Valokuvatorstain sydäntalvi

Valokuvatorstai-blogi on kiristänyt sääntöjään uudelle vuodelle. Nyt kuvien pitää olla haasteviikolla otettuja. Uusi käytäntö on ajan hengen mukainen korostaessaan sitä, mitä tapahtuu tässä ja nyt. Samaa sukua kuin mediatalojen lukijan kuva -palstat tai museomaailmassakin päätään nostava nykydokumentointi.

Kalenterin mukaan eletään sydäntalvea, mutta lumen määrä ei näillä seuduin ole sitä, mihin on totuttu. Sunnuntaina ajelin kylän bensa-asemat läpi halvimman diesel-litrahinnan perässä. Samalla tuli poikettua rannalla. Tällaista sydäntalvea oli siellä tarjolla.

Valokuvatorstain sinivalkoinen

Valokuvatorstai-blogissa ollaan tällä viikolla itsenäisyyspäivän värien tunnelmissa. Olisi pitänyt yrittää kaivaa vuodenaikaan paremmin sopiva kuva, mutta kuuluvathan sinivalkoiset värit kesäaikaankin.

Ja kiskoille. Kiskoauto, "Lättähattu" sinänsä on eräänlainen sinivalkoisen isänmaallisuuden symboli. Paitsi nostalgisissa muistoissa ajoista, jolloin Suomi oli vielä Suomi ja presidentit Kekkosia, myös varsinaisen historian näkökulmasta.

"Lättähatun" synty nimittäin liittyy valtiovallan pyrkimyksiin järjestää suomalaisille töitä. Vuonna 1954 Eduskunta keskusteli vilkkaasti vaunuhankinnoista ja Valtionrautateiden konepajojen työllisyystilanteesta. Kulkulaitosvaliokunta puolsi aloitetta vaunujen hankkimisesta nimenomaan työllisyysvaikutuksen perusteella, mutta valiokunnan mukaan konepajat eivät ehtisi hankkia riittävästi materiaaleja esitettyjen 21 makuuvaunun ja 300 tavaravaunun valmistukseen vuodeksi 1955.

Tästä huolimatta valtion vuoden 1955 budjettiin otettiin mukaan myös makuu- ja tavaravaunujen hankintoja, joskaan ei esitetyssä määrin. Budjettiesitys noudatteli rautatiehallituksen viisivuotissuunnitelmaa sikäli, että määräraha myönnettiin lisäksi ensimmäisten linjakelpoisten dieselveturien eli Vr11-sarjan sekä uusien Dm6-kiskoautojen tilauksiin.

"Lättähattujen", kuten monen muunkin radoillemme 1950- ja 1960-luvuilla ilmestyneen kalustotyypin synty liittyy siis viime kädessä työllisyyskysymykseen. Teknillisesti katsoen osa tuotantoon päätyneestä rautatiekalustosta oli kelvottomampaa kuin Pendolino huonoimpina päivänään. Osa oli aivan käyttökelpoista ja osa erinomaista. "Lättähattu" voidaan helposti katsoa kuuluvan viimeksimainittuihin.

Tekniseltä alkuperältään kyseessä ei ole kovinkaan suomalainen juna, vaan uumajalaisen Hilding Carlsson Mekaniska Verkstadin suunnittelema ja Ruotsin valtionrautateille satamäärin valmistettu tuote, jota Valmet tuotti ruotsalaisilta ostetulla lisenssillä. Suomessa malli sai dieselmoottorivaunua tarkoittavan sarjamerkin Dm6. Lempinimeksi ehdotettiin "Sinikkoa", mutta rillumarein vuosina kansa ei ylhäältä tulleita ehdotuksia paljon kuunnellut. Ajan paheksutun hattumuodin mukaan uutukaisesta tuli "Lättähattu". Viitisen vuotta sitten käyttöön tullut kiskoautojen kaukainen perillinen Sm5 Flirt olisi voinut taipua vaikka "capiksi". Jos näinä vuosina kiskoille saataisiin jokin, mahdollisesti polttomoottorikäyttöinen tai muutoin vanhaa "Lättää" enemmän muistuttava junayksikkö, voisiko se olla "fedora"?

