Suomen lippu ja suvivirsi

Oman opetustyöurani aikana ovat perinteisenmalliset kevätjuhlat olleet vähissä. Se johtuu osin siitä, että näyttötutkintojärjestelmässä toimittaessa agraariyhteiskunnan vuodenkiertoon perustuvalla lukuvuosijäsentelyllä ei ole merkitystä. Toukokuun lopulle ei synny erityistä ammattiinvalmistumiskeskittymää.

Ei tänäkään päivänä vaadita suuria järjestelyjä, että kevätlukukauden päättäjäistilaisuudesta saa ihan mukiinmenevän. Musiikkia, puhe, riittävän muodollinen todistusten jakaminen ja lopuksi luonnollisesti virsi 571 toimivat yhä hyvin. Ainakin aikuisopiskelijoiden kanssa, joille kyse on nostalgiasta. Huilisti, ammattiin valmistuneiden joukosta, tarjoutui itse esiintymään. Pianisti-laulajattaren sain houkuteltua kotitorpasta.

Meni iltatöiksi saakka. Aikuisopiskelijat käyvät koulua ja niin ollen valmistuvatkin kahdessa vuorossa.

Loppuillasta tuli vielä polkaistua veturitallille. Kimmon kanssa mittailtiin askeltarkkuudella raiteita. Viikon päästä 250-metrisen junarungon peräpää pitäisi saada vaihteen yli, mutta niin, että etupäässä "parivedon" jälkimmäinen saadaan juottamisen ja syöttämisen mahdollistavaan paikkaan. Aikataulu ei salli veturien irrottamista junasta pysähdyksen aikana. Ei ole ihan helppo tehtävä.

Veikeä sekajuna oli sekin, joka pyyhälsi etelään. Sr2 nokalla, seuraavana Sr1. Sitten muutamia sinisiä henkilövaunuja ja perässä puolisen tusinaa Gbln:iä.

Kotiin palatessa vanhan osuuskaupantalon hiljainen terassi houkutti. Hyvä syy antaa periksi kiusaukselle oli tuopillisen tarjoaminen kiitokseksi kevätjuhlan pianistille.

Valokuvatorstain armas aika

Valokuvatorstai-blogissa vietetään armasta aikaa.



Perinteinen koulun juhlasali odottamassa perinteistä kevätjuhlaa.

Pitää se puhekin viimeistellä.

Energiatehokkuutta

Työpäivään mahtui asioita maankäyttö- ja rakennuslain soveltamisesta rikosseuraamusviraston toimialaan, eri kontekstissa kylläkin. Kahvia sai molemmissa, kiitos kaunis.

Energiatehokkuustodistusten määrämuotoisuus ja oikea väri ovat kuulemma kynnyskysymyksiä.

Pitkästä aikaa tein työmatkaa henkilöautolla. Useimmilla vastaantulijoilla oli lapa pystyssä. Kummastelin, kunnes tajusin, että keltaista kulkupeliä työmatkoillaan useammin tarvitsevan kinkeripiireissä ajelin.

Rikosseuraamusviraston asiakkaiden koulutustarpeet liittyvät tänä päivänä enemmän kalorimäärien arviointiin ja muihin elämäntapa-asioihin kuin vaikkapa tietokoneen peruskäyttötaitoihin. Joitakin vuosia sitten tilanne oli erilainen. Kohtuullisen kokoiseen otokseen perustuva vankila pienoisyhteiskuntana -tyyppinen tutkimus voisi antaa kulloisenkin yhteiskunnan yleisestä toimintaympäristöstä käytännön todellisuutta paremmin vastaavan - tosin muoti-ideologioille ehkä vieraamman - kuvan kuin tutkijan omien mielihalujen tai oman viiteryhmän perusteella valittujen otosten pohjalta luodut näkemykset.

Kalorimäärien arvioinnista elämäntapakysymyksenä olen toki viimeinen kirjoittamaan ainakaan moraalisaarnaavassa mielessä. Tuhti myöhäinen päivällinen tuli nautittua hampurilaisaterian muodossa Lahdesjärven energianpursotusasemalla, automarketista haettu runsas ruokakori takakontissa.

