Hajamietteitä vuoden lopulla

Vuoden viimeisiä tunteja elellään. Viisi vuotta sitten näillä kulmilla vietettiin uudenvuodenaattoa yleiseen metelitasoon nähden melkoisen hiljaisissa tunnelmissa. Siitä lähtien rakettien ja tienvarsipommien laukominen on käynyt yhä suositummaksi uudenvuodenaaton äänimaiseman tuottajaksi lähitalojen jälkikasvun ehdittyä pikkutykkimiehen ja -naisen paukutteluvelvollisuusikään. Kotitorppaan ei ole arsenaalia tarvinnut hankkia, kun nuoret ikäluokat hoitavat kunniakkaasti kaupunginosan puolustuksen. Tyydymme lyhtyihin ja ulkotuliin. Perunasalaattiin ja fetasalaattiin riitti edelleen pihamaan kesäsatoa perunan ja sipulien muodossa. Patonki ja viini kaupasta.

Satokausi kotipihassa ei ollut viileästä kesästä huolimatta huono. Eikä vuodessa valittamista muutenkaan.

Työelämässä tuli hoidettua useammanlaisia tehtäviä kuin aiemmin ainakaan nykyisen, pitkäaikaisen, työnantajani palveluksessa. Pinnallisempia työt ehkä olivat, yleisemmän tyyppisiä, kuin ennen. Haasteet taas kovin erilaisia. Ensin toimintakatteet ja lopulta tuloskin nousivat kuukausi kuukaudelta vähitellen pinnan yläpuolelle. Siitä kunnia heille, joille se kuluu, eli oppilaitosyhteisön koko henkilöstölle samoin kuin paljon työtä tehneille edeltäjilleni. Sadonkorjuu on monesti toukotöitä keveämpää. En yritäkään väittää, että olisin tehnyt kaiken voitavan, koska siinä tapauksessa nyt ei olisi enää mitään tehtävissä.

Ei konkretian puutettakaan valittaa pidä. Suomalaiseen koulutushistoriaan siirtyvän aikuisoppilaitoksen rehtorin viimeisen työpäivän viimeinen työtehtävä oli TAC Vista -nimisen taloautomaatiojärjestelmän korjaaminen ja parin Ethernet-kytkennän tekeminen.

Ylihuomenna jatketaan samassa työhuoneessa, mutta hiukan laajempien kuvioiden parissa.

Sivistävä toiminta, kuten opiskelu tai bloggaaminen - niin blogien seuraaminen kuin omankin kirjoittaminen - jäi päättyvänä vuonna kohdaltani valitettavan vähiin. JET-tutkinnon paperit odottavat vieläkin viimeistelemistään. Ihan uudenvuodenlupauksiksi näiden asiantilojen korjaamisesta ei ehkä ole, mutta yritetään.

Blogimaailmasta on paikallaan kuitenkin syytä mainita päättyvän vuoden osalta muuan seikka. Jyväskyläläissosiologi Henry Laasanen taitaa olla ensimmäisiä, joka on Suomessa tuonut verkkoyhteisöjen piirissä kehitettyjä - (tieto)tekniikkaan liittymättömiä - ihmismielen luomia rakennelmia niin sanotun suuren yleisön tietoisuuteen. Ainakin hän tuntuu olleen vähän väliä radiossa kertomassa ajatuksiaan ihmisten välisistä suhteista. Olen Laasasen kanssa varsin monesta substanssiasiasta eri mieltä. Mutta hän on tehnyt huomattavaa pioneerityötä ensin siinä, miten yhdistetään verkkoyhteisöissä kehitetty ajatusmalli ("meemi", kuten kulttuurillisesti kehitettyä ja jaettua informaatiota on kutsunut yhden uskontokunnan varajeesuksena pidetty brittiprofessori R. Dawkins) yhteiskuntatieteellisiin paradigmoihin ja miten se tuodaan eri medioita käyttäen mitä erilaisimpien yleisöjen eteen. Tällaista nähtäneen jatkossa paljon, mutta edelläkävijöillä on tapana jäädä historiaan.

Mitä tulee ihmissuhteisiin - kysymyskenttään, jossa jokainen on asiantuntija omalla kohdallaan - saan olla tästäkin vuodesta kiitollinen. Paljon hyviä ihmisiä niin julkisilla elämänkentillä kuin harrasteissa ja muussa yksityisessä elämässä. Ennenkaikkea elämänkumppani, jonka kanssa tämäkin vuosi on ollut hienoa jakaa.

