Valokuvatorstain kevät

Osallistuminen valokuvatorstaihin sallittakoon hiukan myöhässä. Kevään juhlan kun vietetään vasta tänään.



Sima käytettiin ja Tamppi ostettiin viikolla, perunasalaatti tehtiin eilen ja keinu laitettiin pihaan tänään. Sopii vapun tulla.

Iloista vappua kaikille lukijoille!

Porarin näköisiä miehiä sietää varoa

Täällä päin ei kovin usein näe poliisiautoja hälytysajossa. Työreissussa sellainen tuli vastaan. Kellonajan perusteella asia liittyi ilmeisesti ammuskelutapaukseen. Viialassa on tunnetusti välillä kova meno.

Paikallisradiouutisten – kaupalliset paikallisradiot täyttivät muuten tänään neljännesvuosisadan - Vilppulan työmaalta kertoma juttu vasta veijaritarina oli. Mutta Aamulehti veti uutisointinsa vielä paremmaksi. Nyt Pohjois-Häme pähkäilee, miltä porari näyttää.

Rautatieharrasteen arkea ja juhlaa

Veturitallin talkookauden avajaispäivä ei suurta osallistujamäärää kerännyt. Turhan viileää ja paljon päällekkäisiä menoja. Pienesineistöä siirreltiin museosuunnitelman mukaan ja pari talven jälkeen avatun vesijohdon paljastamaa käyttöikänsä päähän tullutta tiivistettä uusittiin.

Iltapäivällä päästiin naapurikylään yhdistystoverin vuosipäiväjuhliin. Erinomainen tunnelma ja erinomaiset tarjoilut. Boolikin virtasi, ihailua herättäneessä astiassa ylös ja sitten taas alas lasiin, jos joku sellaisen alle pani. Aika vähille taisi kulutus meidän joukkomme osalta jäädä. Vielä kerran kiitokset tyylikkäistä juhlista ja onnittelut päivänsankarille!

Yliannostus sosiaalista mediaa

Aulangolla vietettiin jo kaksikymmenvuotisia perinteitä kantavia kesäyliopiston järjestämiä ITK-päiviä. Löysin tapahtuman vasta kaksi vuotta sitten, kun tamperelaiset raahasivat sinne esitelmöimään. Sittemmin olen ollut mukana niinkuin pääosa muistakin osallistujista, oman työnantajan piikkiin osana yleisöä.

Lähdin matkaan polkupyörällä, mutta vaihdoin teräspyörin kotikylän rautatieasemalla. Ensiksi suunta pohjoiseen ja junanvaihto Tampereella, kun sille suunnallekin oli junanvaihdon välissä hoidettavaa asiaa. Pieni koukkaushan tuo oli verrattuna vaikkapa kiskoliikenteen harrastepiireissä edelleen hyvin muistettuun pikareittiin Helsingistä Lohjalle Toijalan kautta.

ITK:ssa puhuttiin paljon sosiaalisesta mediasta. Kuten Dicole Oy:n nokkamies kysyi, voiko olla olemassa epäsosiaalista mediaa. Olisin valmis upottamaan koko "sosiaalinen media" -käsiteparin otinsangalliseen vesisankoämpäriin yhdessä CD-levyjen kanssa, koska jo jälkimmäinen osa "media" sisältää vuorovaikutuksen. Media on monikkomuoto latinan toisen deklinaation neutrisukuisesta substantiivista medium, -i, joka vaikkapa A. V. Strengin perusteellisen latinalais-suomalaisen sanakirjan mukaan tarkoittaa monenlaisia asioita keskivälistä julkisuuden ja yhteisen hyvän kautta aina julkiseen tiehen. Sosiaalisen kantasana, ensimmäisen deklinaation feminiininen socia, -ae tai vastaava toisen deklinaation maskuliinisukuinen socius, -ipuolestaan voi olla vaikkapa osallinen eli niinikään välissäoleva tai liittolainen eli yhteisen hyvän edistäjä.

Se sanoilla saivartelusta. IBM:n esitelmöijä puhui siitä, miten Web 2.0 – mitä se sitten olikin (itse kadotin konkreettisen idean kai jo joskus ennen viime vuosikymmenen puoltaväliä, kun sinänsä varsin ymmärrettävän web service -konseptin rinnalla ryhdyttiin puhumaan ylihienoilla käsitteillä) – muuntuu muotoon Web² tai "Smarter planet". Perusajatus on jälleen mitä ymmärrettävin. Siinä, missä Web 2.0 on ollut bloggaamista ja naamatuntulkintaa tai parhaimmillaankin reaaliaikaista visertelyä, Web² valjastaa käyttöön erilaisiin päätelaitteisiin integroidut sensorit kameroista satelliittipaikantimiin ja sykemittareista mikrofoneihin. Esimerkiksi jos suomalaisten hälytysten urkkiminen Tilannehuoneessa tai junien kulkutietojen tutkiminen on Web 2.0:aa, niin kulkuneuvoihin sijoitettuihin radioteitse välitettäviin tunnisteisiin pohjautuva merenkulun seuranta Marinetrafficissa tai tutkaan tuijottelu Flightradarissa ovat Web²:ta.

