Suolla

Ei tullut lauantaiaamusta toista mattopyykkiaamua. Yöllinen puhelinsoitto teki tyhjäksi myös aikeen osallistua lumiauran maalaustalkoisiin veturitallilla. Herätys oli arkipäivän tapaan ja auton nokka kohti Tammelaa. Torronsuolla kadonneen marjastajan etsintään oli hälytetty paikallisten lisäksi ainakin itänaapurit eli Etelä-Pirkanmaan paikallistoimikunta.

Lauantai ei alkanut lupaavasti. Vetäessäni yön yli pyykkinarulla kuivuneita perjantaisen pesupäivän kastelemia työhousuja jalkaan jouduin toteamaan, että kimalainen oli houkuttunut keltaisesta huomioväristä. Hätätilanteessa pistiäinen teki sen minkä Luoja ja luonto on sen perimään koodannut. Kamikaze-isku kohdistui potkaan. Onneksi kotona on sisar hento valkoinen ja Hydrocortisonia.

Eilinen meni suolla kävellessä. Etsintäväkeä saapui paikalle muutamia kymmeniä. Kesäloma-aikaan vapaaehtoisten haaliminen kasaan ei ole kovin helppoa ja siksi hälytys oli naapuritoimikuntiinkin mennyt. Lentokone tuki toimintaa lintuperspektiivistä käsin. Helikopteri lämpökameroineen oli käynyt jo aiemmin, mutta ei siitä näillä keleillä paljoakaan iloa ole. Ilma-alukseen liitetty lämpökamera sai pelastustoimissa jokseenkin legendaarisen maineen Estonia-onnettomuuden yhteydessä. Se toimii, missä toimii. Syyskylmältä mereltä elävien ihmisten löytäminen heidän säteilemänsä lämpöherätteen avulla on jokseenkin helpompaa kuin kesäkuumalla suolla tai metsässä satojen hirvieläinten, lämpöä varanneiden kivien ja vaikka minkä lämmönlähteiden joukosta.

Pääsin rivimieheksi Heikin, paikallisen palokuntamiehen johtamaan ketjuun. Oli hyvä idea vaihtaa maiharit kumisaappaisiin ennen maastoon lähtöä. Päivän aikana tehtiin kolme vetoa kohteena olleen suoalueen yli. Varsinkin viimeisellä kerralla, keskellä lampareista suota, tuli useampaankin kertaan upottua juuri saappaanvarren verran huolimatta siitä, että lähtiessä otin varusteeksi kolmimetrisen sähköasennusputken pätkän maastotutkaimeksi. Kovalla maalla kävelyyn tavallinen kumisaapas on kaltaiselleni lättäjalalle vihoviimeinen jalkine, mutta kostea ja pehmeä maasto antaa ergonomiapuutteet anteeksi.

Kymmenen tuntia haravointia väsytti. Kulkuvauhti oli hiljainen, kun koko ajan tarkkailtiin ja pöyhittiin maastoa. Helle, pehmeä alusta ja jatkuva valppaana oleminen toivat haasteen.

Rivimies ehtii kulkiessaan ja katsellessaan miettimään kaikenlaista. En ole sulan maan aikaan kulkenut suolla sitten edellissyksyisen pommikoneenhylyn etsintäretken Lapissa. Pitäisi käydä enemmän, koska suo on yksinkertaisesti kaunis. En yhtään ihmettele, että puolisoni viihtyy suomaisemissa. Jossain vaiheessa iltapäivää alkoi päässä soida Finlandia ja maisema muuttui mustavalkoiseksi. En tainnut olla ainoa. Kun saatiin käsky hylätä mukaan kiskotut karahkat, joita oli tarkoitus tarvittaessa käyttää silta-aineina pahimpien kosteikkojen ylitykseen, aika moni iski omansa mättääseen tarpeettomankin lujaa. Yhtenäiskulttuuri on vahvaa.

Lauantain isoimmaksi löydökseksi jäi Ilmatieteen laitokselta Jokioisista joskus lähetetty ja sittemmin pudonnut säähavaintopallo. Varttuneemmat muistelivat, miten 1960-luvulla koulupojat haeskelivat niitä kesät pitkät ansiomielessä - silloisen huippuelektroniikan löytäjät saivat palauttamastaan löydöstä valtiolta huomattavan rahallisen korvauksen.

Sunnuntai-iltapäivänä urjalalaiskollegoiden tekstiviesti kertoi, että operaatio päättyi onnellisesti.

Muutama kuva lauantaipäivältä.

Pesupäivä

Kesäloman aluksi pitää tehdä jotain kivaa. Ja tänäänhän tehtiin. Mattopyykki on mieluisimpia kesäpuuhia. Kello herätti viideltä, kuten työpäivinä. Vähän ennen kuutta oltiin kullan kanssa matonpesupaikalla. Sinne ei ole linnuntietä kuin pari stadioninmitallista eikä ihmistentietäkään pitkälti, mutta sen verran oli pestävää, että polkupyörien tai käsirattaiden sijasta kuormattiin matot autoon. Oltiin ensimmäiset paikan päällä, mutta jo vartin päästä alkoi saapua muita aamuvirkkuja.

Mattopyykkärien keskeisessä mäntysuovan olomuotokysymyksessä kiinteän ja nestemäisen välillä meillä ollaan palasaippuan kannalla. Se on riittoisaa, levittyy helposti ja jättää jälkeensä vain vähän pakkausjätettä.

Kuivausorsien riittävyyden vuoksi pari mattoa jäi seuraavaan kertaan. Ehkä jo huomenna?

Pesuvireeseen kun päästiin, otettiin iltapäivän urakaksi saunatilojen suursiivous. Kesäaikana se on yleensä tehty juhannukseksi, mutta tänä vuonna oli ikkunaremontti menossa. Enää ei saunassa tarvita työkalupakkia ikkunan valmistelemiseksi pesukuntoon.

Työmatkapyöräilyä

Tänä kesänä olen melkein onnistunut täyttämään ikitavoitteeni työmatkasta polkupyörällä edes kerran viikossa. Matka ei ole pitkä, reilu 19 kilometriä suuntaansa, mutta aurinkoisinakin kesäaamuina on helppo kokea tuuli liian kovaksi tai lämpötila liian alhaiseksi ja päätyä kävelemään linja-autopysäkille.

Tänään, kesälomaa edeltävänä päivänä, sain taas noustuksi pyörän selkään. Aamu oli viileä Konhon sillalle saakka. Sitten työskentelevän elimistön lämpö alkoi voittaa ajoviiman. Suihkussa kävin ammattikoulun liikuntatalolla. Kelpaahan noissa vuosi sitten saneeratuissa tiloissa suihkutella, ainoana koko rakennuksessa. Kokonaan tyhjä ei koulu ole sydänkesälläkään. Auto-osastolla tehdään isohkoa remonttia, ja hallintosiivessä on aina joku paikalla.

Kotimatkalla minulla on paha tapa pilata ääreishavaintokenttää MP3-soittimen kuulokkeilla. Hyödynnän edelleen moista museoesinettä, joka älypuhelimien aikakaudella lienee yhtä trendikäs kuin C-kasettikorvalappustereot tai kannettava CD-soitin. Mutta käytettävyys Creativen lähes vuosikymmenen ikäisessä soittimessa on mielestäni parempi kuin puhelimessa. Yhtäältä älypuhelin on kokonsa puolesta lähempänä kömpelöitä C-kasetti- ja CD-soittimia. Toisaalta älypuhelimesta pitkälti puuttuu mekaaninen käyttöliittymä eli mahdollisuus käsikopelolta vaikkapa vaihtaa seuraavaan kappaleeseen.

Mielimusiikkiani kysyttäessä vastaan yleensä epämääräisesti viittaamalla kaikkiruokaisuuteen. En juuri fanita. Jos asiaa enemmälti tiukataan, niin sitten klassinen, eritoten barokki ja sitä vanhempi länsimainen, jossain määrin myös melodisempi elektroninen. Työhuoneeni radio on viritetty YLE:n ykköskanavalle hyvän klassisen tarjonnan vuoksi. Mutta pyöräillessä pitää olla jotakin aivan muuta. Minulle ei tässä kohden oikein kolahda monen ikätoverini suosima hard- tai vieläkin raskaampi rock. Sen sijaan Italo-diskon 80-luvun loppuvuosina suosittu high-energy-tyylisuunta sopii mainiosti (klassisen musiikin ystävän naamio kai rapisee viimeistään, jos myöntää tuntevansa kevyen musiikin piirissäkin yleisesti halveksitun tyylin alalajeja). Uudemmasta materiaalista vuosituhannen vaihteen suomalaisikoni Darude on myös mainio. Mutta yksi teos on ylitse muiden - tosin monikultturillisemmista kuin yksin musiikillisista syistä - Leevi and the Leavingsin "Tuhannen markan seteli".