Toivotan hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille!

Joulupäivän rauhaa

Torpan kauniimmalla asukkaalla on ollut kirkonmenojen jälkeen viimein mahdollisuus rauhoittua. Pyhäpäivän kirkonmenojen ja kirkostatulojen jälkeen on lämmitelty takkaa, luettu kirjaa ja kuunneltu radiota.

Eilen hautumaan vanhan puolen kunniavartioon oli tarjolla varusteeksi miekat. Tylsäteräisiä, mutta vartiokaverini Juhan kanssa päätimme, että ei kiitos.

Joulupukki toi Keskiajan filosofian ja Latvian radio-orkesterin ja Peteris Vaksin. Lämmin kiitos.

Hyvää joulua!

Pitäjähistoria valmistui

Päiväohjelmassa oli torpan joulusiivous, molemmilla asukkailla kun sattui olemaan vapaapäivä. Räntäsadekaan ei juuri mattojen ulkoilutusta päässyt häiritsemään.

Urjalan takana on kuulemma rautatien ajolanka poikki. Ilmankos junia ei ole illan aikana näkynyt eikä kuulunut.

Lähes seitsenvuotinen urakka tuli päätökseen, kun pitäjähistoria, Akaan historia 3, julkaistiin illansuussa kaupungintalolla. Tulin aikanaan nimetyksi mukaan historiatoimikuntaan lähinnä rautatiehistorian harrastuksen ansiosta. Mukana oleminen oli varsin vaivatonta. Kokeneena paikallishistorioitsijana kirjoittaja, ulkoasianministeriön emeritusarkistonjohtaja M. Favorin, ei tarvinnut paljonkaan toimikunnan apua.

Nyt ilmestynyt kolmas osa noudattelee aikaisempien osien kirjoittajien, historiaprofessoriveljesten S. ja P. Suvannon - Seppo kuulemma on juuri äsken siirtynyt tuonpuoleisten arkistojen äärelle - annales-henkisiä linjauksia. Päivänpoliittisille kysymyksille annetaan sellainen pintakohinan painoarvo, joka niille paikallisyhteisönkin historiassa kuuluu, ja keskitytään pidempikestoisiin ilmiöihin elinkeinojen, väestökehityksen ja talouden näkökulmista. Ainoa poikkeus yleisestä linjasta on sisällissodan ajan tapahtumien sangen tarkka selostus, mitä 1950-luvulla kirjoittanut Pekka Suvanto ei katsonut voivansa vielä tehdä - ja tekstissään sen reilusti tunnustikin. Favorin taas piti velvollisuutenaan kirjoittaa asiasta lähestulkoon kaiken sen, mitä arkistolähteiden pohjalta voidaan, ja teki työn nähdäkseni varsin tunnollisesti. Tästä nyt julkaistusta "virallisesta" näkemyksestä arvatenkin jaksetaan vielä jonkun aikaa keskustella eri näkökannoista käsin.

Rauhallinen on kuitenkin se termi, johon kirjoittaja tiivistää paikkakunnan kehityksen viimeistään 1930-luvulta eteenpäin. Rautatien risteysasemaksi päätyminen 1870-luvulla oli suuri asia, ja rautatiekaluston liukulaakereilla lepäiltiin vuosikymmeniä. Rautatie tarjosi logistisen option, josta oltiin tietoisia, mutta jota ei aina kovin innokkaasti hyödynnetty. Sen sijaan "pehmeät arvot", kuten erilainen harrastus- ja hyväntekeväisyystoiminta kukoistivat. Joka tapauksessa eteenpäin on aina menty. Eikä läheskään aina heikoin tuloksin.

RAILI se on mun rattoni

Marraskuussa bongaamani ja blogissakin pariin kertaan ihmettelemäni Riihimäen ratapihalla seisovan sinikoppisen Fh-vaunun tarkoitus sitten selvisi Resiina-lehden numeron 4/2008 myötä, kuten oli luvattu.

Kyseessä ei varsinaisesti ole Fh vaan RAMI (RAdioverkon MIttausvaunu). Ratahallintokeskus vuokrasi VR:ltä Fh nro 3330-8 -vaunun ja muutatti Pieksämäen konepajalla siitä uuden GSM-R-radioverkon kuuluvuuden mittausvaunun maalaten samalla kopin siniseksi erottumaan tavanomaisista Fh-vaunuista. Muutostyö valmistui lokakuun lopulla.

