Kaunokirjallisuuden parissa

Puolisoni päätti lähteä luostariin oppimaan ikonin maalausta. Feministiteogian kannattajana hän on valinnut aiheekseen Jeesuksen kurssilaisten enemmistön suosiessa äiti-Mariaa.

Olen viettänyt iltoja myrkyttämällä aivojani kaunokirjallisuutta lukemalla. Luen sitä hyvin vähän ja nyt huomasin syynkin. En oikein pidä siitä.

Pari iltaa meni Bernard Cornwellin "Talvikuningas"-kirjan parissa, mikä tarkoittaa sitä, että ensi kertaa elämässäni sorruin kirjaston fantasiahyllyltä lainaamiseen (jostain syystä Waltarin Sinuhet ja Mikaelit eivät ole luokitettu sinne; asiantuntijat voinevat valaista, miksi). Oma ikäpolveni taitaa olla ensimmäisiä, joka on laajemmalti fantasiagenrestä viehättynyt. Luulen, että säästyin siltä lukemalla vaikutuksille alttiissa iässä paljon Jalmari Jaakkolan tuotantoa. Suomen historian näkijäksikin kutsutun historiaprofessorin jälkeen ei osannut enää huimempaa kaivata.

"Talvikuningas" on yksi varmaankin lukemattomista kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan kertovista tarinoista. Kirjan lukeminen on juurikin niin tylsää kuin olisi jonkin oikean vanhan kronikan lukeminen. Se on kuvausta taisteluista ja muista vaarallisista tilanteista, poliittisesta juonittelusta ja yleisestä kurjuudesta.

En tiedä, millainen kirja olisi alkukielellä. Mutta kääntäjä olisi voinut tehdä lukijalle palveluksen ja kirjoittaa suomennoksen tämäntyyppiselle kirjallisuudelle sopivaan "arkaaiseen" sävyyn. Tarkoitan sitä tehokeinona joskus käytettyä kielellistä anakronismia, joka saadaan aikaan, kun omaa kieltä kirjoitetaan kuin (klassista) latinaa käyttäen latinan kirjoitustapaan kuuluvia sanajärjestys- ja sivulausekoukeroita (esim. Catulluksesta kerrottiin: Romae amore incensus est mulieris, cui nomen erat Clodia eli "Roomassa rakastui hän palavasti naiseen, jonka nimi oli Clodia" mieluummin kuin "Roomassa hän rakastui palavasti Clodia-nimiseen naiseen".) Waltari oli tässä hyvä. Ja fantasiana Sinuhen tai Mikaelin seikkailut päihittävät ainakin Cornwellin Arthurin.

Arthur-tarinoiden mielenkiintoisimpana konseptina pidän sitä jossakin elokuvassa esitettyä näkemystä, että kyseessä oli roomalaisen sotaväen komentaja, joka viivytti maahan tunkeilevia germaanisia heimoja. Se elokuva pitäisi katsella joskus – tai siten ei, nykyelokuvien tapaan se on todennäköisesti kyllästetty väkivallalla.

Toinen lukemani oli takavuosina suosittu Dan Brownin "Da vinci -koodi". Se oli juuri niin surkea kuin kohu oli antanut ymmärtää. Ehkä Brown oli ajatellut, että koska Sergio Leone pärjäsi melko hyvin amerikkalaisella kotikentällä lännenelokuvien parissa, voisi hän haastaa Umberto Econ ja Foucaultin heilurin heidän kotikentällään. Huonosti siinä kävi, eihän Leonekaan haastanut Fordia tai Hawksia, vaan kehitti oman tyylinsä. Jo se, että Brown ottaa salaseurakseen "Siionin viisaat", joka oli suunnilleen ranskalainen vastine meikäläisille tällä foorumilla kirjoitteleville eli Siitoimen viisaille, on lähinnä noloa. Eco vaivautui sentään keksimään ihan oman salaseuran.

Isompi ongelma on Brownin (kirkko)historiatietämyksen puute. Jos kirjoittaa "gnostilaisista" eli apokryfisistä evankeliumeista, niitä kannattaisi lukea. Brownin perusteesihän on, että ennen Uuden Testamentin kaanonin syntymistä (jonka hän ajoittaa virheellisesti Nikaian kirkolliskokoukseen; oikea virallistaminen tapahtui Karthagossa vasta vuonna 397, ja toisaalta neljän evankeliumin puolesta kirjoitti jo ikikiintoisa hahmo Irenaeus 100-luvun lopulla) kristinoppi oli huomattavasti nykyistä tasa-arvoisempi kuin nyt. Yhdessä näistä ns. tasa-arvoisista apokryfievankelimeista, Tuomaan 114. logionissa, sanotaan näin: "Simon Pietari sanoi heille: 'Maria saa lähteä pois joukostamme. Ei naisista ole perimään elämää,' Jeesus sanoi: 'Minä vedän hänet puoleeni ja teen hänestä miehen. Siten hänestäkin tulee teidän kaltaisenne mies, elävä henki. Jokainen nainen, joka tekee itsestään miehen, pääsee sisälle taivasten valtakuntaan.'" Hiukan ilkeillen olen joskus ajatellut, milloin Paavalin syani... synodi keksii tehdä aloitteen Tuomaan lisäämisestä kaanoniin, jotta saataisiin todistetuksi, miten tytöt oli thymiä jo Jeesuksen aikaan.