Alunperin olin aikeissa kirjoittaa jotakin viimeisimmän kirkostaeroamisinnostuksen tiimoilta. Jätin sitten sanomatta. Toisella kertaa.

Baradein häkki

Mohamed ElBaradei (pahoittelen osaamattomuuttani arabian translitteroinnissa; kielen kirjoitusasut on otettu kotimaisesta lehdistöstä) tuli viimeinkin nimitetyksi Egyptin va. pääministeriksi. Arabikevään 2011 uutisointi antoi ymmärtää, että islamilaisessa maailmassa oli menossa vallankumous, joka toisi Lähi-Idän ja Välimeren eteläpuolen alueen maat lähemmäs nykyistä silkkitietä eli länsimaiden ja Kiinan talous- ja valtapoliittista voima-akselia. Niin ei käynyt, vaan levottomuudet jatkuvat.

YK-mies ElBaradein kannatus länsimaissa lienee melko kiistaton. Historia ei toista itseään ainakaan globaalisti, mutta voisi kuvitella, että Egyptissä on odotettavissa samantapainen muutos kuin Kiinassa viime vuosisadan alkupuoliskolla. Siellä vallan otti aluksi kansallismielinen Zhōnggúo Gúomíndăng -puolue länsimaissakin ihaillun tohtori Sun Zhongshanin johdolla (meikäläisissä koulukirjoissa hän taitaa edelleen kantaa vanhoillisesti translitteroitua nimeä Sun Yat-Sen). Jos länsimaat haluavat Egyptin pysyvän omassa ruodussaan, olisi nyt hyvä aika olla tarkkana. Kiinassa muutokseen meni kymmeniä vuosia ja sodat siinä välissä. Välimeren alueen aikamittakaava on yleispoliittisessa tilanteessa aina ollut Kiinaa lyhyempi.

Egyptin, Grimbergin kaltaisissa länsimaisissa historiankirjoissa perinteisesti ensimmäisen osan ottava, kulttuuri ei ole tämän päivänkään maailmanpolitiikassa vähäinen. Egypti on 1920-luvulta saakka ollut Muslimiveljeskunnan (Ikhwan al-Musilim) kehto. Muslimiveljeskunta yhtyi presidentti Anwar al-Sadatin länsimieliseen liikkeeseen, minkä seurauksena siitä erosivat ainakin nimensä puolesta tutuiksi tulleet radikaalisiivet al-Jihad ja al-Gama'a. Ensinmainitun tyttäriin puolestaan kuuluu pahamaineinen al-Qaida-järjestö. Muslimiveljeskunnan tai sen perillisten toiminta oli ratkaisevassa asemassa Neuvostoliiton typistymisessä Venäjäksi Afganistanin sodan ja myöhempien entisen Neuvostoliiton alueella tapahtuneiden konfliktien myötä.

Egyptin historia on yhä edelleen ainakin länsimaiden historiaa.

Doug ratsasti viimeiseen auringonlaskuunsa

Douglas C. Engelbart kuoli Kaliforniassa alkuviikosta kunnioitettavassa 88 vuoden iässä. Rohkenen väittää, että hän on ollut tietotekniikka-alan tähän saakka merkittävin yksittäinen innovaattori ja visionääri.

Engelbartin tunnetuin keksintö on graafisen käyttöliittymän ohjaamiseen käytettävä tietokonehiiri (kanadalaiset ja saksalaiset olivat kehittäneet varsinaisen laitteen jo aiemmin; Engelbart yhdisti sen käyttöliittymään). Hän oli vahvasti mukana myös Internet-teknologioiden, hypertekstin ja tekstinkäsittelyohjelmistojen kehittämisessä.

Jo muinaiset roomalaiset tiesivät, että de mortuis nil nisi bene dicendum, mutta tässä yhteydessä en malta olla ihmettelemättä sitä, miten vähän mediatilaa Engelbartin poismeno sai verrattuna samalla alalla toimineen markkinointimiehen Steve Jobsin vastaavaan vääjäämättömään kohtaloon vajaat kaksi vuotta sitten.

Tietoteknisistä saavutuksista huolimatta pidän Engelbartin mielenkiintoisimpana visiona hänen "Augmenting human intellect" -tutkielmassaan yli puoli vuosisataa sitten esittämäänsä vielä ehkä toteutumatonta mutta tämän päivän työelämään mitä parhaiten soveltuvaa tietotyön kehit­tämisen mallia. Niinsanotussa H-LAM/T-mallissa keskeiset tekijät ovat:

H = ihmiset ja ihmisten muodostamat ryhmät, jotka ovat tietotyön subjekteina ja objekteina (human)

L = kieli eli käsitteet ja niihin viittaavat symbolit (language)

A = teknologiset apuvälineet (artifacts)

M = menetelmät, joita tietotyössä käytetään (means tai methodology)

T = oppiminen (training).

Mallin LAM-osio eli kieli, teknologia ja menetelmät ovat Engelbartille vahvistamisen (augmenting) välineitä, joilla tähdätään ratkaistavaksi saadun ongelman tai tehtäväksi saadun työn ymmärtämiseen ennen sen suorittamista.

Vaikka mallin tavoite ei ollut sen jalompi kuin tuottavuuden lisääminen - malli on kehitetty aikana, jolloin Yhdysvallat oli maailman johtava teollisuusmahti - voitaneen väittää, että hallitessaan H-LAM/T:n osa-alueet lähes jokainen nykyisessä työelämässä toimiva kykenee suvereenisti toimimaan työprosessiensa omistajana eli hallitsemaan työtään. Asialla on vahvoja yhteyksiä kotoisessa Suomessakin päivittäin kuultaviin työhyvinvointia ja työurien pidentämistä koskeviin lauselmiin.

Jokseenkin ajatuksia herättävää on, että tietotekniikan kehityshistorian pioneeri asetti niinkin perushumanistisen käsitteen kuin kielen teknologian ja menetelmien rinnalle.

Alkuperäinen Augmenting human intellect -teksti.

Yö ranta-arkeologian parissa

Minulla on erään harrastuksen puolesta tapana viettää kesäisin yksi yö kotikylän rannalla. Nyt se sattui täksi yöksi. Kesälomaan on vielä puolitoista viikkoa, mutta valvotun yön jälkeen voi näin hiljaisena aikana huoletta polttaa ylityötuntisaldoa.

Viileä kesäilta ei juuri ole houkutellut uimareita. Muutamia ihmisiä ja pari hevosta on uskaltautunut veteen.

Aluetta on tietääkseni vielä 1970-80-lukujen taitteen tienoilla kutsuttu paikkakunnan markkinointimateriaalissa leirintäalueeksi. Siitä huolimatta, että leirintäaluepalveluita, sen ajankaan vaatimustason mukaan mitoitettuna, ei juuri ollut: uimaranta, kioski, ulkohuusit ja keittokatos.

Illalla paikalle ajoi nelihenkinen perhe koirineen ja majoittui asuntovaunuun, joka ainakin kokonsa puolesta olisi voinut edustaa aikakautta, kun aluetta vielä kutsuttiin leirintäalueeksi. Vaunun omintakaisesta ja varsin karavaanihenkisestä kuosista päätellen kyseessä oli tavanomaista harrastuneempi retkikunta. En kehdannut mennä jututtamaan, kun ruoanlaittopuuhat olivat käynnissä. Ehkä alan piireissä kulkee perimätieto tällaisestakin leiriytymispaikasta.

Käväisin vilkaisemassa rantapusikoitunutta keittokatosta, enkä kokenut huonoa omaatuntoa, kun en vinkannut sitä leiriytyjille. Avoseinäisessä pikku parakissa on aikanaan neljä emäntää - ajan olot huomioiden rohkenen tässä kohden harjoittaa sukupuolistereotypiaa - voinut kokata omalla Trangialla, Primuksella tai kuka milläkin. Vai vihjaavatko yhden loosin rakenteet peräti kaasulieteen?

Keittokatos on aikanaan palvellut myös paikallisen nuorison kesäiltojen viettämistä. Sisäseiniin ovat jättäneet puumerkkinsä hiukan yli 40 vuotta sitten Petteri ja Kipa. Sari ja Arto ovat vierailleet paikalla kesäkuun 1978 viimeisenä päivänä, Sari ja Päxä puolestaan heinäkuun lopulla seuravana vuonna. Suurin osa päiväyksistä on 1970-luvulta. Vanhin viittaa kesään 1971. Harvojen uudempien mukaan M ja A ovat käyneet naku-uinnilla 12.6.1996. Vaikka rakennelman katto on ehjä, on noinkin kauan sitten piirrettyjen tekstien säilyminen ulkoilmassa hienoinen saavutus.