GSM-R-radioverkko (Global System for Mobile communications – Railway) tunnetaan rautatieliikenteen parissa myös nimellä RAILI (RAutateiden Integroitu Liikenneviestintäjärjestelmä). Se on liikenteenohjaajien, veturinkuljettajien, konduktöörien, vaihtotyönjohtajien ja ratatyötä tekevien väliseen radioviestiliikenteeseen tarkoitettu järjestelmä, joka korvaa vanhan vuonna 1984 valmistuneen VHF-taajuusalueella toimivan analogisen linjaradiojärjestelmän kevääseen 2010 mennessä. Siinä, missä linjaradio soveltuu vain puheen välittämiseen, voidaan RAILIa käyttää myös muihin sovelluksiin samaan tapaan kuin TETRA/VIRVE-viranomaisverkkoa. VIRVEn tapaan RAILI on suojattu ja tarkoitettu vain rajatulle käyttäjäkunnalle. Viime vuonna RAILI valmistui liikenteenohjauksen osalta, ja kokonaisuudessaan verkon pitäisi olla valmis käytännössä näinä päivinä. Ratatyömiehet velvoitetaan kiinteään parisuhteeseen RAILIn kanssa ensi vuoden lokakuusta alkaen. RAILI-verkon tukiasemien kunnossapidosta vastaa Digita Oy. Rautatieharrastuspiireissä pelätään mahdollista pakkoavioliittoa RAILIn kanssa. Vanhemman sisarensa VIRVEn tapaan sellainen nimittäin kävisi lompakon päälle.

Itse Fh-vaunut ovat olleet melko harvinaisia näkyjä tällä vuosikymmenellä. Kyseinen vaunutyyppi edustaa VR:lle aikanaan sangen tyypillistä kierrätysperiaatetta eli uuden vaunutyypin rakentamista vanhan, käytöstä poistetun alustalle. Fh-tyyppi on tarkoitettu jakelu- ja keräilyjunien eli suurten tavaraliikennepaikkojen välillä tavarankuljetusta ja vaihtotöitä hoitavien tavarajunien "konduktöörinvaunuksi". Logistiikan kehittyminen on vähentänyt jakelu- ja keräilyjunien tarvetta. Lisäksi vaihtotöihin tarvittava junamiehistö mahtuu nykyisin matkustamaan veturin hytissä, kun koneapulaista ei enää käytetä ja junamiehistön määrää on vähennetty työmenetelmien ja -välineiden rationalisoinnilla.

Jos Valkeakoski olisi ihminen

Ammattikoululla vietettiin lukukauden päätösjuhlia. Joulukuvaelmaa ei ollut, enkä päässyt esittämään poroa, paimenta tai pässiä, mutta jouluevankeliumin sain lukea. Valitsin vuoden 1933 käännöksen, vain nostalgiasyistä. Juhlaan osallistuneet olivat aikuisopiskelijoita. Valtaosa heistä luultavasti muisti kouluajoiltaan juuri tuon version, ja joulujuhlassahan sopii tunnelmoida. Joskohan nyt olisi viikon verran lomaa.

Kotiin lähtiessä ostin torin laidalta hiivaleivän ja kauppakeskuksen aulasta pitäjäseuran joululehden. Hiivaleipä on aina hyvää, ja joululehti oli mieluisa yllätys. Sisältö oli paikallishistoriaa laajassa mittakaavassa - ja mikä merkillepantavaa, ilman ainoatakaan näille lehdille mitä ominaisinta 30-luvulla syntyneen sotaveteraanin muisteloa.

Jos Valkeakoski olisi ihminen, se olisi kuin vanha höyryveturi viime kesänä Valkeakosken asemalla. Ei ihan nykyaikaisimmasta päästä, mutta ei sen ole niin väliäkään, sillä sopivalla nostalgialla maustettu persoona on ihana ilmestys.

Nimettömäksi jääneen kynäniekan ajatus sopii hyvin täkäläiseen kulttuuriin, miksei ihmisiinkin. Niinpä täällä onkin mukava elellä.