Sinänsä on kyllä erikoista, että Uuden Testamentin kaanoniin ei kuulu yhtään naisen nimissä kirjoitettua kirjaa. Vanhassa Testamentissa, joka rakentaa pienen mutta ekspansiivisen kansan oikeutuksen toiminnalleen juuri niin testosteronia tihkuen kuin asiaan kuuluu, niitä sentään on. Tosin on arveltu, että Johanneksen evankeliumin alkutekstin olisi kirjoittanut nainen, davincikoodimaisessa hengessä kenties jopa Jeesuksen tyttöystävä - täältähän Brown on lainannut aika paljon. (En muuten oikein ymmärrä Brownin kirjaan kohdistettua kalabaliikkia sen väittämän toistamisesta, että Jeesuksella olisi ollut elämänkumppani. Vai onko se vain perusluterilaisen uskonkäsitykseni aikaansaamaa asennetta, että kommenttini tuohon on, mahdollisimman billyparabellummaisella äänensävyllä lausuttuna: "No mitä sit?")

Mistä päästiinkin mielenkiintoiseen kysymykseen, Johanneksen evankeliumiin. Mainittu Irenaeus (jonka nimen lausun mielessäni turkulaisittain "Irenaius", koska muuten se on niin vaikea) on nähnyt paljon vaivaa kirjoittaessaan juuri tämän evankeliumin puolesta. Jos – mitä ikinä ei tietenkään tapahdu - salaliittokirjailijat kysyisivät tällaiselta oppimattomalta mieheltä neuvoja, voisin ehdottaa, että kovenevien arvojen maailmassa, Pax Romanan, oman aikansa kauhun tasapainon, alkaessa osoittaa ensimmäisiä horjumisen merkkejä Irenaeuksen kaltainen oppinut ja eteenpäin katsova mies halusi välttämättä kaanoniin edes yhden naisnäkökulmasta kirjoitetun teoksen, jossa keskeinen idea on rakkaus. Mutta ajan asenneilmapiirissä se piti todistaa miehen kirjoittamaksi, minkä vuoksi Irenaeus vetoaa lapsena käymäänsä keskusteluun Polykarpoon, Smyrnan piispan, kanssa, joka kuulemma oli tuntenut apostoli Johanneksen. Irenaeus vetoaa rivien välissä jopa siihen auktoriteettiin, jota kaikki Rooman valtakunnan lukutaitoiset uskonnosta riippumatta tuolloin suostuivat kuulemaan, Platoniin. Evankeliumeita on oltava neljä ja tasan neljä ("quatuor principales spiritus"), mistä päästäänkin sujuvasti Platonin Timaios-teokseen. (Salaliittoteorian voi tietenkin romuttaa sillä, että oppineena kreikkalaissyntyisenä Irenaeus eli Eirenaios oli todennäköisesti seurannut muinaisen maanmiehensä Herodotoksen ihanteita ja halunnut hyväksyä omaan tärkeään teokseensa ne evankeliumit, mitkä todistuksen, vaikka suullisenkin, mukaan olivat vanhimpia).

Muuten olen sitä mieltä, että kristittyä kirjallisuutta tulisi aina lukea rinnan hellenistisen kanssa. Toista on vaikea ymmärtää ilman toista. Valitettavasti renessanssiksi kutsuttu ajanjakso löi kuilun yhtäältä Platonin rakastajien ja toisaalta Kristuksen rakastajien välille. Molemmat haluavat olla niin oikeaoppisia uskossaan, että sisaren tai veljen käteen harvemmin tartutaan.

Oranssi agentti vihreissä

Kasvukausi alkoi tänä kesänä myöhään, joten veturitallin raiteiston myrkkykylvö heinäkuun jälkimmäisten talkoiden ikiaikaisena päivänä saattaa vielä tuottaa toivotun vaikutuksen. Puoleen vuosikymmeneen ei menneiden sukupolvien perinnöksi jättämään pienimuotoiseen ympäristökatastrofialueeseen ole solujen kuolemaa ruiskutettu.

Vielä viime vuosikymmenen alussa saattoi rautateillämme nähdä yhdysvaltalaisperäisten kookkaiden Tr2-höyryveturien tendereistä modifioituja myrkytysvaunuja, jotka oli ratatyökoneiden tapaan maalattu keltaisiksi. Tämän aamupäivän pahantekovälineeksi kelpasi käsiruisku.

Toverit siivosivat verstaspilttuun. Sekajätesäiliö täyttyi, ongelmajätekeräystä odottamaan tuli isohko kuorma, ja vuonna 1901 rakennetussa veturisijassa mahtuu jälleen työskentelemään. Nuoret miehet pohdiskelivat moottoriresiinan ikuisuusongelmaa, laturia. Nuorekkaimman tuntemani isoisä-statuksellisen jälkeläinen siivosi taukotuvan puhtaammaksi kuin se tuskin koskaan tällä vuosituhannella on ollut.

Työmaalla rauhallista

Kesälomani ei tänä vuonna ehtinyt olemaan kovin pitkä - vajaat kolme viikkoa - mutta töihin totuttelu tällä viikolla on kestänyt kauan. Ehkä on niin, että mitä enemmän ikää karttuu, sitä nopeammin onnistuu karistamaan työasiat mielestä. Yhtä kaikki, työmaalla on hiljaista, joten lasku arkeen on ollut pehmeä.

Sen sijaan kylällä ei ole hiljaista. Kaupunki tehtaanpiippujen juurella taitaa olla niitä, joista jossain uudemmassa iskelmässä lauletaan tähän tapaan: "Kadut ovat täynnä elämää vain kerran vuodessa". Työväen musiikkitapahtuman järjestäjien ruokailu on vanhan ammattikoulun ruokalassa. Hyvä, että kesäaikaankin tiloille keksitään käyttöä.

Vanha kansa sanoi, että jos Kristiinan päivänä papu ei ole kukassa, se joutaa heittää sioille. Alkukesä oli viileä, mutta ei tarvitse harmitella sikojen puuttumista.

Loppukesän museojuna-ajoja

Mainostettakoon täälläkin, että Höyryveturimatkat 1009 Oy ajaa Ukko-Pekka-vetoisesti Helsingistä Hankoon ja takaisin lauantaina 16.8. Koko päivän reissu on luvassa.