Mitä mahtaa kuulua pariskunnille nykyään? Oliko se yhden kesän juttu? Vai meneekö tämä kesä lastenlasten kanssa mökillä? Tunnistaisivatko Sari ja Päxä vielä toisensa luokkakuvasta, jonka värimaailma on kuin Instagramista? Vai vaihtavatko he kuulumisia Facebookissa viikoittain?

Kymmenen vuotta ja 2230 viestiä myöhemmin

Tänään on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta ensimmäisestä blogimerkinnästäni. Bloggaaminen ei silloin ollut enää verkkomaailman aallonharjalla, mutta jotain siinä silti oli.

Ainakin alkuinnostusta. Sittemmin päivitystahti on harventunut ja kirjoitusten taso epäilemättä laskenut. Ajatella, että kesällä 2004 olin blogilistaa edeltäneen Pinserin listalla hetken aikaa jopa sadan luetuimman suomalaisblogin joukossa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tarjontaa oli silloin murto-osa nykyiseen lähes 52 000:een verrattuna.

Muut sosiaalisen median välineet ovat suosioltaan ja merkitykseltään astuneet blogien ohi jo vuosia sitten. Facebookista en koskaan innostunut, ja Twitterkin on jäänyt vähäiselle käytölle.

En silti ajatellut vielä lopettaa tätä. Harvasta päivitystahdista huolimatta tämä palvelee henkilökohtaisena muistikirjana paremmin kuin vaikkapa Exchange-kalenteri. Milloinkas ne perunat edellisvuonna nostettiinkaan?

Muutoin voi todeta, että elämä on yllättävän samanlaista kuin vuosikymmen sitten. Sama elämänkumppani, sama koti, sama työpaikka (työtehtävät tosin vaihtuneet pariin otteeseen), pitkälti sama kaveripiiri (ja siihen liittyen samoja harrasteita). Se on hyvä. Ja jotain pientä uuttakin välillä. Kuten vaikka nyt kotona uudet ikkunat.

Vaaleansininen Anglia

Tiistaiaamuna ajelin Keski-Suomeen kokoukseen, laatuaan ehkä viimeiseen osaltani. Kolmivuotinen tutkintotoimikuntakausi vaihtuu taas kesällä. Varsinaiseksi jäseneksi minulla ei ole ollut asiaa enää aikoihin, kun en ole toiminut opetustehtävissä. Kolme vuotta sitten tilanne oli samankaltainen, mutta syksyn tultua jatkamaan nimetty toimikunta halusi minut ulkopuoliseksi sihteeriksi. Sellaisenkin tehtävän kuin käytäntö mahdollistaa. On myönnettävä, että ulkopuolinen-sana on kuvannut sihteerintointani hyvin sikäli, että työtehtävissäni en juuri ole käytännön tasolla enää tekemisissä näyttötutkintojärjestelmän - mitä olisin valmis nimittämään ammatillisen koulutuksemme kirkkaimpiin helmiin kuuluvaksi innovaatioksi - kanssa.

Sovittiin sydänkesällä pidettäväksi vielä yksi kokous, mutta se tapahtuu verkossa. Jo vuosien ajan osa kokouksista on pidetty Optima-järjestelmässä, joka on ainakin sihteerin kannalta aivan asiallinen työkalu. Kun kokouskeskustelu dokumentoituu samaan tapaan kuin monilla verkkokeskustelufoorumeilla, on pöytäkirjan laatiminen harvinaisen helppoa.

Päättyvä toimikuntakausi sujui edellisten tapaan erinomaisessa hengessä. Mutta loppuhuipennus oli vailla vertaa: Arto oli järjestänyt kutsuvierasliput Muuramen Riihivuoren laella Aploodi-teatterin esittämään Teuvo - Leevi and the Leavings -musikaaliin.

Suomalaisen musiikkimaailman tunnetuista henkilöistä tehdyt tai heidän musiikkiinsa varaan rakennetut näytelmät ovat kesäteatterimaailmassa olleet suosittuja jo pitkään. Täytyy myöntää, että en ole niistä suuremmin piitannut. Ennen tätä olin nähnyt vain yhden: kotikylässä 1990-luvulla esitetyn Georg Malmsten -aiheisen teoksen.

Teuvon katsomista ei kahta kertaa tarvinnut miettiä. Olen pitänyt nokkahahmoonsa Gösta Sundqvistiin kulminoituvasta Leevi and the Leavingsin musiikista. Aina siitä saakka, kun loppukesällä 1979 "Elämänmeno" soi radiosta jollakin pohjoissuomalaisella huoltoasemalla, jossa isä tankkasi rättikattoista Citroenia palatessamme elämäni ensimmäiseltä Lapin-matkalta. Jos puhutaan pitkän linjan suomalaisista kevyen musiikin tekijöistä, en pysty asettamaan paalupaikalle Sundqvistin rinnalle kuin J. Karjalaisen.

Aploodi-teatterin lavastus oli avantgardea kuin Leevi and the Leavingsin varhaiset syntetisaattorisoundit ikään. Rinteeseen rakennetun sisäkatsomon näyttämölle oli tuotu kymmenkunta 1980-luvulla yleistä autoa, kaikki maalattuna harmaalla pohjamaalilla. Vieruskaverin kanssa tunnistettiin mallit. Kiistakysymyksissä Heikki oli oikeassa Ford-mallien kohdalla, minä taas Polski-Fiat-Moskvits-kiistan suhteen. Saab ja Talbot puuttuivat - nuo kahdeksankymmenlukulaisista kahdeksankymmenlukulaisimmat Suomen maanteiden kestävät kulkijat.

Sundqvistin monitaiteellisuudesta johtuen odotin aluksi musikaalista jotakin erilaista. Näyttämöllä ei esitetty Koe-eläinpuisto-radio-ohjelmaa (peruskoulun alkuvuosien äidinkielenopetuksen myötä syntyy hauskoja yhdyssanoja). Ehkä viimeinkin, 10 vuotta taiteilijan kuoleman jälkeen tajusin, että Leevi and the Leavings, Gösta Sundqvist ja Koe-eläinpuisto eivät olleet sama kulttuuri-ilmiö. Tai no, tuntuivathan ensimmäiset Koe-eläinpuiston lähetykset silloin aikanaan melko groteskeilta kauniisiin melodioihin verrattuna.

Päähenkilö Teuvo on elämänmenon häviäjä lähes loppukohtaukseen saakka. Pikitiellä rekkaa päin törmäämisen jälkeen sairaalasta löytyy kumppani. Hetken nautitaan kyyhkysestä ja kyykäärmeestä, mutta Laura Jenna Ellinoora Aleksandra Camilla on vahinkolapsi. Kun likipitäen kolme vuotta taloa jo tehty on, hylkäävät kaverit ja appivanhemmat. Tapahtumat johtavat siihen, kun bussipysäkillä kylmissään nähtiin tyttöystävä, joka vilkaistuaan vielä lastenhuoneeseen ulko-oven hiljaa sulkee. Tarinan päättymiselle voisi ennen viimeisiä minuutteja odottaa loppua, mille edes Sundqvistin tuotannosta olisi vaikea löytää vertaistaan, kun pimeä tiekin on jo ajettu. Mutta loppu oli valoisuudessaan yllättävä. En taida pilata yllätystä, jos joku haluaa mennä Keski-Suomeen katsomaan. Musikaalia on esitetty monin paikoin jo aiemmin, mutta tekniikka tekee Riihivuorella esitettävästä loppuhuipennuksesta melkoisen.

Laulut sopivat näytelmän kohtiin iskevästi kuin Koe-eläinpuistossa ikään. Säestävä orkesteri on hyvä. Digihaitari oli kerrassaan mainio - omanlaisensa ja ehkä hyvinkin leevimäinen - idea konseptista, jota vaikkapa J.-M. Jarren laserharppu edustaa. Silti rohkenen olla sitä mieltä, että alkuperäisille kappaleille kunniaa olisi tehnyt myös pari perinteistä syntetisaattoria, sopivasti analogista ja digitaalista äänenmuodostusta yhdistellen.

Aploodi-teatterin näyttelijät ovat mainioita laulajia. Niin paljon kuin Leevi and the Leavingsin musiikista pidänkin, mielestäni aploodilaiset lauloivat jokaisen laulun moninkertaisesti paremmin kuin Sundqvist koskaan. Hän kun ei ollut laulaja-lauluntekijä, vaan lauluntekijä ja siinä vailla vertaansa. Jostain syystä osa näyttelijöistä oli valinnut esiintymistavakseen 1960-70-lukujen laululiikkeestä muistuttavan pönöttävän asennon (minkä Leevi and the Leavingsin loppuhuipennuksen vuosina Ultra Bra toi uudelleen suosioon kenties vielä mietitympänä versiona). Romuautojen katoilla se oli näyttävää, joskaan ei kovin leevimäistä.

Teatteriesityksen valot olivat erinomaiset. Katosta loihdittiin välillä yleisvalaistusta, välillä tunnelmavaloa ja välillä vain autojen tai romuautojen ajovaloja. Kiitos tästäkin, Arto!

