Välikytkin asennusosastolta

Luku- ja bloggauslamppuna kotona hyvin palvelleen jalkalampun katkaisija meni rikki jokin aika sitten. Kotikulmien sähköliikkeistä - ainakin sellaisista, jotka soveltuvat aukioloajoiltaan tai sijainniltaan työssäkäyvän asioitavaksi - ovat olleet loppu valkoiset välikytkimet.

Työmatkalla Tampereen Kalevasta löytyi sopiva. Kerrostalon alakerrassa sijaitseva sähköliike kertoo pitävänsä sisällään mm. asennusosaston. Tuonkaltainen, lähes valtionrautatiemäistä jäykkyyttä ja pysähtyneisyyttä osoittava termi herättää luottamusta, ainakin kun välikytkintä isommasta asiasta ei ole kysymys.

Kuusikymmenwattisen hehkulampun tilalle pitäisi kai vaihtaa joku vähemmän tehoa kuluttava malli.

Trendikäs ammattiala?

En ole kovin innostunut siitä, että ATK-ala - tai ICT, kuten sitä nykyään mieluusti kutsutaan - nostetaan alan ulkopuolella työskentelevien taholla toisinaan esimerkiksi trendikkäästä alasta tarkoittaen jotakin muodinmukaisuuteen, esikuvallisuuteen ja tavoiteltavuuteen liittyvää. Eikö ICT:n trendikkyys tässä nimenomaisessa mielessä ole ollut passé jo lähes koko tämän vuosikymmenen ajan, dot.com-kuplan puhkeamisesta saakka?

Kuulee puhuttavan, että "uudessa työssä", jonka airuita nämä ICT:n kaltaiset niinsanotut trendialat ovat, korostuu horisontaalinen työura, jossa tavoiteltavaa kuulemma on nousujohteisuuden sijasta monipuolisuus ja jossa pitkä kokemus yhdeltä ammattialalta on kielteinen tekijä.

Onko trendikkyyttä painottavan näkemyksen taustalla yhtäältä kehittyvälle alalle ominainen dynamiikka muistona dot.comin huippuhetkiltä ja toisaalta sen romahduksen tuoma epävarmuus ja välttämättömyyden tekeminen hyveeksi?

Näkemykseni ICT:stä on pikemminkin se, että tämä ala yhdessä monen muun kanssa kärsii - ei määrällisestä työvoimapulasta vaan - jonkinasteisesta osaamisvajeesta. Pitkän kokemuksen tuomaa kestävää kompetenssia on tarjolla vain vähän. Osaksi se johtuu tietenkin alan suhteellisesta nuoruudesta.

Miten ICT-alalla vaikkapa 30-vuotinen työhistoria voisi olla rasite? Niin pitkään työuraan on väistämättä mahtunut niin monta enemmän tai vähemmän todellista "teknistä vallankumousta", että jokunen uusi innovaatio ei tunnu juuri miltään. Se otetaan haltuun, kuten edellisetkin: melua pitämättä. Olen esittänyt tämän toimistotekniikkaan liittyvän esimerkin ennenkin ja esitän taas: Uskon, että vaikkapa 15-20 vuotta sitten MS-DOS- ja TekoPlus-pohjalla tietokoneavusteisen tekstinkäsittelyn oppinut ja sen jälkeen osaamistaan päivittänyt on yleisessä tietoteknisessä osaamisessaan vahvemmalla pohjalla kuin 2000-luvun NTFS-Windowseilla ja niiden sovelluksilla taitonsa, vaikka erinomaisetkin, hankkinut nuorempi kollegansa.

Tähän sisältyy se paradoksi, että ICT-konkarit, jotka eivät jaksa hehkuttaa vaikkapa jotakin web2.0:aa (vaan näkevät sen kenties jälleen yhtenä TCP/IP-tekniikan sovelluksena), on alan ulkopuolella helppo nähdä ajastaan jäljessä oleviksi. Sen sijaan "Pelulamu-tietämyksellä" mutta isoa ääntä pitämällä näytetään olevan kehityksen kärjessä.

Kyllä tämä tiedostettaneen ICT-alan sisällä. Pari kevyttä esimerkkiä. Kuka on "Sosiaalisesti rajoittuneet" -nörttisarjakuvan, tietokonemaailmaan siirretyn b-virtaskopion, aktiivilukijoiden keskuudessa ihailluin hahmo? Eiköhän se liene tuo parrakas fakiiri, jolla on takanaan juurikin monikymmenvuotinen työura ja joka ottaa haltuunsa uudet tekniikat trendikkäiden nuorukaisten nenän edestä? Entä löytyykö vastaavasta hupigenrestä surkeampaa hahmoa kuin edellämainittu pintapuolisen "asiantuntemuksen" mestari Pelulamu?

