Viime päivien puheenaihe

Jos ei muuten, niin ammattini puolesta minun kai tulisi taas kerran vaatia heavyrockin, filosofian, aseiden hallussapitolupien ja Internetin kieltämistä. Tai vaatia rahasäkkejä ammattiavun lisäämiseksi sinne ja tänne. Tai ainakin moittia mahdollisimman monia lain ja kulloinkin saatavilla olleen tilannekuvan mukaan toimineita viranomaisia.

Mutta kun en edelleenkään usko, että perusasia riippuisi niin yksinkertaisesta seikasta kuin demokraattisissa oloissa suhteellisen helposti säädeltävistä instituutioista.

Usko siihen, että kielloilla tai rahalla öljytty koneisto hoitaa yksilön - kulttuurihistoriamme juutalais-kreikkalais-kristillisistä alkuhämäristä polveutuvan mittayksikön - ongelmat, on helppo oppi. Sen puolesta on helppo liputtaa - hakaristeihin ja sirppivasaroihin saakka - ja vaatia.

Vaikeampaa on ymmärtää se luonnollinen kitka rattaissa, jonka yksilöiden kohtaaminen yksilöinä saa aikaan - ja ennenkaikkea sietää sitä. Kenties kulttuurissamme vallitsee yhä ajattelutapa viime vuosisadan alkupuolelta, jolloin luonnollinen kitka hiottiin valtion tai muun nomenklatuuran toimesta sileäksi - missä kipinöivästi, missä hillitymmin.

Nyt kun hiontakoneistoja on vähemmän ja niiden käyttäjiksi ilmoittautuvia on enää harvemmassa, turvaudumme silti niiden taakse. Ratkaisun pitää tulla valmiina tai ainakin siitä pitää koneiston vastata.

Yhteisöllisyys-termiä käytetään usein, kenties jopa useimmiten, kuvaamaan samanmielisyyttä ja samanhenkisyyttä. Mutta onko yhteisöllisyyden oltava aina poissulkevaa, toleransseja pienentävää?

Liian pienet toleranssit aiheuttavat liian suuret vahingot, jos koneisto koostuu niinkin karkeatekoisista osasista kuin ihmiset ovat.