Kotiin päin kesäyössä ajellessa alkoi mietityttämään, missä määrin Teuvo - vuoden 1988 hahmo - kuuluu nykypäivään. Luultavasti 2010-luvun nuori mies syrjäytyy eri tavoin. Liikennemerkki ei ojassa lie, koska rallipelissä ne pysyvät kuvaruudun rajoissa. Tai tytöt: kuvaruudun kanssa kai voi tehdä, mitä muuten ei kehtaisi kysyäkään. Syrjäytyneistä pojista kannetaan huolta mediassa, mutta kuka tekee heistä mitään konkreettista? Edes lauluja - ja kenties myöhemmin teatteria?

Kotiseutupyöräilyllä

Kun tuuli alkoi lauantai-iltana vähitellen tyyntyä, noustiin Helkamain satulaan ja toteutettiin jo useamman vuoden suunnitelmissa ollut kauriinkuvausretki ilman autoa. Ajoimme Savikoskelle ja pikkuteitä pitkin edelleen Taipaleelle reittejä, joilla hybridipyörän ominaisuuksista oli hyötyä.

Kauriita nähtiin, Savikoskella iso laumakin, mutta kuvattaviksi ne eivät tällä kertaa halunneet edes teleputkella. Aina kameraa esiin ottaessa nousi häntä kohti taivasta ja sitten loikittiin metsän suojiin. Näihin aikoihin monella on jo vasat tehtynä, mikä saattaa olla yksi syy varovaisuuteen.

Vaikka kuvia ei muistikortille juuri tullut, saatiin kerättyä kuusi rastia kaupungin polkupyöräsuunnistukseen. Pituutta retkelle tuli Lumian mukaan 56 kilometriä. Kotona oltiin muutamaa minuuttia vaille puolenyön.

Sunnuntai on mennyt kotipihassa. Ruohonleikkurin perässä kävellen, muun muassa. Yöllä kahden jälkeen on luvassa kotipilttuuseensa palaavan höyryveturin juottoa.

Kaupunkilaisuuksia

Viikolla tuli käytyä ahkerasti kaupungissa. Maanantai-iltapäivänä oli kokous Tampereella. Se loppui hyvissä ajoin niin, että ehdin Koskikeskuksen suojiin ennen sadevesiviemärit tukkinutta ukkoskuuroa. Reissulla tuli ostettua kengät. Uusi malli näytti, ja työviikon kokemuksella tuntuukin, sopivan vaikka päivittäiseen käyttöön.

Kaksi päivää meni pääkaupungissa, työaika työssä Malminkartanolla ja vapaa-aika vapaalla siellä täällä. Sattui niin mainiosti, että kesälomaa viettävä puolisoni sai huippuedullisen yöpymistarjouksen ydinkeskustassa sijaitsevaan hotelliin, joten vietettiin työ- ja lomakaksipäiväinen kaupunkivilinässä.

Keskiviikkoiltana metroiltiin kalasatamaan ja siellä Suvilahden voimala-alueelle. Helsinki-päivän kunniaksi alueella vietettiin Prosessifestivaalia. Tutustuttiin Magito-gallerian kutsutaiteilijan, kiinalaisen Coca Dain, Shanghai-aiheiseen valokuvanäyttelyyn viimesunnuntaisen Hesarin kulttuuriliitteen houkuttamina.

Päällimmäisenä mieleen jäi kaksi asiaa. Ensiksi jälkikäteinen harmitus, kun peruskoulujärjestelmän luoma vieraskielellinen superego kielsi tervehtimästä taiteilijapariskunnan lapsia työväenopistokiinalla. Toiseksi se, että heittolaukaustekniikalla Helsingistä (tai Tampereelta, Valkeakoskelta, Toijalasta...) saisi yhtä globaalin katu-uskottavia kuvia kuin Shangaista. Helsingin rujous oli näyttelyssä esillä, ja samaan jatkumoon olisivat sopineet vaikkapa taannoiset Kipinä-yhteisötaidepajan tuotokset Hämeestä.

Käytiin prosessiosiollakin. Musiikki pauhasi kovaa. Seinämaalaukset - freskoja, seccoja tai mitä olivatkaan, olivat hienoja. Kuvassa Museoveturiseuran rahastonhoitaja tutkailee voimalaitoksen seinään tehtyä kiskoliikennemaisemaa.

Oli ajatus mennä vielä Kaivopuiston ilmaiskonserttiin J. Karjalaista kuuntelemaan. Vesisade vesitti suunnitelmat, ja tyydyttiin television antiin.

Torstai-iltapäivänä sovittiin treffit raitiotielinja 6:n päätepysäkille Arabiankadulle. Juotiin kahvit, lähdettiin keskustaan ja torilla päätettiin vaihtaa turistivesireittiin. Risteiltiin kaupungin rantavedet Suomenlinnan, Santahaminan, Laajasalon, Kulosaaren ja jäänmurtajalaiturin kautta. Mielenkiintoinen näkökulma pääkaupunkiin tuokin.

Illalla IC²-juna vei kotiin. Omalta osalta uni jäi lyhyeksi, kun herätys oli mallia vesitys. Haapamäkeläisten Tk3 sai kaipaamansa viisituhatta litraa juotavaa muutamassa minuutissa. Timo ehdotti vesitysajan kellottamista. Oltaisiinko oltu nopeimpia nyt melko suotuisissa olosuhteissa vai kenties joskus pakkasen hoputtamina?

Valokuvatorstain lööppi

Valokuvatorstain viikon aihe on lööppi. Roskalehdistö uutisoi tasoristeysonnettomuuksista mielellään tyyliin "Juna ajoi auton päälle".

Media on tässä kohden useimmiten väärässä. Juna kun ei Suomen oikeusjärjestyksessä koskaan aja auton yli. Sen sijaan autoilija valitettavasti joskus ajaa junan alle. Tieliikennelain 7.1 §:n mukaan Junalle on annettava esteetön kulku. Junalla tarkoitetaan tässä pykälässä jokaista rautatiekiskoilla kulkevaa laitetta. Samaisen lain 48.1 § säätää junalle etuajo-oikeuden myös hälytys- ja poliisiajoneuvoihin nähden

Junan etuajo-oikeus on vahvemman oikeus. Viime kädessä taustalla eivät ole Suomen vaan fysiikan lait.

Kuvan esittämä tilanne - jos kyseessä ei olisi ollut vapaaehtoistahojen valmiusharjoitus - olisi tarjonnut aiheita lööppeihin, myös niihin virheellisiin.

Nyt kun kesä taas rehevöittää maisemaa, kannattaa olla tasoristeyksissä tarkkana. Myös - ja erityisesti - niissä, missä ei ennenkään ole sattunut junaa kohdalle.

Viikonloppu puolisotilaallisissa harrasteissa

Lauantaina tuli parin vuoden tauon jälkeen käveltyä Kesäyön marssi. Tällä kertaa se järjestettiin melkein naapurikylässä, Pirkkalassa, Lempäälän puolellakin poiketen.

Tapahtuma on pienimuotoisempi täällä maakunnassa kuin se oli kuin aikanaan Uudellamaalla ja pääkaupunkiseudulla. Osallistujia oli vain kolmisensataa, kun eteläisemmissä vastaavissa heitä on ollut nelinumeroinen luku.

Laatu korvaa määrän: reitit olivat jokseenkin parhaat niistä 15 kerrasta, kun olen ollut mukana. Hiekkapintainen ja metsän varjostama polku on kävelijälle miellyttävämpi kuin auringonpaahtama asfalttitie. Tosin jälkimmäisestäkin oli tarjolla tuhti maistiainen Pirkkalan varalaskupaikan nousutiellä.

Pisin 38 km:n reitti vei Pirkkalan urheilukeskuksesta Sääksjärvelle junannäkymälle ja sieltä Satakunnan Lennoston lähiharjoitus- ja varuskunta-alueiden ja Pirkkalan lentoaseman kautta takaisin. Aikaa meni, Sports Trackerin mukaan, kuusi tuntia ja 38 minuuttia.

Kuvia tapahtumasta.

Sunnuntai meni leppoisasti ampumaradalla Etelä-Hämeen reserviläispiirien ruutiasekisojen tuloslaskennassa. Kaltaisestani uusnoviisista - edellisen kerran olen ollut ampumakisojen toimitsijana kai kymmenisen vuotta sitten - oli hyötyä, kun eilinen kisapäivä oli kuulemma jouduttu viemään läpi raskaalla alimiehityksellä.

Tänäänkin pukkasi välillä pientä kiirettä, kun useamman ammuntalajin tuloskortteja tuotiin laskentakoppiin samaan aikaan. Mutta hyvin selvittiin, Timo, Markku, Martti, Eero ja minä.