ICT-ala ei ole osaamispulassaan yksin - eikä takavuosien koulutusboomin jäljiltä läheskään pahimmassa tilanteessa. Sama kompetenssien puute vaivaa monia teknillisiä aloja. Jos kerran on trendikästä vaihtaa alaa jopa neljästi vuosikymmenessä - kuten OECD-maissa keskimäärin tehdään - on vaikea kartuttaa tekniikassa vaadittavaa asiantuntemusta. Voi ennakoida, että siinä, missä ICT oli 1990-luvun läpimurtoala, ovat tulevan vuosikymmenen vastaavia kenties energiatekniikan tai biotekniikan kaltaiset alueet. Niilläkään työntekijä tuskin menestyy ilman kokemukseen pohjautuvaa asiantuntemusta.

Teknilliset alat ovat vain yksi esimerkki muiden alojen vaativuutta väheksymättä. Tilanne on varmasti tätäkin karumpi aloilla, jotka edellyttävät vielä järeämpää osaamista, kuten sosiaali- ja terveysalalla.

Voitaneen kysyä, mitä ylipäätään ovat ne ammatit, joilla voi menestyä pysymättä alalla pitkään. Onko niitä, ja jos on, mikä on niiden panos esimerkiksi tasa-arvoisen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämisessä?

Onnistunutta ja epäonnistunutta seminaarien välttelyä

Lauantaille olisi ollut tarjolla useampiakin maanpuolustushenkisiä ajanvietteitä, yhtenä seminaari Parolannummella, mutta vaihtoehtoista tekemistä löytyi helposti kotoa tietokoneen ääreltä, veturitallilta ja kuntosalilta.

Alkavan viikon työreissujunaan oli lähdettävä jo pyhäaamupäivän puolella. IC²:ssa Sr2-vetureita puolet vaunujen lukumäärästä. Ei ainakaan tehoa puuttunut.

Kotiasemalla tuulipukuinen pyysi puolta euroa kaljapulloon. Annoin, ja kioski sai asiakkaan. Ullanlinnanmäellä tuoksui kevät, ja studion pihalta trendivaatteinen huuteli tupakkaan tulta. Olisin antanut, jos olisi ollut. Näytänkö skinhead-lookkeineni siltä, että paheet ovat tuttuja?

Elättelin vaimeaa toivonkipinää sitä, että satamaterminaalissa virkailija olisi selaillut kirjekuorinippua: "Hyvärinen... Hyvärinen... ei löydy... onkohan tässä joku virhe?" Olisin muodon vuoksi sanonut voivoit, mutta reippaasti todennut, että näitähän sattuuu. Eihän se niin mennyt, enkä välttynyt ammattikoulutusseminaarilta.

Olisi kyllä hyvin kelvannut sunnuntai-iltapäivä kotona, ilta taiji-treeneissä ja huomenna linja-autolla tehtaanpiippujen juurelle toteuttamaan ammattikoulutusta hiukan lähempänä käytäntöä.

Virtaa saa kirjastolta

Huomasin tulleeni pääkaupunkiin kaksi tuntia liian aikaisin. Niin tapoihinsa sitä on pinttynyt, että kun sille suunnalle pitää lähteä työmatkalle, tulee lähdettyä viimeistään tuolla pikajuna P 272:lla.

Ei muuta kuin lataamaan akkuja kirjastolle. Siellä ei edelleenkään saa viedä laukkuja tai muita kantolaitteita kokoelmatiloihin. Tampereella sitä ei ole kielletty. Lieneekö Helsingissä enemmän rosvoja, jotka tyhjentävät kokoelmia reppuihinsa, salkkuihinsa ja kasseihinsa? Viihdyn paremmin vanhan puolen lukusalissa. Sielläkään ei ole PC-paikkoja, mutta sen verran vähän lukijoita oli, että rohkenin lainata yhden pöytäryhmän valaisinpistorasian tietokoneen akun lataamiseen. Luettavaa olisi ollut tarjolla kerroskaupalla, mutta työajalla kun olin, katsoin parhaaksi kirjoittaa aamupostissa pyydetyn tutkinnonjärjestämis- ja koulutustarjouksen. Niin kiire ei sovi kuitenkaan olla, etteikö olisi ehtinyt vilkaista pohjakerroksen näyttelyä. Tällä kertaa esiteltiin itämaisten kielten tutkijaa ja yliopistomiestä W. Lagusta - sotahistorian ystäville tutun R. Laguksen isoisää.