Flirttailua uutuuden kanssa

Ensi vuonna liikenteeseen tuleva Sm5-sähkömoottorijuna esiteltiin iltapäivällä Helsingin rautatieasemalla. Raskasta kamerakalustoa kaulallaan kantavia oli hakeutunut jo hyvissä ajoin matkustajalaiturien pohjoispäähän. Turun IC²:n lähdettyä uusi juna rullaili raiteelle 12, ja jonkinlainen tervetuliaisfanfaarikin kajautettiin. Tuiman näköisiä vartijoita oli paljon, junan vieressä tervapata (vitsailimme Saulin kanssa, josko uutukaiselle tehdään samalla tulenkestävyystesti, ettei liikenteessä ollessa kävisi kuin linja-autolle Karkkilassa) ja punainen matto. Sisälle jonottavat olivat kravatti- tai huivikaulaista väkeä, lieneekö sitten ollut jonkinlainen kutsuvierastilaisuus niinkuin jossakin oli etukäteen kerrottu. Kun minullakin oli prässihousut, kauluspaita ja baskeri, niin päätin sanoa kaikille edes puolitutun näköisille "terveterve" ja liittyä jonon jatkoksi. Taisi se olla sittenkin avoin tilaisuus: ei ainakaan pois ajettu.



Junat on tilannut Pääkaupunkiseudun Junakalusto Oy. Kyseessä on VR-konsernin sekä Helsingin, Vantaan, Espoon ja Kauniaisten kaupunkien vuonna 2004 perustama yhtiö, jonka tarkoituksena on hankkia ja huoltaa lähiliikenteessä käytettävä rautatiekalusto. Yhtiö vuokraa kalustoaan lähiliikennettä hoitavalle operaattorille. Maallikon korvaan järjestely kuulostaa melko monimutkaiselta, mutta sen odotetaan olevan kustannusperusteiltaan selkeämpi kuin nykytilanne, jossa lähiliikenteestä vastaava Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta eli YTV vuokraa sekä kaluston että liikenteen hoidon VR:ltä.

Uutta junakalustoa ei ole enää aikoihin tuotu rautateillemme Tampereelta. Loppukesällä 2008 junakalustoyhtiö päätti hankkia 32 kpl uusia FLIRT-tyyppisiä (Fast Light Innovative Regional Train) lähiliikennejunia sveitsiläiseltä Stadler Bussnang AG:ltä. Vastaavia junia on tilattu Suomen lisäksi ainakin Sveitsiin, Saksaan, Puolaan, Unkariin ja Algeriaan. Suomeen ostettujen junien kokonaishinta on 189 miljoonaa euroa ilman kulunvalvontalaitteita. Suomeen tilatut junat valmistuvat vuoteen 2014 mennessä, ja sopimukseen sisältyy 40 junan lisätilausoptio.

Ensimmäinen esisarjan junayksikkö valmistui tahtaalla lokakuussa, ja se saapui Suomeen marraskuun alkupuolella. Koeajoja on tehty saapumisen jälkeen runsaanlaisesti, ja alkuun 15 veturinkuljettajaa on saanut koulutuksen uuden junatyypin kuljettamiseen.

Tullessaan käyttöön ensi vuoden jälkipuoliskolla uutukainen korvaa 1960-70-lukujen taitteessa rakennetut Sm1-junat ja vapauttaa uudempaa, kymmenkunta vuotta käytössä ollutta Sm4-sarjaa niille reiteille, jossa sen nopeudesta on enemmän hyötyä. Myös uusi Sm5 sopii 160 km/h:n nopeutensa ansiosta kaukoliikenteeseen. Lisätilausoption käyttäminen mahdollistaa myös 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa rakennettujen Sm2-junien korvaamisen uusilla.

Sm5:n runko on 75,2 metriä pitkä. Runkoja voidaan periaatteessa kytkeä yhteen neljä kappaletta, mutta pääkaupunkiseudun liikennepaikkojen laituripituudet rajoittavat maksimimäärän kolmeen. Sm5-runoon voidaan kytkeä myös Sm4-junarunko, mutta sähköiset ohjaukset eivät kuitenkaan tässä kytkennässä toimi. Sekakytkentämahdollisuus on tarkoitettu vain hinausta ja muita huoltoajotyyppisiä tilanteita varten.



Sisätiloiltaan uutuus on avara. Liikkuminen on helppoa myös liikuntarajoitteisille ja lastenvaunujen tai suurten kantamusten kanssa kulkeville. Tosin junahenkilökuntaa kuuluu arveluttavan laajojen väliseinättömien tilojen lämpimyys pakkasolosuhteissa. Istumapaikkoja on 232, ja lisäksi 28 taittuvaa lisäistuinta.



