Kauden vaihdos

Hiihtokausi taisi loppua lauantaihin. Ei hätää, maaliskuun viimeisenä päästiin pihatyökauteen.

Kuusiaidalle kasvannaisten puolitusleikkaus ja kirsikoille hiukan karsintaa. Maa on märän pinnan alla vielä jäistä, mutta pikkuhiljaa kohti vihreää aikaa mennään.

Common rail

Pääsiäisen alla maamme rautatieturvallisuudesta vastaava viranomainen rautatievirasto - jota muuten aikanaan yritettiin (liian) kevyesti lobata sijoittumaan Vanajan-Hämeeseen samoin kuin Kouvolan seudulle - informoi museoliikenteelle suunnitelluista uusista säädöksistä. JKV:hen eli junien kulunvalvontajärjestelmään liittyvät kysymykset ovat olleet museoliikenteen kuuma peruna varmaankin jo vuosikymmenen ajan. Ensi vuoden alusta ilman sitä ajamiseen vaaditaan aina poikkeuslupa ja kaksihenkinen veturimiehistö. Museojunaliikenne on aina enemmän tai vähemmän poikkeusliikennettä, mutta uutta tietoa monelle olivat suunnitelmat, että museoliikenne kiellettäisiin kokonaan seuraavilla rataosilla:
Helsinki-Turku
Helsinki-Tampere-Kemijärvi
Kouvola-Imatra-Joensuu-Oulu
Riihimäki-Lahti
Toijala-Turku
Rauma-Tampere-Pieksämäki
Kotka-Kontiomäki.

Missä siis leveäraiteisella museokalustolla voitaisiin vielä ajaa? Niinpä.

Mutta rautatiehistoriaa voi onneksi säilöä ainakin kirjahyllyyn. Puolisoni löysi pyhäisin avoinna olevasta paikallisesta antikvariaatista Dieselveturit ja moottorivaunut -teosparin hyväkuntoisen ykkösosan varsin kohtuullisena pidettävään kahdenkympin hintaan. Veturimiesten koulutuksessa käytettyjen oppikirjojen veturityyppikohtaisesta kakkososasta tehtiin enemmän painoksia kuin yleistä tekniikkaa käsittelevästä ykkösosasta. Löytyisiköhän vuonna 1969 painetusta kirjasta kirjasta ohjeita vaikka tee-se-itse-autohuoltoon? Tekniikan Maailma kun muistaa dieselautoista kirjoittaessaan joka välissä mainita, miten pumppusuutinmoottorit ovat jo vanhaa tekniikkaa. Toisaalta asiayhteys voisi luvata, että autolehdenkin hehkuttama "common rail" -tekniikka olisi sittenkin kirjan ominta aluetta :-)

Löytötavara palaa kotiin

Pari viikkoa sitten pohjoisen reissulta palatessa hukkasin digikameran junaan. En siihen Aurora Borealikseen, johon tuli noustua Kolarissa ja toisen kerran Toijalassa, vaan M-junaan. Kuvasin Sr1 nro 3067:n vielä päätepuskimellaan, mutta Malminkartanon asemalla huomasin kameralaukun tyhjäksi. Paluumatkalla käväisin vanhasta muistista asemapalvelussa, jossa virkailija kertoi, että löytötavarat toimitetaan nykyisin löytötavarapalveluun. Muutaman päivän päästä selvisi, että konduktööri tai muu kunniallinen kansalainen oli toimittanut kameran sinne. Tuntomerkit kysyttiin kiitettävän tarkkaan muistikortin sisältöä myöten. Postitoimitus maksoi reilut kaksikymppiä (paikan päältä olisi saanut lunastettua kolmanneksella siitä, jos Helsinkiin olisi nyt ollut asiaa), ja kamera tuli kotiin eilen.

On myönnettävä, että jossakin välissä ehdin jo mielessäni viettää kulutusjuhlaa valokuvausliikkeessä. Eskon pääsiäispyhinä esittelemä uuden laitteensa kirkas etsinkuva ei ainakaan kiinnostusta kameran uusimiseen vähentänyt. Mutta jos palautetun omaisuuden saatekirjeen lopussa toivotetaan "Kaikkea parasta tuokoon tulevaisuus Teille tullessaan!", ei voi olla ainakaan pahoillaan, kun vanha bloginkuvituskumppani löytyi.