Hyvä uutinen veturitallilta oli, että vaahteravainaan runko kokonaisuudessaan on päätynyt energiantuottotarkoituksiin. Kiitokset asianosaisille.

Hyviä harrasteita

Olin varautunut harjoitukseen ulkoiluvarustein. Piti kuitenkin ryhtyä yleissihteeriksi. Tietokoneen kanssa toimeentulevista muka pulaa. En usko sitä, mutta en protestoinut.

Aurinkolasien vuoksi kysyttiin: "Oleksää ryypänny eilenehtoolla, röhhöh?" Kun kerroin, että ennakko-odotuksen ja vahvuuksiensa vuoksi naamalla ovat ja että tummuus kieltämättä häiritsi 1920-lukulaisen, nykyisin kiskottoman, rautatieaseman salissa, tarjosi moni omia lasejaan. Niiden kanssa olisi tullutkin ryypännyt olo. Tyydyin tummiin laseihin.

Vastaavassa harjoituksessa viime kesänä tuli maakravulle viimein kuuma. Meinasi tulla nytkin. Eivät toimistohommat aloittelijalle löysiä ole. Vähän aikaa kului valaistumiseen, että kuljetusvene oli se strateginen resurssi, jonka menemisistä ja tulemisista piti olla mahdollisimman täsmällinen tieto.



Minusta olisi aika hieno juttu, jos taulukkolaskentaohjelmaan kehitettäisiin ominaisuus, jonka avulla SQL:llä tai jollakin samantapaisella intuitiivisella kyselykielellä voitaisiin poimia taulukosta tietoa toiseen taulukkoon.

Harjoitus jäi lyhyehköksi, kun saariin kadonneet maalihenkilöt eivät onnistuneet katoamaan koirapartioilta. Taisi olla erityisen otolliset olosuhteet nelijalkaisten etsijöiden käytölle.

Sisävesisatamasta satamaradan alkupäähän, jossa vedettiin niin käsivoimin kuin Nissanillakin viikolla kaadetun vaahteranraadon pätkiä pinoon. Veturitallin länsipäätyyn muinoin istutettu vaahtera komisti maisemaa melkein koko edellisen vuosisadan, mutta vuosituhannen vaihteen ratapiharemontti vaurioitti sen juuristoa niin, että viime vuosina puu näivettyi näivettymistään. Aika aikaansa kutakin.

Kotimatkalla kylän ainoan autonpesukoneen luukku oli auki ja poikkesin tutkimaan ihmettä. Ovella naapurikylän mies morjesti. Kysyin, tarvitsisiko vaahterapölkkyjä. Käyttöä kuulemma olisi; hyvä niin.

Viikko jo lopuillaan

Tarjouksia ja tarjouspyyntöjä, todistuksia ja hakemuksia, sopimuksia ja luonnoksia. Olen kirjoittanut paljon, luultavasti lyhytvaikutteista. Blogiin ei ole kirjaimia riittänyt. Ei, vaikka täällä tekstit eivät katoa muistista niin nopeasti. Kohta jo viisi vuotta, huomaan (tarkoituksella en ole tiivistänyt oikean laidan arkistohyllymetrejä; pitkä rivi näyttää siltä kuin sisältäisi historiaa).

Linja-autossa ammattikoululaiset tenttasivat toisiltaan alkuaineita. Olisin mielelläni osallistunut visaan, muistanutkin monta. Kun siirtyivät atomipainoihin, olisi pitänyt luovuttaa. Piin kohdalla olisin vastannut: "3,14. Höhöh."

Totuuksia on monia, ja juhlasalin sanat eivät toimi työsalissa tai toisinpäin. Konepajojen johtajat eivät usko saavansa työvoimapulaansa helpotusta maahanmuuttajista. Toisaalta vuotta 2010 moni alihankkija ei uskalla ennakoida. Se on liian kaukana. Tarvitaanko väkeä silloin enää lisää vai tarvitaanko kahta kipeämmin?

Julkinen sektorikaan ei uskalla ennakoida vuotta 2010. Se on liian lähellä. Ei ehdi suunnitella tarpeeksi.

