Kuntopinssi

Illalla reserviläisyhdistyksen kokouksessa sain täydennystä pinssikokoelmiin: Reserviläisurheiluliiton kuntomerkin. Sellaisen, ykkösluokankin, saa varsin helposti. Kuntoilijoiden omaan rehellisyyteen luottavien sääntöjen mukaan pitää kerätä vuoden aikana puolentoistasataa suorituspistettä, ja yhden pisteen saa jo puolen tunnin hikiliikunnasta, puolestatoista tunnista kaksi ja kolmesta tunnista kolme pistettä. Pisteitä kerätään joko paperille tai web-palveluun, ja maakunnallisen reserviläispiirin esityksestä liitto myöntää erivärisiä pinssejä pisteitä tarpeeksi saavuttaneille.

Täkäläisen reserviläisyhdistyksen johtokunta heräsi reilu vuosi sitten silloisen vielä tulevan Puolustusvoimien komentajan melkoisen suorasanaisesti ilmaisemaan huoleen kansakunnan terveydentilasta. Taisi joku mittailla omankin vartalonsa horisontaaliulottuvuuksia. Erilaisia kuntokisoja pisteiden keruun merkeissä oli pidetty vuosia, ja korkeimmat suorituspisteet veivät talvisodan veteraanit (sic!) jatkosodan veteraanien (sic) seuratessa hopeasijoilla. Nuorempia tai edes keski-ikäisiä asia ei juuri kiinnostanut. Harvalukuinen tosissaan treenaavien joukko toki kävi lajinsa kilpailuissa tai juoksi maratonejaan, mutta suuri enemmistö oli passiivista – harrastetoiminnan tarkoituksen huomioon ottaen häpeällisen passiivista. Johtokunta teki sinänsä kekseliään päätöksen panna liikuntaporkkanaksi Reserviläisurheiluliiton kuntomerkit. Nimittäin harakan jälkeen reserviläisaktiivi on luomakunnan eniten kiitävän perään oleva eläin. Mutta se oli väärin oletettu. Kokonaista neljä kuntokorttia palautui vuoden päätyttyä, ja niistäkin puolet ikään kuin esimerkkivelvoitteina meiltä idean takana olleilta johtokunnan jäseniltä.

Sotaväessä alun kolmattakymmentä vuotta sitten oli varusmiehillä kuntomerkkejä, jotka kiinnitettiin harmaan lomapuvun rintapieleen. Ilmeisesti niitä on käytössä edelleenkin. Ne olivat reserviläispinssejä näyttävämpiä ainakin silloin. Kuva-aiheena oli reppua kantava sotilas. Niitä, eri luokkaisia, saatiin lähinnä cooperintestin ja lihaskuntotestien perusteella. Omani oli kakkosluokkaa. Jotkut urheilijapojat eivät pitäneet sellaista minään ja jättivät oman merkkinsä käyttämättä, jos jostakin syystä eivät sattuneet ykkösluokan tuloksia testitilaisuuksissa saamaan. Minä kuuluin siihen harmaaseen enemmistömassaan, joka kehtasi koristaa rintapieltään himmeämmälläkin pinssillä. Mutta onnistuinpa siis korottamaan kuntomerkkiluokkaani vielä näin reserviläisenä. En väitä, että nyt nelikymppisenä olisin paremmassa kunnossa kuin armeija-aikana 18-19-vuotiaana – tosin en kai ratkaisevasti huonommassakaan. Jossakin tatamilla vääntämisen kaltaisessa anaerobista aluetta sivuavassa toiminnassa takuulla häviäisin silloiselle itselleni. Toisaalta hiukan pitempikestoiset lenkit luultavasti menevät nyt kevyemmin.

Johtuneeko siitä, että kun lapsuudessani ja nuoruudessani 1970-80-luvuilla kilpaurheilu oli vielä kunniassaan koulun maitokannukisoista alkaen, enkä koskaan ollut kisoissa mukana tai ainakaan niitä voittamassa, on kaikenlaisia epävirallisia pinssejä myöhemmin ollut mukava keräillä. Tunnustanpa säästäväni myös Finlandia-hiihtojen sun muiden laturetkien osallistujamitalit. Vakavammin ottaen olen ollut huomaavinani, että tällainen itse suosimani jokseenkin tavoitteeton kuntoliikunta ei ole niin suosittua kuin sen muistan aikuisten keskuudessa olleen ainakin vielä 1980-luvulla. Kilpaurheilijoita voi nykyään olla vähemmän kuin ennen, mutta sen sijaan tavoitteena pitää olla maratonin juokseminen tai Kilimandjaron valloitus. Toinen vaihtoehto on pysyä sohvalla. Mikään siinä välissä ei ole mitään? Toisaalta joukkuepeleissä lienee aika vahva puulaakikulttuuri. Mutta minun kaltaiselleni, joka ei ole liikunnallisesti hyvä missään, karttaa joukkuelajeja ja jolla ei ole maininnanarvoisiin suorituksiin johdattavaa kunnianhimoa, sopii vaikka suoritusrastien keräileminen. Jos siitä joku haluaa joskus pinssin antaa, niin kiitoksella se otetaan vastaan.