Sivuhuomio mediasta

Tätä kirjoitettaessa Radio Peilin uutisissa kerrottiin verkkopankkien ongelmista. Asiakkaiden varoja työkseen sijoittavan haastatellun henkilön titteli oli yrittäjä. Se on epäilemättä totta, mutta on hauska miettiä, mikä olisi vastaava ammattinimike ollut 20 vuotta sitten? Tai toisaalta syvimmän 1990-luvun laman aikana.

Asioita ja niiden vierustoja

Viime vuonna harrastin kunnallisalan opintoja. Muistan, että tentissä kysyttiin useamman kerran tarkastuslautakunnan tehtäviin liittyvistä asioista. Tänään pääsin työpäivän päälle soveltamaan oppeja sen verran, kun kuntayhtymän tarkastuslautakunnan kokous vaati pienen osakokonaisuuden esittelijältä. Varsinaisten kokousasioiden jälkeen oli tilaisuus ottaa puheeksi asian viertä eli museojuna-asiaa. Ensi vuoden kesäksi ajatellut asuntomessuajot kun ovat sponsoreita vailla.

Illan pimettyä hetkiseksi mukaan etsintäharjoitukseen. "Missä sie tarviit oikein hyvää miestä? Täs on siul sellene", huudahdin operaatiopäällikölle johtopaikan ovelta. "Mee kotio nukkuun", tuli heti vastaus. Juuri näin: oli taas saavuttu kokkapuheiden kuninkuusluokkaan. Sain radiopuhelimen ja Hiacen. Eivät Autoliiton miehet jättiläisiä olleet, enkä minäkään isoimmasta päästä, mutta kapealta tuntui etupenkki. Luistonrajoitin perustui kuulemma tavaratilaan pakattuun autokorjaamoon ja kolmen kilowatin aggregaattiin. Kierrettiin muutama umpiperä. Maalihenkilöt löytyivät toisaalta pian pimeän tultua, kuten tapana on. Poliisi oli jo lähtenyt, mutta muille kahvia ja pullaa. Oma kiintiö oli lautakuntakokoukselta täysi.

Scripsi

Työpäivän tuotoksena oli useampi kymmenen tekstisivua. Jotkut tahot haluavat vielä tukea paperiteollisuutta.

Impressin ja digitaalisemman esitystavan kanssa jäi vielä puuhailtavaa kotiin. Niitä päiviä, kun työn ja vapaa-ajan tai työmaan työhuoneen ja kodin työhuoneen raja jää hämäräksi.

Sitten kun vapaa-ajalla tulee tarve tehdä kovalla kiireellä lausunto vireillä olevasta asemakaavasta sisältäen muun muassa lievää painokkaamman ponnen vesitornin purkamiseksi, ei enää synny ykkösluokan tulosta. Toivottavasti silti tulee huomatuksi.

Pääsiäinen lopuillaan

Talvi tuli säädyttömän myöhään, mutta hyvä, että se on sentään kestänyt niin pitkään kuin talven pitää kestää. Suksimaan pääsi vielä tänään.

Kaksimiehinen siivouspartio käväisi kahvilla saatuaan urakkansa rautatieasemalla valmiiksi. Puhuttiin autoista, kameroista ja junista. Upouuden Canonin etsinkuva oli kadehdittavan kirkas.

Pääsiäisaika tuli aloitettua torstaina kotikylän kirkossa ja päätettyä toisen pääsiäispäivän iltana samassa paikassa. Hyvä juhla, mutta aikansa kutakin. Suklaamunakiintiö alkaa olla täynnä.