Vapaapäivä elokuvatuotannon palveluksessa

Sattui hyvä päivä yli 80-tuntisen ylityösaldon purkamiseen, kun yhtäältä työkalenterissa ei ollut ainoatakaan kokous- tai vastaavaa merkintää ja toisaalta veturitallilla rakennettiin pitkästä aikaa kapearaiteista rataa. Viimeksi 600-millisen kenttäradan pätkiä on rakenneltu Urjalan tiilitehtaan entisen Move1-veturin siirtojen yhteydessä.

Tämänpäiväisessä lyhyessä kaksoisraiteessa oli kyse vielä kevyemmästä, itseasiassa kevytmetallisesta, kiskotuksesta eikä raideleveyskään tainnut olla minkään rautatiestandardin mukainen.

Museoveturiseuran vanhan yhteistyökumppanin, TAMK:n elokuvan ja television koulutusohjelman opiskelijat filmasivat Credits Express -työnimistä tuotantoa, jonkinsortin dystopia-fantasiaa, johon genren mukaisesti tarvittiin rappioromanttista miljöötä rautatiekohtauksen kuvaamiseen. Niitähän meiltä löytyy. EFi-matkustajavaunu sai esittää paremman toivossa pois lähtevän köyhän kansan toivonkipinää. Kun TAMK:laisten edellinen vuosikurssi filmasi museolla, elettiin vuoden pimeintä aikaa. Silloin aihe oli hauska, lyhytelokuvakilpailutyö "Oodi ilolle". Tänään mitä kesäisin sää helteineen ja lämpimine ukkossadekuuroineen tasapainotti synkkää kuvausaihetta.

Noin parikymmenhenkisellä kuvausryhmällä oli koko päivän joko kiire tai hoppu. Sivustakatsojaa jaksaa kerta toisensa jälkeen hämmästyttää, millaisen määrän työtä, tarkkuutta ja toistoa muutaman sekunnin otoksen tekeminen vaatii. Puhumattakaan myöhemmin tapahtuvasta jälkikäsittelytyöstä, joka on käsittääkseni suurin osa urakkaa.

Museoveturiseuran talkoomiehillä, Markolla, Ilkalla ja minulla, oli helppo osa. Toimitimme kuvausryhmälle pieniä, kuormalavojen tai kakkosnelospätkien tapaisia, tykötarpeita, joita he oman sangen kattavan varustuksensa lisäksi huomasivat tarvitsevansa, keitimme kahvia pannullisen jos seitsemännenkin ja pyrimme huolehtimaan paahteessa työskennelleiden nestetasapainosta vesi- ja cola-palvelulla.

Mielenkiintoista nähdä, millainen lopputuotos aikanaan on.

Viikonloppu kesäisissä merkeissä

Lauantaina ajeltiin Hämeenlinnaan ostamaan niitä taimia, mitä ei ole itse kasvatettu eikä ole löytynyt lähipuutarhalta tai kotikylän torilta: pensastomaattia ja lanttua. Luomumultasäkkejä otettiin auton peräkontti täyteen. Emme ole vuosikausiin hankkineet pihaan varsinaista multakuormaa. Niiden laatu kun tahtoi olla kauniisti sanottuna vaihtelevaa. Oma lehtikompostori tuottaa kelpo tavaraa, jota täydennetään tarpeen mukaan säkkiostoilla. Kotiin palattua kulta ryhtyi istutuspuuhiin ja minä nurmenleikkuuseen.

Sunnuntaina lämpömittari näytti vielä korkeampia lukemia kuin lauantaina. Onneksi sadevesitynnyrit ovat vielä melkein täydet. Iltapäivällä päätettiin pihapuuhastelun sijasta lähteä sauvakävelemään maaseutumaisemiin, samoille pellonlaidoille, joilla lopputalvesta hiihdettiin. Lenkki ei ollut pituudeltaan kuin 14 kilometriä, mutta vesipullollinen siinä kului.

Alkaa olla sellaiset kelit, että melkein harmittaa kun viime kesän lomamatkalla ei tullut sorruttua silkkiin petivaatteisiin kotiintuomisina. Sieltä niitä olisi saanut edullisesti suoraan tuottajalta. Nyt vaihdettiin vilpoisimpiin versioihin, mitä kotoa löytyy. Niilläkin pärjää ja sitten kun ei pärjää, muutetaan nukkumaan alakertaan betonin suojaan.

Juhlava perjantai

Koululla juhlittiin 261 nuoren ammattiin valmistumista. Nykyään ammattikoulunkin päättäminen on juhla, johon vanhemmat tai muut lähiomaiset mielellään osallistuvat. Sali oli täynnä, ja talonväestä me, joilla ei ollut omia opiskelijoita juhlakaluina tai emme työskentele opetustehtävissä, jäimme suosiolla taakse seisomapaikoille.

Ammattilakki lyö itseään läpi jo muillakin kuin naisvaltaisilla aloilla. Autoasentajat olivat tänä vuonna ottaneet idean omakseen.

Gaudeamus igiturin tyyppistä klassikkoa ei ammattikouluissa ole, mutta Suvivirsi ja maakuntalaulu - joskin minusta väärä - kelpaavat hyvin. Ja täytyy sanoa, että varsinkin yhdessä kohden - lähihoitajien valan yhteydessä - ammattikoulun päätöstilaisuuden juhlavuus on omaa luokkaansa.

Onnea valmistuneille!

Onneksi mopoilijoilla on kypäräpakko

Kotiin kävellessä jouduin liikenneonnettomuuden silminnäkijäksi. Nuori mies isolla enduro-mopollaan törmäsi kärkikolmion takaa tulleen henkilöauton oveen niin, että pelti kumahteli ja kuljettaja teki ilmalennon kaksipyöräisensä päältä asfalttiin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt tarvitaan apua ja laitoin juoksuksi kohti törmäyspaikkaa. Mutta nuorukainen oli nopeasti pystyssä ja harvinaislaatuista tilanteenhallintaa osoittaen veti mopoaan syrjään vilkasliikenteiseltä tieltä. Yhteispelillä saatiin kaista tyhjäksi, ja autoileva osapuoli oli jo hoitamassa lisäavun hälyttämistä. Ensihoitajat tulivat käytännössä heti ja vahvistivat mopoilijan sanat vahingoittumattomana säilymisestä. Poliisin kanssa asiat sujuivat hyvässä hengessä, ja pian saapui isäkin hakemaan mopoa ja kuskia kotiin.

Tilanne oli kuin kouluesimerkki kahdesta asiasta. Ensiksi siitä, miten tärkeää kypärän käyttäminen on. Omina mopoiluaikoinani 30 vuotta sitten kypäräpakko oli vielä sangen uusi asia, ja "pottaa" pidettiin yleisesti kiusallisena kustannuseränä, ja tärkeimmäksi syyksi sen käyttämiseen pidettiin uhkaa joutua tekemisiin poliisin kanssa. Kypärätön kun olisi kiinnittänyt virkavallan huomion tutkimaan muitakin syntejä, kuten sitä, mitä mopossa oli liikaa tai liian vähän ja ennenkaikkea kuljettajan puuttuvia ikävuosia.

Toiseksi tämänpäiväinen tilanne oli osoitus siitä, miten hyvin asiat hoituvat, kun kaikki osapuolet säilyttävät malttinsa. Hätäily tai syyttely ei johda ainakaan parempaan lopputulokseen tai mieleen.

Valokuvatorstain elämänohje

Viikon aihe Valokuvatorstai-blogissa on elämänohje.

这 位 老 先生 在 公园 打 太极拳。

Zhè wèi lǎo xiānsheng zài gōngyuán dǎ tàijíquán. Tämä vanha herra tekee taijia puistossa.

Taiji, oikeammin tàijíquán (太极拳) on monille, varsinkin varttuneemmille, kiinalaisille elämänohje, vaikka lajin harrastaminen ei enää ole samankaltainen lähestulkoon kansalaisvelvollisuus kuin muutama vuosikymmen sitten. Taijin harjoittamisen uskotaan tuovan terveyttä ja pitkää ikää. Omasta kokemuksestani uskallan sanoa, että ainakin kehon koordinaatiota se parantaa ja siksi auttanee ihmistä pysymään pidempään toimintakykyisenä.

Taiji-muodon "tekemistä" käytetään lyömistä tarkoittavaa verbiä dǎ (打), samaa kuin puhuttaessa useimpien pallopelien pelaamisesta. Taijin juuret ovat ikivanhoissa kamppailutaidoissa, joten verbi sopii asiayhteyteen. Juuristaan huolimatta taijin harjoittaminen on rauhallista ja harmonista, elämänohjeeksi mainiosti sopivaa.

Eilen työmatkalla Helsingissä näin Kampin aukiolla toisen kamppailullisesta taustasta nousevan lajin, capoeiran taitajia. Asiaa tuntemattoman silmiin eteläamerikkalaisperäinen liikuntamuoto näytti vauhdikkaalta ja meluisalta, torielämään hyvin sopivalta. Mutta kovin kaunista se ei mielestäni ollut, ei ainakaan taijiin verrattuna. Makuasioita toki ja varmasti hieno laji sekin on.