Myös kuljettajan työskentelyolosuhteet ovat, ainakin esittelijän mukaan, meikäläisessä kalustossa ensimmäistä kertaa 2000-luvun tasolla. Ajopöydässä on pyritty minimalistisuuteen ja helppokäyttöisyyteen. Mittareitakin on melko vähän: tarpeellisen informaation tarjoavat isot monitoiminäytöt. Oikeanpuoleisen monitoiminäytön alla näkyvät kaksi kahvaa kuulemma eivät ole suunnanvaihto- ja vaihdevivut. Ei, vaikka näyttävät samanlaisilta kuin esi-isissä eli Dm6- ja Dm7-moottorivaunuissa, pääkaupunkiseudun lähiliikenteen moderneissa 1950-luvun ratkaisuissa.

Matkalla Helsinkiin radioyhteydet pätkivät

Joskus on tullut kirjoiteltua paikallisen päätöksenteon tärkeydestä. Päivän työkalenterissa löytyy kuntayhtymähallituksen ja johtoryhmän kokousta ja muun hyvän päälle vielä ilmainen jouluateria, mutta nyt vie IC² 164 pääkaupunkiin. Syksyn mittaan eri puolilla maata tietokoneasentajan tai -yliasentajan näyttötutkintonsa suorittaneiden täytyy saada todistuksensa jouluksi, ja tutkintotoimikunta tarvitsee varanuijamiehen ruotuun.

Ajankäytön kipeääkin priorisointia on tullut viime vuosina tunnollisesti harjoiteltua. Olkoon tämänkertaisen ajankäyttöratkaisun peruste koulumaailman hyvä - tosin joskus enemmän tai vähemmän tarkoituksella väärin käytetty - motto: opiskelijoiden etu.

Juna ei ole aivan täpötäysi, mutta oli silti hyvä idea hankkia lippu jo toissapäivänä. Kaksi herrasmiestä - puheista päätellen jonkin kunnallisen organisaation viranhaltijoita hekin ja murteesta päätellen Satakunnasta - ryhtyvät yhtäkkiä kyselemään toisiltaan, ovatko he mahdollisesti "feminisoituja miehiä". Selvisi aikanaan syykin. Itse H. Laasanen, blogistanissa jo ammoin tunnettu ja nykyisin ahkerasti eri medioissa esiintyvä miesasiamies oli kirjoittanut Helsingin Sanomiin tukkijätkistä ja mustista miehistä. Sosiologista termiä kummastelleet tulivat johtopäätökseen, että he eivät koe olevansa feminisoituja. Sitten meitä on ainakin kolme.

Soittimestani on paristo loppu, mutta kuulokkeille on käyttöä VR:n tarjoaman radion kuuntelussa. Ainakin yleisohjelma rätisee. Taitaa radiosää tässä junassa olla huono muutenkin. Dna-mokkula ei löydä edes yhden G:n verkkojaan - mikä sinänsä ei ole yllätys - mutta tänään ei matkapuhelinkaan hevin suostu rekisteröitymään Soneran EDGE-verkkoon.

Outo sinikoppinen Fh-vaunu seisoo Riihimäellä edelleen. Kyselin taannoin vaunut.orgissa vaunun tarkoitusta, mutta asian tietävät eivät halunneet kertoa. Ydinjätettäkö siinä varastoidaan?

Uudellamaalla on ohuesti talvisempaa kuin Hämeessä.

Edit (paluujunassa): Paitsi opiskelijoiden edun vuoksi, oli muutenkin hyvä viettää työpäivä Helsingissä ja pitää tiivis kokous. Rautatieasemalla oli mielenkiintoista uutta nähtävää.

Ei hyvältä näytä

Meni sitten Säteri konkurssiin.

Oppisopimusta ja etätöitä

Työpäivä kului Tampereen latinalaiskorttelissa kuuntelemassa, miten ahkerasti oppisopimuskoulutusta on Pirkanmaalla päättyvänä vuonna hyödynnetty. Oppisopimusopiskelijoiden määrä yltää jälleen uuteen ennätykseen. Tulevaisuudennäkymät tosin ovat synkeämmänpuoleiset, koska oppisopimuskoulutus edellyttää työpaikkoja. Niistä näyttää tulevan vaihteeksi pulaa tässäkin maakunnassa, toisilla aloilla ainakin.