Verkon ja havainnollisten käyttöliittymien kautta tietoa välittäviä sensoreita on jo pitkään käytetty tuotannollisessa toiminnassa navetoista tehtaisiin. Mullistava uutuus tästä näyttää tulleen siinä vaiheessa, kun trendinhaistelijoiden etujoukko on ehtinyt maatalonisäntien ja tehtaantyöläisten saappaanjälkiin.

Sensorin kantasana on muuten kolmannen deklinaation maskuliinisukuinen substantiivi censor, -is. Sensorit, historiallisen lausuntatavan mukaan oikeammin kensorit, olivat määräajaksi valittuja korkeita virkamiehiä, jotka määräsivät veroista ja valvoivat hyvien tapojen noudattamista. Web², vestigia terrent?

Salaliittoteoriat sikseen. Bloggaaminen on varmasti vanhanaikainen tapa osallistua vesisankoämpärin kantamiseen. Se on vähän kuin pumppusuutindieselautolla ajaminen. Ei muodikasta, mutta helppoa, koeteltua ja toimintavarmaa.

Sinisten junien päivä

Työmatkailua ei ole tullut harjoitettua pariin kuukauteen, ellei risteilyä saman kaupungin ammattikoulun, lukion ja ammattikorkeakoulun välillä lasketa. Vaihtelu virkistää, kun työpäivä meni vaihteeksi Turussa. Tarkemmin sanottuna Kärsämäessä aivan Toijalan radan varressa. Aiheena oli tutkintotoimikunnan kokous ja paikkana teollisuuslaitoksesta saneerattu aikuiskoulutuskeskuksen kiinteistö. Olen tainnut käydä siellä vain kerran tätä ennen.

Aamupikajuna P 904:ää odotellessa "Jalmari" ja "Lina" palailivat yötöistä. Kaksikko on melko säännöllisesti ajellut kotipihan ohi kohti Turkua samaan aikaan, kun käymme yöpuulle. Loimaan paikkeilla satoi reilusti lunta. Pitkän talven jälkeen valkoinen maisema ei oudoksuttanut. Turun asemalla Tve4-veturi siirteli vaunuja. "Keltiäistä" olen nähnyt liikenteessä enää harvakseltaan. Valokuvaamista ajatellen autoja ja muita näköesteitä oli liikaa. Sillalle päästyäni näköala olisi riittänyt, mutta veturi oli ehtinyt zoomin ulottumattomiin.

Aikaa oli runsaasti ja keli sateeton, joten päätin kävellä asemalta Kärsämäkeen. Aikataulu olisi sallinut vaikka poikkeamisen radan vastakkaisella puolella Koroistenniemen piispanlinnan ja tuomiokirkon paikalla, mutta siinä tapauksessa olisi pitänyt jo kotona varustautua maastokelpoisemmilla kengillä. Radan ylittäminen vapaavalintaisista kohdista tuntui olevan paikallinen jalankulkijoiden tapa. Paikka täytyisi käydä katsastamassa, kun vain saisi aikaiseksi. Mikäpä estäisi jonakin kesäisenä pyhäaamuna keittämästä kahvia termospulloon, hyppäämästä P 904:n kyytiin ja tekemällä sinne pientä patikkaretkeä. Jos ei viipyisi niemellä kauaa, ehtisi vaikka kirkonmenoihin nykyiseen tuomiokirkkoon.

Kokouksen jälkeen harkitsin käväistä katsomassa viime kuun alussa julkisuudessa paistatellutta Myllysiltaa, mutta Veijon asemalle tarjoama kyyti sattui parahiksi pikajuna P 921:n lähtöaikaan.

Huomenna työmatkailu vanhoissa kaupungeissa jatkuu. Vuorossa on Hämeenlinna.

Valokuvatorstain pulloteema

Tällä viikolla Valokuvatorstai-blogissa viikon kuva-aiheena on jatkaa tästä:

Jatketaan siis pulloteemalla. Siniset koristavat kotikuistin ikkunoita.

C 555 6003.01 käsisekoitus BK1 760, LA2 600, RE1 2320

Otsikossa pitäisi olla yksi veturinvihreän maalin kaava. Tosin kyseessä on sellainen tuote, joka ei liituuntumatta kestäne kovin kauaa sään armoilla. Tämä muistomerkki kaipaa ylleen jotain muuta kuin Miranolia. Ammattikoulun pensselisetien – ja erityisesti pensselitätien, pintakäsittelyala kun on jo kauan ollut tyttöjen kansoittama – pitäisi aloittaa työ pikapuoliin. Viime päivinä radioaallot ovat kuljettaneet tiheästi asiaan liittyviä viestejä rataverkon ensimmäisen linjaradio-osuuden pituudelta. Toijalasta Haapamäelle ja päinvastoin ei tosin ole viestitelty VHF-alueella - niin hyvin kuin tuo rautatieliikenteen poistuva tekniikka museoalaan soveltuisikin - vaan arkisesti matkapuhelimella.

Ei ollut huono idea lämmittää uunia eilen. Yö oli kylmä, ja räntää tiputteli vielä aamulla. Kotipihasta veturitallille ei ole kuin pari kilometriä, mutta mukavuudenhalu meinasi voittaa. Jätin kuitenkin auton talliin ja menin polkupyörällä.