Yliopistoreissusta meinasi tulla pidempikin, kun pääsin opiskelijaksi johonkin tiedekuntaan. En ole varma, mikä niistä oli kyseessä, mutta tietääkö joku, mille alalle pääsevät ne, jotka onnistuvat kulkemaan Porthanian pyöröovista jäämättä "luuppiin"?

Markkinointiviestinnän tutkintotoimikunnan tilaisuudessa en kokenut olevani oikein kotonani. Huoliteltuja olemuksia ja vierasta jargonia, ja kokouspaikka lähellä ydinkeskustan kattoja. Markkinointi on suhdetoimintaa.

Kotimatkalla olisi voinut poiketa ammattimessuilla Pasilassa, mutta jätin tänäkin vuonna väliin. Josko keväällä saisi hilattua itsensä sinne edes harrastemessuille. Ostamani lippu IC 55:een oli kuulemma viimeisiä saatavilla olleita.

Kotiasemalla lumihiutaleita ja nätti tyttö.

Virta vähissä

Viime aikoina bloginkirjoittamiseen on ollut aikaa lähinnä junamatkoilla. Tänäänkin matka on pääkaupunkiin, ja P 272 kuljettaa. Ennen ensi kuun alkua tämä kulkee vain maanantai- ja perjantaiaamuisin, kunnes pohjoisen hiihtosesongilla siirtyy jokapäiväiseksi. Tämän viikon työmatkat ovat osuneet pikajunailun kannalta hyviin päiviin. Ravintolavaunussa maito oli loppu vähän ennen Riihimäkeä. Tarkkaan on Avecra mitoittanut varastonsa. Omassa suussani kevytmaito on vahvinta kahvin sekaan sopivaa lehmänheruketta. Kerma maidon korvikkeena ei ollut hyvää.

Eilinen oli hyvä opetus siitä, että kehityskeskusteluja ei kannata ahtaa neljää kappaletta yhteen yhdeksäntuntiseen työpäivään. Työmaalla kollegat ovat loistavia yhteistyökumppaneita kehitysmielessäkin, mutta oma sosiaalisuuteni on kai sen verran rajoittunutta, että raskaaksi käy.

Lunta ei ollut Vanajan-Hämeessä päivän aikana tullut läheskään luvatulla tavalla, mutta ajattelin haukata happea lumitöiden merkeissä. Puolisoni oli kuitenkin ollut nopeampi. Eikö miehiä tarvita enää mihinkään? No, oli hän sentään jättänyt vähän minullekin.

Toiveikkaana puhdistin suksenpohjat varastorasvasta ja laitoin luistovoiteen. Jos vaikka lähipäivinä pääsisi kokeilemaan. Mutta eikös lämpötila noussut plussalle ja vei osan näistä vähistäkin lumista.

Kohta loppuu tietokoneen akun varaus. PC-paikkojen puute radion puutteen ohella on oikeastaan ainoa huono puoli perinteisissä Esslingen-vaunuissa IC- ja IC²-kalustoon verrattuna.

Pikajunallakin ehtii

Työmatka pääkaupunkiin sujuu P 272:lla reilut puoli tuntia hitaammin kuin se menisi IC² 164:llä. Pikajunalla matkustamalla säästää - tässä tapauksessa tosin valtion tulo- ja menoarvion pääluokasta 29 pääluokan 31 kustannuksella - 2,30 euroa InterCityyn verrattuna. Mutta ennen kaikkea pikajuna on matkustusväljyydeltään paljon aamu-IC:tä parempi. Nyt hämeenlinnalaiset näyttävät löytäneen tämän matkustusmuodon. En ihmettele: IC² 164 on yleensä ollut täynnä jo Toijalassa, ja lipunoston jättäminen matkustusaamuun tietää seisomapaikkaa. Riihimäkeläisillä taasen on niin paljon matkustusvaihtoehtoja, että sieltä ei montaa matkustajaa kyytiin nouse.

Eilen juttelimme rautatieharrastajaporukassa junien aikatauluista. Yöaikaan toiset matkustajajunat saattavat olla liikennepaikoilla jopa puoli tuntia aikataulustaan etuajassa. Ratakapasiteettia on öiseen aikaan viljalti, mikä ei tietysti paljon lohduta ruuhka-ajan myöhästymisistä kärsiviä. Entisaikojen liikenteenohjausjärjestelmän ja nopeus- ym. muiden teknillisten rajoitusten vuoksi noin huomattava aikataulujen edellä olisi ollut toivottavaa. Itse asiassa aikataulunsa alittava veturinkuljettaja olisi syyllistynyt virkavirheeseen.