Matkaesite PDF-muodossa (66 kB).

Ukko-Pekka-matkaa seuraavana päivänä Hyvinkäälle, jossa vietetään Suomen Rautatiemuseolla 20. rautatiemuseopäivää. Kuuleman mukaan sinne olisi edellisten vuosien tapaan tulossa Haapamäeltä liikkuvaa kalustoa yleisöä ajeluttamaan. Tiedottaa voisi enemmänkin. Jos ei muuten, mutta jos niitä halkoja pitäisi taas hankkia siirtoreitin varrella olevalle väliasemalle.

Ja elämä on kuin elokuvaa

Mies sytyttämässä toisen tuleen heittäen tämän lopulta mereen. Paljon sotilaspukuisia ihmisiä. Kiipeilyä järeässä rannikkotykkitornissa, tikkaita ja ahtaita luukkuja. Mercedeksiä ja Bentley. Vanhalla kolmostiellä poliisiautolla kuin viimeistä päivää vilkut ja pillit päällä. Raskaiden paarien kantamista öisellä metsäkoneuralla. Lopulta suudelma kauniilta naiselta.

Eli kotimaanmatkailua pieniä ilmiöitä havainnoiden. Tekniikan ja militarian passiiviharrastusta rautatieplutoonan mukana. VAPEPA-toimintaa. Hyvää kotielämää.

Kuivasaari

Pietari Suuren merilinnoitus oli puolustusjärjestelmä, jota 1900-luvun alussa - itse asiassa pari vuotta ennen suursodan syttymistä - ryhdyttiin rakentamaan Venäjän keisarikunnan pääkaupungin Pietarin suojaksi. Taustalla oli se, että Japani oli ottanut Venäjän laivastosta ipponin toukokuun lopulla 1905 käydyssä Tsusiman meritaistelussa maiden välisessä sodassa. Venäjä katsoi, että karhun vartalo istuutuu parhaiten jykevään jigohontaihin, eli ekspansiivisen laivastopolitiikan sijasta valtakunnan ydinalueita, tai ainakin pääkaupunkia, katsottiin suojattavan parhaiten tuhtien linnoitteiden suojasta ampuvalla tykistöllä.

Maailmansodan alettua ryhdyttiin Helsingin edustalla sijaitsevaan Kuivasaareen rakentamaan patteria neljälle 254 mm:n (10 tuuman) Durlacher-tyyppiselle rannikkotykille. Aiemmin sinne oli suunniteltu 152 mm:n (6 tuuman) Canet-tykeistä koostuvaa patteria, mutta kun ne katsottiin parhaaksi sijoittaa noin kilometrin päähän Isosaareen, päätettiin Kuivasaari aseistaa raskaammin. Patteri kaikkine tarpeellisine lisärakennelmineen valmistui suunnitelmien mukaan vuoden 1915 lopulla, mutta sitä ei käytetty koko sodan aikana. Kun Saksan Itämeren divisioona ryhtyi miehittämään Helsinkiä keväällä 1918, patterin venäläinen sotaväki poistui tieltä osallistumaan oman isänmaansa kahinoihin.

Reunavaltiopolitiikan myötä 1920-luvun lopulta alkaen nuori Suomen tasavalta alkoi kaivata järeää rannikkotykistöä. Yhtäältä ymmärrettiin, että kyseessä olisi strateginen asejärjestelmä, jolla voitaisiin yhdessä Suomenlahden eteläpuolen valtioiden - jotka olivat perineet osansa Pietari Suuren merilinnoituksesta - kanssa hallita laajoja merialueita ja tarvittaessa estää oletetun vihollisen eli Neuvostoliiton laivaston liike. Venäjän imperiumin perillisten osalta kyseessä oli täsmälleen sama ajatus kuin merilinnoituksen alkuperäisillä suunnittelijoilla. Nyt vihollisen vain odotettiin tulevan eri suunnasta. Toisaalta sotilasteknologisen kehityksen johdosta nähtiin, että 305 mm:n eli 12 tuuman tykit olisivat pienimpiä, joilla voitaisiin tuloksellisesti taistella Neuvostoliiton laivaston tehokkainta kalustoa vastaan.

Pietari Suuren merilinnoitus oli jäänyt monilta osin kesken. Suomen osalta strategisesti keskeisimmälle paikalle, Mäkiluotoon, oli ryhdytty rakentamaan 360 mm:n järeää patteria. Tämä yhdessä Suomenlahden eteläpuolelle Naissaareen sijoitetun patterin kanssa olisi kyennyt tulellaan sulkemaan koko Suomenlahden. Mäkiluodossa rakennustyö oli kuitenkin jäänyt kesken.

Järeimmät Suomessa sisällissodan jäljiltä olleet putket olivat kaliiperiltaan 305 mm. Vaikka niitä aluksi pidettiin pienen maan puolustusvoimille soveltumattomana romuna, löydettiin niille tarvetta reunavaltiopolitiikan hengessä. Vielä kun Örön 305 mm:n patteri osoitti tehonsa vuoden 1930 koeammunnoissa, päätti Merivoimien esikunta esittää puolustusministeriölle 305 mm:n patterin rakentamista Kuivasaareen Helsingin suojaksi.

Puolustusministeriö hyväksyi esityksen ja suorastaan kiirehti sitä. Perusajatus oli purkaa yksi neljästä Kuivasaaren 254 mm:n Durlacher-tykistä ja sijoittaa sen paikalle Mäkiluodosta siirrettävä 360 mm:n keskeneräisen tykkitornin peruslieriö, jonka varaan rakennettaisiin 305 mm:n tykkitorni. Tuunaushenkinen projekti oli ominainen tuon ajan puolustusvoimille. Tykkitorni valmistui niin, että se vihittiin käyttöön toukokuussa 1934.