Ammatillisesti suuntautuneen aikuiskoulutuksen kokonaisuudistukseen eli ns. AKKU-hankkeeseen ja yliopistouudistukseen liittyvä tiedekorkeakoulujen täydennyskoulutuksen järjestäminen oppisopimustyyppisenä tuo taantuman aikanakin lisää työsarkaa, mikäli olemassaolevaa oppisopimusviranomaisten verkostoa ymmärretään hyödyntää uusissa sovelluksissa. Valtiolta ei ainakaan pitäisi nykytilanteessa löytyä ylimääräistä rahaa päällekkäisten hallinto-organisaatioiden rakentamiseen.

Mitä sitten on oppisopimuskoulutus nykymuodossaan?

Oppisopimuskoulutus on ammatillista peruskoulutusta tai ammatillista lisäkoulutusta, joka järjestetään pääosin työpaikalla perustuen kirjalliseen määräaikaiseen työsopimukseen eli oppisopimukseen.

Oppisopimuksen tekemisen edellytyksenä on, että työnantaja ja koulutuksen järjestäjä ovat sopineet oppisopimuskoulutuksen järjestämisestä siten kuin Laki ammatillisesta koulutuksesta (811/6.11.1998) määrää.

Oppisopimuskoulutusta voivat toteuttaa ne koulutuksen järjestäjät, joille opetusministeriö on antanut luvan koulutuksen järjestämiseksi.

Vuonna 2008 oppisopimuskoulutuksena toteutettavan koulutuksen rahoitusta saavia järjestäjiä oli 89. Ammatillista peruskoulutusta eli ammatillisiin perustutkintoihin valmistavaa koulutusta näistä järjestää 77 järjestäjää. Ammatillista lisäkoulutusta eli ammatti- ja erikoisammattitutkintoihin valmistavaa koulutusta järjestää 82 järjestäjää.

Ammatillisten perustutkintojen osalta jokainen koulutuksen järjestäjä, jolle opetusministeriö on myöntänyt koulutuksen järjestämisluvan, saa halutessaan järjestää perustutkintoihin valmistavaa oppisopimuskoulutusta. Näyttötutkintopohjaisen oppisopimuskoulutuksen järjestäminen edellyttää luonnollisesti lisäksi, että järjestäjällä on näyttötutkinnonjärjestämissopimus ao. tutkintotoimikunnan kanssa.

Ammatti- ja erikoisammattitutkintojen eli ns. ammatillisen lisäkoulutuksen osalta vaaditaan opetusministeriöltä erillinen oppisopimuskoulutuksen järjestämislupa sekä tutkinnonjärjestämissopimukset ao. tutkintotoimikuntien kanssa. Oppisopimuskoulutuksena järjestettävän ammatillisen lisäkoulutuksen lupaa Valkeakosken seudun koulutuskuntayhtymällä ei ole.

Oppisopimuskoulutus on ainakin toistaiseksi pääosin toisen asteen ammatillista aikuiskoulutusta. Viime vuonna oppisopimuskoulutukseen osallistui noin 57 000 aikuista ja noin 400 nuorta. Näin ollen oppisopimuskoulutus on vahvasti sidoksissa näyttötutkintojärjestelmään.

Oppisopimuskoulutuksessa koulutuksen järjestämisellä tarkoitetaan sekä viranomaistehtäviä että varsinaista koulutuksen ja tutkintojen järjestämistä. Voidaan siis erottaa seuraavat kaksi asiaa:
(1) Koulutuksen järjestäminen kokonaisuudessaan sisältää sekä viranomaistehtävät (mm. oppisopimusten tekeminen työnantajien kanssa) sekä valmistavan koulutuksen ja tutkintojen järjestämisen. Tätä tehtävää toteuttavat lähinnä maakunnalliset oppisopimuskeskukset ja seutukunnalliset oppisopimustoimistot, jotka yleensä toimivat koulutuksenjärjestäjäorganisaatioiden yhteydessä.
(2) Pelkkä koulutuksen ja tutkintojen järjestäminen (ns. tietopuolisen koulutuksen järjestäminen). Tätä tehtävää toteuttavat lähinnä oppilaitokset, myös monet sellaiset, jotka eivät hoida viranomaistehtäviä.

Edellä kuvattu tilaaja-tuottajatyyppinen toimintatapa palvelisi erinomaisesti myös tiedekorkeakoulujen täydennyskoulutusta. Koulutuksen järjestäjinä eli viranomaistehtävät hoitavina tilaajana toimivat oppisopimuskeskukset ja -toimistot hankkisivat tietopuolisen koulutuksen tiedekorkeakouluilta. Tuottajasta riippumaton tilaaja on yksi keino koulutuksen laadunvarmistukseen. Asian kytkeminen tavalla tai toisella näyttötutkintojärjestelmään toisi mukaan vielä kapallisen lisää laadunvarmistuselementtejä, mutta ainakaan nykyinen näyttötutkintorakenne ei ole kovin hyvin soveltuva tiedekorkeakoulujen täydennyskoulutusta ajatellen.