Missä lienee ongelma, kun PC:n emolevyn kolme koteloon kiinnitettäville USB-porteille tarkoitettua liitäntää eivät tarjoa käyttöjännitettä? USB-signaali niissä kulkee, ja omalla virransyötöllä varustettu laite, kuten tulostin, toimii. Sen sijaan esimerkiksi muistitikku tai muistikortinlukija eivät toimi. Muut liitännät kyllä toimivat, myös emolevyllä kiinteästi olevat USB:t. Eilinen tuli tuhlattua tuon kiusan ja skanneri-Vista-yhteensopimattomuusongelman parissa.

Vapaalla tyylillä

Meillä kun ei ole televisiota, on mielenkiintoista katsella Internetistä löytyvän tarjonnan kautta vaikka vuoden 1985 hiihdon maailmanmestaruuskisoja Seefeldistä. Ne olivat ensimmäiset arvokisat, joissa virallisesti käytettiin luistelutyyliä. Siihen aikaan suosittua oli yksipuolinen luistelu, jossa toinen suksi etenee ladulla ja toisella potkitaan vauhtia luistelupotkuin. Samoihin aikoihin käytettiin perinteisestä hiihtotavasta yhäkin hämmästyttävältä kuulostavaa diagonaalityyli-nimitystä.

Jos yksipuolinen luistelu näyttää nykykatsojan silmän hassulta, on se käytännössäkin erikoista. En ole vahvoilla missään luistelutekniikassa, mutta tuo vasta oudolta tuntuu. Kotikylän kuntoradalla on vielä sen verran lunta, että vapaan tyylin hiihtely onnistuu. "Diagonaalityylillä" tulisi vaikeuksia.

Pääsiäisen kunniaksi koristelimme hieman rautatieaseman museovitriiniä ja käytin auton pesukoneessa. Jonoa oli, kuten aina. Kun pesuhallin numerotaulu vaihtui omaani edeltäneeseen numeroon, ei kukaan ajanut sisään. Odotin hetken ja menin itse. Pesun jälkeen kävin kassalla sanomassa, että jono kulkee nyt yhden askeleen hallin numerotaulua edellä. Myyjä ilahtui kovin, kun asia tultiin kertomaan, ja päivitti numerotaulun vastaamaan todellista tilannetta. Tällaista tapahtuu aina silloin tällöin, mutta ilmeisen harva vaivautuu asiasta kassaa informoimaan - ennen kuin joku mielestään turhaan odotellut tai muutoin jonotusnumeroiden täsmäämättömyyteen kiukustunut sen tekee.

Moitteet

Sääksmäellä piti pitkäperjantain jumalanpalveluksen yksi rovastikunnan harvoista laulavista papeista. Laulutaidottomana en ole mikään arvostelemaan muiden laulamattomuutta, mutta laulaen toimitetut jumalanpalveluskaavan osat kuulostavat juhlavammilta kuin puhutut. Olkoonkin, että pitkäperjantain perinteisiin kuuluvat Moitteet (Improperia-Trishagion) tai Litania esirukouksena heijastelevat samantyyppistä perusluterilaisuudelle vieraahkoa tunnelmointia kuin sääksmäkeläisiin tapoihin kuuluva alttarikrusifiksin kantaminen sakastiin jumalanpalveluksen lopuksi.

Takaisin ajellessa näytti Silta-kahvila olevan auki. Vanhan kolmostien aikaan mitä suosituin paikka pitää nykyään liikennevirroista syrjään jääneenä ovena kiinni talvisin, mutta pääsäisen pyhiksi olivat päättäneet kokeilla aukioloa. Pitihän hyvää asiaa käydä kannattamassa teekupillisten ja pullien verran.

Moitteita lausuisin itsekin, nimittäin Buffalo-merkkisille tietokoneen muistimoduuleille. Tammikuisen pöytäkonepäivityksen yhteydessä nuukailin muistien kanssa. 800 megahertsin DDR2-moduuleissa Buffalo oli edullisempi merkki kuin Kingston. Puhveleilla muistitettu kone tuotti monenlaista harmia, ja tulin jo katuneeksi koko päivitysprojektia. Viikolla hankin kokeeksi vastaavan tyyppiset Kingstonin muistimoduulit, ja johan bisnes-Vistakin asentui keskeytymättä ja vauhdilla. Puhvelimuistilla uudelleenasennusyritykset katkesivat milloin minkäkinlaiseen "BSoD"-ruutuun.

