Sohvamatkalla Kiinassa

Olen viime aikoina lueskellut kiinalaisen vanhan kirjallisuuden klassikon Guwen guanzhin eli "Klassisen kirjallisuuden parhaiden" palasia. Oppimattomana miehenä en osaa mitään kiinankielen muotoa tai kerrostumaa, joten lukemistoni ovat Jyrki Kallion muutaman viime vuoden aikana toimittamaa ja suomentamaa sarjaa. Varhaisimpia, eurooppalaisen ajanlaskun mukaan noin 300 eKr.-100 jKr., alkunsa saaneita tekstejä sisältävän "Jadekasvot"-teoksen sain päätökseen ja nyt olen kakkososan, 200-1000-luvuilla jKr. syntyneiden kirjoitusten koosteen, "Jadelähteen" puolivälissä.

Guwen guanzhi ei ehkä ole varsinainen Kiinan historian varhaisimpien aikojen lähdekokoelma. Sen toimittivat eurooppalaisen ajanlaskun mukaan laskettuna 1600-1700-lukujen taitteessa oppineet mutta asemaltaan vaatimattomat virkamiehet Wu Chucai ja Wu Diaohou (he olivat sukua toisilleen, kuten vanhoista ajoista nykypäivään säilynyt perinne ilmaista vanhan kantasuvun nimi ennen yksilöivää nimeä kertoo). Ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1695. Wu:t jäljensivät aikakaudelleen säilyneitä vanhoja kirjoituksia, ja heidän työtään pidetään malliesimerkkinä meikäläisen ajanlaskun alkua edeltävien vuosisatojen kirjoitetusta kiinan kielestä. Kaikkein vanhimpien tekstien on nähty sisältävän kaikuja jo 1000-luvulla eKr. alkunsa saaneen Zhou-dynastian kulttuurista ja historiasta. Jollei puhdas historiateos, Guwen guanzhi oli vanhassa kiinalaisessa kulttuurissa hyvän klassisen kielen oppiteos samoin kuin väittelytaidon ja ylipäätään ajattelun opus. Tässä suhteessa se muistuttaa monia Euroopassa niinsanotulla keskiajalla ja renessanssin ajalla samaan tarkoitukseen käytettyjä latinankielisiä klassikkotekstejä. Kerrotaan itsensä Mao Zedongin kerskailleen lukeneensa enemmän Guwen guanzhita kuin marxilaisia klassikoita. Toinen asia on, missä määrin suuren harppauksen tai kulttuurivallankumouksen kaltaisten käytännön hallintotoimien voi katsoa noudattaneen vanhoista teksteistä luettavissa olevia ohjeita.

Guwen guanzhin vanhin tekstikerrostuma kertoo ajasta ennen kuin Kiinaa valtiona oli olemassa. Oli joukko keskenään taistelevia pikkuvaltioita, jotka vähitellen muodostivat seitsemän liittoutumaa. Niistä yksi, Qin, sai muut valtaansa noin vuonna 221 eKr. Alueensa keskusmahtina Kiinan keskustan valtakunta on siis suunnilleen samanikäinen Rooman kanssa. Tuo muinaisaika on parhaiten edustettuna Guwen guanzhin teksteissä. Silloin kilpailivat niin pikkuvaltiot ja valtioliitot kuin eri uskontokunnatkin – kungfutselaisuus, taolaisuus ja lakikoulukunta – keskenään.

Kiinan historia ei näiden tekstien valossa kovin paljon eroa Euroopan historiasta sellaisena kuin Vergilius, Tacitus tai heidän kristinuskoa tunnustaneet myöhemmät seuraajansa sen kuvittelivat tai kuvasivat. Meno Kiinassa on ollut aivan yhtä sekavaa ja veristä kuin täällä. Valtioita on tullut ja mennyt, ja väliin on mahtunut pitkiä sekasorron aikoja. Suhde viralliseen oppisuuntaan on hämmästyttävän samankaltainen. Kongfuzin oppeja arvostettiin paperilla yhtä paljon ja toteutettiin käytännössä yhtä vähän Kiinassa kuin mitä Jeesuksen oppien kanssa meneteltiin samojen vuosisatojen Euroopassa. Populaarihistorian toisinaan välittämä kuva rauhallisesta mutta voimakkaasta kansasta arkistuu kuvaksi luonnonkatastrofien, köyhyyden, mielivallan ja sotien armoilla elävistä ihmisistä, jotka toivoivat jotakin parempaa.

Vuosisatojen vyöryn sivustakatsojasta Kiinan historia voi näyttää sykliseltä. Dynastiat nousivat ja kaatuivat, ja väliin mahtui sekasortoisia jaksoja. Mutta Guwen guanzhin alkutekstien kirjoittajat ovat katsoneet yleensä menneeseen, josta on haluttu ottaa oppia nykypäivän ongelmiin. Kun kokoelma käsittää tekstejä parintuhannen vuoden ajalta, lukijalle voi alkutekstien kirjoittajien ajatuksista huolimatta välittyä syklinen käsitys alueen historiasta. Ei ole ihme, että se kuva on kiinalaisella lukeneistollakin ollut ainakin reilut 300 vuotta.