Kun Dm6-sarjan pienet pyörät todettiin hankaliksi risteysvaihteista ajossa, tilattiin seuraavat kiskoautot suurempipyöraisinä. Pääasialliset muutokset uudessa sarjassa rajoittuivat telin rakenteen vahvistamiseen. Tämä sarja sai merkinnän Dm7.

Ensimmäinen Dm7 saatiin käyttöön vuonna 1955. Vuoteen 1963 jatkuneen tuotannon aikana Valmet teki yhteensä 197 Dm7-kiskoautoa ja lähes saman verran erityyppisiä liitevaunuja. Viimeiset Dm7:t varustettiin aiemman nelivaihteisen vaihteiston sijasta viisivaihteisella, jolloin suurin nopeus kohosi 95 km/h:sta 115 km/h:iin.

Suurimmillaan kiskoautokaluston merkitys oli 1960-luvun alkupuoliskolla, jolloin Dm7-sarjan käyttö kattoi lähes koko rataverkon. Kiskoautojen ominaisinta tehtäväaluetta oli paikallisliikenteen hoito, jossa ne korvasivat höyryveturivetoiset junat.

Kiskoautot alkoivat väistyä 1970-luvun lopulla veturijunien tieltä, ja Dm7-sarjan

käyttö säännöllisessä liikenteessä päättyi toukokuussa 1988. Nykyään Dm7-kalustoa on nähtävillä mm. Suomen Rautatiemuseossa, Veturimuseossa ja Keitele-museossa.

Dm7-kiskoautosta tehtiin aikojen saatossa kaksi muunnosversiota: vuonna 1971 kolme vetovaunua muutettiin kiitotavaraliikenteeseen sopiviksi siten, että kaikki matkustajapaikat poistettiin ja näin saatua tilaa käytettiin tavaraosastona. Näiden kiskoautojen sarjamerkki oli DmG7. Vuosina 1970-85 muutettiin 16 vetovaunua sähköratojen tarkastus- ja korjausvaunuiksi, joiden sarjamerkki oli Ttv. Näiden tummanpunaisten vaunujen katolle rakennettiin työtaso ja sisätilat muutettiin käyttötarkoitukseen sopiviksi.

Kuvassa on Porvoon Museorautatie ry:n Dm7-kalustoa kuvattuna Valkeakoskella heinäkuussa 2005. Kyseessä oli saksalaisen rautatieharrastusyhdistyksen tilausmatka.

Valokuvatorstain sanat

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tällä viikolla Valokuvatorstai-blogissa kuvataan sanoja. Kyseessä on kunnioitettavasti jo 300. aihe.

Sanat ovat myös kuvia, kuten semiootikot ovat sanoneet. Kiinan kaltaisen kielen sanoja on ehkä vielä helpompi ajatella kuvina kuin sanoja eurooppalaisissa kielissä, joissa käytetään latinalais- tai kreikkalaisperäisiä kirjaimistoja. Esimerkiksi onnettomuutta kuvaavassa merkissä 灾 (zāi) on tulen merkki 火(huǒ) päässyt livahtamaan katon alle. Turvaa tai turvallisuutta kuvaavan "yhdysmerkin" ensimmäinen osa on 安 (ān), rauha, jossa nainen 女(nǚ) lepäilee katon alla.

Viikon kuva-aihe oli omalta kannalta katsoen hyödyllinen. Se pani tekemään omatoimisesti hiukan tavallista enemmän työväenopiston kiinankurssin eteen. Puolisoni kanssa vietettiin iltaa etsien sanakirjasta radikaaleja, piirtovetoja ja merkityksiä. Kiinan sanakirjan käyttö kun on meikäläisten kielten sanakirjoista täysin poikkeava oma oppinsa, järjestelmällinen mutta haastava. Visuaalisena ihmisenä puolisoni on tässä taidossa ylivoimainen. Hän löytää monen merkin rakenteet, kun minä etsin ensimmäisen radikaaliosaa. On kivaa, kun kotona on hyvä tukiopettaja.