Vielä kirjoittamisesta. Omakustanneyritys lähetti mainoksen. Olikohan kohderyhmäksi valittu satunnaisia bloggaajia vai mistä olivat keksineet. "Foucaultin heilurissa" kirjoitettiin omakustannekirjoittajista säälien. Olen jostakin kuullut, että kerran sorruttuaan heillä ei koskaan ole asiaa varsinaisiin kustantamoihin. Sukukirjoja, 1930-40-luvuilla syntyneiden sotaveteraanien muisteluita ja muita omaelämänkertoja. On varmaan muutakin. Mietin hetken, miksi vielä joku haluaa maksaa saadakseen kirjaimensa paperille. Kun on näitä ilmaisia kanavia. Näkyvyys, arvostuskin tiedostavissa piireissä, on kai keskivertobloggaajalla samaa luokkaa omakustannekirjailijan kanssa.

Pyhäaamuna pyörän selkään

Sääennuste ei näyttänyt hyvältä, mutta aamuseitsemän jälkeen hypättiin silti pyörän selkään. Sade jäi ennustettua vähäisemmäksi, mutta kylmän puoleinen tuuli ja vain muutaman asteen lämpötila piti huolen siitä, että valittu vaatetus ei ollut lainkaan liian kuuma.

Kotiseudun rovastikunnan järjestämä perinteinen pyörälenkki tuli tänäkin keväänä ajettua ja kaikilla seitsemällä kirkolla käytyä. Lämmin mehu teki kauppansa.

Samalla tuli käytännössä testattua ja pidemmälläkin matkalla hyväksi todettua uusi polkupyörä. Ostin taannoin samantapaisen Helkama-hybridin kuin puolisollani on. Verrattuna vanhaan retkipyörään on uudessa ainakin niskaystävällisempi ajoasento, ylämäkiin soveltuvammat välitykset ja polkeminen muutenkin mukavampaa. Se ei ole pyörän vika, että vanhoista rasitteista kärsivä polvinivel alkoi kyllästyä veivaamiseen matkan lähestyessä loppuaan. Muutenkin tuntee polkeneensa, kun kuukausitolkulla pisimmät pyöräilyt ovat olleet muutaman kilometrin asiointireissuja.

Reitin pituus oli entisten vuosien tapaan jossakin 90 ja 100 kilometrin välissä. Matkamittari olisi mukava, mutta taitaa vaatia hiukan sovelletun asennuksen pyörässä, jossa vanteen ja etuhaarukan eli pinnaan kiinnitettävän anturin ja haarukkaan tulevan vastaanotinyksikön välinen etäisyys jää pitkäksi.

Mutta se ei ole hyvä, että Hakan peli ei kulje.

Eurooppalaisuus meissä?

Päättyvällä viikolla vietettävän museoviikon teemana on ollut ”Eurooppalaisuus meissä”.

Museomaailmassa eurooppalaisuus on ollut ainakin taustalla vahvasti vaikuttava teema jo toistakymmentä vuotta. Keskiajan loppupuolen Ruotsissa niinsanottu goottilainen historiankirjoitus yhdisti näppärästi jo Herodotoksen tuntemat hurjat skyytit - ”Skyytiläinen heimo on nimittäin tehnyt erään kaikista inhimillisimmistä keksinnöistä, mitä me tunnemme, sukkelimman keksinnön, mutta muissa kohdin en minä sitä kiitä. Tämä heidän keksintönsä on siinä, että ei kukaan, joka heitä vastaan hyökkää, voi päästä pakoon, ja ettei kukaan voi saavuttaa heitä, jos he eivät tahdo tulla tavoitetuiksi.” (Herodotos: Historiateos 1-2, neljäs kirja, suom. E. Rein) - roomalaisten historioitsijoiden Cassiodoruksen ja häneen tukeutuneen Jordaneen (alkuteos löytyy verkosta) dokumentoimat gootit sekä profeetta Hesekielin ennustusten ”perimmän pohjoisen joukot” (Hes. 38). Mistäpä nouseva valtakunta olisi voinut kehittää itselleen komeammat juuret – kun sentään Daavidin tai Salomonin, Akilleen tai Hektorin, Caesarin tai Augustuksen kaltaisia esi-isiä ei kehdattu omia. Viimeistään Vaasa-ajalla, suurvalta-ajan kynnyksellä, teoriat suuresta menneisyydestä lainattiin valtakunnan itäosalle, jota ei enää haluttu nähdä metsäisenä rajaseutuna vaan valtakunnan yhteyteen liitettynä muinaisena suurvaltana. Olihan Ruotsi melkein kuin Rooma, jolloin itäisen valtakunnanosan historian sopi liittyä maineikkaisiin kansoihin, vaikkapa skyytteihin. Tässä tehtävässä kunnostautuivat erityisesti ystävykset Uppsalan yliopiston professori Messenius ja Tammisaaren kirkkoherra Forsius.