Ei tallilla varsinaista tekemistä ollut. Kunhan käväisin katsomassa, kun pääsiäisen jälkeen en liene käynyt. Vedin miehistöhuoneen yli 120 vuotta tikittäneen seinäkellon ja vaihdoin lähes yhtä vanhaan päättymättömään kalenteriin oikean päivämäärän. Talkookausi pitäisi aloittaa ensi viikonloppuna. Ilkka oli jo eilen sopeuttanut vaunun sisälämpötiloja vuodenaikaan nähden kohdalleen.

Sunnuntaipuuhat jatkuivat kotipihassa. Jos helmikuisen luonnonmukaisen männynharvennuksen viimeiset jäljet tuli eilen siivottua maasta, tänään poistin ne puusta. Lukuunottamatta ylintä oksantynkää, johon tikkaiden ja sahan jatkovarren yhdistelmäkin oli liian lyhyt. Naapurin Jussi tuli toimiensa lomassa juttelemaan. Oli ollut pohjoisessa hiihtämässä. Pehmeillä liistereillä kuulemma oli pärjännyt vielä hyvin. Kotipihassa on aina mukavaa, mutta en voi kieltää, ettei Karilan ja Äkäslompolon kaltaisten paikkanimien mainitseminen saanut herätettyä hienoista kaipuuta toisaalle.

Mullan tuoksua

Eilen ja tänään säätila on näyttänyt jokseenkin syksyiseltä. Toki varhainen ja pitkään jaksava valo kertovat, että eri vuodenaikaa eletään.

Sateetonta päiväaikaa ehdittiin hyödyntää haravanheilutuksen merkeissä sen verran, että kuivat nurmikonkaistaleet saatiin rapsuteltua. Haravointisuuntaa sai jokusen kerran vaihdella tuulen mukaan. Kevätharavointi on tänä vuonna melko helppo urakka. Syksyllä hitaimpienkin pudottajien lehdet saatiin kompostiin, kun lumi ei yllättänyt etuajassa. Nyt haravan piikkeihin tarttui lähinnä sammalta. Vanhan nurmikon sammalsota jatkuu tulevallakin kasvukaudella.

Kissaveljekset käyvät nuuhkimassa kevätilmaa, mutta pidempiin ulkoiluihin ne eivät ole vielä uskaltautuneet. Tosin pikkuveli Viljami näytti eilen talonvahdin kykynsä häätämällä itseään paljon isomman vieraan kollipojan matkoihinsa.

Pihalla keväiseen aikaan käyskennellessä tulee mieleen monenmoista, mitä olisi kesäksi mukavaa toteuttaa. Kauniimpi asukas suunnittelee kauniimmin, ja sen jätän suosiolla hänelle. Mutta toteuttamisessa olen mieluusti mukana.

Illalla radiossa soitetaan jazzia.

Portit auki?

Pari päivää sitten Aamulehti uutisoi, miten YLEn väistyvä toimitusjohtaja M. Jungner toivoo mahdollisimman monen langattoman lähiverkon eli WLAN:n yksityiskäyttäjän poistavan verkkonsa salauksen. Tavoitteena on lisätä "langattomien" Internet-yhteyksien saatavuutta. Jungnerin ilmeisen totuudenmukainen oletus on, että useimmat WLAN-yksityiskäyttäjät jakavat hankkimansa Internet-yhteyden langattoman lähiverkkonsa kautta. Ehdotus on saanut paljon kritiikkiä muun muassa tietoturvallisuuden näkökulmasta.

Tietoturvallisuusperuste on ensikatsomalta melko vastaan sanomaton. Langattomassa verkossa siirtotie perustuu radioaaltoihin, jolla signaali on ainakin periaatteessa helposti myös asiattomien saavutettavissa. Tätä ongelmaa pyritään välttämään erilaisilla langattoman verkkoliikenteen salausmenetelmillä, jotka tekevät kaapatun signaalin sisällöstä kaappaajalle hyödytöntä. Salauksen poistaminen tarjoaa siis tarjoaa nykypäivän hallamaille ja muille radioreiskoille ainakin teoriassa pääsyn kotikäyttäjän tietoliikenteen sisältöön. Tosin aina ei muisteta sitä, että monen peruskäyttäjän kannalta kaikkein kriittisin tiedonsiirto, kuten verkkopankkiasiointi, on suojattua jo sovellusprotokollatasolla (toisaalta moniko peruskäyttäjä tulee tarkistaneeksi, että verkkopankissa asioitaessa selainohjelma pelaa HTTPS:n säännöillä eikä ehdottele uusia varmenteita?). Tietenkään kaikki tietoturvakriittisetkään verkkopalvelut eivät eri syistä (joista vähäisimpiä ei liene WWW-palvelujen suojaukseen rakennetun varmenneperiaatteen hintapolitiikka) ole sovellusprotokollatasolla salattuja, jolloin WLAN-verkon suojauksen merkityskin kasvaa.

Asiaa paremmin tietämättä arvelen, että Jungner ei kuitenkaan varsinaisesti toivonut käyttäjien poistavan langattomista verkoistaan salausta vaan ainoastaan jakavan langattoman yhteytensä myös muiden käyttöön. Teknisesti ottaen kun salaamaton WLAN-yhteys ja avoin WLAN-yhteys ovat kaksi eri asiaa. Käytännössä kuitenkin ne ovat monesti toisiinsa sidotut, koska monen koti- ja PK-yrityskäyttöön myytävän WLAN-tukiaseman ohjelmistossa vapaa pääsy verkkoon toteutetaan niin, että mitään salauksia ei aseteta käyttöön. Tämä moniin perustason laiteisiin liittyvä käytännön seikka huomioiden kritiikki Jungnerin esitystä kohtaan on ymmärrettävää.