Emolevy - tyypiltään MSI K9A2 Platinum - on ilmeisesti nirsohko muistin suhteen. Valmistaja suosittelee jännite- ja latenssiarvojen asettamista manuaalisesti BIOS-ohjelmasta käsin, mikä ei ole nykyään kovin yleistä.

Nyt kuitenkin käytännössä koettu vinkki vastaavan emon käyttäjille. Manuaalisesti tehtävät määritykset ilmeisesti vaaditaan vain, jos emolevyn BIOS jätetään päivittämättä. Alkuperäisen BIOSin ohjelma ei ilmeisesti osaa käsitellä oikein nopeaa muistia automaattisilla oletusasetuksilla, ja siksi on annettu tuo suositus manuaalisten asetusten käyttämisestä. Kuitenkin, jos BIOS päivitetään versioon 1.2 tai 1.3, tilanne korjautuu. Tämän jälkeen nimittäin manuaalisilla asetuksilla järjestelmästä tulee epävakaampi kuin automaattisilla.

Edelleen vinkki: BIOSia ei kuitenkaan kannata päivittää uusimpaan saatavilla olevaan, tätä kirjoitettaessa reilun viikon takaiseen versioon 1.4, mikäli haluaa hyödyntää emolevyn Promise RAID-ohjainta Windows Vistan kanssa. Vaikka dokumenttien mukaan versio 1.4:n ei pitäisi tehdä mitään kyseisen ohjaimen ohjelmistolle (sen sijaan versio 1.3 päivittää Promisen ohjelmiston emolevyllä), lakkaa Vistan Promise-ajuri 1.4-päivityksen jälkeen keskustelemasta ohjaimen kanssa, eikä Vista luonnollisesti käynnisty enää lainkaan. Päivityskokeilu oli hyvä opetus siitä, miten BIOSin palautuslevykkeen tekemiseen käytetty hetki osoittautui arvokkaaksi.

Kun opetin ATK-asioita, huomasin, miten tietokoneiden SDRAM-muistien latenssiasetukset tulivat jossakin vaiheessa varsin suosituksi keskustelujen aiheeksi sähköalan ja tietokoneasennuksen opiskelijoiden keskuudessa. Tämä taisi ajoittua niihin aikoihin, kun emolevyjen BIOS-ohjelmat alkoivat mahdollistaa näiden asetusten yhä monipuolisemman määrittelemisen.

Kyse on yksinkertaisten sanottuna muistinkäsittelyn eri toimintojen välisistä viiveistä ja niiden manuaalisessa määrittelyssä siitä, paljonko aikaa halutaan varata kullekin toiminnolle. Asian ymmärtämisen kannalta muistia voi ajatella riveistä ja sarakkeista koostuvana taulukkona, jonka ruutuihin data on tallennettu. Muistia käsitellään niin, että ensin etsitään haluttu rivi, jonka jälkeen ko. riviltä haluttu sarake. Kun oikea rivi ja sarake on löydetty, ollaan ruudussa, jossa etsittävä data on.

Yleisesti käytössä oleva tapa latenssiarvojen ilmaisuun on neljän luvun sarja tyyliin 5-5-5-12. Tarkempia lähteitä nyt esiin kaivamatta arvot tarkoittavat vasemmalta lukien suunnilleen seuraavaa:
Ensimmäinen luku on tCAS (time Column Address Select). Tämä on aika, joka kuluu, kun dataa käsiteltäessä siirrytään sarakkeesta toiseen eli löydetään kyseiseltä riviltä haettu data. Muistelen, että toisissa vanhemmissa emolevyissä tämä latenssiasetus on ainoa, jota käyttäjä voi säätää. Tämän "tärkeimmän" latenssiasetuksen ohjearvo muuten näkyy ainakin Kingstonin muistimoduulien tarroissakin: DDR-muistissa se on koodinumero, jota edeltää C-kirjain (esim. C5 tarkoittaa tCAS-latenssia 5); DDR2-muisteissa se on oikealta lukien kolmas koodi, yksittäinen numero, kuten 5.
Toinen luku on tRCD (time RAS-CAS Delay). Tämä on viive sitä, kun on päästy oikealle riville siihen, kun päästään käsiksi ensimmäiseen sarakkeesen.
Kolmas luku on tRP (time RAS Precharge), joka on yhden rivin käsittelyn lopettamiseen ja toisen aloittamiseen kuluva viive, kun käsitellään peräkkäisiä rivejä.
Viimeinen luku on tRAS (time Row Address Select), joka on aika, joka käytetään oikean rivin hakemiseen tilanteessa, jossa ei käsitellä peräkkäisiä rivejä.