VR:n web-sivujen Junien kulkutiedot -palvelu on minusta asiallinen. Sen kautta liikenteenohjaajat tarjoavat kenelle tahansa matkustajajunien kulusta kiinnostuneelle saman ajankohtaisen tiedon kuin VR:n omalle liikennehenkilöstölle. Nyt sivusto tietää kertoa mm. sen, että tätä junaa oli eilen illalla viivästyttänyt Ylitornion ja Kemin välillä eläimen allejäänti. Kysäisin konduktööriltä, että poroko tuli litistettyä, mutta Seinäjoelta työvuoroon tulleena hän ei osannut sanoa. Juttelimme hetken mainitusta verkkopalvelusta, jonka hyödyntäminen voisi joissakin tapauksissa säästää matkustajalta myöhästymisen aiheuttaman pettymyksen.

Hämeestä Uudellemaalle siirryttäessä kostea lumisade on vaihtunut vedeksi.

Sisustamista

Viime kesänä Aamulehden asumisliitteessä esiteltiin henkilö nimeltä Paskasieppo, jonka asumisoloissa ei olut kehumista. Hänellä kerrottiin tuolloin olleen maailmankaikkeuden viimeinen Rocky-vuodesohva. Lehtitieto oli virheellinen sikäli, että viimeiseksi taisi jäädä tämän torpan vastaava huonekalu.

Minä pidin sohvasta, mutta puolisoni ei erityisemmin. Hän päätti jo kuukausia sitten hankkia uuden. Sen toimitus viivästyi, mutta eilen tuli viimein aika vaihtaa sohvaa.

No, eihän Rocky vanhemmiten enää kaunis ollut, ja eiköhän tähänkin totu. Ainakin eilisiltana nukahdin turhankin ajoissa.

Raudan nostelua

Viime aikoina Aamulehdessä on taajaan keskusteltu kuntosalien hinnoista. Tampereen kaltaisissa kaupungeissa niiden tarjoamia palveluja monet pitävät kalliina. On jäsenmaksua ja jos jonkinlaista palvelumaksua, ja niihinkin tarjolla vain kuukausi- eikä käyttökertahinnoittelua.

Monet ovat toki valmiita sijoittamaan rahaa hyviin harrastuksiin, mutta kyllä jäsenmaksuun plus kuukausimaksuihin perustuva hinnoittelu melkoiselta rahastusautomaatilta tuntuu.

Kotikylän urheiluhallin kuntosalilla ei kysellä jäsenyyksien perään, ja kymmenen käyntikerran sarjakortteja myydään kolmellakympillä. Haluaakohan pikkukaupungin hallimestari näyttää lehtikeskustelun tiimoilta mallia isomman kylän kollegoilleen, kun on alkanut tarjota sarjakortin ostajille ensimmäisen käyntikerran ilmaiseksi.

Putkiaivoisuutta tunnistan itsessäni, mutta nyt putkituntoisuuttakin. Tosin luontaisesti moniajavampi salikaveri kertoi huomanneensa itsellään saman. Kokeilin nimittäin yhdistää jalkaprässin ja hauiskäännön. En ole treenannut käsiä mitenkään ahkerasti,ja käsipainot tuntuivat raskailta. Jalkatyö sen sijaan paljon kevyemmältä kuin yleensä, vaikka nostettavaa oli saman verran kuin ennen. Ja että osaakin "väärä" käsi väsyä paljon vasenta nopeammin.

Tietokoneasennusta

Muilta osin päivä on mennyt nörtteillessä. Se on ollut oikein hyvää ajanvietettä varsinkin nyt, kun en leipätyössä ole viime kuukausina ollut kovin paljon näiden asioiden kanssa tekemisissä. Pysyy jonkinlainen tuntuma asioihin.

Jo kuudetta vuotta hyvin palvellut pöytätietokoneeni oli vähitellen alkanut osoittaa väsymisen merkkejä. Muistinlisäys edelliskesänä auttoi vähäksi aikaa, mutta esimerkiksi uuden prosessorin tai edes näytönohjaimen hankinta ei tuon ikäiseen laitteeseen oikein onnistu.