Toinen tietoturvallisuutta sivuava ongelma liittyy avoimen, vaikka sitten salatunkin, verkon käyttäjätunnistukseen. Pelätään, että verkkovierailija sortuu laittomuuksiin ja uhriksi joutuneelle jäävät vain verkon isännän tuntomerkit. Tällöin tietomurtohankkeista ja vastaavista kolttosista vastaamaan joutuisi viaton verkon omistaja. Tietoverkkojen yksilönsuojasta huolestuneita tämä ongelma kismittänee edellä kuvattua teknillisluonteista salauskysymystä enemmän. Tässä kohden "Lex Nokiakin" kääntää selkänsä parjaajilleen: WLAN-tukiaseman omistavan yksityishenkilön tai edes yrityksen on vaikea pukeutua laissa tarkoitettuun yhteisötilaajan univormuun ja ryhtyä luvallisesti tallentamaan verkkovierailijoidensa tunnistetietoja.

Tietoturva- tai yksilönsuojahuolia merkittävämpi ongelma liittynee siihen kritiikkiin, joka äkkipäätään tuntuisi helpoimmalta ampua alas: vapaamatkustajaongelmaan. Varsinainen ongelma ei ole epäreiluus ja kiista siitä kuka viime kädessä maksaa "ilmaiset" WLAN-nettiyhteydet. Kyse on tällaisen ilmaispalveluverkon "runkoverkko-osuuden" kapasiteetin riittävyydestä. Jos ilmaisten WLAN-nettiyhteyksien tarjonta kasvaa, niin riittääkö niiden taustalla olevien DSL- ja muiden yksityiskäytössä suosittujen yhteyksien kapasiteetti palvelemaan langattomia surffaajia? Puhumattakaan yhä suositumpien "mokkuloiden" ja muiden 3G-päätelaitteiden ahtaista kaistoista.

Kotitorpassa otimme WLAN-verkon käyttöön syksyllä 2002. Silloinen tekniikka oli melko hienostumatonta. ADSL-modeemi ja WLAN-reititin olivat kaksi erillistä laitetta. Belkin-merkkinen reititin oli varsin yksinkertainen. Se kyllä tuki silloin käytössä ollutta WEP-salaustekniikkaa, mutta annoimme Rintalohko4:n – tonttimme mukaan nimetyn – langattoman verkon olla avoimena vierailijoille. Hyödyntäjiä ei juuri ollut. Nykyisessä Telewellin laitteessa salaukset on pidetty päällä, eikä Jungnerin toivetta näin ollen enää toteuteta.

Tulkoon mainituksi, että perjantai-iltaa istuessa Telewellin sähkömagneettisen spektrin valossa kuunnellaan YLEä ja nautiskellaan Adobea. ATK-henkinen nimi tarkoittaa tässä tapauksessa chileläistä luomuvalkoviiniä, ei hassumpaa maultaan. Jos vedestä voisi tehdä viiniä vastikkeetta kuin Kaanaan häissä ikään, olisiko sen nimi GIMP tai Inkscape?

Valokuvatorstain hyppy

Tällä viikolla Valokuvatorstai-blogissa hypitään.



Rohkeita olivat ne nuorukaiset, jotka hyppivät moottoriavusteisesti Kauhavan lentokentällä juhannuksena 2008.

Keväinen viikonloppu

Perjantai-iltaa jäätiin viettämään pitkästä aikaa Tampereelle, kun kaupunkiin oli työpäivän jälkeen muutakin asiaa. Hyödynsin pitkästä aikaa yliopiston kirjaston palvelua, ja käytiin varaamassa kesälomareissun autojunaliput. Kovin myöhään ja kovin vauhdikasta iltamenoilua ei tässä iässä jaksa harrastaa – niinkuin muka koskaan olisi jaksanut – mutta Rossossa nautittu myöhäinen päivällinen oli ajankäytön väärti. Kana kasviksilla ja kala perunamuusilla maistuivat niin, että ansaitsivat päälle kahvit ja konjakit.

Lauantai sujui keveiden kevätpuuhien merkeissä. En mielelläni käytä silmälaseja kotioloissa, mutta nyt olisi ollut tarvetta. Tai sitten renkaanvaihdossakin täytyy ryhtyä käyttämään suojalaseja. Minulla on nimittäin tapana rapsutella alta otettujen renkaiden lamellien välistä pikkukivet pois ennen renkaiden varastoimista. Yksi kivi viihtyi niin hyvin paikallaan, että protestoi ulos joutumista singahtamalla suoraan silmäkulmaa. Selvisin säikähdyksellä.

Valokuvatorstain vaihtoehto

Valokuvatorstai-blogissa on viikon aiheena vaihtoehto.



Kiskoliikenne on hyvä vaihtoehto ainakin monin paikoin pääkaupunkiseudulla. Kulkuvälineeksikin on vaihtoehtoja: se voi olla minkä tyyppinen tahansa, kunhan se on Sm4-sähkömoottorijuna. Kolme "Pupua" (nrot 6319/6419, 6303/6403 ja 6324/6424) sattui rinnakkain Helsingin rautatieasemalla elokuussa 2007.

