Alastalon salissa

Pääsiäisen pyhinä sain loppuun "Alastalon salissa" -luku-urakkani. Kaksiosainen, yli 800-sivuinen teos ei ole ehkä helpoimmin sulavaa luettavaa. Mutta lukemisen arvoinen se oli.

Volter Kilven vuonna 1933 valmistunut kirja kuvaa yhden syksyisen iltapäivän tapahtumia saaristopitäjän talollisten ja muiden varakkaiden kokoontuessa keskustelemaan yhteisen laivayhtiön, vai pitäisikö sanoa laivaosuuskunnan, perustamisesta. Eletään ilmeisesti 1860-lukua, purjelaivojen valtakautta. Edellisen vuosikymmenen Krimin sota pelättyine "engelsmanneineen" vilahtaa silloin tällöin esiin merenkulkijoiden muisteluissa. Rautatielaitos on niin alkutekijöissään, että sen vientikuljetuksia itään suuntaava vaikutus ei ole ehtinyt edes kaukaisena tulevaisuudenhuolena laivanvarustajaisäntien ja kipparien mieliin.

Tarkoituksena on rakentaa parkki, suurempi alus kuin pitäjässä tähän saakka on ollut, ja ansaita rahtia kuljettamalla hyvät voitot mukaan lähteville sijoittajille. Puuhamiehenä toimii pienemmillä aluksilla jo pitkään menestyksekästä liiketoimintaa harjoittanut Alastalon isäntä Herman Mattson. Hän on saanut jo edeltäkäsin puhuttua mukaan niin naapurinsa ja purjehduskumppaninsa Härkäniemen vanhapoikaisännän kuin pitäjän suurimman tilan isännän Efram Langholman. Toinen pienemmillä laivoilla pitkään seilannut, Pukkilan talon isäntä Petter Pihlman sinnittelee alkuvaiheessa vastarannankiiskenä, lähinnä kateudesta, kun Alastalon isäntä saa paistatella ison hankkeen nokkamiehenä. Sivummalla henkilökuvissa ovat Krooklan varakas mutta saituuteen saakka pidättyväinen isäntä, puheliaisuuttaan lautamiehen arvokkuudella milloin onnistuneemmin, milloin epäonnistuneemmin verhoamaan pyrkivä Lahdenperän isäntä ja monta muuta.

Tunnettua on, että kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään. Edellisviikolla jossakin radiohaastattelussa esiintyi kirjallisuudentuntija, joka määritteli Alastalon salissa suunnilleen sanoilla: "Miehet kokoontuvat suunnittelemaan parkin rakentamista ja päättävät rakentaa sen, joskin Pukkila aluksi vähän vastustelee." Yhtä lailla voisi sanoa kirjan olevan kuvausta sivistyneestä tavasta tupakoida ja juoda rommia. Karkeat yksinkertaistukset kertovat lähinnä siitä, miten nykypäivälle ominaiset "one-linerit" hävittävät oikeastaan kaiken asiasisällön lapsellisessa pyrkimyksessään nasevuuteen. Koska Alastalossa on koolla keski-ikäisiä miehiä, jotka ovat nähneet maailmaa laajalti kotipitäjän ulkopuolellakin ja joilla itse kullakin on talollisen tai merikapteenin sosiaaliseen asemaan kuuluvaa oppia ja sivistystä edes pintaripaukselta, kerrotaan väliin pitkiä tarinoita. Alastalon salissa salakuljetetaan Oolannin sodan aikana sokeria Tukholmasta ohi englantilaisten sotalaivojen ja huijataan oman maan tuliviranomaisiakin juottamalla nämä lastin purkamisen ajaksi tajuttomaan tilaan. Tai muistellaan, miten närpiöläinen Ville pani kaiken omaisuutensa ja sen päälle vielä ison velan kiinni uuteen laivaan ja pestasi kapteeniksi rippikoulutoverinsa. Laiva seilasi maailman merillä seitsemän vuotta, eikä kapteeni ilmoittanut matkoistaan mitään. Kunnes sitten laiva saapui kotisatamaan loppuun kuluneena mutta valtaisat rahtituotot kassa-arkuissaaan ja päällepäätteeksi täysi lasti kahvia ruumassaan, ja Villestä tuli kahdentoista aluksen kauppalaivaston omistaja.