Venäjän vallan ajoilta aina 1970-luvulle saakka lingvistikot kehittivät teorioita Volgan mutkasta tulleista suomalaisista. Näiden ajatelmien sivujuonteena kehittyi Suur-Suomi-ideologiaan kulminoitunut sukulaiskansa-aate. Tultaessa 1970-luvulle yhteiskunnallinen keskustelu oli kiivasta, mutta se ei juurikaan ammentanut aiheita historiantutkimuksesta, ainakaan suomalaisten alkuperän kaltaisista suurista kysymyksistä. Oli joko niin, että yhteiskunnallisesti aktiiviset keskustelijat eivät nähneet historiaa käyttökelpoisena ajamilleen tarkoitusperille tai sitten niin, että historiantutkimuksen piirissä ei tällä kertaa haluttu sekaantua päivänpolitiikkaan sovellettavien suurten linjojen piirtelyyn. Yhtä kaikki, suomalaisten alkuperää tulkittiin nyt kuivakkaasti arkeologian lähtökohdista. Hyväksyttiin vain se, mitä konkreettiset löydöt kertoivat. Ne eivät antaneet aihetta olettaa muuta kuin että se väki, joka täällä muinoin oleili, oli oleillut täällä niin kauan kuin arkeologisten havaintojen valokeilaa riitti. Ei suuria kansainvaelluksia, ei mahtavia tai mystisesti kadonneita veljeskansoja, ei yhtymäkohtia maailmanhistorian suuriin tapahtumiin.

Eurooppalaisuus tuli menneisyyden etsimisessä muotiin 1990-luvun myötä. Kysymys ei taaskaan ollut pelkästään ideologian muutoksesta. Samoin kuin teologinen selitysmalli antoi 1800-luvulla tilaa kielitieteelliselle ja se puolestaan 1970-luvulla väistyi arkeologian myötä, tarjosi viime vuosikymmeneltä alkaen geenitutkimus perusteita näkemykselle, jonka mukaan näille seuduille oltiin tultu Itämeren eteläpuolelta, alueilta joita voitiin ainakin myöhemmän historiansa puolesta kutsua hyvällä omallatunnolla ”eurooppalaisiksi”.

Museoviikon teema uusintaa sitä 1990-luvulla uudelleen keksittyä pyörää, jonka mukaan Eurooppa on tuolla jossakin. Eurooppalaisuus on jotakin ulkopuolista, tämänhetkisen käsityksen mukaan yleensä tavoittelemisen arvoista, mutta ennenkaikkea jotakin, joka ei ole itsestäänselvä osa suomalaisuutta.

Itse puolestani kysyn, onko olemassa suomaisuutta, joka ei olisi samalla mitä syvimmin eurooppalaisuutta? Eivätkö syvimmin suomalaisen yhteiskunnan muotoutumiseen vaikuttaneet tekijät ole olleet juuriltaan mitä syvimmin eurooppalaisia? Yhteiskunnallisesta näkökulmasta tarkoitan ennen muuta kahta seikkaa: yhtäältä roomalaiseen oikeuteen ja konstitutionalismiin pohjautuvaa oikeusjärjestelmää ja toisaalta kristinuskoon ja erityisesti sen läntisiin haaroihin pohjautuvaa aatemaailmaa. Näiden kahden instituution vaikutus ihmiskäsitykseen, talouteen, kulttuuriin, tieteeseen ja miltei mihin tahansa yhteiskunnallisen toiminnan ilmenemismuotoon on Suomessa läpäisevä.