Tykkitorni on viisikerroksinen. Näkymä tykkikerroksesta (5) kone- ja sivusuuntauskerroksen (4) ja sähkökerroksen (3) kautta juontokerrokseen (2). Ensimmäinen eli napakerros ei näy kuvassa.

Toisen maailmansodan aikana Kuivasaaren patteri suoritti taisteluammunnan tiettävästi vain kaksi kertaa. Väitetään kuitenkin, että tämän tykkitornin varaan tukeutunut Helsingin meripuolustus aiheutti sen, että Neuvostoliitossa ei laadittu yhtään konkreettista suunnitelmaa Helsingin miehittämiseksi (on huomioitava, että Neuvostoliiton helmikuussa 1944 tekemät Helsingin ilmapommitukset olivat luonteeltaan siviilikohteisiin suunnattuja strategisia terroripommituksia, eivät suoranaisesti miehittämiseen tähtäävä operaatio).

Sodan jälkeen liittoutuneiden valvontakomissio määräsi, että yli 120 mm:n kiinteä rannikkotykistö oli purettava Porkkalan itäpuolelta (valvontakomission alkuperäinen vaatimus oli koskenut koko rannikkotykistöä, mutta Mannerheimin ja Zdanovin välisessä tinkimisessä päästiin mainittuun lopputulokseen). Kuivasaaren strategisena aseena pidetyn 305-millisen putket piti kuljettaa vähintään 100 kilometrin päähän rannikolta ja jostain käsittämättömästä syystä kääntää ne kohti pohjoista. Tykit kuljetettiin Parolaan, jonne oli tätä ja muita vastaavia tarkoituksia varten perustettu Merivoimien Keskusvarikko 1. Sattumaa tai ei, varikon naapurissa sijaitsi Panssaridivisioonan perillinen, Kevyt Prikaati, jonka yksi operatiivinen tehtävä oli turvata pääkaupunkiseutu Porkkalasta suuntautuvalta uhalta.


Kuivasaaren kakkostykin lukko.

Vuonna 1960 Kuivasaaren järeä patteri sai tykkinsä takaisin. Asia liittynee ohjuskauppoihin (kuten moni muukin tuolloinen puolustuksellinen kysymys). Kuivasaaren tykkien uudelleenasentamisella Suomi ehkä halusi jouduttaa meritorjuntaohjuskauppoja. Tiedettiin, että ohjukset olivat monessa mielessä kiinteitä tykkejä tehokkaampi tapa torjua mereltä hyökkäävä vihollinen, ja hankintamaasta riippumatta niiden uskottiin lentävän mihin suuntaan milloinkin olisi tarpeen.

Kuivasaarta kehitettiin rannikkotykistön ensimmäisellä digitaalisella laskimella 1960-luvulla (tuolloin uudistetussa mittaustornissa tutka pyörii edelleen, ja Unixin kultakaudella syrjään siirretty Elliott-tietokonekin on kuulemma sittemmin restauroitu). Mutta viimeiset kovapanosammunnat 305 mm:n tykillä tehtiin vuonna 1973. Tornin sähköjärjestelmä ei enää toiminut vaaditulla tavalla, eikä korjauksiin haluttu ryhtyä, kun maahan oli saatu Neuvostoliitosta ajanmukaista P-15-meritorjuntaohjuskalustoa (meillä tunnettu nimellä MtO 66).

Museokäytössä Kuivasaari on ollut 1990-luvun alkupuolelta saakka. Suomenlinnan Rannikkotykistökilta on pitänyt pääasetta kunnossa ja hankkinut alueelle kattavan kokoelman muuta asiaan liittyvää kalustoa aina panssarijunistakin tutuista Nordenfelt-tykeistä MtO 66:n Comet-laukaisualustaan saakka. Vaikka kaikki näyttää olevan kunnossa, järeällä tykillä tuskin ainakaan normaaliaikana enää kovapanosammuntoja tehdään. Nykyiset turvamääräykset kun vaatisivat 50 × 50 × 13 kilometrin laajuisen varoalueen, mikä edellyttäisi mm. Helsinki-Vantaan lentokentän sulkemista ammuntojen ajaksi.

Saarelle järjestetään silloin tällöin retkiä. Eilisen perusteella suosittelen. Ja kiitän retken järjestelyistä vastannutta Eskoa ja vastaanottaneessa päässä rautatieplutoonaankin aikanaan kuulunutta killan komentajaa. Se tosin jäi mietityttämään, että aikovatko todella haastaa vajaat satatonnista veturia käsipelillä siirrelleet pyörittämään manuaalisesti yli 600-tonnista tykkitornia...

Kuivasaareen pääsee ainakin vesibussilla. Laiturilla polttariseurue harjoitti monenlaista hurjan näköistä toimintaa. Välillä uhrin päällä ollut mantteli paloi, välillä tätä vietiin pelastusrenkaan päällä vesiskootterin perässä. Järjestäjien päällä olleet SAR-asut tosin kertoivat, että porukka taisi tietää, mitä oli tekemässä.

Militarian jälkeen Ilkka soitti plutoonalle sisäänpääsyn Espoon automuseoon ja erityisesti varastohalleihin. Monenmoista mielenkiintoista, myös julkisissa kokoelmissa. Angliasta Tunturi DX:ään, rekisteröidystä (sic!) Checker A2:sta T-Fordiin. Vuosaaren satamatyömaan ja VR:n Hyvinkään konepajan kautta kotikulmille.

Lähteet:
Enqvist, Ove: Kellä saaret ja selät on hallussaan. Rannikkopuolustuksen aluekysymykset autonomisessa ja itsenäisessä Suomesa. Diss. Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitoksen julkaisusarja 1 nro 9. Helsinki 2007.