Kirjan tekstiä on sanottu tajunnanvirraksi, joka kuvaa yksityiskohtaisesti kunkin isännän ja vähän Alastalon uuteran ja arvonsa tuntevan Eevastiina-emännänkin ajatuksia kaikkine sivupolkuineen. Härkäniemen enemmän tai vähemmän syvällisiä pohdiskeluja ja Pukkilan Pihlmanin kiukkuista kademieltä kuvataankin varsinkin alkupuolella näin. Enemmälti Kilpi vuodattaa pitkiä, kappaleen mittaisia virkkeitään yleisten tapahtumien ja tunnelmien kuvailussa. Kun parhaat tarinat on kerrottu ja häiritsevä hiljaisuus laskeutunut, kuvaa Kilpi sen alkuun hieman väkinäistä rikkoutumista näin:

Tämän jälkeen, kun pato oli avattu, oli äänenpito luonnollinen asia pöydän edustoilla ja luvallinen teko vakaisemmankin harkinnan palanpainikkeeksi, niinkuin yskiminen talvikirkossa sen jälkeen kun joku rohkeampi ensiksi on tehnyt alun ja ryäissyt kurkkuansa ja muutkin kaiken alkukankeuden ja muun hartauden ja kakisemisen jälkeen uskaltavat noudattaa esimerkkiä ja yksinäinen ensin itäparvelta niiskahtaa pidätetymmin ja toinen länsiparvelta jo kileämmin ja senjälkeen tropissa ja yksitellen kuin raesateen ropsumilta tai kattilapaikkurin nakomilta paukutellaan pitkin kirkkoa neljän ristihaaran kaikilla kulmilla kuin vaimoväen penkeissä, oli siis Lahdenperän suunavauksen jälkeen riukupuu salissa pudotettu sanapuheen veräjiltä ja kellä kyntöparilla hyvänsä tie edessä jutun kesantosaroille vaonpäätä puskemaan.

Siinä, yhdessä virkkeessä, päästään syksyisestä salista talviseen kirkkoon ja takaisin. Eikä virke ole edes pitkä kilpiläiseksi.

Kilveltä kerrotaan kysytyn, kenelle kirja on tarkoitettu ja hänen vastanneen: "Tuleville suomalaisille lukijapolville". Jos anekdootti pitää paikkansa ja jos luotetaan Helsingin Sanomien parinkymmenen vuoden takaiseen yleisöraadin tulokseen, jonka mukaan kyseessä olisi siihen saakka paras suomalainen romaani, on kirja löytänyt arvostuksensa vasta postmodernissa yhteiskunnassa.

Rohkenen arvella, että monen kohdalla Alastalon salista pitämisessä on hiukan samaa kuin progressiivisesta rockista pitämisessä. Se tuntuu vaikuttavalta, vaikka sitä ei aina oikein ymmärtäisikään. Siispä sen pitää olla hienoa ja erityisen hienoa on sanoa pitävänsä siitä. Itse en nostaisi Alastalon salia lähellekään – tämän ystävä lienen tarpeeksi monta kertaa kertonut olevani – vaikkapa Linnan Pohjantähteä, en edes Tuntematonta, en moniakaan Waltareita tai edes joitakin vähäisempiäkään. Mutta ei se huono teos ole, ei sinnepäinkään. Se on hyvä, ja sillä on tarkoituksensa.

Alastalon salia on sanottu myös yhteiskuntakuvaukseksi. Varmasti se on sellainenkin – varakkaan talonpoikaissäädyn persous muotoseikkojen tarkalle noudattamiselle tulee ainakin tutuksi. Ja loppuun on – kirjan yleisen tempon huomioiden jopa hätäilevän tuntuisesti – ahdettu kaksi yhteiskunnallisiinkin oloihin viittaavaa ajankuvaa. Ensin Pukkilan isäntä päätyy katumaan nuoruutensa harha-askelia, kun tunnustamattomaksi jääneestä Janne-pojasta on tullut mahtavan Alastalon luottomies ja parkkilaivan omistaja siinä, missä oma Evald-poika on kyllä tunnollinen ja kunnollinen mutta jokseenkin saamaton. Viimeisillä sivuilla vanha maailma ikiaikaisten tilustensa rajoihin jääneen Langholman Eframin hahmossa tunnustaa mielessään parempansa, kun uutta aikaa edustava Alastalo, jolle Tukholmat, Lübeckit ja Hullit ovat vasta porstuoita. hakee kaapistaan mahtinsa merkiksi vielä komeamman piipun kuin Langholmalla on itsellään.