Vaihteeksi pihapäivä

Oli taas sen sortin sunnuntai, jonka aikana ei tullut poistuttua oman tontin rajojen ulkopuolelle. Paitsi sen verran, mitä oman ja yleisen viihtyisyyden kannalta tulee ajettua nurmikkoa kaupungin tontilta teiden puolelta. Viimekeväisen hopeapajujen ja kahden sembranmännyn kaatamisen jälkeen leikattavaa on hiukan aiempaa enemmän ja se on hyvä se.

Nurmen ajon jälkeen päiväohjelmassa oli yleistä siistimistä ensin ruohosaksilla sieltä täältä ja sitten teräsharjalla pääoven portailta. Sammal oli ehtinyt 50-60-lukujen taitteessa valetun betonin pystyseinämälle. Päärappusia kun emme juurikaan käytä, vaan kuljemme sivuovesta.

Pihamaan sammalsodassa ojensimme viholliselle käden edelliskesänä ja teimme laattakivistä reservaatin. Laattojen välissä saisi sammal vapaasti kasvaa. Kyllä se sielläkin viihtyy, mutta näyttää edellyttävän aktiivista paikallemuuttopolitiikkaa.

Omenapuu tulee komeaan kukkaan, joten vinkki valkohäntäisille ystäville: herkkupaloja on syyskesällä odotettavissa. Kaunotar kirjoitti muista pihan kevätkaunistuksista.

Toimelias talkoopäivä

Veturitallilla vietettiin vaihteeksi melko aikaansaapa talkoopäivä. Pyöräilykausi on alkanut, kun Juha oli tullut tallille Tampereelta moottoripyörällä ja Pekka naapurikylästä polkupyörällä.

Kahvinjuonnin jälkeen lähdettiin Eskon kanssa värikauppaan hakemaan päivän tarpeet: pesujauhetta, puuöljyä ja pensseleitä. Taisi olla kauden ensimmäiset talkoot, kun Simo oli heittänyt hyvän idean koskien muutama vuosi sitten talikaaren eteen rakennettujen kulkukäytävien elinkaaren pidentämistä.

Team Mattila kävi lumiauran puuosien kimppuun ja päivän päätteeksi ilmoitti vähäeleiseen tapaansa, että se on sitten raaputettu. Kesän pääurakka tuli aloitetuksi. Työn jatkuessa tarvitaan ihmisiä telineillä. Mistä telineet?

Joukon, Juhan ja Konstan kanssa ensin pestiin ja sitten pensselöitiin tallikaaren ulkopuolen kulkukäytävät. Vuosia ennen kuin Edison alkoi tehdä kokeitaan hiililankahehkulampulla, veturitalli rakennettiin niin, että veturisijojen alunperin lasiseinäiset ovet antavat etelän suuntaan. Rakennusajankohtaan nähden ratkaisu oli sangen järkevä. Kääntöpuolena on, että ensin sähkövalon tulon - 1910-luvulla - ja lopulta koko rakennuksen harrastekäyttöön päätymisen - 1980-90-luvuilla - myötä auringonpaiste ja puolikaaren muotoisen rakennuksen luoma tuulensuoja lyhentävät kestopuu-käsitteen ensimmäistä osaa. Ongelmajätteen vähentämiseksi on rakenteet aiheellista suojata.

Jani veti ruohonleikkurin käymään ensimmäisellä yrittämällä kahdeksan kuukauden seisonnan ja öljyntarkistusten jälkeen ja niitti ruohon radan puolelta. Samalla tuli tehtyä hienoinen vihje kaupungille alkaa hoitaa omaa osuuttaan yhteisestä alueesta.

Syömässä käytiin Iskhmetillä, niinkuin tapaan kuuluu. Toiset jäivät saunomaan tallille, toiset lähtivät kotiin.

Ruudinkäryä

Päättyvää viikkoa on maassa vietetty muun muassa museoviikkoa ja ampumataitoviikkoa. Viimeksimainitun merkeissä kotikylän yhdistys järjesti tänään ulkoradalla ampumataitopäivän, johon päätin mennä mukaan.

Tunnustaa täytyy, että en ole lajia liiaksi harjoittanut. Neljännesvuosisata sitten sotaväessä ammuin silloisen ykkösluokan pinssin, johon ei muistaakseni hurjia vaateita ollut ja jonka sain viimeisten joukossa. Joskus myöhemmin innostus on välillä iskenyt ja pian taas laantunut. Jos siinä välillä on täytynyt taulun tähdätä, on mennyt yleensä ohi. Niin tänäänkin toisissa kohden, toisissa taas ei.

Ammuttiin niinsanottu prosenttiammunta pistoolilla ja kiväärillä, ja kisalajeista pikapistooli. Kivääristä pidän enemmän, ja sain ammuttavakseni oikein miellyttävän aseen, mutta hämmästyksekseni parhaan tulokseni tein pikapistoolissa. Olisiko niin, että kun laskettelee vaaditut laukaukset menemään ensin 10 ja sitten 8 sekunnin sisällä, eivät harjoittelemattomatkaan kädet ehdi vapista liikaa?

Muuten olen sitä mieltä, että ampumataidon alkeet on yhdenlainen kansalaistaito. Vähän kuin moottorittomalla tai moottorikäyttöisellä ajoneuvolla liikenteessä ajaminen. Ja pitkälti samoista syistä.

Valokuvatorstain kaikki käy

Valokuvatorstai-blogin viikon teema on kaikki käy.

Kuvassa kaikki käy. Tai moottori käy kaikilla, miten asia halutaankaan ilmaista. Radoillamme menneinä vuosikymmeninä ahkerasti liikennöineen, nyt jo museoikään ehtineen Dr12-dieselveturin jyhkeän, iskutilavuudeltaan 182-litraisen Tampella-MAN-moottorin 16 sylinteriä tosin eivät saa aikaan aamutaivaalle nousevaa savua. Siitä vastaa "Hurun" hinauksessa oleva toinen museoveturi, Tk3-höyry.

Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:n hoiviin kuuluvat veturit vierailivat Toijalassa muun muassa varhaisena kesäkuun aamuna vuonna 2009. Usein sen jälkeenkin ja toivottavasti taas alkavana kesänä.

Kylvöviikonloppu

Talon kauniimpi asukas lähti lauantaiaamuna kaveriensa kanssa luontoretkelle hämeenkylmänkukkia jäljittämään, Minä valitsin toisella tavalla luonnonläheisen päivänviettotavan ja ryhdyin kotipihanurmen sammalsodassa kemialliseen vaiheeseen. Läheiseltä kauppapuutarhalta taannoin ostetut säkit tuli leviteltyä nurmelle, eikä riittänytkään.

Siispä pyhäaamuna käsikärryjen kanssa radan toiselle puolelle ja puutarhalle. Äitienpäivävierailuiden jälkeen kylvin viimeisen apulantasäkillisen kauniimman tehdessä kevätkylvöjä.

Eilen nautittiin oman kasvimaan ensi satoa salaatin mausteena, ruohosipulin muodossa. Tänään uuden satokauden valmistelujen jälkeen päivällinen tuli haettua pikaruokapaikasta moottoritien varresta. Asiakkaita oli paljon ja monilla kiire, mutta oli ikävä huomata, miten huonosti jotkut aikuisväestöön lukeutuvat käyttäytyivät henkilökuntaa kohtaan. Jos asiakkaita on paljon ja jono pitkä, vika ei ole asiakaspalvelijan. Tai jos liikehuoneiston järjestelmässä, sisustussuunnittelusta alkaen, on jotain vikaa, asiakaspalvelija ei ole oikea valituksen vastaanottaja.

Päivällispöytään tullut puhelu kertoi, että kotitallin rautatieharrastusrintamalla on ilmassa isomman puoleisia asioita.

Elämää ja elektroniikkaa

Jouduin vaihtamaan kannettavaani näppäimistön. Jokin aika sitten kun olin laittanut laitteen lataukseen ja käynnistänyt sen, kone alkoi hälyttää muutaman piippauksen sarjoissa. Morsetukselle ei löytynyt selvitystä virallisesta ohjekirjasta, mutta käyttäjäfoorumin viesti johdatti näppäimistövikaan. Ehkä reppu ei ole sittenkään oikea paikka kuljettaa kannettavaa - edes tällaista jota väitetään hieman kovempaa käsittelyä kestäväksi. Onneksi tyylistä ja trendeistä tinkivälle on näitä tietokonemaailman taka- tai neliveto-Ladoja, joihin voi itse vaihtaa varaosia ja joihin niitä ylipäätään on saatavilla.