Pinyin-transkriptoituna teksti kuuluu jotenkin tähän tapaan:

Fáng fàn huǒ zāi rénrén yǒu zé

Rénrén fáng huǒ hùhù ānquán

Koska täälläpäin maailmaa yleinen käsitys Kiinasta on - kuten yleensäkin vieraiden maiden ja kulttuurien kohdalla - rankasti yksinkertaistava ja joitain yleensä melko dramaattisia piirteitä ylikorostava, olisi helppo ajatella, että seinään maalatut punaiset sanat ovat poliittisia iskulauseita, joko vallanpitäjiä tukevia tai heitä vastustavia. Mutta ei, kiinalainenkin kulttuuri on ensisijaisesti arkipäiväisen käytännöllistä aivan kuten omamme.

Työväenopistokiinalla tulkitsimme seinätekstin seuraavasti:

Jokaisen velvollisuus on olla esimerkkinä palontorjunnassa.

Jokainen vartioi tulta kotien turvaksi.

Sanat on valokuvattu viime kuussa Běijīngissä, eräässä yllättävän lähellä keskustaa sijaitsevassa vanhakantaisessa korttelissa. Se ei ole niitä menneitä vuosisatoja romantisoivia entisöityjä ja monelta osin täysin uudelleenrakennettuja hútòng-alueita, joita turisteille mielellään esitellään. Mutta noissa kortteleissa käveleminen on paljon mielenkiintoisempaa. Tämä ei liity enää Valokuvatorstain aiheeseen, mutta sallittakoon toinen kuva ympäristöstä, jossa sanat esiintyvät.

P.S. Kiinan taitajilta otetaan mieluusti korjauksia vastaan!

Valokuvatorstain unen ja valveen rajalla

Valokuvatorstai-blogissa viikon aihe on unen ja valveen rajalla.

Tästä aiheesta kirjoitin aiemmin, mutta edelleen on sanottava, että omin konein kääntölavalle rullaileva väliraskas tavarajunaveturi Tv1 nro 933 oli kuin aistit terävänä nähtyä unta. Ja niin tulistinveturi kuin "Jumbo" onkin, se on monen rautatieharrastajan märkä päiväuni.

Museoveturin valveunenomaiset ensimetrit on Risto Parkkolan ansiosta tallennettu myös liikkuvaksi kuvaksi.

Piakkoin ilmestyvästä Resiina-lehdestä voidaan lukea projektin alusta saakka mukana olleen Heikki Kellomäen mainio artikkeli 1970-luvulla alulle pannusta hankkeesta, jonka ikään kuin sivutuotteena syntyi vuonna 1978 Museoveturiseura ja siitä edelleen vuonna 1985 Veturimuseo. Ja viimein, syyskuussa 2013, toimiva höyryveturi.

Valokuvatorstain lööppi

Valokuvatorstain viikon aihe on lööppi. Roskalehdistö uutisoi tasoristeysonnettomuuksista mielellään tyyliin "Juna ajoi auton päälle".

Media on tässä kohden useimmiten väärässä. Juna kun ei Suomen oikeusjärjestyksessä koskaan aja auton yli. Sen sijaan autoilija valitettavasti joskus ajaa junan alle. Tieliikennelain 7.1 §:n mukaan Junalle on annettava esteetön kulku. Junalla tarkoitetaan tässä pykälässä jokaista rautatiekiskoilla kulkevaa laitetta. Samaisen lain 48.1 § säätää junalle etuajo-oikeuden myös hälytys- ja poliisiajoneuvoihin nähden

Junan etuajo-oikeus on vahvemman oikeus. Viime kädessä taustalla eivät ole Suomen vaan fysiikan lait.

Kuvan esittämä tilanne - jos kyseessä ei olisi ollut vapaaehtoistahojen valmiusharjoitus - olisi tarjonnut aiheita lööppeihin, myös niihin virheellisiin.

Nyt kun kesä taas rehevöittää maisemaa, kannattaa olla tasoristeyksissä tarkkana. Myös - ja erityisesti - niissä, missä ei ennenkään ole sattunut junaa kohdalle.