Enqvist, Ove: Kuivasaari. Przasnysz 2005.

Enqvist, Ove: Itsenäisen Suomen rannikkotykit 1918-1998. Sotamuseon julkaisuja 1/1999. Jyväskylä 1999.

Korkama, Erkki; Roudasmaa, Stig: Tapparasta tankkeihin. Hämeenlinnan varuskunnan historia. Joensuu 1988.

Salminen, Pertti. Puolueettomuuden nimeen. Sotilasjohto Kekkosen linjalla ja sen sivussa 1961-1966. Diss. Suomen sotatieteellisen seuran julkaisuja nro 18. Helsinki 1995.

Täysikuu

Hälytys tuli jossakin konepajan ja VR:n satavuotishistoriikkiinkin ikuistettujen kauniiden kerrostalojen nurkilla ajeltaessa. Nälkäinen ihminen metsässä on huono idea, joten pikaisesti kotiin Iskhmetin poikain kautta.

Koiran vainu voittaa edelleen ihmishavaintojen ja solukkopuhelintekniikan tarjoamat mahdollisuudet. Mutta kaikkia tarvitaan, jotta loppu olisi toivotun kaltainen.

Se tuli koettua, että rauhallisen pakun oloinen mustamaija kulkee tarvittaessa aivan hiton kovaa, oli alla asfalttia tai soraa. Ja että teknillisen näköiset paarit ovat raskaat kantaa neljäänkin mieheen. Ja että tässä maassa ei kaveria ihan hevin jätetä. Lennonvarmistus varmisti paikallisviranomaiselta vielä jälkeenpäin, että pyhäaamunako ei sitten tarvitsekaan lähteä etsimään ylhäältä käsin.

Kurssilla ja sen ohessa opittua

Päivölän kansanopiston, jossa olemme viime päiväsajat viettäneet, juuret eivät ulotu mihinkään uskonnolliseen tai (puolue)poliittiseen liikkeeseen, kuten monella edelleen toimivalla opistolla asianlaita on. Opistolla on nähtävissä vahva maanpuolustushenkisyys, mutta se liittyy perustamisajankohtaa myöhäisemmän historian tapahtumiin. Alunperin Hämeen kansanopiston nimellä toimineen oppilaitoksen perusti Helsingin yliopiston hämäläinen osakunta vuonna 1894 kotimaakuntansa sivistystason kehittämiseksi. Opiston yhteydessä toimi aikanaan myös maatalousoppilaitos, joka sittemmin siirtyi valtiolle ja lopulta lakkautettiin viime vuosikymmenellä maatalouden rakennemuutokseen liittyen.

Nykyään opiston toiminnan tukijalat ovat nuorille suunnatut matematiikka-, kieli- ja matkailukoulutukset. Lisäksi järjestetään erilaisia lyhytkursseja varsinkin kesäaikaan. Jo vuosikausia on toteutettu hyvin tuloksin konseptia, jossa matemaattisista aineista kiinnostuneet lukiolaiset voivat suorittaa puhtaasti tiedekorkeakouluopintoihin valmistavan matemaattispainotteisen ylioppilastutkinnon. Kesäaikana nuorta väkeä on vähemmän: yksi matkailualan opiskelijaryhmä ja jonkin verran Nokian tutkimusyksikössä kesätyöskenteleviä matematiikkalukiolaisia. Ainakin viimeksi mainitut ovat reippaita nuoria - he nimittäin taittavat päivittäistä työmatkaansa Toijalaan ja takaisin lihasvoimin.

Taas on jaettu villihevosenharjoja, torjuttu apinoita, puristeltu varpusenpyrstöjä. Ei sentään eläinten kiusaamisesta ole kyse, mutta taijissa eri tekniikoilla on melko runollisia nimiä. Toisin kuin useimmissa muissa vastaavan tyyppisissä lajeissa, tuossa käytetään alkukielisten sijasta käännettyjä, omankielisiä tekniikoiden nimityksiä. Se saattaa helpottaa asioiden oppimista.

Eräällä harjoitustauolla kurssitoveri esitti väittämän, että ulkoisilta ominaisuuksiltaan samankaltaiset ihmiset vetävät parisuhdemielessä toisinaan puoleensa.

Väitteen esittäjä analysoi molemmat paikalla olleet pariskunnat, ja luetteli molemmista kelpo määrän osapuolia yhdistäviä piirteitä. Omalla kohdallamme johtopäätös imartelee minua, mutta ei välttämättä puolisoani ;-) Meistä on aika vähän yhteiskuvia, mutta linkitetään arvioitavaksi pari melko tuoretta:
yksi (kuvasta kiitos Eskolle) ja
toinen (kuvasta kiitos Teekkarireserviläisille).

Syntyi ehdotus, että tässä olisi hyvä idea erilaisten treffipalveluiden vaihtoehdoksi. Kumppania etsivän henkilön kuvasta tehtäisiin kuvattavan eri piirteitä hyväksi käyttäen feminiinisiä tai maskuliinisia versioita sen mukaan, kumpaa sukupuolta olevaa ystävää hän etsii. Tällaisesta kuvasta nimittäin olisi apua sellaisten kumppaniehdokkaiden löytämiseen, joissa etsijä itse todennäköisesti herättäisi vastakaikua.

Tekstit vähissä

Olisi pitänyt kirjoittaa vaikka mitä. Mutta pyhä meni riidellessä papinperhanoiden kanssa eräällä verkkokeskustelupalstalla. Perään yö vahtiessa rantarosvoja.

Tämä viikko vietetään naapurikylän kansanopistolla henkeä ja ruumista eli taijia harjoitellen. Kotoa ei ole matkaa kuin peninkulma suuntaansa, joten kesäkurssin osalta majoitus tulee edulliseksi. Kelit ovat suosineet polkupyörällä kulkemista.