Näppäimistön vaihdon jälkeen 3G-sovitin loisti poissaolollaan. Reissun päällä se on hyödyllinen varuste, jota olisi varmasti tullut ikävä. Käyttäjäfoorumilta löytyi ratkaisu tähänkin: BIOS-asetusten palauttaminen oletusarvoihinsa. Jo heräsi Eerikinpoika henkiin ja mikä hauskinta, uudelleensyntymisensä kummilahjaksi toi GPS-tuen mukanaan. Viimeksi mainitun ihmeen takana taitaa kuitenkin olla jonkin päivityspaketin mukana asennettu ajuri, joka toimiakseen halusi myös BIOS:n nollauksen. Mukava oli huomata sekin, että BIOS-asetusten manuaalinen säätö oman näköisiksi mm. käynnistysjärjestyksen osalta ei enää sotkenut toimivuutta.

Oman koneen ollessa remontissa sain töistä lainaksi pikapuoliin leasing-isännälle palautuvan laitteen, Lenovo sekin. Laite oli hitaanlainen, ja varsinkin verkkoselaimena ollut IE tökki. Kokeilin Waterfox-selainta, ja täytyy sanoa, että sitten Lynxin tai Mosaicin päivien en ole moista vauhtia selaimissa nähnyt. Waterfox on König- tai Callaway-versio suositusta Firefoxista, joten vauhdista pitävät kettutytöt ja -pojat lienevät otollisinta lataajakuntaa. Valikko- ja välilehtijärjestelmä tuntui SeaMonkeyn ystävästä oudolta, ja IE:n käyttäjille vesikettu varmasti vaikuttaa vielä vieraammalta

Kannettava on nelivuotias eikä korjauksen jälkeen pahemmin kakistele. Sen sijaan reilun vuoden vanhassa matkapuhelimessa tuli jo esiin Windows Phone 7.8:n vanhentuneisuus. Ilmatieteen laitoksen houkutteleva sääsovellus vaatisi 8-version, joka on vanhan sukupolven Lumialle haave vain.

Kuin lohdutukseksi Marketplace jakaa Angry Birdsia ilmaiseksi. Latasin, kokeilin, enkä ainakaan ensi yrittämällä koukuttunut. Mutta jotain nostalgista siinä oli. Ehkä se oli samantapainen kosketus pienikokoiseen pelilaitteeseen kuin 1980-luvun alkuvuosina suosituissa elektroniikkapeleissä? Minulla oli Green House -niminen piipittäjä, jossa myrkytettiin tuholaisia kasvihuoneessa. 80-luvun nintendolainen elektroninen myrkyttäminen sai jäädä, kun 60-70-luvun taitteen tunturilainen kaasukahva houkutti pilaamaan oikean elämän ympäristöä sinertävällä savulla.

Sateinen pyöräretki

Perinteiseen tapaan pyöräilykausi tuli aloitettua Seitsemän kirkon lenkillä. Kovin fiksua ei ole aloittaa 90 kilometrillä, varsinkaan kun vastaavia matkoja ei tule juuri muutoin ajettua. Jonkinlainen peruskunto kai talven jäljiltä vielä on, vaikka sulan maan kaudella lenkkeily on ollut vaisumman puoleista.

Sääennuste ei luvannut hyvää: sadetta koko päiväksi. Asennekysymyksen ohella sadekeli on varustautumiskysymys. Drymax-kengät, -housut ja -takki toimivat. Aamupäivän lämpötila pysytteli maltillisissa lukemissa, joten märkä ei tullut sisältäkään päin.

Poljin hyväksi koettuun tapaan ensin Urjalaan, sieltä Kylmäkosken ja Viialaan, ja edelleen Metsäkansan kautta Valkeakoskelle ja sieltä Sääksmäen kautta kotiin. Kylmäkoski oli paras paikka, koska sieltä sai mehun lisäksi pusun.

Tarkoituksenani oli puhelimen Sports Trackerin avulla selvittää kerrankin matkan tarkka pituus, 90 km kun on karkea arvio. Kotiin päästyäni huomasin, että mittaus oli pysähtynyt kesken matkan. Ehkä GPS-signaali katosi jollakin kirkolla mehua sisätiloissa nauttiessa.

Pihanurmea siistiksi

Eilen pidettiin kotikylän jäteasemalla vuotuista risupäivää. Teemaan kuuluu, että päivän aikana sinne saa maksutta viedä puutarhajätettä. Emme ole koskaan hyödyntäneet mahdollisuutta, kun oksasilppurin hankkimisen jälkeen olemme pyrkineet hakettamaan lähes kaiken puusta pudonneen. Koivunrisut ovat huonosti silppuuntuvina kuitenkin ongelmallisia, ja päättynyt talvi antoi niitä runsaasti. Viime viikonloppuna niitä kerättiin nurmikolta melkoinen keko ja päätettiin hoitaa risupäivänä kaatopaikalle kulkematta oksasilppurin kautta.

Peräkärryä meillä ei ole eikä tiedossa ollut tähän hätään sellaista lainaksikaan. Aamulla kävin maatalousliikkeessä hakemassa kaksi käytettyä suursäkkiä ajatuksena ahtaa risut säkkiin ja säkit farmariautoon.

Säkinhakumatkalla päätin poiketa veturitallilla, jonne oli jo kerääntynyt muutamia Museoveturiseuran talkoomiehiä. Keksin kysyä pick-upin omistavalta Juhalta, josko hän olisi valmis vaihtamaan autoja päittäin pariksi tunniksi, ja se sopi. Niin risut ja saatiin kotipihalta jäteasemalle maatumaan ripeästi ja ehdin hyvin talkoisiinkin mukaan. Kiitokset!

Sunnuntaina saatiin pihan kevätharavointi päätökseen. Lehdet saatiin kompostiin jo syksyllä, mutta sammalta nousi taas muutama kottikärryllinen. Joskus ollaan oltu vastaavassa tilanteessa reilusti huhtikuun puolella, mutta nyt myöhäinen ja kylmä kevät on viivästyttänyt alkukauden pihapuuhia. Jotain kertoo sekin, että lehtikompostin pohja on edelleen jäässä.

Ratapihalta

Torstai-iltana Museoveturiseuran aktiivit joutuivat kokemaan jokaisen rautatiemuseotoiminnassa mukana olevan painajaisen: museojunaonnettomuuden. Veturimuseon Dm7-kiskoauto nimittäin törmäsi henkilöautoon vakavin seurauksin.

No, Veturimuseon "Lättähattu" ei liiku omin konein eikä törmäile autoihin, ellei asiaa erikseen järjestetä. Paikallisen SPR:n osaston, VPK:n ja Museoveturiseuran kesken jo edellissyksynä sovittu harjoitus toteutettiin viimein.

Omalle kohdalle osui helppo tehtävä. Ei tarvinnut kuin maata ja puhua sekavia. Olin onnettomuusjunan harrastajakippari, joka törmäyksessä kaatuessaan loukkasi itsensä sen verran pahasti, että harjoitutti pelastajillaan šokkipotilaan ensiapua. Hyvä rooli sikälikin, että tuulisella loukkaantuneiden kokoontumispaikalla ajouran varressa sai olla käärittynä avaruuslakanaan ja vilttiin.

Veturimuseon Vr2-höyryn kupeessa, kahvikupin ja pasteijan kera pidetyssä purkupalaverissa harjoitukseen osallistuneet pitkän linjan SPR- ja VPK-konkarit kiittelivät järjestäjiä todenmukaisesta ja mielekkäästä skenaariosta. Käytännön toimintavalmiuden kannalta on hyödyllisempää harjoitella pelastustaktiikkaa ja loukkaantuneiden oikeaoppisia siirtoja kuin järjestää tilanteeseen ylenmäärin vauhtia, savuja ja vilkkuvaloja.

Lauantaina kevätpuuhat veturitallilla jatkuivat pienten talkoiden merkeissä. Paljoa ei ollut tehtävää, mutta nyt museo alkaa olla siinä kunnossa, että kevään koululais- ja päiväkotiryhmien sopii tulla vierailulle.

Vapunviettoa

Vappuaaton ilta vietettiin kotosalla. Tehtiin salaatteja, lenkkeiltiin, syötiin, kuunneltiin radiota ja luettiin teekkarien vappulehtiä, jotka illan mittaan vaihtuivat kiinankirjaan. 五一好, olisi toivottanut kiinalainen.

Vapunpäivän aamuna lakanapyykki tuuleen kuivumaan, polkupyörät alle ja kylälle. Kulkue näyttää lyhentyvän vuosi vuodelta. Kärjessä ei enää tule poliisiautoa eikä torvisoittokuntaa. Viimeksimaininittu puhalsi vanhan hautuumaan portilla. Väkeä riitti kumminkin.