Alastalon salissa

Pääsiäisen pyhinä sain loppuun "Alastalon salissa" -luku-urakkani. Kaksiosainen, yli 800-sivuinen teos ei ole ehkä helpoimmin sulavaa luettavaa. Mutta lukemisen arvoinen se oli.

Volter Kilven vuonna 1933 valmistunut kirja kuvaa yhden syksyisen iltapäivän tapahtumia saaristopitäjän talollisten ja muiden varakkaiden kokoontuessa keskustelemaan yhteisen laivayhtiön, vai pitäisikö sanoa laivaosuuskunnan, perustamisesta. Eletään ilmeisesti 1860-lukua, purjelaivojen valtakautta. Edellisen vuosikymmenen Krimin sota pelättyine "engelsmanneineen" vilahtaa silloin tällöin esiin merenkulkijoiden muisteluissa. Rautatielaitos on niin alkutekijöissään, että sen vientikuljetuksia itään suuntaava vaikutus ei ole ehtinyt edes kaukaisena tulevaisuudenhuolena laivanvarustajaisäntien ja kipparien mieliin.

Tarkoituksena on rakentaa parkki, suurempi alus kuin pitäjässä tähän saakka on ollut, ja ansaita rahtia kuljettamalla hyvät voitot mukaan lähteville sijoittajille. Puuhamiehenä toimii pienemmillä aluksilla jo pitkään menestyksekästä liiketoimintaa harjoittanut Alastalon isäntä Herman Mattson. Hän on saanut jo edeltäkäsin puhuttua mukaan niin naapurinsa ja purjehduskumppaninsa Härkäniemen vanhapoikaisännän kuin pitäjän suurimman tilan isännän Efram Langholman. Toinen pienemmillä laivoilla pitkään seilannut, Pukkilan talon isäntä Petter Pihlman sinnittelee alkuvaiheessa vastarannankiiskenä, lähinnä kateudesta, kun Alastalon isäntä saa paistatella ison hankkeen nokkamiehenä. Sivummalla henkilökuvissa ovat Krooklan varakas mutta saituuteen saakka pidättyväinen isäntä, puheliaisuuttaan lautamiehen arvokkuudella milloin onnistuneemmin, milloin epäonnistuneemmin verhoamaan pyrkivä Lahdenperän isäntä ja monta muuta.

Tunnettua on, että kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään. Edellisviikolla jossakin radiohaastattelussa esiintyi kirjallisuudentuntija, joka määritteli Alastalon salissa suunnilleen sanoilla: "Miehet kokoontuvat suunnittelemaan parkin rakentamista ja päättävät rakentaa sen, joskin Pukkila aluksi vähän vastustelee." Yhtä lailla voisi sanoa kirjan olevan kuvausta sivistyneestä tavasta tupakoida ja juoda rommia. Karkeat yksinkertaistukset kertovat lähinnä siitä, miten nykypäivälle ominaiset "one-linerit" hävittävät oikeastaan kaiken asiasisällön lapsellisessa pyrkimyksessään nasevuuteen. Koska Alastalossa on koolla keski-ikäisiä miehiä, jotka ovat nähneet maailmaa laajalti kotipitäjän ulkopuolellakin ja joilla itse kullakin on talollisen tai merikapteenin sosiaaliseen asemaan kuuluvaa oppia ja sivistystä edes pintaripaukselta, kerrotaan väliin pitkiä tarinoita. Alastalon salissa salakuljetetaan Oolannin sodan aikana sokeria Tukholmasta ohi englantilaisten sotalaivojen ja huijataan oman maan tuliviranomaisiakin juottamalla nämä lastin purkamisen ajaksi tajuttomaan tilaan. Tai muistellaan, miten närpiöläinen Ville pani kaiken omaisuutensa ja sen päälle vielä ison velan kiinni uuteen laivaan ja pestasi kapteeniksi rippikoulutoverinsa. Laiva seilasi maailman merillä seitsemän vuotta, eikä kapteeni ilmoittanut matkoistaan mitään. Kunnes sitten laiva saapui kotisatamaan loppuun kuluneena mutta valtaisat rahtituotot kassa-arkuissaaan ja päällepäätteeksi täysi lasti kahvia ruumassaan, ja Villestä tuli kahdentoista aluksen kauppalaivaston omistaja.

Kirjan tekstiä on sanottu tajunnanvirraksi, joka kuvaa yksityiskohtaisesti kunkin isännän ja vähän Alastalon uuteran ja arvonsa tuntevan Eevastiina-emännänkin ajatuksia kaikkine sivupolkuineen. Härkäniemen enemmän tai vähemmän syvällisiä pohdiskeluja ja Pukkilan Pihlmanin kiukkuista kademieltä kuvataankin varsinkin alkupuolella näin. Enemmälti Kilpi vuodattaa pitkiä, kappaleen mittaisia virkkeitään yleisten tapahtumien ja tunnelmien kuvailussa. Kun parhaat tarinat on kerrottu ja häiritsevä hiljaisuus laskeutunut, kuvaa Kilpi sen alkuun hieman väkinäistä rikkoutumista näin:

Tämän jälkeen, kun pato oli avattu, oli äänenpito luonnollinen asia pöydän edustoilla ja luvallinen teko vakaisemmankin harkinnan palanpainikkeeksi, niinkuin yskiminen talvikirkossa sen jälkeen kun joku rohkeampi ensiksi on tehnyt alun ja ryäissyt kurkkuansa ja muutkin kaiken alkukankeuden ja muun hartauden ja kakisemisen jälkeen uskaltavat noudattaa esimerkkiä ja yksinäinen ensin itäparvelta niiskahtaa pidätetymmin ja toinen länsiparvelta jo kileämmin ja senjälkeen tropissa ja yksitellen kuin raesateen ropsumilta tai kattilapaikkurin nakomilta paukutellaan pitkin kirkkoa neljän ristihaaran kaikilla kulmilla kuin vaimoväen penkeissä, oli siis Lahdenperän suunavauksen jälkeen riukupuu salissa pudotettu sanapuheen veräjiltä ja kellä kyntöparilla hyvänsä tie edessä jutun kesantosaroille vaonpäätä puskemaan.

Siinä, yhdessä virkkeessä, päästään syksyisestä salista talviseen kirkkoon ja takaisin. Eikä virke ole edes pitkä kilpiläiseksi.

Kilveltä kerrotaan kysytyn, kenelle kirja on tarkoitettu ja hänen vastanneen: "Tuleville suomalaisille lukijapolville". Jos anekdootti pitää paikkansa ja jos luotetaan Helsingin Sanomien parinkymmenen vuoden takaiseen yleisöraadin tulokseen, jonka mukaan kyseessä olisi siihen saakka paras suomalainen romaani, on kirja löytänyt arvostuksensa vasta postmodernissa yhteiskunnassa.

Rohkenen arvella, että monen kohdalla Alastalon salista pitämisessä on hiukan samaa kuin progressiivisesta rockista pitämisessä. Se tuntuu vaikuttavalta, vaikka sitä ei aina oikein ymmärtäisikään. Siispä sen pitää olla hienoa ja erityisen hienoa on sanoa pitävänsä siitä. Itse en nostaisi Alastalon salia lähellekään – tämän ystävä lienen tarpeeksi monta kertaa kertonut olevani – vaikkapa Linnan Pohjantähteä, en edes Tuntematonta, en moniakaan Waltareita tai edes joitakin vähäisempiäkään. Mutta ei se huono teos ole, ei sinnepäinkään. Se on hyvä, ja sillä on tarkoituksensa.

Alastalon salia on sanottu myös yhteiskuntakuvaukseksi. Varmasti se on sellainenkin – varakkaan talonpoikaissäädyn persous muotoseikkojen tarkalle noudattamiselle tulee ainakin tutuksi. Ja loppuun on – kirjan yleisen tempon huomioiden jopa hätäilevän tuntuisesti – ahdettu kaksi yhteiskunnallisiinkin oloihin viittaavaa ajankuvaa. Ensin Pukkilan isäntä päätyy katumaan nuoruutensa harha-askelia, kun tunnustamattomaksi jääneestä Janne-pojasta on tullut mahtavan Alastalon luottomies ja parkkilaivan omistaja siinä, missä oma Evald-poika on kyllä tunnollinen ja kunnollinen mutta jokseenkin saamaton. Viimeisillä sivuilla vanha maailma ikiaikaisten tilustensa rajoihin jääneen Langholman Eframin hahmossa tunnustaa mielessään parempansa, kun uutta aikaa edustava Alastalo, jolle Tukholmat, Lübeckit ja Hullit ovat vasta porstuoita. hakee kaapistaan mahtinsa merkiksi vielä komeamman piipun kuin Langholmalla on itsellään.

En ole kirjallisuudentuntija, mutta rohkenen väittää, että Alastalon salia ei pitäisi katsella niinkään länsimaisen modernin kirjallisuuden, James Joycen ja vastaavien, rinnalla vaan mieluummin osana aikansa suomalaista kulttuurikysymystä. Suomen itsenäistymisen aikoihin Kilpi kirjoitti kulttuuripamfletin "Kansallista itsetutkiskelua", jossa hän paljastaa esikuvansa:

Että kielemme kuitenkin tällaiseen välittömään, sisältä hehkutettuun tunne-ilmaisuunkin voi puhjeta ja tulistua, kun vaan kielenkäyttäjällä on rinnassaan ja mielessään ahjo tämän tulen irtipäästämiseen ja esillelietsomiseen, sen todistaa Aleksis Kiven runous, jonka ihanuuden hurma ja näkemyksellinen mahti juuri on tässä sanarunouden tunnetäydessä, väkevässä välittömyydessä.

Kilven tekstiä lukiessa mieli tuskin välttyy muistamasta koulussa pakkoluetettuja - miksei vapaaehtoisestikin tutkittuja - Kiven klassikkoja. Aleksis oli tärkeä peruskivi siinä nuoren kansakunnan syntyvaiheessa, jossa todellakin näkee jo koittavan kansallisen sivistyskevään ensi enteitä: Suomessakin ovat mielet sulamassa, itsetiedottomuuden jähmettynyt talvi on väistymässä. Jo loiskahtaa tuolla täällä jään kahleista vapaana aalto, jo vilkahtelee mielien roudan keskeltäkin yksilöllisen elämännäkemyksen kirkas, herännyt, itsenäisesti tähyävä ja tutkiva katse. Kuin kiurun lupaavana liverryksenä kohoo tuolta täältä paljastuvien nurmipälvien yltä yksilöllisen elämänkatsomuksen sula, kirkas äänensoitto. Ja yhä kuoroisammaksi käy tämä soitto, yhä uusilta ilman pieliltä tavoittaa tarkkaava korva tämän heräävän, hopeanheleän laulun. Jopa viillettää tuolla täällä ilmojen sinistyvää, kesäistyvää kantta armas pääskykin, jo pilkistää kukkasen kirkas silmä viheriöityvien nurmien kaiteilta. (Kilpi 1917).