Mittayksikkönä on kellojakso. Esimerkiksi 800 MHz muistimoduuleita käytettäessä kellojakso on 1/800 000 000 sekuntia, vanhemmilla 266 MHz:n muisteilla taas 1/266 000 000 sekuntia.

Tietokoneen virittelijät suosivat luonnollisesti "tiukkoja latensseja" eli pieniä aika-arvoja. Oikotie onneen se ei ole. Järjestelmä toimii epävakaasti, jos muistinkäsittelytoiminnoille ei anneta riittävästi aikaa.

Tempora mutantur

Kiirastorstain sanotaan olevan nykyään vuoden neljänneksi suosituin kirkkopyhä. Kotikylän kirkossakin penkit olivat kohtuullisen kansoitetut.

Pappi yritti saarnassaan saada lukuisia paikalla olleita rippikoululaisia osallistumaan kysymällä, miten mahdettiin viimeisellä ehtoollisella ruokailla. Joku nuorisosta ehdotti, että polvillaan.

Manga-tyylisuunta kulunee nykynuorten käsissä enemmän kuin Asterixit, ja chadon rituaalit lienevät tunnetumpia kuin cenan nauttimiseen liittyneet tavat. Mitkään Trimalkion pidot eivät varmasti olleet kyseessä Juudean provinssissa eläneiden rahvaanmiesten nauttiessa päivällistään. Tuskin niissä piireissä kyljellään maaten syötiin, kuten pappi rippikoululaisiaan valisti.

Illan passio oli mallia Matteus ja kuunneltiin Essenistä.

Rautatieliikenne on keskustapuoluelainen liikennemuoto

Menneen viikon lauantaina kokoonnuttiin pitkästä aikaa rautatieaseman neuvotteluhuoneessa. Paikka käy yhä tyhjemmäksi, ja nyt riitti tilaa rautatieliikenteen harrastelijoillekin.

Mielenkiintoista antia olivat keskustelut tulevista ratatöistä. Ratojen perusparannus ja sähköistäminen on 2000-luvun aluepolitiikkaa puhtaimmillaan. Kemijärven ja Vaasan radat ohitavat prioriteettilistalla Hanko-Hyvinkään ja muun ruuhka-Suomen. Vähäliikenteisistä radoista huolen kantaminen tuo sulkia päättäjien hattuun.

Pohjoisen kaivosradasta kuulemma intoillaan turhan aikaisin. Kanadalainen kaivosyhtiö on lupaillut yhtä ja toista suomalaisille, mutta Ruotsista on tihkunut tietoja, että Pajalan malmi matkustaisi sittenkin mieluummin Luulajaan kuin Perämeren itäpuolen tehtaisiin ja satamiin. Se tietäisi rautatierakennustöitä länsinaapurissa. Valtamerentakaiseen kauppatapaan kuuluu esittää olevansa kiinnostunut vain ja ainoastaan keskustelukumppanista - kustakin vuorollaan.

Kokous tuotti myös yhden pienen aikakauden lopun. Ehdin toimia Museoveturiseuran puheenjohtajana 17 vuotta. Se oli liian pitkä aika seuran parasta ajatellen. Nyt on valtaventtiilin kahvassa uusi hyvä kuljettaja ja suunta eteenpäin. Toiminnassa jatkan mukana, kuten ennenkin.