Eurooppalaisuus meissä vai me eurooppalaisina? Jälkimmäinen, aktiivista osallisuutta korostava ajattelutapa ei ehkä edelleenkään kaikkien mielestä ole sovelias. Se saattaa tuoda mieleen ajat, jolloin ”Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä.” Jonkun mielestä eurooppalaisuuden kanssa ei ole hyvä liiaksi veljeillä. Tällöin katsantokanta on suhteellisen lyhytnäköinen. Eurooppalaisuus on paljon lähihistoriaa vanhempaa, jotakin aivan muuta kuin muutaman viime vuosikymmenen tai -sadan sodat tai EU:n kaltaiset politiikan päiväperhot.

Lisää kevään merkkejä

Kovan 1970-mallisen kolmikon yksi jäsen tarjosi vuosipäivän kunniaksi kakkukahvit veturitallilla. Kaksi muuta pääsemme helpolla, kun merkkipäivä osuu talkookauden ulkopuoliseen aikaan.

Tavaraa siirrettiin paikasta toiseen. Lättähatun liitevaunu rallatti kevyesti, vanha raiteentukemiskone narisi raskaasti. Lähilogistiikalla on tarkoituksensa.

Livistin etuajassa kotipihalle ruohonleikkuuseen. En muista, että kevään ensileikkauksen aika olisi ennen ollut tässä vaiheessa kuukautta. Viikolla en ole ehtinyt leikkurin perässä kävelemään, mutta terät ja öljyt tuli sentään vaihdettua. Uudet terät viilsivät sammaltakin kottikärryllisen verran. Oikein hyvä. Säksätyksestä päätellen naapureilla oli samankaltaiset lauantaitoimet.



Torpan kauniimpi asukas työtovereineen kävi Hämeen sydämessä kylmänkukkia katsastamassa. Kovin kylmästä talvesta pulsatillat eivät kai pidä, kun esiintymä oli ollut tavanomaista runsaampi.

Reilua kauppaa

Tampere nimettiin tänään reilun kaupan kaupungiksi. Aamulla keskustorilla jaettiin banaaneita, kahvia, teepusseja ja sokeria ohikulkijoille kahvia en ehtinyt nauttimaan, mutta muut kelpasivat reppuun.

Joskus reilua kauppaa kritisoidaan vapaakauppaa kannattavien tahoilta. Kritiikin taustalla on se huomio, että reilussa kaupassa hintamekanismi on tavalla tai toisella säädelty - toisin sanoen tuottaja saa tuotteestaan enemmän kuin täysin vapailla markkinoilla. Kritisoijat uskovat, että reilu kauppa säänneltyine hintamekanismeineen viime kädessä vähentää tuottajamaiden hyvinvointia. Näkemyksen taustalla on erilaisia taloustieteellisiä kirjanoppeja klassisesta Ricardosta alkaen.

Kauppaopiston peruskurssilta tuttu Heckscher-Ohlinin sinänsä aivan pätevä teoreema sanoo suunnilleen niin, että vapaakauppa hyödyttää niitä maita, joissa jotakin tuotannontekijää on suhteellisesti (eli muihin maihin verrattuna) runsaasti. Ruotsalaisherrojen päätelmän mukaan vapaakauppa hyödyttää kolmannen maailman väkirikkaita maita maatalouden kaltaisen työvoimaintensiivisen tuotteen myyjinä.

Mutta kuten kansantaloustieteen kaltaisissa oppirakennelmissa aina, hyvä teoria ei tahdo toimia kirjan sivujen ulkopuolella. Maatalous on kiistatta työvoimaintensiivinen elinkeino kolmannen maailman maissa. Mutta niiden kanssa kauppaa käyvissä teollistuneissa ja jälkiteollistuneissa maissa tilanne on erilainen. Kun Heckscher-Ohlinin teoreemasta tehtyjä johtopäätöksiä käytetään sellaisenaan kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden välisen vapaakaupan puoltamiseen, oletetaan, että maiden tuotantoteknologia olisi samankaltainen. Näin ei käytännössä ole, eikä työvoimaintensiivisen maatalouden kehitysmaa saa suhteellista hyötyä, kun kauppakumppanin maatalous ei pelaakaan samoilla korteilla.

