo talviseksi perinteeksi muodostuneessa Panssariseminaarissa kuultiin tänä vuonna Krauss-Maffei-Wegmannin siltajärjestelmistä, suomalaisten panssarisotilaiden kalusto-opiskelusta Neuvostoliitossa 1980-luvulla, maaliballistiikan tieteellisistä perusteista, jatkosodan surullisenkuuluisan BT-42-rynnäkkötykin kehityshistoriasta ja saman aikakauden Itä-Karjalan linnoitustöistä.

Viimeksimainittua aihetta esitelmöimään oli saatu nimekäs professori post-graduate-vahvistuksineen. He taisivat joutua kokemaan timeo hominem unius libri -tilanteen. Kenties sävähdyttämään aiottu aihe Itä-Karjalaan rakennetun PSS-linjan ainutlaatuisuudesta ammuttiin alas lukuisissa vankasti perustelluissa kommenttipuheenvuoroissa. Ja piippukin korjattiin putkeksi. Sääli, jos yhden historianhaaran harrastajille jäi käsitys, että ammattihistoriointi olisi pariin konkretiakokonaisuudestaan irti repäistyyn mutta yleiseen viitekehykseen sopivaan yksityiskohtaan perustuvaa väkinäistä linjanvetoa.

Ruokala, sittemmin muonituskeskus ja nykyään kuulemma Ravintola Ruben (lieneekö valtion tuottavuusohjelman myötä aivan oikea nimi vaiko vain uusi toisinto liki neljännesvuosisata sitten käytetystä Panssariprikaatin Soittoruokalasta ja sen arvatenkin lukuisista edeltäjistä ja seuraajista) tarjosi lauantaipäivänä perunoita, murukastia, salaattia ja säilykepunajuuria.

Panssarikillan hyvin varustettu myyntipiste loi miltei akateemisen vartin iltapäivän luennoille. Omaksi kotiinviemiseksi jäi viime vuoden lopulla ilmestynyt J. Paulaharjun rautatietykkikirja.

Vaalipäivän aatonaattona

Vastuuntuntoisen bloggaajan olisi pitänyt jo aikaa sitten kirjoittaa harkittu mielipideteksti presidentinvaaleista ja suosikki- tai inhokkiehdokkaistaan. Puoluepoliittisesti sitoutumattomana ja eri vaaleissa milloin mitäkin väriä tunnustavaa äänestäneenä voinen harkitsemattomasti kertoa, että ainakin yksi siirtymä Väyrysen puolelta Haaviston taakse tulee vaalipäivänä tapahtumaan. Hyviä puolia on Niinistölläkin, kuten oli myös kaikilla ensimmäisellä kierroksella mukana olleilla ehdokkailla. Jos aikoo äänestää niin, että ääni lasketaan, on yksi valittava.

Haaviston kannatushypeä on ollut ihan hauska seurata sekä fyysisen että henkisen etäisyyden päästä. Olen varma siitä, että jos hän tulisi valituksi tavoittelemaansa virkaan, huuma kääntyisi melko pian pettymykseksi. Niin kävi Obaman kanssa Yhdysvalloissa ja Halosen kanssa Suomessa. Molemmilta odotettiin jotakin ihmistä suurempaa - siitä yksinkertaisesta syystä, että he jonkin presidentin virkaan täysin liittymättömän mutta monen mielestä ihmistä suuresti määrittävän ominaisuutensa takia poikkesivat edeltäjistään. Ja molempien teot jäivät sangen vähäisiksi - tavallisen ihmisen kokoisiksi - moniin edeltäjiinsä verrattuna. En millään jaksa uskoa, että Haavisto kykenisi enempään, vaikka sympaattisuudessa pesee Obamat ja Haloset mennen tullen.

Erityisen kiinnostuneena olen lueskellut Maaseudun Tulevaisuuden mielipidepalstaa, koska siellä purkaa sydäntään se taajamien ulkopuolella asuva joukko, joiden mielestä valinta on tehtävä kahdesta enemmän tai vähemmän kelvottomasta vaihtoehdosta. Karkeasti yleistäen toisen aatteellinen arvomaailma koetaan omemmaksi, toisen taas uskotaan kannattavan maaseutumyönteisempää käytännön politiikkaa. Vaikka asia ei kuulu presidentin toimivaltaan, on maltillisuus kuntien asemaa koskevissa kysymyksissä se syy, josta hain itselleni poliittisia perusteita omaa valintaa tehdessäni. Muut syyt menevät sitten fiilispohjalta.