Juna-auto-juna

Pikajuna "Aurora Borealis", virallisemmin P 272, lähti eilen Kolarista aikataulunsa mukaisesti klo 18.30. Oulussa 18-vaunuinen junarunko sai eteensä lisää vetovoimaa, kun Dr16 nro 2806 vaihdettiin Sr1 nro 3067:ään. Tampereella oltiin puolisen tuntia etuajassa, mikä on kuulemma tälle junalle tyypillistä. Aikataulu on väljä, kuten yöajan liikennekin nopealla Parkanon radalla. Rautatieliikenteen perusongelma maantieliikenteeseen nähden, niukoista kulkutieresursseista johtuva toimintojen jäykkyys, esti Tampereella jääviä autojunamatkustajia täysimääräisesti nauttimasta aikataulun alituksesta. Kemijärveltä tuleva P 274 on aikataulun mukaan Tampereella parikymmentä minuuttia aikaisemmin ja siten myös lähtee jatkamaan sieltä aikaisemmin kuin P 272, joten sen autot on purettava ensin. Nopeasti tosin tämäkin kävi, kun molempien pikajunien autovaunut ajettiin purkurampille peräkkäin (vaihtoveturin virkaa muuten toimitti Sr2). Ajoin auton ulos vaunusta melko tarkalleen junan aikataulunmukaisena saapumisaikana klo 6.10.

Tampereelta autonsa junaan pakkaavat ovat päässeet nauttimaan uusista Hccmqqr-autovaunuista, joissa kaikki kuljetettavat pääsevät katon alle sallitun korkeuden ollessa 184 cm. Helsingin autovaunut ovat olleet vanhaa Gfot-tyyppiä, jossa sisätiloihin alakertaan otetaan vain 165 cm korkeita kuljetettavia, ja muut päätyvät ulkotiloihin yläkertaan.

Seminaari- ja lomamatka vaihtui sujuvasti työmatkaksi. Autolla moottoritietä kotiin, kauluspaita ja suorat housut ylle ja asemalle ostamaan junalippua Helsinkiin. IC² 164 olisi ollut nopeampi, mutta valitsin samaisen P 272:n, joka oli yhtä autovaunua kevyempänä rullaillut Tampereelta Toijalaan verkkaiseen tahtiin, nopeampia pääradan kulkijoita ohi päästellen. Virkailija hämmästyi, kun sanoin ostavani lipun junaan, johon nousin eilen illalla Kolarissa.

Eilisiltaisen Kemin ja Oulun välin istuin päivävaunussa aikomuksenani valokuvata veturin vaihto Oulussa (mikä ei näytä oikein onnistuneen valaistusolosuhteista ja kameran heikkouksista johtuen). Sain Helsingin-matkan lippuni samaan EFit-vaunuun. Noustessani siihen jokunen kanssamatkustaja katsoi pitkään. Ehkä ajatteli nähneensä saman näköisen kaljupään ennenkin.

Maisema on synkempää kuin pohjoisessa. Mutta ei maa aivan mustana ole ainakaan vielä Hämeenlinnan eteläpuolella.

Kotimatka häämöttää

Jokunen vuosi sitten haikailin laivaseminaarien sijasta tunturissa pidettäviin. Nyt sitä lajia on saatu ja hyväksi koettu. Kurssipaikka kun on Suomen ammatillisen koulutuksen kulttuuri- ja urheiluliiton ylläpitämä, on aikataulu ollut ylläpitäjän teemoihin sopiva. Luentoja on aamulla ja illalla, ja päiväsaika on varattu ulkoiluaktiviteeteille. Tähänastiset luennot olen saanut havaita kuulleeni eri yhteyksissä jo viime syksynä, mutta alkuviikon neuvottelut olivat hedelmällisiä, ja suksikin on luistanut. Tyyli on ollut vapaa, kun päivälämpötilat ovat täälläkin nousseet lähelle 0 ^oC:sta.

Huomenna illansuussa on aika lähteä kotia kohti.

Toistaiseksi hylättyjen ratojen varsilla

Lomaviikko loppui, mutta kotiinpaluun sijasta vaihdoimme majapaikkaa tunturin toiselle puolen. Alkava viikko minulla kuluu seminaarin merkeissä, ja puolisollani oli tilaisuus jäädä myös maisemiin.