Päivät ovat pitkänpuoleisia, ja treenitunteja tulee runsaasti. Vaikka laji - tai ainakaan harjoitusmenetelmät - ei ole millään tavoin raskasta, illalla uni maittaa hyvin.

Ei sen väliä

Paitsi että omalle kullalle olisi kiva antaa suukko ajallaan. Kiitokset yhteisymmärryksestä!

Haapamäen ikilaiturilla Tepolle kiitos herrasmiesseurasta, kun Sj-Jy-H450 myöhästyi. Mutta miksi Hpk-Tpe-välillä VR pitää aikatauluistaan kiinni, vaikka ne eivät yleensä muutoin pidä paikkaansa?

Olen tottunut linja-automatkustaja, joten ei tässä mitään. Kunhan kiskoliikenteen toimimattomuus hitottaa.

Myllymäellä

Ähtärin itäisin kylä Myllymäki on hyvä paikka viettää kesälomapäivää. Valtionrautatiet toi noin klo 12.17 ja vie pois noin klo 17.43. Poikittaisrataliikenne ei ole kovin vilkasta, ja Myllymäki liittyy asiaan mitä tiiveimmin. Siitä lisää toiste.

Myllymäen rautatieasema ja veturitalli huutavat koko olemuksellaan, että eivät muka kuuluisi tänne. Siitäkin lisää toiste.

Alkuasukkaat ovat rauhanomaisia, mutta jokseenkin umpimielisiä. Niinpä olen tuntenut oloni kotoisaksi. Urheilupaitaan sonnustautunut mies katsoi pitkään ja oli melkein sanoa "moro". Heilautti kättään, ja vastasin.

Rautatieasemalla puuta vaunuihin lastaava alkuasukas huutaa vähän väliä avukseen perkelettä.

Myllymäki kuuluu DNA:n EDGE-verkon kuuluvuusalueeseen. Mutta hitto soikoon, kun ukkonen jyrisee.

Paikallisesti

Lomapäivissä ei ole ollut valittamista. Matkustelua on tullut harrastettua kotikylän Osuuskauppaan ja postikonttoriin saakka. Ikkunaremontti on loppusuoralla. Nyt työn alla ovat olleet olohuone ja yläkerran työhuone. Kyllästysaine loppui juuri sopivasti. Hyvä maalarinteippi, se sininen, vähän turhan aikaisin.

Kuntavaalit ovat syksyllä. Kysyttiin sitoutumattomana ehdolle, mikä oli suuri kunnia. Muistutin viimevuotisissa kirkollisvaaleissa saamastani neljän äänen vyörystä. Niinpä ei tarvinnut ryhtyä erikseen perustelemaan kieltäytymistä kuntavaaliehdokkuudesta.

Paikkakunnan sitoutumattomat muutaman muun pienryhmän kanssa suunnittelevat menevänsä vaaleihin Keskustapuolueen listoilla. Se on taktisesti järkevää, koska sosialidemokraattien ja Kokoomuksen välissä tila on pikkukylässä ahdas. Mahdollisen yhteislistan jälkeen puoluepoliittisesti sitoutumaton ryhmä on enää lyhyt luku paikallishistorian lehdillä (joskin sitoutumattomuus on eri vaiheissa sitoutumattomien vuonna 1996 tapahtuneen esiintulon jälkeen ollut tilanteen mukaan melko liukuva käsite).

Minulla on taipumusta punaniskaisuuteen, pidän lehmistä ja kalapuikkoviiksistä, osaan ajaa ruohonleikkuria ja pitää lapiota käsissä oikein päin, joten Maalaisliitto olisi mitä sopivin viiteryhmä. Mutta pysyttelen syrjässä.

Vaikkakin olisi sopivia mainoksia valmiina siltä ajalta, kun Blogistanissa käytiin vaaleja.

Rajauksia kuin ennen?

Ihmisen subjektiivisen havaintokentän kannalta mielenkiintoinen asia ilmenee Suolahden vanhan aseman ratapihan kuvassa. J. Ruuskasen mukaan häiritsevä tekijä ovat semaforien pätemättömyysmerkit, mikä on aivan oikein. Myönnän, että itse en edes huomannut pätemättömysrasteja, kun turhaan (sekä kameralla että Photoshopin kevytversiolla) yritin valotolpan sähkökeskuksen rajaamista kuvasta.

Aikoinaan käytiin kovaa keskustelua siitä, voidaanko yhtäläisyysmerkkejä piirtää blogin ja verkkopäiväkirjan välille. Kannatin verkkopäiväkirja-näkökulmaa ja luultavimmin hävisin.

Silloinen kirjoitustapa oli vapauttava ja voimauttava sikäli, että se ei vaatinut itsensä tuotteistamista. Sopi kirjoittaa mitä tahansa ja millä mielellä tahansa.

Ikihonka Maalainen kai sammuttaa valot toverinsa Pinserin ja Sinuhen tapaan hymyilevän kolmannentoista painaessa oven lukkoon, kun viimeinenkin on tästä kirjoitustyöväentalon salista lähtenyt.

Vaan onko oven sulkemista tarpeen miettiä, kun tulee Slamtiltin kaltaisia titaaninkovia uutuuksia?

Parolannummen pölyssä

Parolannummella nahisteltiin ja ajeltiin yleisön iloksi. Museoveturiseuran väki oli tavan mukaan avustamassa teknillisen harrasteen veljiä ja sisaria. Kolme kevyttä henkilöautokuormallista rautatieplutoonaan saatiin, joskin isännät kaipailivat myös poissa olleita. Onhan tuolla ehditty tutustua jo puolin ja toisin.