Kaksi asiaa Haaviston vastaisissa kirjoituksissa on pannut miettimään. Ensiksi näin kvasiaktiivisen reserviläisen näkökulmasta katsottuna: uskovatko jotkut aivan todella, että korkea reservin sotilasarvo eroaisi ratkaisevasti siviilipalvelusmiehen statuksesta, mitä tulee valmiuksiin toimia Puolustusvoimain ylipäällikkönä rauhan aikana? Ylipäällikön ratkaistavat asiat ovat luonteeltaan mitä suurimmassa määrin strategisia, mikä meidän yhteiskunta- ja oikeusjärjestyksessämme tarkoittaa lähinnä ulkosuhteita ja jossain määrin yhteiskuntapolitiikkaa ja sitä kautta kansakunnan resurssien hallintaa. Sillä ei ole oikeastaan mitään tekemistä taktisen, saati useimpien reservin johtajien oman alueen eli taisteluteknisen, osaamisen kanssa. Hyvä komppanianpäällikkö tai pataljoonaupseeri ei automaattisesti tarkoita hyvää ylipäällikköä tai presidenttiä, eikä päinvastoin. Edellytetäänkö kunnanjohtajalta lääkärin, sairaanhoitajan tai lähihoitajan pätevyyttä, koska perusterveydenhuolto kuuluu kuntien lakisääteiseen toimialaan? Tai pitääkö yläkoulun rehtorin olla myös historianopettaja, koska historia kuuluu perusopetuksen opetussuunnitelmaan?

Toinen hämmästykseni aihe liittyy joidenkin kristillisten piirien näkemyksiin. Muistan hyvin, miten lähes 20 vuotta sitten mustana hevosena presidenttipeliin tullut Ahtisaari sai pari kourallista lisäkannatusta vastaamalla jossakin haastattelussa "uskovansa kirkon oppeihin". Silloin pidin lausetta käsittämättömän hölmönä niinkin ajattelevaisen miehen suusta, mutta jälkeenpäin olen tajunnut, että se jos mikä osoitti poliittista pelisilmää. Viime viikkoina en taas vaihteeksi ole ymmärtänyt sitä, miten yhdessä henkilökohtaisessa asiassa Raamatun opetusten vastaisesti elävää Haavistoa yleisesti pidetään vähemmän kristillisenä ehdokkaana, vaikka hänen ajamansa yhteiskunnallinen sanoma - joka käsittääkseni liittyy presidentin virkatehtäviin enemmän kuin yksityiselämä - on kaikki ehdokkaat huomioiden ollut lähimpänä (kanonisten) evankeliumien varsinaista sisältöä. Tässä kohden Niinistö on viisas pelimies ahtisaarimaisella "uskon kirkon oppeihin" -patenttiratkaisullaan.

Haluttiin tai ei, nykypresidentin henkilökohtainen on poliittista, ja tähän liittyy Haaviston akilleenkantapää. Koulumiehenä minun on vaikea sulattaa sitä roolimallia, jonka opintonsa kesken jättänyt kannattajilleen antaa. Haavisto on menestynyt hyvin ilman tutkintopapereita apunaan luontaiset ja opitut kykynsä, suhdeverkostonsa - ja ikäluokkansa, jonka piirissä tiedekuntaan saakka opinpolkuaan tarponut ylioppilas oli vielä jotakin muuta kuin pudokas. Omassakin ikäluokassani on hyvin pärjääviä ilman muodollista koulutusta tai haavistomaisia poliittisia meriittejä. Mutta houkuttaisiko Haavisto maan isänä nykyistäkin useamman nuoren heittäytymään pelkän elämänkoulun oppiin ymmärtämättä eroa oman elämän todennäköisyyksien ja poikkeusyksilön välillä? Se tosin ei olisi Haaviston synti vaan fanijoukon oma vika.

Valittiin kumpi tahansa, ei tulevina vuosina varmasti löydy syytä olla pettymättä presidenttiin. Mutta itsepähän itseään tyrkyttävät kansakunnan sijaiskärsijän tehtävään.

Pakkaspäivän työmatka-autoilua

Niin julkista liikennettä kuin suosinkin, työmatka toiselle puolelle maakuntaa piti tänään tehdä omalla autolla. Muuten olisi mennyt koko työpäivä eikä riittänytkään.

Kaupungintalon kollegan kanssa päätettiin tehdä logistinen järkiratkaisu ja mennä yhdellä autolla. Kolmostietä matka taittui reilusti ennakoitua nopeammin. Syystä tai toisesta minulle on jäänyt muistikuva, että lapsuudessa olisi usein ajeltu tuolla suunnalla. En tosin pysty kiinnittämään muistikuvaani kuin pariin kolmeen reissuun. Useimmat matkat kun suuntautuivat itään päin. Johtuisiko siitä, että Ylöjärven televisiotornin vilkkuvalo oli kerrostalon ylimmässä kerroksessa monena iltana viimeinen katsahdus ulos ennen nukkumaanmenoa. Tai muistikuvasta, miten hassulta näytti tehtaan katolla tuttu pakastepussilogo tien päältä katsottuna ne pari kertaa ohi mennessä.

Tehdas oli vielä pystyssä ja logokin katolla - tuli huomattua, kun eksyimme huolimatta kotona tulostetusta Google-kartasta. Ajettiin parkkiin ja turvauduin ensimmäistä kertaa elämässäni autonavigaattorinkorvikkeeseen. Minulla on ollut jo pitkään uskollisen S60-alustaisen matkapuhelimen kaverina GPS-vastaanotin ja puhelimessa asennettuna vanha Navicoren ohjelmisto. Kartat olivat kuuden vuoden takaa, mutta perille löydettiin heti.

Paluumatkalla keskusteltiin Lapin matkoista. Luulin pääseväni hämmästyttämään lentokoneenhylkybongailulla. Siihen saakka, kun matkatoveri kertoi sukellusreissuistaan Tirpitzin jäänteillä.