Ylläsjärven rantaman pieni mökki sopi meille hyvin. Vilkkaamman puolen rivitalonpätkä ei tunnu yhtä viihtyisältä. Ladutkin olivat tunturin itäpuolella paremmat tai ainakin vähemmän tukkoiset kuin täällä.

Lauantaina harjoitimme kulttuurimatkailua. Kävimme valokuvailemassa käytöstä poistetuilla kaivoksilla ja radoilla. Rautatieharrastajia veti Rautuvaaraan luonnollisesti maamme rataverkon pohjoisin piste, varmaankin yksi Suomen kuvatuimmista rautatiekohteista. Rautaruukki Oy:n rautakaivos toimi vuosina 1960-1989, jonka jälkeen siellä harjoitettiin muualta louhittujen mineraalien rikastamistoimintaa.

Rata kaivokselle valmistui vuonna 1973 jatkona edellisen vuosikymmenen työllisyystöinä rakennetulle Kolarin radalle. Vuonna 1967 oli jo rakennettu rata Kolarista Äkäsjokisuussa sijainneelle Partekin kalkkilouhokselle ja sementtitehtaalle. Näiden ratojen kunnossapito päättyi vuonna 2004, ja nyt radat on suljettu liikenteeltä. Ratahallintokeskus esitti ratoja purettaviksi vuonna 2005.

Kaivostoiminnan päättyminen oli aikanaan ankara isku seutukunnalle jo ennen 1990-luvun alun lamaa. Vuonna 1989 lopetti toimintansa myös Partekin sementtitehdas Äkäsjokisuussa.

Mutta samoihin aikoihin voimistui entisestään jo 1930-luvulla alkaneen matkailuelinkeinon merkitys. Lieneekö ollut sattumaa, löysän rahan aikakautta vai rakennemuutoksen vauhdittamista, että Kuukkeli-niminen sesonkikauden ilmaisjakelulehti aloitti toimintansa juuri vuonna 1989.

Kaivostoiminta ja matkailu kietoutuvat myös radanvarteen. Lapin maakuntaliitto vastusti RHK:n purkuaikeita mm. seuraavilla argumenteilla:
Rautuvaara sijaitsee vain noin 15 kilometrin päässä Ylläksen matkailukeskuksesta.
Seutukaavassa ja yleiskaavassa on varauduttu radan jatkamiseen Ylläkselle. Lisäksi metallien maailmanmarkkinahintojen nousun nähtiin voivan avata uudelleen Rautuvaaran kaivoksen
ja uusia kaivoksia Ruotsin puolella.

Toiveet ainakin kaivoskuljetusten suhteen ovat pikkuhiljaa konkretisoitumassa, kun kanadalainen kaivosyhtiö Northland Resources suunnittelee alueen malmivarojen hyödyntämisen aloittamista uudelleen. Kaivosradan läntinen, Partekin entiselle kalkkilouhokselle ja sementtitehtaalle päättyvä, haara on myös mukana kanadalaisten suunnitelmissa. Rata vie lähelle Ruotsin rajaa, ja kaivosyhtiön lupaavin malmiesiintymä on Ruotsin puolella Pajalan alueella. Nämä suunnitelmat saivat RHK:n luopumaan purkusuunnitelmista. Julkisuudessa esitetyissä suunnitelmissa Kolarista etelän satamiin kulkisi vuorokaudessa jopa 20 malmijunaa. Jos tällaiset arviot toteutuvat, sähkötolppia voi uskoa nousevan pohjoisen ratojen varsiin tiuhaa tahtia.

Rautatie on yksi kaivostoiminnan ja matkailuelinkeinon yhteinen etu. Vastakkaisiakin etujakin niillä on.

Jätkät röökille!