Kilpi kaiketi itse halusi olla aallon harjalla ja livertää lupaavasti kiuruna. Ehkäpä hän ajatteli, että ole sinä Aleksis kuin Aleksanteri ja ole sinä Kivi kuin paasi ja kallio ja Mooseksen kaksi kivitaulua ja kaikki niiden puustaavit päälle, enkä minä sitä kiellä, että sinä priimas olisit ja sanan kylvössä ensimmäinen kun Suomen kieltä ja Suomen kansaa on ulos tuotu ja kirjoihin saatettu, mutta sinä olet Aleksis ja sinä pysyt Kivenä ja paikallasi siellä, missä sätkytellen henkiriepusi heitit kurjassa torpassa kivisten peltojen laitamilla, enkä minä sitä sano, ettenkö sinulle knupissani hattua nostaisi ja knupiltanikin sen nostaisin, jos Jumala sinut sieltä tänne laskisi täällä heimosi parissa tervehtimässä käymään, mutta sinä olit silloin ja minä olen nyt ja vielä vähän aikaa edestpäin tästä ja minulla ovat, ei kiviset pellot, vaan meri ja sen takana valtameri ja minulla on, ei Impivaara, vaan ensin Tukholma ja sitten Trawen suu ja sitten Biscaya ja minulla on ei nälkäinen vatsa ja lemmot ja hiidet vaan toti palanpainikkeeksi ja oleminen niin kuin kristityn olla pitää – en minä sitä kunniaa sinulta pois ota, että olit ensimmäinen suomen kielellä ja ensimmäinen olit kansan mielellä, mutta ei ensimmäinen aina ole paras ja miten voisi ollakaan, koska siten sen perästä tulisi huonompaa mikä ei käy laatuun ja järjestykseen ja vaikka on ensimmäinen aina ensimmäinen niin sitä parempi on aina sitä parempi niinkuin on sanankäytössä teräksinen Kilpi jalompi paasista Kiveä.

Tai sitten on se hämympi vaihtoehto. Kyllästyminen siihen suomalaisuuteen, joka vielä itsenäistymisen vuosina näytti aallolta ja kuulosti kiurulta. Kostoksi sille Aleksis-kelmille, joka niihin aatoksiin oli johdattanut, pantiin ranttaliksi ja loppuunkirjoitettiin kiviläinen kieli, jotta tulevaisuudessa ei enää kukaan siihen erehtyisi.

Kuntopinssi

Illalla reserviläisyhdistyksen kokouksessa sain täydennystä pinssikokoelmiin: Reserviläisurheiluliiton kuntomerkin. Sellaisen, ykkösluokankin, saa varsin helposti. Kuntoilijoiden omaan rehellisyyteen luottavien sääntöjen mukaan pitää kerätä vuoden aikana puolentoistasataa suorituspistettä, ja yhden pisteen saa jo puolen tunnin hikiliikunnasta, puolestatoista tunnista kaksi ja kolmesta tunnista kolme pistettä. Pisteitä kerätään joko paperille tai web-palveluun, ja maakunnallisen reserviläispiirin esityksestä liitto myöntää erivärisiä pinssejä pisteitä tarpeeksi saavuttaneille.

Täkäläisen reserviläisyhdistyksen johtokunta heräsi reilu vuosi sitten silloisen vielä tulevan Puolustusvoimien komentajan melkoisen suorasanaisesti ilmaisemaan huoleen kansakunnan terveydentilasta. Taisi joku mittailla omankin vartalonsa horisontaaliulottuvuuksia. Erilaisia kuntokisoja pisteiden keruun merkeissä oli pidetty vuosia, ja korkeimmat suorituspisteet veivät talvisodan veteraanit (sic!) jatkosodan veteraanien (sic) seuratessa hopeasijoilla. Nuorempia tai edes keski-ikäisiä asia ei juuri kiinnostanut. Harvalukuinen tosissaan treenaavien joukko toki kävi lajinsa kilpailuissa tai juoksi maratonejaan, mutta suuri enemmistö oli passiivista – harrastetoiminnan tarkoituksen huomioon ottaen häpeällisen passiivista. Johtokunta teki sinänsä kekseliään päätöksen panna liikuntaporkkanaksi Reserviläisurheiluliiton kuntomerkit. Nimittäin harakan jälkeen reserviläisaktiivi on luomakunnan eniten kiitävän perään oleva eläin. Mutta se oli väärin oletettu. Kokonaista neljä kuntokorttia palautui vuoden päätyttyä, ja niistäkin puolet ikään kuin esimerkkivelvoitteina meiltä idean takana olleilta johtokunnan jäseniltä.