En ole kirjallisuudentuntija, mutta rohkenen väittää, että Alastalon salia ei pitäisi katsella niinkään länsimaisen modernin kirjallisuuden, James Joycen ja vastaavien, rinnalla vaan mieluummin osana aikansa suomalaista kulttuurikysymystä. Suomen itsenäistymisen aikoihin Kilpi kirjoitti kulttuuripamfletin "Kansallista itsetutkiskelua", jossa hän paljastaa esikuvansa:

Että kielemme kuitenkin tällaiseen välittömään, sisältä hehkutettuun tunne-ilmaisuunkin voi puhjeta ja tulistua, kun vaan kielenkäyttäjällä on rinnassaan ja mielessään ahjo tämän tulen irtipäästämiseen ja esillelietsomiseen, sen todistaa Aleksis Kiven runous, jonka ihanuuden hurma ja näkemyksellinen mahti juuri on tässä sanarunouden tunnetäydessä, väkevässä välittömyydessä.

Kilven tekstiä lukiessa mieli tuskin välttyy muistamasta koulussa pakkoluetettuja - miksei vapaaehtoisestikin tutkittuja - Kiven klassikkoja. Aleksis oli tärkeä peruskivi siinä nuoren kansakunnan syntyvaiheessa, jossa todellakin näkee jo koittavan kansallisen sivistyskevään ensi enteitä: Suomessakin ovat mielet sulamassa, itsetiedottomuuden jähmettynyt talvi on väistymässä. Jo loiskahtaa tuolla täällä jään kahleista vapaana aalto, jo vilkahtelee mielien roudan keskeltäkin yksilöllisen elämännäkemyksen kirkas, herännyt, itsenäisesti tähyävä ja tutkiva katse. Kuin kiurun lupaavana liverryksenä kohoo tuolta täältä paljastuvien nurmipälvien yltä yksilöllisen elämänkatsomuksen sula, kirkas äänensoitto. Ja yhä kuoroisammaksi käy tämä soitto, yhä uusilta ilman pieliltä tavoittaa tarkkaava korva tämän heräävän, hopeanheleän laulun. Jopa viillettää tuolla täällä ilmojen sinistyvää, kesäistyvää kantta armas pääskykin, jo pilkistää kukkasen kirkas silmä viheriöityvien nurmien kaiteilta. (Kilpi 1917).

Kilpi kaiketi itse halusi olla aallon harjalla ja livertää lupaavasti kiuruna. Ehkäpä hän ajatteli, että ole sinä Aleksis kuin Aleksanteri ja ole sinä Kivi kuin paasi ja kallio ja Mooseksen kaksi kivitaulua ja kaikki niiden puustaavit päälle, enkä minä sitä kiellä, että sinä priimas olisit ja sanan kylvössä ensimmäinen kun Suomen kieltä ja Suomen kansaa on ulos tuotu ja kirjoihin saatettu, mutta sinä olet Aleksis ja sinä pysyt Kivenä ja paikallasi siellä, missä sätkytellen henkiriepusi heitit kurjassa torpassa kivisten peltojen laitamilla, enkä minä sitä sano, ettenkö sinulle knupissani hattua nostaisi ja knupiltanikin sen nostaisin, jos Jumala sinut sieltä tänne laskisi täällä heimosi parissa tervehtimässä käymään, mutta sinä olit silloin ja minä olen nyt ja vielä vähän aikaa edestpäin tästä ja minulla ovat, ei kiviset pellot, vaan meri ja sen takana valtameri ja minulla on, ei Impivaara, vaan ensin Tukholma ja sitten Trawen suu ja sitten Biscaya ja minulla on ei nälkäinen vatsa ja lemmot ja hiidet vaan toti palanpainikkeeksi ja oleminen niin kuin kristityn olla pitää – en minä sitä kunniaa sinulta pois ota, että olit ensimmäinen suomen kielellä ja ensimmäinen olit kansan mielellä, mutta ei ensimmäinen aina ole paras ja miten voisi ollakaan, koska siten sen perästä tulisi huonompaa mikä ei käy laatuun ja järjestykseen ja vaikka on ensimmäinen aina ensimmäinen niin sitä parempi on aina sitä parempi niinkuin on sanankäytössä teräksinen Kilpi jalompi paasista Kiveä.

Tai sitten on se hämympi vaihtoehto. Kyllästyminen siihen suomalaisuuteen, joka vielä itsenäistymisen vuosina näytti aallolta ja kuulosti kiurulta. Kostoksi sille Aleksis-kelmille, joka niihin aatoksiin oli johdattanut, pantiin ranttaliksi ja loppuunkirjoitettiin kiviläinen kieli, jotta tulevaisuudessa ei enää kukaan siihen erehtyisi.