Ajattelin, että kokonaan uutta konetta kustannustehokkaampi ja ekologisempi vaihtoehto on tehdä kunnollinen sisuskalujen uusiminen. Vanhasta koneesta käyttökelpoista oli ulkoisten oheislaitteiden lisäksi kotelo, levykeasema, äänikortti, WLAN-kortti ja kaksi DVD-asemaa. Virtalähde tuli vaihdettua puolikilowattiseen syksyllä, joten sen osalta komponentinvaihtokapasiteettia piti olla.


Maadoitusranneketta ei ole unohdettu!

Tällainen kokoonpano tuli asennettua (hardware-puolen ajankohtaistuntijat voinevat kommentoida, oliko uudistus järkevä):
- emolevy MSI K9A2 Platinum
- prosessori AMD Phenom Quad-Core 9600
- työmuisti Buffalo 4 GB, 800 MHz
- näytönohjain PNY Quadro NVS 285
- kiintolevyt Seagate Barracuda 7200.10, 320 GB.

Ennen vanhan koneen purkamista olisi ollut syytä tehdä RAID-ohjaimen ajurilevyke. Talouden muissa koneissa kun ei levykeasemaa ole. Windows Vistan asennusohjeiden mukaan käyttöjärjestelmä osaa hakea RAID-ohjaimen ajurit CD/DVD-levyltä tai vaikka USB-muistitikulta, mutta ainakaan tämän emolevyn Promise-ohjaimen osalta lupaus jäi tyhjäksi. Lähin levykeasemallinen kone löytyi veturitallilta museoympäristöstä, ja siellä sorvattu ajurilevyke toimi uuden koneen asentamisessa vanhaan Windows-tapaan.

Toinen vinkki Vistan asentajille: USB-muistitikun kytkettynä oleminen ensimmäisen uudelleenkäynnistyksen jälkeen näyttää olevan myrkkyä. Virheilmoitus kuulosti melko kohtalokkaalta: sen mukaan Windowsia ei voida asentaa tähän laitteistokokoonpanoon. Voisi olla informatiivisempaa kehottaa asentajaa irrottamaan ylimääräiset muistilaitteet, mutta vakioiduilla virheilmoituksilla päästään tietysti helpommalla.

Asennuksen jälkitoimia lienee luvassa vielä hyvän aikaa. Nyt päivitysten hakeminen Windows Updatesta kaataa järjestelmän - Vistakin osaa "BSoD":n aivan kuin ehdan Windowsin pitää. Virheilmoitus "IRQL_NOT_LESS_OR_EQUAL" on usein merkki laitteisto-ongelmista. Esimerkiksi WLAN-kortille ei ole kuin XP-version ajurit, ja sen hallintaohjelma piti jättää kokonaan asentamatta. Verkkoyhteys kyllä toimii. Näytönohjaimen piirisarjan Windows Updatesta haettua ajuriakaan en ihan epäilyksittä päästäisi. Onpahan pähkäiltävää joksikin aikaa.

Tietokoneasennuksesta aiheutuu sellainenkin ongelma, että uusimpia saapuneita sähköposteja on ainakin toistaiseksi kateissa (vanhan POP3-postiprotokollan käyttäminen postilaatikon puhtaana pitämisessä on toki kohteliasta palvelimen ylläpitäjää kohtaan, mutta aiheuttaa helposti tällaisia ongelmia). Eilen tai tänään saapuneisiin posteihin vastaamattomuus ei ole pahantahtoista boikotointia vaan teknillistä sähläystä. Pahoittelen.

Elokuvailta

Puolisoni ja minä vietimme eilen pitkästä aikaa elokuvaillan. Tietokoneruudulla katsottavana oli vuoden 2007 osa J. Ahtiaisen "Museojunia Suomessa" -sarjasta. Kyseessä oli lähes kaksi- ja puolituntinen "producer's & director's & cameraman's cut" -versio.

Suomalaisten museojunien vuoden 2007 odysseia alkaa Venetmäen liikennepaikalta, jossa liikenteenohjaus tapahtuu viimeisiä hetkiään perinteisen junasuorituksen menetelmin. Toinen vaikuttava "hetki ennen museaaliseksi muuttumista" -jakso kuvaa Dv16:tta arkityössään.

Raskaiden dieselveturien matkassa ajellaan muunmuassa Turun satamaan ja Raumalle. Dv16:n vetämän erikoislaatuisen kuorman kanssa päästään yli 500:aa näyttäville kilometritolpille, ja höyryn voimalla mennään niin Taavettiin kuin Valkeakoskelle, sauhutaan päärataa ja kapearaiteista.