Toinen, edellistä vähemmän teorioihin sidottu peruste reilun kaupan puolesta on se, mihin asian kannattajat mieluiten vetoavat: oikeudenmukaisuus. Vaikka voitaisiinkin olettaa Heckscher-Ohlinin väittämän pitävän paikkansa kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden välisessä kaupassa, jää ongelmaksi vielä vapaakaupan hyötyjen jakautuminen kehitysmaassa. Vaikka vapaakauppa toisikin hyvinvointia - mitä lienee empiirisesti kehitysmaiden tapauksissa vaikea osoittaa - valuvat hyvinvoinnin tulokset helposti muiden kuin alkutuottajien käsiin. Esimerkiksi Igorin, Leonidin ja heidän pyssykauppiastovereidensa. Eri asia on, miten tehokkaasti tuollaisissa olosuhteissa FLO:nkaan kaltainen toimija pystyy tilannetta muuttamaan.

Maakuntaliitolla on hieno kokoushuone Alarannassa. Maakunnalisissa piireissä otan mielelläni etelävaltiolaisen roolin ja aksentin. Sieltähän minä, etelästä, Hämeen hämäriltä rajaseuduilta. "Meitin" ja"teitin" sujahtavat puheeseen.

Tyytymällä pellavaiseen kravatittomaan paitaan ja prässittömin housuihin taisin rikkoa myös pukeutumiskoodia, joka on yhä edelleen miehiä sortava. On totta, että kaikkein virallisimmissa tilanteissa kaikki ovat tiukilla, mutta puolivirallisissa kuvioissa on miehen osa yhä edelleen kuristettu kravatin ja housunprässien sisään. Tämä sukupuolta sortava kulttuurinen piilorakenne suorastaan huutaa dekonstruoijiaan.

En kysynyt, oliko maakuntaliitolla reilua kahvia. Mutta linja-autoasemalla jo myivät sitä. Puolikkaaksi työpäiväksi omalle työmaalle ja illaksi takaisin Tampereelle turhuuksia ostamaan. Niinhän me dekonstruktivistit ja muut tiedostavat.

Kuljun kartanolta oli muoviketju edelleen loppu. Kukahan on rohmunnut metrikaupalla?

Kevätpuuhia

Eilen alkoi Museoveturiseuran talkookausi veturitallilla. Saatiin aikaan kevytrakenteinen turva-aita. Kääntölavan monttuun putoamisen pitäisi nyt olla ainakin hiukan aikaisempaa suunnitellumpi teko. En muista, että museokävijöistä kukaan olisi tehnyt ei-toivottua tuttavuutta montun kanssa. Talkoolaiset ovat asia erikseen, mutta se kuuluu harrasteen luontaisetuihin. Kotikylän liike olisi myynyt aitaamiseen ketjua roheaan 16,50 euron metrihintaan. Jotakin EU:n, DoD:n, IEEE:n, MTK:n normit täyttävä mallia ilmeisesti. Urheiluauto ja kuski lähetettiin hakemaan edullisempaa Kuljun halpahallista.

Tänään pantiin kotipihassa perunat vakoon. Hankkijan Timoa, perinteistä 70-luvun varhaislajiketta. Talomme alkuperäisillä rakentajilla oli kuulemma pääosa tontista perunamaana. Nyt sen paikalla on nurmikkoa. Syväpenkiksi tekemämme nykyinen perunamaa käsittää kokonaista kolme vakoa, mutta kyllä sieltä maistiaiset saa.

Valokuvatorstain aatteen palo

Valokuvatorstai-blogissa on aiheena aatteen palo.



Pienelläkin paikkakunnalla löytyy työväenaatteen paloa ainakin sen verran, että päätie saadaan hetkeksi aikaa punasävyiseksi. Puheissaan aatetta tarjoilivat kansanedustaja Sirnö ja ammattiyhdistysjohtaja Ihalainen. Hämäläiset eivät jaksaneet kovin palavasti innostua.