Panssariprikaatin tarjoama taistelunäytös ei tällä kertaa ylpeillyt ääni- eikä savutehosteilla, mutta oli hyvin mietitty ottaen huomioon yhtäältä mielekkään toiminnan ja toisaalta turvalliselta paikalta seuraavalle yleisölle näkyvän toiminnan asettamat vaatimukset. Varsinkin panssarijääkäriryhmän hyökkäys seututie 3052:n yli savuverhon suojassa oli asiallista nähtävää niille, jotka osasivat katsella oikeaan suuntaan.

Leopard 2 -alustaiset pioneeripanssarivaunut taisivat olla ensimmäisiä kertoja julkisesti suuren yleisön nähtävillä.


Leopard 2A4R -raivauspanssarivaunu.


Leopard 2A4L -siltapanssarivaunu.

Yleisöä ajelutettiin ATS-59-telavetäjillä, joiden lavalle mahtui kerrallaan kymmenkunta matkustajaa. Aiemmin mukana olleen T-55-taistelupanssarivaunun käytön huvipuistolaitteena oli kuulemma Museovirasto kieltänyt turvallisuusseikkoihin vedoten. Kyytiläisjonojen pituuden kannalta ei ahtaan taistelupanssarivaunun pois jääminen ollut lainkaan huono asia.

Panssariprikaatin nykykaluston - Leopard 2A4 -taistelupanssarivaunu, BMP-2-rynnäkköpanssarivaunu ja Leopard 2A4R -raivauspanssarivaunu - esittely vei kentästä sen kulman, josta yleisö aikaisempina vuosina nousi ajeluttajien kyytiin. Hyvä niin, koska uudessa paikassa niin jonottaminen kuin vaunuihin nousu ja vaunuista nousu olivat helpompia kuin ennen. Joskus pakkotilanne on hyvä toiminnan kehittäjä.

Kun vanhoilla koneilla ajetaan, joudutaan varautumaan monenmoiseen. Laitteilta, joiden kiinnostavuus perustuu siihen, että ne eivät enää ole arkipäiväisiä, on kohtuutonta vaatia, että ne toimisivat, kuten arkipäivän tekniikalta tänään odotamme. Ajelua järjestettiin ensin kahden ATS-59:n - nrot 820-1 ja 820-27 -voimin, kunnes toisesta rikkoutui öljynlauhdutin. Mainittakoon, että kyseisessä tilanteessa, johon sinänsä ei liittynyt mitään dramatiikkaa, oli oikein hyvä, että telavetäjän lavalla matkustanut yleisö ei väheksynyt Puolustusvoimien tarjoamia sadeviittoja.

Panssarikiltalaiset noutivat pikimmiten varikoltaan kolmannen toimintakuntoisen - nro 820-14:n - ja toiminta jatkui täydellä teholla. Iltapäivän tullen hiljeni sen verran, että osa rautatieplutoonasta ehti käydä Panssarimuseolla. Yksi joukosta lankesi shoppailun kiusauksiin, mutta ei toki turhaan. Jos Vanaja-merkkisen kuorma-auton rattiin onkin turha yrittää tänä päivänä päästä, ovat ne hienoja kirjan sivuilta katseltuina.

Kielillä pitäisi puhua enemmän. Naapurimaan mies kertoi suorittaneensa varusmiespalveluksensa Strv 103:n ajajana. Kehui vaunun ajo-ominaisuuksia. Juttua tuosta tornittomasta kummajaisesta, ruotsalaisesta "Sturmista" ja sen aikanaan kansainvälisesti uskomattoman korkealle rankatusta suorituskyvystä olisi riittänyt varmasti paljon, mutta kummankaan kielitaito ei antanut myöten. Vaunutyypin ystävillä on nykyisin oma yhdistys.

Vaikka en telavetäjän lavalla kiertänytkään kenttää kuin kerran ja vielä lasit päässä, tuntuu, että silmissä on vielä tomua.

Masculum et feminam

Pääsin siipiveikkona osallistumaan feministiseen jumalanpalvelukseen. Äkkikatsomalta kirkkokansan sukupuolijakauma ei tuntunut poikkeavan paljonkaan ei-juhlapyhän kirkonmenojen vastaavasta.

Ennen messun alkua liturgina toiminut, kirkon piirissä viime aikoina esillä ollut Sonkajärven kirkkoherra M. Suokonautio, paheksui pitäjänsä eukonkantokisoja. Ymmärrän pointin, mutta oli aivan pakko lohkaista, eikö se vasta väärin olisi, jos vastavuoroisuusperiaatteen mukaan vaikkapa puolisoni kokoinen ihminen joutuisi kantamaan itseni kokoista.

Tämä aiheeseen liittyvä teksti piti julkaista toisaalla, mutta teknillisistä syistä tulkoon toistaiseksi tänne:

Isä- vai äiti-Jumala?
Konneveden Vox Elevato -kirkkofestivaalien hienon perjantaimessun nimi, näen Jumalan toisin, on ajatuksia herättävä. Kuten liturgi alkusanoissaan totesi, ihmisen kielelliset käsitteet eivät onnistu kuvaamaan Jumalaa. Tapoja nähdä Jumala tuskin voi olla sitä yhtä ja sitten sitä toista, vaikka feministinen ideologia - ainakin teologian ulkopuolella - usein takertuu toiseuden käsitteeseen ja sitä kautta äärimmilleen vietyyn dualistiseen ajatteluun.

Kauniissa uskontunnustus- ja rukoussanoituksissa Jumalaa kuvattiin sanoilla "äitimme ja isämme".

Tulemmeko me kaikki, jotka yritämme mahduttaa Jumalan oman kielemme käsitteisiin - olkoot ne sitten sellaisia kuin isä ja äiti tai luoja ja kaikkivaltias - ajatelleeksi, että olemme rikkomassa heti ensimmäistä kymmenestä käskystä?

"Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla." Onko varsinkaan meillä, joille maa on vuotanut yllinkyllin maitoa ja mettä antaakseen ajattelulle mahdollisuuden astua jokapäiväisen leivän ja hetken konkretian ulkopuolelle, varaa todeta, että käsky on täytetty, kunhan pitäydymme tekemästä kuvaa Jumalasta kuvataiteellisin keinoin? Eikö ihmisen hillitön vallanhalu, halu sulkea Jumala palvottavaksi sanoista ja käsitteistä rakennettuun häkkiin ole oikeastaan sama asia kuin vangita Jumala palvottavaksi patsaaseen?

Sanoilla me pyrimme ottamaan Jumalan haltuun. Ikävä kyllä se voi olla joskus välttämätöntä, jotta voisimme keskustella asioista omilla kielillämme. Descartesin tai Leibnizin kaltaiset pohdiskelijat eivät onnistuneet kehittämään universaalia kieltä, jolla kaiken ilmaiseminen olisi mahdollista. Sitten heidän päiviensä on - ehkä onneksi - siirrytty kommunikointimenetelmien kehitystyössä käytännönläheisempien ja sitä kautta yleistä hyvinvointia lisäävien tavoitteiden toteuttamiseen.

Feministinen teologia kohdistaa kritiikkinsä aivan oikeaan arvostellessaan sitä, että Jumalan käsitteen liittäminen sellaisiin viime kädessä kuolevaisen ihmisen biologiaan pohjautuviin sanoihin kuin isä tai herra. Kielenkäyttö on omiaan synnyttämään valtarakenteita ja alistussuhteita, jotka eivät palvele kuin vallanhimoisia ja alistajia. Täsmälleen sama vaikutus on joidenkin piirien halulla korvata Jumalan kohdalla isä-käsite äiti-käsitteellä.

Mustavalkoisen maailman ahtaus
Länsimainen ajattelu on valitettavan dualistista. Siitä olemme velkaa erityisesti Platonille ja hänen ideaopilleen. Dualismia tavataan monessa muussakin kulttuurissa, mutta ne eroavat länsimaisesta katsantokannasta. Siinä missä Platonille älyn valtakunta ideamaailma on aistien hallitsemaan kopiomaailmaan nähden korkeampi, näkee taolainen ajattelija kahden peruselementin olevan yksinään pelkkä suuri tyhjyys ja vasta päästessään päättymättömään vuorovaikutukseen ne kykenevät muodostamaan sen, mikä ylipäätään on mitään.

Länsimainen dualismi on vahvoilla maallisessa ajattelussa. Marxilaiseen dialektiikkaan juontavat juurensa yhä monet muodissa olevat yhteiskunnalliset opit. Yhteiskunnan sukupuolittuneisuutta tarkastelevat ajattelutavat ovat nekin kiintyneet kahtiajaotteluun, biologisia sukupuolia kun yleisen käsityksen mukaan on noin kaksi kappaletta.

Myös kristinopissa on mitä vahvin dualistinen pohjavire. Meidän uskonnossamme, kuten kai useimmissa suurissa uskonnoissa, on aina jollakin tavalla läsnä "me" ja "ne", lampaat ja vuohet jo tässä maailmanajassa. Jotkut ovat ahkerampia, jotkut laiskempia piirtämään rajoja meidän ja niiden välille, mutta kaikki me niin teemme. Niinhän tässäkin kirjoituksessa tehdään.

Arvelen, että kristinopin dualistisuudesta saamme kiittää ennenmuuta apostoli Paavalia tai hänen nimissään kirjoittaneita. Paavali kun innokkaasti julisti Platonin evankeliumia käyttäen Jeesusta julistuksensa esimerkkihenkilönä. Ei liene yllättävää, että juuri Paavali on se, jonka sanoihin kristinopin piirissä ahkerimmin vedotaan, kun halutaan piirtää rajoja biologisten sukupuolten välille. Ja miksikä ei kirjanoppinut mies olisi saarnannut sitä, minkä omimmakseen koki, aikansa kansainvälisesti arvostetuimman kirjasivistyksen hedelmiä. Niinhän tekevät oppineet teologit ja filosofit tänäkin päivänä ja me maallikot seuraamme perässä omien kiinnostuksenkohteidemme mukaan.

Feministinen teologia on suuri lupaus. Teologiassa on mitä parhaat mahdollisuudet päästä yli kuolevaisen ihmisruumiin ja sen biologisten ominaispiirteiden. Tällöin vältytään karikolta jossa uudistavaksi tarkoitettu ajattelutapa vain kääntää katsantokantaa ja lopulta entistä syvemmin sementoi dualistista näkemystä ihmisen sukupuolista.

Millään tavoin ainutlaatuinen ajatussuunta ei feministinen teologia ole. Samoja kristinuskon perusihanteisiin kuuluvia tasa-arvon ja lähimmäisenrakkauden vaatimuksia ovat esittäneet varmasti useimmat kirkon historian uudistusliikkeet. Ovathan ne kanonisista evankeliumeista suoraan luettavissa. Jossain vaiheessa huomataan, miten kuitenkin on tilaus jälleen uudelle uudistusliikkeelle. Historiallisessa jatkumossa en usko, että feministinen teologia muodostuu sen perustavammanlaatuiseksi uudistusliikkeeksi kuin aiemmatkaan tarpeellisia ja evankeliumien hengen mukaisia uudistuksia ajaneet liikkeet. Mutta varmasti sillä tulee olemaan oma tärkeä osansa kristillisyyden ohjaamisessa kohti todellista lähimmäisenrakkautta ja Jumalan tuntemista. Ja päivänkohtaiseen keskusteluun se kykenee antamaan paljon uutta


Huomenna on tarkoitus tehdä aivan jotakin muuta.