Valokuvatorstain elämänohje

Viikon aihe Valokuvatorstai-blogissa on elämänohje.

这 位 老 先生 在 公园 打 太极拳。

Zhè wèi lǎo xiānsheng zài gōngyuán dǎ tàijíquán. Tämä vanha herra tekee taijia puistossa.

Taiji, oikeammin tàijíquán (太极拳) on monille, varsinkin varttuneemmille, kiinalaisille elämänohje, vaikka lajin harrastaminen ei enää ole samankaltainen lähestulkoon kansalaisvelvollisuus kuin muutama vuosikymmen sitten. Taijin harjoittamisen uskotaan tuovan terveyttä ja pitkää ikää. Omasta kokemuksestani uskallan sanoa, että ainakin kehon koordinaatiota se parantaa ja siksi auttanee ihmistä pysymään pidempään toimintakykyisenä.

Taiji-muodon "tekemistä" käytetään lyömistä tarkoittavaa verbiä dǎ (打), samaa kuin puhuttaessa useimpien pallopelien pelaamisesta. Taijin juuret ovat ikivanhoissa kamppailutaidoissa, joten verbi sopii asiayhteyteen. Juuristaan huolimatta taijin harjoittaminen on rauhallista ja harmonista, elämänohjeeksi mainiosti sopivaa.

Eilen työmatkalla Helsingissä näin Kampin aukiolla toisen kamppailullisesta taustasta nousevan lajin, capoeiran taitajia. Asiaa tuntemattoman silmiin eteläamerikkalaisperäinen liikuntamuoto näytti vauhdikkaalta ja meluisalta, torielämään hyvin sopivalta. Mutta kovin kaunista se ei mielestäni ollut, ei ainakaan taijiin verrattuna. Makuasioita toki ja varmasti hieno laji sekin on.

Valokuvatorstain kaikki käy

Valokuvatorstai-blogin viikon teema on kaikki käy.

Kuvassa kaikki käy. Tai moottori käy kaikilla, miten asia halutaankaan ilmaista. Radoillamme menneinä vuosikymmeninä ahkerasti liikennöineen, nyt jo museoikään ehtineen Dr12-dieselveturin jyhkeän, iskutilavuudeltaan 182-litraisen Tampella-MAN-moottorin 16 sylinteriä tosin eivät saa aikaan aamutaivaalle nousevaa savua. Siitä vastaa "Hurun" hinauksessa oleva toinen museoveturi, Tk3-höyry.

Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:n hoiviin kuuluvat veturit vierailivat Toijalassa muun muassa varhaisena kesäkuun aamuna vuonna 2009. Usein sen jälkeenkin ja toivottavasti taas alkavana kesänä.

Valokuvatorstain roolihahmo

Valokuvatorstai-blogin vapunalusviikon aihe on roolihahmo.

Kuva ei ehkä ole kovin vappuinen, mutta roolihahmo siinäkin on. Hahmon mahdollista esikuvaa on taiteenlajia tuntemattoman mahdoton arvailla.

Samoin sitäkin, montako roolihahmoa nämä viime kesänä Toijalan vanhan veturitallin kääntölavalla esiintyneet butoh-tanssijat oikeastaan muodostavat.

Kaksi ihmistä, mutta kenties vain yksi hahmo? Yhtä kaikki, roolihahmo on vapaa arkimaailman rajoitteista. Siihen kai perustuu ihmisen ikiaikainen halu näyttelemiseen.

Valokuvatorstain turkoosi

Valokuvatorstain viikon aihe on vaihteeksi värikäs: turkoosi.

Ajan ja sään luoma turkoosi kuin nostaa ulos betonivaipastaan Tampereen rautatieasemalla laiturikatoksen pilariin upotetun syöksytorven.

Valokuvatorstain toivo

Valokuvatorstain viikon aihe on pääsiäisen aikaan sopivasti toivo.