Suomalaisista museojunista sopii kertoa suomalaisen filmitaiteen keinoin. Puhumisen sijasta pitkiä hitaita katseita. Pysäytyskuvia valaisimiin ja ihmiskasvoihin. Heinäpeltoja ja Pohjanmaata. Yksinäinen mies lihasvoimin matkalla pohjoisessa suomaisemassa. Eldankajärvi ja Äänislinna. Räntäisen Helsingin katukuilut ja rannalla riveissä seisovat nosturit. Pysähtyneen kesäpäivän ränsistyneet maalaistaajamat, joissa yksinäinen kulkukoirakin tekisi liikenneruuhkan.

Sen yhden pakollisen kerran näytetään, kun juna syöksyy tunneliin. Mutta umpitunnelissa ollaan pidempiäkin jaksoja ja sauhutellaan raskaamman päälle. Ja kuten kuuluu, onnellisen lopun sijasta elokuva päättyy katastrofiin.

Tarinaa kantava vahva symboliikka konkretisoituu vesikarahviin ja pahvimukiin, joka luo jännitteen retrohenkisen sitruunalimonadipullon kanssa.

Henkilösivuosissa mm. J. S. Järvinen, T. Niemi, T. Vaittinen, J.-P. Viitanen. Konepääosissa Dm7, Dr12, Dr13, Dv16, Hr1, Tk3, Vr1 sekä JMR:n höyrykalusto.

Suosittelemme.

Ruotuväkeen

Tänään astui noin 15 500 varusmiestä palvelukseen. Menestystä heille. Sotaväessä opittavia taitoja ei toivo koskaan tarvittavan, mutta varautuminen on valitettavasti aina tarpeen ja siksi kunnioitettava ratkaisu nuorelle ihmiselle.

Siviilipalvelus on toinen yhtä kunnioitettava tapa varautua yhteiskunnan ongelmatilanteisiin.

Mutta oli kysymys siten varusmies- tai siviilipalveluksesta, sen todellinen hyöty mahdollisessa kriisitilanteessa on kysymyksen arvoinen asia.

Reserviläisten vähäisistä kertausharjoitusmääristä on jo pitkään kannettu huolta monilla maanpuolustustahoilla. Jonkinlaiseksi korvikkeeksi luotu maakuntajoukkojärjestelmä näyttänee toimivuutensa myöhemmin. (Maakuntajoukkoideaa jotkut näyttävät arvostelevan pelkän arvostelun vuoksi tai sitten on jääty ideologiapöhnässä jonnekin viime vuosisadan alkuvuosikymmenille. Esimerkiksi Nokian vesihuollossa avustavaa komppaniaa on naureskeltu ämpäriplutoonaksi ja ties miksi. Ei ole vaikea kuvitella, että tyhjännaurajina ovat sellaiset tahot, jotka eivät olisi olleet valmiit uhraamaan työpanostaan kriisin alkuvaiheessakaan, kun tilanne oli kiireellisin ja viranomaisten apuna siviililuonteisia Vapaaehtoisen pelastuspalvelun järjestöjä.)

Vähintään yhtä suuri koulutuksellinen vaje koskee monia siviilipalveluksen suorittaneita. Heille ei edes teoriassa ole tarjolla paljonkaan harjoittelumahdollisuuksia (mainittu VAPEPA yhtenä harvoista poikkeuksista). Mahdollisen kriisin sattuessa siviilipalvelushenkilöstöä tarvitaan taatusti sosiaali- ja terveydenhuollossa, pelastustoimessa ja teknisen infrastruktuurin ylläpitotyössä eli tehtävissä joiden osaamisvaatimus on hyvin verrannollinen moniin Puolustusvoimien asevelvollisille tarjoamiin tehtäviin.

Viimeksi mainittua taustaa vasten en pidä "kirjastosivariutta" kovin järkevänä palvelusmuotona. Kirjastot ym. kulttuuripalvelut käyttävät mielellään siviilipalvelustyövoimaa. Normaalioloissa asialla on jo se kielteinen vaikutus, että tämänkaltainen "orjatyövoima" vie työmahdollisuuksia alan ammatillisen koulutuksen hankkineilta, koska jotkut ainakin ns. sisääntuloammatteihin liittyvät työt teetetään sivareilla. Toinen ongelma koittaa mahdollisen kriisin sattuessa, kun kirjastossa tai vastaavassa paikassa palveluksensa suorittanut päätyy palvelemaan isänmaataan paljon todennäköisemmin vanhainkodissa, terveyskeskuksessa tai kaivurin apuhenkilönä kuin kulttuurilaitoksessa.