Sotaväessä alun kolmattakymmentä vuotta sitten oli varusmiehillä kuntomerkkejä, jotka kiinnitettiin harmaan lomapuvun rintapieleen. Ilmeisesti niitä on käytössä edelleenkin. Ne olivat reserviläispinssejä näyttävämpiä ainakin silloin. Kuva-aiheena oli reppua kantava sotilas. Niitä, eri luokkaisia, saatiin lähinnä cooperintestin ja lihaskuntotestien perusteella. Omani oli kakkosluokkaa. Jotkut urheilijapojat eivät pitäneet sellaista minään ja jättivät oman merkkinsä käyttämättä, jos jostakin syystä eivät sattuneet ykkösluokan tuloksia testitilaisuuksissa saamaan. Minä kuuluin siihen harmaaseen enemmistömassaan, joka kehtasi koristaa rintapieltään himmeämmälläkin pinssillä. Mutta onnistuinpa siis korottamaan kuntomerkkiluokkaani vielä näin reserviläisenä. En väitä, että nyt nelikymppisenä olisin paremmassa kunnossa kuin armeija-aikana 18-19-vuotiaana – tosin en kai ratkaisevasti huonommassakaan. Jossakin tatamilla vääntämisen kaltaisessa anaerobista aluetta sivuavassa toiminnassa takuulla häviäisin silloiselle itselleni. Toisaalta hiukan pitempikestoiset lenkit luultavasti menevät nyt kevyemmin.

Johtuneeko siitä, että kun lapsuudessani ja nuoruudessani 1970-80-luvuilla kilpaurheilu oli vielä kunniassaan koulun maitokannukisoista alkaen, enkä koskaan ollut kisoissa mukana tai ainakaan niitä voittamassa, on kaikenlaisia epävirallisia pinssejä myöhemmin ollut mukava keräillä. Tunnustanpa säästäväni myös Finlandia-hiihtojen sun muiden laturetkien osallistujamitalit. Vakavammin ottaen olen ollut huomaavinani, että tällainen itse suosimani jokseenkin tavoitteeton kuntoliikunta ei ole niin suosittua kuin sen muistan aikuisten keskuudessa olleen ainakin vielä 1980-luvulla. Kilpaurheilijoita voi nykyään olla vähemmän kuin ennen, mutta sen sijaan tavoitteena pitää olla maratonin juokseminen tai Kilimandjaron valloitus. Toinen vaihtoehto on pysyä sohvalla. Mikään siinä välissä ei ole mitään? Toisaalta joukkuepeleissä lienee aika vahva puulaakikulttuuri. Mutta minun kaltaiselleni, joka ei ole liikunnallisesti hyvä missään, karttaa joukkuelajeja ja jolla ei ole maininnanarvoisiin suorituksiin johdattavaa kunnianhimoa, sopii vaikka suoritusrastien keräileminen. Jos siitä joku haluaa joskus pinssin antaa, niin kiitoksella se otetaan vastaan.

Talven pussitus

Lomasta ei ole kauaa, mutta eivät pääsiäisen vapaapäivät turhilta tuntuneet. On ollut aikaa kotipuuhille ja vähän harrasteillekin.

Viikko sitten tehty hiihtolenkki jäi talven viimeiseksi. Pääsiäisenä ei enää päästy suksille, vaikka sellaista tuntui olleen lupa odottaa vielä pari viikkoa sitten. Lämpimät päivät ja sateet ovat kiidättäneet eteenpäin. Tänään pussitin talven, eli ohjelmassa oli suksien puhdistus ja kesävarastorasvaus. Huolellisesti käytettynä kuumailmapuhallin on kelpo apu pitovoiteiden poistossa. Säästää kemikaaleja. Puhdistuksen jälkeen suojaksi tuhti kerros pohjustusvoidetta, niin pysyvät kunnossa ensi talven lumille.

Pitkäperjantai hyötykäytössä

Kun oli herätty kauniiseen aamuun ja aamiaismurojen kera oli nautittu päivän teemaan soveltuen passionjogurttia, talon ihmisväki lähti kirkkomatkalle Kylmäkoskelle. Kauniimpi töihin ja minä osaksi kirkkokansaa. Sieltä kotiuduttuamme ryhdyimme viettämään pyhäpäivää niinkin hartaasti kuin siivouksen merkeissä. Viikolla on ollut pitkiä työpäiviä, mutta ehti pääsiäissiivouksen hoitaa näinkin. Mattojen tamppaaminen auringon lämmittämällä ja paikoin jo kuivattamallakin pihamaalla oli nautinto.

Kissaveljekset kävivät ovella nuuhkimassa ulkoilmaa. Se kiinnosti mutta samalla pelotti. Aika pian veijarit painuivat takaisin sisälle. Viljami ei ole ulkoillut pakkasten alettua, eikä Vihtori syyskuisen putoamisonnettomuutensa jälkeen. Kissa on sisäleikeissään niin ketterä ja vahva, että ei uskoisi sen käyneen läpi kaksi leikkausta ja nilkuttaneen toipilaana melkein jouluun saakka. Eivätköhän nuo kevään myötä innostu pihassakin telmimään.

Siivouksen lomassa pantiin hetkeksi kumisaappaat jalkaan ja tallusteltiin katsomaan olisiko läheinen kauppapuutarha auki. Olihan se, ja mukaan lähti kaksi kassillista ruukkunarsisseja ikkunoiden alle kevättä tuomaan.

Illan äänimaailmana on Naxoon Requiem-kokoelma.