Panu kirjoitti joskus mainion luonnehdinnan pienen kaupungin murrosikäisistä pojista, jotka huutelivat kavereitaan "tupaakille" (valitettavasti en pysty linkittämään alkuperäisteokseen). Jostain syystä tänään hiihdellessä mieleeni tuli tupakki. Luulen, että se johtui moottorikelkasta, joita täällä liikkuu paljon. Monet niistä kuuluvat ja tuoksuvat olevan vielä kaksitahtimoottorisia, vaikka käsittääkseni nelitahtisetkin nykyisellään tarjoavat vauhdikasta menoa sitä kaipaaville.

Taisi olla peruskoulun yhdeksännellä luokalla, kun Honne, Huuhaa-K, Hosse ja keitä nuo Suitan ja kumppaneiden hämäläisvastineet olivatkaan, koulun nurkalla ohimennen kysyivät minulta, maistuisiko tupakki. En harrastanut tupakointia enkä muitakaan paheita, mutta minulla oli mopo ja tykkäsin lätkiä jääkiekkoa ja kuunnella rokkia. Tavanomaista 80-lukulaista pikkukaupungin nuorisokulttuuria. Pitihän sitä tupakkiakin maistaa, kun kerran tarjottiin. Vedin aivan hiton pahalle maistuvat henkoset.

"Mitä tää on?", kysyin.

"Pelmonttia."

"Jaa. Ihan hyvää."

Edelleenkään en tykkää tupakista.

Eilen linkittämässäni LB:n kirjallisuusmerkinnässä on oiva paheksunta tupakanhajuista proosaa kohtaan. Mutta on toisenlaistakin tupakoinnista ammentavaa kirjoitusta. Kun Malakias Härkäniemi valikoi suuhunsa piippua Alastalon salissa, hänen pohdiskelunsa miesten suhteista piippuihinsa muodostavat yhden kokonaisen maailmankuvan. Sellaisen, jossa piippu on piippu, ei enempää eikä vähempää, mutta juuri niin tärkeä kuin piippu tupakoijalle on. Ehkä myöhemmät kirjoittajat ovat tupakkateksteissään pyrkineet jäljittelemään Kilpeä. Huonostihan siinä käy.

Tunturi ympäri

Lunta riittää ja samaten olosuhteiden hyödyntäjiä. Laduilla on hiihtäjiä ja rinteissä eri välineillä laskevia. Puolisoni ja minä emme ole slalom- emmekä telemark-ihmisiä, joten metsäisemmissä maisemissa on viihdytty.



Selkeä sää suosi tunturin kiertämisen valintaa päiväohjelmaksi. Melko ylös päästiin Kellostapulinkurua nousten. Jyrkät ylämäet eivät haittaa - ylöspäin pääsee aina - mutta nautiskelijoina olemme suosineet laskuissa pitkää ja loivaa profiilia.

Jotta en profiloituisi pelkästään parrassa roikkuvan räkätapin kautta, olen yrittänyt lukea pitkästä aikaa kaunokirjallisuutta. Heikolla menestyksellä tosin. Ei voi kuin ihailla LB:n kaltaisia tavoitteellisia lukijoita.

Lunta etsimässä

Perjantai-illan musta maa vaihtui lauantaiaamuksi valkeaan ja lämpötila nollakelistä toistakymmentä astetta miinukselle. Auton matkamittariin kertyi reissusta noin 80 kilometriä.


Kuormaus Hccmqqr-vaunun kyytiin Tampereella ja purku Kolarissa. Kaksikerrosautovaunu tarjoaa kuljetettavilleen sähkön lohko- ja sisätilanlämmitintä varten. Asiallista ja palvelua. Mutta vaunusta toiseen kävellessä pitäisi näemmä olla suojakypärä. Tai ainakin tarkemmat silmät.

Paikallinen ilmaislehti tiesi kertoa, että laduntekijöiltä oli viime viikolla uponnut yksi latukoneen jokeen. Hento lumisade on tehnyt kelistä hankalan. Voitelu puuterilumelle on ollut väärä, lieneekö sille kotikonstein oikeata olemassakaan.



Emme ole hakeneet korkeuseroja, vaikka niitäkin olisi tarjolla. Vähän treenanneille tasamaakin riittää. Tosin pidemmällä matkalla sen tahkoaminen on oikeastaan raskaampaa kuin pienet nousut ja laskut.