Ensi vuoden asia oppisopimuskoulutuksen laajentaminen ammatillisen toisen asteen ulkopuolelle tuskin vielä on. Mutta ehkä vähän myöhemmin.

Sauhuavien tehtaanpiippujen juurelle ei enää kannattanut linja-autoilla, joten siirryin puhelimen ja kannettavan kanssa yliopiston alakuppilaan tekemään etätöitä. Siellä oli ilmeisesti tentti alkamassa, kun väkeä oli kalenteriajankohtaan nähden paljon.

Kotiinviemisiksi kokouksen osallistujat saivat jouluiset herkkukorit. Täydensin omaani shoppailemalla Ruohonjuuresta paketillisen kahvia ja tuomiokirkon kupeessa sijaitsevasta kodinkoneliikkeestä kahvinkeittimen annostelulusikan. Niin asiallisia kuin Moccamasterit ovatkin, minulla on tapana käyttää niitä väärin. Joko onnistun jumiuttamaan tippalukon tai rikkomaan annostelulusikan.

Junalla aikanaan kotiin, vielä vähän sähköposteja ja puheluita ja sitten iltalenkille. Tänään ei oma jalka tuntunut kovin painavalta kauriinaskelta etenevän rinnalla.

Polkemista

Iltapäivän kuntosalikeikalla tuli taas mieleeni ajatus hyötysuhteeltaan niin hyvästä generaattorista, että sen avulla kuntopyörän polkeminen tuottaisi sähkövirtaa muuhunkin kuin maastoa simuloivaan poljentavastuksen säätöön, erilaisiin mittareihin ja muihin pyörän omiin tarkoituksiin. Näemmä asiaa on mietitty perusteellisesti jo aiemmin, ja viime vuonna näyttää ilmestyneen tieteellinen artikkeli aiheesta.

Kestävyysurheilua harjoittava tuttavapariskunta oli lähtenyt kuntopyöräretkelle. Hyvän aikaa jo muilla laitteilla pumpattuani kysäisin Heikiltä, joko he ovat ehtineet Hämeenlinnaan. Eivät kuulemma olleet, kun olivat valinneet suunnilleen pelkkää ylämäkeä olevan ajoreitin. Muutoin salilla oli viikonloppuiseen tapaan rauhallista. Tosissaan treenaavia nuoria miehiä löytyy aina muutama vapaiden painojen parista. Isossa salissa pelattiin futsalia.

Toisella puolen Eurooppaa tehtiin sitten suomalaista joukkuepelihistoriaa. Taisi Kolmastoista olla tapausta todistamassa? Nyt radio soittaa Puccinin aarioita eli kirkulaulumusiikkia, kuten torppamme musiikillisesti sivistyneempi asukas sanoo.

Piparit pystyyn

Lumipeite tuli ja meni. Päästiin sentään kahdesti suksille näillä viime hangillakin. Paremmin kuin viime vuoden syystalvena.

Harmaus ja tihkusade eivät juuri houkuttaneet ulos. Pidettiin leipomapäivä tuloksena pipareita, omenakakkua ja joulun ensi tuoksuja. Ja soijalasagne samalla uuninvastusten lämmityksellä paistumaan.

Olen hyvin passiivinen penkkiurheilija, mutta täytyy todeta, että radion kuuntelu päivän mittaan on lämmittänyt mieltä. Ladulla ja rinteessä, kentällä ja altaassa suomalaisurheilijoilla on mennyt hienosti.

Flunssakin on hiipinyt torppaan, onneksi heikossa muodossa. Työmaalla väkeä kiusannutta suolisto-karabahia ei vieraaksi kaivata.

Lumi tuli ja sopimuskin

Aamu alkoi reippaasti lumitöillä. Paljoa sitä ei ollut satanut, mutta paljon parempi tämäkin kuin musta maa. Työmatkalinja-auto kulki hitaasti Saarioispuolen kapeilla sorateillä. Aurattu kyllä oli sielläkin.