Haalaritkin kuuluvat vappuun ja sellaisiin pukeuduttiin, kun ryhdyttiin jatkamaan lehtikompostin kääntämistä. Musta multa oli vielä paljolti jäässä: vain kymmenkunta kottikärryllistä saatiin kaivettua muuta maata parantamaan. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Autonrenkaiden pesu ja muu kevääseen kuuluva tarjosivat haalarihommaa loppuiltapäiväksi.

 

Mukava juhla viikon keskellä.

Keväinen lauantai

Aamupäivällä petivaatteiden tuuletuksen jälkeen suunnattiin auton nokka Tampereelle. Automarketista mukaan istukassipuleita, porkkanansiemeniä, köynnöstuki, pari poolopaitaa, kissanruokaa, ihmisenruokaa ja sen sellaista tarpeellista. Ja veturitallille pumpputermos vuosikokouspäivänä rikotuksi tulleen tilalle (seuran hallituksen jäsenen kehotuksesta huolimatta en kantanut laatikkoa alapuolelta, joten omaan piikkiin menee). Toista pumpputermosta tarvitaan viimeistään, jos veljesseuran väki jonakin yönä tai päivänä tarvitsee huoltotoimia pääradan varrella.

Kaupan ulko-ovella yhytti haalariasuinen nuori mies antaen ymmärtää, että olemme juuri sen oloinen pariskunta, joka haluaa Tampin. Oikeassa oli.

Paluumatkalla käytiin kahvilla ja sämpylällä toisessa automarketissa, maan vanhimmassa laatuaan.

Kotiin palattua lykättiin kottikärryt ulos ja tartuttiin lapionvarteen. Lehtikomposti oli pintakerroksen alla vielä jäässä, ja muutaman pinnasta raavitun kottikärryllisen jälkeen lapio vaihtui haravaan. Koivunrisut koottiin kasaan ja talven lumitöiden nurmelle tuoma sora pantiin pois. Kun nurmi vielä hiukan kuivahtaa, alkaa sammalsodan kevätoffensiivi, mutta iltapäivän kuopsutuskin tarjosi jo puhtaampaa näkymää.

Työhaalareista ja saappaista kuoriuduttuamme vaihdoimme lenkkivaatteisiin ja hölkälle. Ehdittiin parahiksi kuulemaan ehtookellot. Saunalenkin jälkeen yrttiperunat uuniin ja saunaan. Ja myöhäisen päivällisen jälkeen polkaistiin vappusima käymään.

Radioillan selkouutiset kertoivat, että veteraanipäivää vietetään, koska Suomi kävi sotaa Venäjää vastaan vuosina 1939-1944. Historiankirjoissa vihollismaan nimi oli jotain muuta. Seuraavaksi radio-ohjelmassa olivat venäjänkieliset uutiset. Jos, kuten arvelen, selkouutisten yksi tärkeä kuulijakunta ovat maahanmuuttajat, auttoi radio tässä kohden heitä saamaan uudesta kotimaastaan melko erikoisen kuvan.

Siitäkin huolimatta oikein hyvä päivä.

Valokuvatorstain roolihahmo

Valokuvatorstai-blogin vapunalusviikon aihe on roolihahmo.

Kuva ei ehkä ole kovin vappuinen, mutta roolihahmo siinäkin on. Hahmon mahdollista esikuvaa on taiteenlajia tuntemattoman mahdoton arvailla.

Samoin sitäkin, montako roolihahmoa nämä viime kesänä Toijalan vanhan veturitallin kääntölavalla esiintyneet butoh-tanssijat oikeastaan muodostavat.

Kaksi ihmistä, mutta kenties vain yksi hahmo? Yhtä kaikki, roolihahmo on vapaa arkimaailman rajoitteista. Siihen kai perustuu ihmisen ikiaikainen halu näyttelemiseen.

Ei pääse pitkästymään

Kevät etenee. Viikonloppuna laitoin sukset varastorasvaan ja pussiin ja kesärenkaat auton alle. Viimeksi mainittu toimenpide venähti viikon verran pitkäksi, mutta kylmät yöt ja liukkaat aamut eivät huomioineet kesäisiä kalenterikuvia.

Viikko sitten olivat viimeisen kiinantunnit. Kansalais- ja työväenopistojen lukukausi päättyy aikaisin, ja toisin kuin joillakin kursseilla ei hiihtolomaakaan pidetty, tuli alkeiskurssin laajuus täyteen jo ennen huhtikuun puoltaväliä. Vaikea kieli, mutta ehkä jotain jäi päähän. Mielenkiintoista nähdä, miten pitkään asiat pysyvät mielessä. Tarkoitus olisi, ei tosin aivan pian, mennä kokeilemaan ymmärtämistä ja ymmärretyksi tulemista käytännössä jonnekin Kiinan muurin maisemiin. Jos lintuinfluenssa tai muu syy estää suunnitelman toteuttamisen aikanaan jossakin Hebein seudulla, niin vaihtoehtona on kotikylän rautatieaseman etnoravintola ja ruoan tilaamisyritys paikan pitäjien äidinkielellä. Kiinanmuuriksi kutsutun rakennelman vieressä sekin on.

Torstai-iltana oli avoimen yliopiston valtiosääntöoikeuden tentti. Lukeminen oli jälleen kerran myrkkyä, vaikka Jyrängin ja Hallbergin tiiliskivet jollakin tavalla tulivatkin läpi käydyiksi. Taisin valmistautua aineopintotenttiin kuin perusopintojen vastaavaan. Ei kysytty mitään sellaista, johon olisi voinut kuvitella vastaavansa peruskoulun yhteiskuntaopin - tai valtio-opin perusteiden, joita tuli tavattua joskus silloin, kun Suomen presidentin laajat valtaoikeudet tai Neuvostoliiton hallintojärjestelmä olivat relevanttia opiskeltavaa - pohjalta. Kaltaiseni huonon lukumiehen onneksi vaadittuihin opintosuorituksiin kuului etukäteen tehty isompi esseekirjoitelma, minkä ansiosta onnistuin saamaan kurssiarvosanaksi nelosen. Pelkän tentin varassa olisi mennyt heikommin.

Tänään jatkuu koulunkäynti, vaihteeksi työajalla. Hakeuduin Työterveyslaitoksen 65. työsuojelupäällikkökurssille, mikä tarkoittaa vuoden loppuun mennessä neljää muutaman päivän lähijaksoa Helsingissä ja niiden välissä enemmän tai vähemmän kotitehtäviä. Kurssin nimessä esiintyvä järjestysnumero tuo mieleen sotaväen perinteet ja antaa olettaa, että kyseessä ei ole ihan pehmeä paketti.

Työsuojelutoimintaa on työmaalla tullut harjoitettua käytännössäkin. Viime viikolla pidettiin evakuointiharjoitus, ja saimme lähes tuhat ammattikoululaista siirtymään pelastussuunnitelman mukaiselle väistöalueelle yllättävän kivuttomasti varsinkin ottaen huomioon, että vain erikseen turvallisuusvalvojiksi nimetyt tiesivät etukäteen harjoituksesta. Ensi viikolla pitäisi isännöidä aluehallintoviraston tarkastajia heidän tullessa tekemään lakisääteisen työsuojelutarkastuksen.

Koulu- ja työelämän vastapainoksi on tullut harjoitettua hiukan liikuntaa kuntosalin ja hölkkäkauden viimeinkin eilen tapahtuneen avauksen muodossa sekä kulttuuria perjantai-iltaisen Tampere Filharmonian konsertin antimin. Musiikillisen tuhdin ilta-aterian päänumerona oli Richard Straussin kuuluisa "Also sprach Zarathustra". Edes johdanto-osa, vaikka lieneekin mitä sekalaisimmissa yhteyksissä käytetyimpiä ellei peräti käytetyin klassisen musiikin pätkä, ei livenäkään kuulostanut niin jykevältä kuin olisi kai pitänyt. Syynä oli illan ensimmäisenä kappaleena esitetty, islantilaisen nykysäveltäjän Áskell Mássonin muinaisista riimukirjoituksista ammentava "Run". Jos Straussissa olikin voimaa, oli Mássonissa alkuvoimaa. Kulttuuriharrastusten piikkiin menköön sekin, että veturimuseohoitokunnan puheenjohtajan pesti osui kohdalle tällekin toimikaudelle. Täytyy myöntää, että en sitä enää suuremmin halunnut, mutta eipä se paha rasite ole.

Valokuvatorstain "Grey sky where it should be blue"

Valokuvatorstain aihe liikkuu tällä viikolla hämyilyn rajamailla: Deep Purplen kappale "April".

Raskaamman rockin klassikkoyhtye sopii yhteen raskaan raudan kanssa. Ja Haapamäellä on jostain syystä aina hiukan alakulotettu tunnelma.

Kuva on huhtikuulta 2008. Dv12:n vetämä taajamajuna jatkaa kohti Vaasaa, kun taas Dm12 nro 4403 valmistautuu viemään matkustajia Tampereen suuntaan.