Missään tapauksessa en tarkoita moittia "kirjastosivareita" lintsareiksi. Vika on tässä kohden puhtaasti järjestelmässä, ei ihmisissä.

Ei ole mukavaa joutua sijoitetuksi uuteen tehtävään harjoittelematta. Olen itse joutunut siihen aikanaan aseellisella puolella. Kyseessä oli tietenkin harjoitus ja siten lupa oppia asioita kantapään kautta. Mutta tosipaikan tullen olisi vitsit vähissä niin aseellisella kuin aseettomalla.

Viimein eläkkeelle?

vaunut.orgin havaintopalstalla arvaillaan, että Dv16-vetureiden käyttö on viimein päättymässä. Sen mukana katoaa 1950-luku rautateiden arkipäivän liikkuvasta kalustosta (pahoittelen, että tähän hätään on linkittää "vain" museoajokuva: ahkera kameran mukana kantaminen syksyn Helsingin työmatkoilla kun ei tuottanut saalista).

Dv16-sarjan veturit - alkuperäiseltä sarjamerkiltään Vv16 - on valmistettu Tampereella vuosina 1962-1963, mutta sarja pohjautuu samankaltaiseen, jo 1950-luvun lopulta saakka rakennettuun Vv15-sarjaan (sittemmin Dv15). Dv16:n erona Dv15:een on päämoottorin ahtoilman jäähdytys, minkä vuoksi moottorin tyyppi eroaa vanhemmasta sisarestaan L-kirjaimen verran (Ladeluftkühler). Näinollen Dv16:n moottoriteho, vajaa 700 kW, on hieman suurempi kuin Dv15:n. Lisäksi Dv16:n pyörien halkaisija on 90 mm suurempi kuin Dv15:ssä, mikä yhdessä suuremman moottoritehon kanssa antoi Dv16:lle suurimmaksi sallituksi nopeudeksi 85 km/h vanhemman sisaren 75 km/h:n sijasta. Täten myös vetovoimakäyrät ovat sisaruksilla aavistuksen verran eri muotoiset.

Vuosia sitten muuan pitkän linjan rautatieharrastaja ennusti, että Dv15-16-sarjasta tulee käyttöikänsä puolesta uusi "Kana". "Kanoja" eli L1-sarjan (vuoden 1942 jälkeen sarjamerkkinä Vr1) vaihtovetureita käytettiin vuodesta 1913 vuoteen 1975. Yhtä pitkäksi ei näiden Dv-sarjan kytkintankoveturien käyttöikä ehdi muodostua, vaikka aloitus laskettaisiin Vv15:n - tai jopa teknisen esi-isän eli Vr11:n - käyttöönotosta eli vuodesta 1958 alkaen.

Printed media strikes back?

vaunut.org-palvelun tulevaisuutta pohdittiin uusimman Resiina-lehden pääkirjoituksessa. Palvelun kehittäjä ja ylläpitäjä J. Määttä on pyytänyt Resiinaa ottamaan palvelun hoidettavakseen, mihin Resiinan toimituskunta on ollut suostuvainen.

Pääkirjoituksessa mainittiin mahdollisista käyttömaksuista tai kuvien lisäysoikeuden rajaamisesta vain Resiinan tilaajille (eli käytännössä kustantaja- tai muiden yhteistyöyhdistysten jäsenille). Toistaiseksi tällaista ei näytä tehdyn, mutta Resiinan nimeämät vaunut.org-moderaattorit lienevät jo nyt tai ainakin pian työssään.

Alunperin Köykän herrasväen talkootyönä syntyneellä Blogilistallakin on kuulemma nykyään jotakin tekemistä Helsingin Sanomien kanssa.

Mielenkiintoisia tapauksia niinsanotusti digitalisoituvassa mediakulttuurissa.

Elämänparannuskuukausi

Varma tammikuun merkki ainakin meille lankapuhelimen (varmaankin myös muun julkisissa luetteloissa esillä olevan puhelinnumeron) omistaville on se, että kotiin soittelee ahkerasti terveyslehtikauppiaita. Sähköpostiinkin on alkanut muutaman kuukauden tauon jälkeen tulla tarjouksia mitä moninaisimmista muka seksuaaliterveyttä parantavista tuotteista.

Pitää yrittää olla teemassa mukana.

Tipattoman tammikuun suosion kerrotaan nousevan erityisesti nuoremman väen keskuudessa. Sopii keski-ikäisellekin: joulun aikana sisäinen lämmike ei rajoittunut viinilasillisen eikä käpykakun rommiaromiin.