Iltapäivällä allekirjoitettiin kaupungintalolla museon ylläpitosopimus, juotiin teetä ja syötiin joulutorttua. Kyseessä on muodinmukainen tilaaja-tuottajamalli, jossa museon toinen ylläpitäjä eli kaupunki ja yhdistys toimii tilaajana, joka hankkii tarpeelliseksi katsomansa palvelut tuottajaosapuolelta Hyvinkäältä. Tilaaja-tuottajamallin toimivuudesta voidaan olla montaa mieltä kunnallisen elämän isommissa kuvioissa, mutta tässä tapauksessa en odota ongelmia. Puolin ja toisin kun on tunnettu ja tehty yhteistyötä jo pari vuosikymmentä. Harrastustoimintaan muutoksia tuskin tulee.

Kotikylässä keväällä aloittanut kaupunginjohtaja on hiihtomiehiä, nuorempana kansallisessa kärjessäkin suksinut. Lieneekö sen ansiota, että kylän kuntorata on pantu tänä syksynä hiihdettävään kuntoon ripeästi lumisateiden jälkeen. Puolisoni ja minä kävimme vapaatyylittelemässä peninkulman verran illalla. Lumi oli kosteanpuoleista, mutta kelpoisaa luistoltaan.

Lehtiä tilataan, skannereita annetaan

Lyhyen ajan sisällä olen jo kahdesti sortunut puhelinmyyjien tarjouksiin. Ensiksi tuli tehtyä Tekniikan Maailman jatkotilaus ja tänä iltana Maaseudun Tulevaisuus lunasti itsensä vielä kahdeksi kuukaudeksi postilaatikkoon. Nyt saa riittää vähäksi aikaa.

Asiasta toiseen, tarvitseeko kukaan vanhaa kuvanlukijaa? Kyseinen "skanneri", Agfa SnapScan e40 nimeltään, kytkeytyy työasemaan USB-väylän välityksellä. Laite on toiminut hyvin Windows XP:ssä, mutta Vistalle sopivaa laiteohjainta en ole löytynyt. Ei sinänsä ihme, koska Agfa-Gevaert lopetti kuluttajatuotteiden valmistuksen joskus tämän vuosikymmenen alkupuolella. Päivitin laitteen jokin aika sitten Canon-merkkiseen, joka tulee toimeen bisnes-Vistankin kanssa. Nyt vanha kunnon Agfa etsii XP-henkistä uutta kotia. Takuuta laitteelle ei anneta, mutta hakea saa vastikkeetta sovitusta paikasta Akaa-Valkeakoski-akselilla.

Valokuvatorstain 6.12.2008 klo 18

Valokuvatorstai-blogissa kootaan kuvapeittoa itsenäisyyspäivän illasta.



Huono kuvakulma ja huono valaistus, mutta onpahan teeman mukainen näkymä kuvaajan katselupaikalta kyseisenä iltahetkenä.

Valkokankaalla sen sijaan eletään elokuun viidennettä vuonna 1944 Ihantalan kirkonmäellä. Vasemmalla 6. divisioonan komentaja kenraalimajuri E. Vihma hetkeä ennen kaatumistaan.

Pönötyskekkereitä olisi ollut tarjolla niin perjantai-iltana Parolannummella kuin lauantaiaamuna Hämeenlinnassa. Ensinmainittuihin oli kutsuttu koko rautatieplutoona, mutta kohteliaasti kieltäydyimme. Vietettiin iltaa tehtaanpiippujen juurella sauna- ja filmi-illan merkeissä. Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944 kuului katseltaviin.

Pidin elokuvasta. Se ei ollut draamaa, eikä sillä ollut oikeastaan mitään "sanomaa". Se ei yrittänyt olla enempää kuin mihin elokuva voi kyetä: jonkinlaiseen autenttisuuteen pyrkivää visuaalista kuvausta kohteestaan.

Onneksi itsenäisyys on paljon muuta – ja ennenkaikkea muuta - kuin sotimista. Sotimiseen liittyvää sankaruutta löytyy lähes jokaisesta maasta, mutta paljon harvemmassa ovat ne, jotka raskaiden taisteluiden tauottua ryhtyivät rakentamaan näinkin hyvän yhteiskuntaa kuin meillä on. Toki sodan jälkeen oli kirkasotsaisen jälleenrakennususkon kääntöpuolella paljon ahdistusta, kurjuutta ja väkivaltaa, mutta niin on nytkin – ilman että kymmeniätuhansia kansalaisia olisi muutamassa vuodessa rampautettu henkisesti tai fyysisesti saati tapettu väkivaltaisissa konflikteissa.