Ulkoisiakin lämmikeasioita on paranneltu. Eilen kävi luottosähkömies asentamassa uudet lattialämmityksen ohjausyksiköt ja termostaattikaapelit saunatiloihin ja puolisoni ateljeehuoneeseen. Tunnettuja lienevät ne tarinat, joiden mukaan viallinen lattialämmityksen termostaatti on aiheuttanut hurjia sähkölaskuja. Urbaanilegendoja tietysti koska moinen ylilämpeneminen ei voine jäädä havaitsematta lämmitetyllä lattialla kävellessä. Mutta järkevä käyttöikänsä tällaisilla komponenteilla on, ja aikaisempaa tarkempi termostaatti on aina kotiin päin.

Samalla sovittiin kattolämmityksen korvaajasta rakentamisesta kolmanteen alakerran huoneeseen. Kattolämmityksiä ei kuulemma enää rakenneta uudiskohteisiin kovin paljon, mitä en ihmettele. Kattolämmityksen toimintaperiaatteessa verrattuna muihin suoran sähkölämmityksen implementointeihin ei ole isompaa vikaa, mutta elementtien vioittumisherkkyys on pysynyt suurena kautta vuosien ja vuosikymmenten. Se aiheuttaa monenmoista harmia ja rahanmenoa. Muita kodin energiatehokkuutta parantavia suunnitelmia on syytä jatkaa.

Nyt lämmittää takka. Kesällä saadut ja pihassa uuniin mahtuviin mittoihin pätkityt veturinhalot ovat olleet lämpimän syksyn johdosta riittoisia. Niillä on lämmitetty tähän saakka, ja jäljellä on vielä vähän ennen kuin pitää palata aikaisemmin hankittuihin.

Elämänparannuskuukauden merkkejä sekin, että urheiluhallin kuntosalilla oli selvästi enemmän väkeä kuin yleensä viikonloppuiltapäivisin. Varsinkin pariskunnat olivat lähteneet pumppaamaan.

Illan himmeä valaistus karkotti potentiaaliset vieraat. Luulivat, että ei olla kotona. Olimme kyllä, parasta aikaa ruokapöydässä, mutta meillä pidetään vähäisistä valoista.

Vain vähän lunta maassa

Aamupäivä Resiina-lehden parissa. Mustakantisen ovat tehneet. Hybristä, on satunnaisen lukijan helppoa ajatella, mutta pitkälti samat kirjoittajat asialla ovat kuin edellisessä mustakantisessa numerossa 2/1987.

Uudenvuodenpäivän työsarkani on ollut Museoveturiseura ry:n jäsenrekisterin siirtäminen ohjelmasta (periaatteessa Paradox 7-sovellus, käytännössä Word Perfect 6.1 -tiedosto) toiseen. Apuna on ollut myös joskus 1980-1990-lukujen taitteessa hankituksi tullut kansio, jossa matkapuhelinnumeroita oli vain vähän, ja moni niistä 949-alkuisia.

Tämä työ olisi pitänyt tehdä aiemmin.

Ryhdyin stalkkeriksi ja ajattelin, että ainakin puhelinnumerot on syytä päivittää ajantasaisiin. Soneran asiakkaiden "Finder"-palvelu päättyi vuodenvaihteessa. Tiedonhaku lienee pikkuhiljaa tulossa yhä maksullisemmaksi. Piti käyttää työmaan kustantamaa vastaavaa.

Jäsentietoja on aikanaan tullut tallennettua myös Borland Paradox - nimisellä ohjelmistolla tehtyyn sovellukseen. Paradoxin aito ja lisenssinmukainen asennuslevy versiolle "For Windows 95 & Windows NT" löytyi työhuoneen kirjahyllystä, mutta minkäs tekee. kun asennusohjelma väittää levytilan loppuvan, vaikka vanhan kunnon MS-DOSin käynnistystä jäljittelevien tiedostojen komennot ties hyvänsä mitä tilaa.

Hitto sentään, kun pystyttäisiin sopimaan tallennustavasta,joka olisi edes muutaman sata vuotta paperille kirjoitettuun verrattavissa olevan pysyväislaatuista. Tekniikan volatiilisuutta pelkään taannoin linkittämäni Perseus-projektinkin kohdalla: XHTML:t, XML:t ja PDF:t, varsinaisista tallennus- ja liitäntätekniikoista puhumattakaan, ovat kaikki pelkkiä oman aikansa himmeitä johtotähtiä.

Työhuoneen kalenterikuva on Turusta, vuodelta 1995. Joko senaikuiset kuvat ovat museaalisia?