Monet saavat toivoa uskonnosta. Meikäläisessä luterilaisessa kulttuurissa kiirastorstai on pääsiäisajan suosituin kirkkopyhä. Vaikka juhlan huipentuma antaa vielä odottaa itseään pari päivää, torstai-iltaan liittyvästä ehtoollisperinteestä siintää jo toivon sanomaa.

Kuva on tältä illalta Kolarin seurakunnan Laurin kappelista Äkäslompolon kylästä. Messu toimitettiin tiiviin viikkomessukaavan mukaan, mutta ehtoollisvieraita riitti niin, että jumalanpalvelus kesti lähes kaksi tuntia. Pieni kappeli oli käytäviä ja eteistiloja myöten täynnä kirkkokansaa. Kolmesataa, arveli joku.

Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille! 

Valokuvatorstain tipu

Valokuvatorstai-blogin viikon aiheena on tipu.

Viime kevään pääsiäistipu maastoutui narsissien joukkoon. Tänä vuonna taitaa pääsiäisen seutu jäädä turhan kylmäksi narsisseille ja pihamaan tivutkin ovat talvisempia lajeja.

Valokuvatorstain Moni muu eläin sutta todellisempi uhka ihmiselle

Valokuvatorstai-blogin viikon aiheena on lainaus Turun Sanomien uutisoinnista: Moni muu eläin sutta todellisempi uhka ihmiselle. Otsikko on arvatenkin city-toimittajan laatima. Itse en menisi väittämään sutta, ainakaan haja-asutusalueiden ja maaseudun asujaimiston näkökulmasta, epätodelliseksi uhaksi. Objektiivisuuteen pyrkivä toimittaja olisi otsikoinut esimerkiksi tähän tapaan: "Moni muu eläin sutta todennäköisempi uhka ihmiselle". Hiljattain edesmenneen suuren sanomalehtioppineen P. Hemanuksen ideoita lainatakseni todellisuus on objektivistien näkökulmasta koko lailla binäärinen käsite: asia on joko todellinen tai sitten ei. Subjektivistien näkökulmasta taas todellisuus on lähinnä sitä, miltä itsestä milloinkin tuntuu. Toimittaja kuulunee jälkimmäiseen ryhmään.

Todennäköisyyksien kannalta katsottuna vaikkapa valkohäntäkauris (odocoileus virginianus), omaa sukua valkohäntäpeura tai laukonpeura, on ihmiselle sutta vaarallisempi eläin. Suden tiedetään käyneen ihmisen kimppuun vakavin seurauksin viimeksi vuonna 1882. Sen sijaan kauriit, nuo metsiemme hurjat pedot yhdessä juonikkaiden toveriensa metsäpeurojen kanssa, ovat teloneet sairaalakuntoon säännönmukaisesti parikymmentä ihmistä vuosittain (Liikennevirasto: liikenneonnettomuudet maanteillä vuonna 2011).

Toukokuisena iltana vuonna 2010 otetussa kuvassa Kylmäkosken Savikoskella asustelevat nuoret valkohäntäkauriit ovat virittäneet ylläkön pahaa-aavistamattomalle autonkuljettajalle. 

Totta puhuen kuva on hämäävä, koska 300 mm:n telezoomin käyttö toi kameran laukaisuhetkellä auton paljon lähemmäs eläimiä kuin todellisuudessa oli asianlaita. Auton ollessa kohdalla kauriit olivat pinkoneet jo kauas metsän suojiin.

Ydinkysymys taitaa olla se, mikä lopulta uhkaa ja mitä. Kauriiden näkökulmasta uhka lähestyy kuvan oikeasta laidasta. Entä suden tapauksessa?

Valokuvatorstain ihmisen paras ystävä

Valokuvatorstai-blogissa viikon aiheena on ihmisen paras ystävä. Perinteiseen tapaan tähän sopisi ainakin eläin; itse valitsisin kissan tai lehmän. Mutta ehkä kuitenkin ihmisen paras ystävä on toinen ihminen.

Kuvan sydänystävykset odottelivat viime kesäkuussa metroa Běijīng Zhànin (北京沾) asemalla. Ystävyys ei katso sukupuolta, mutta sallittakoon kuvan innoittamana sitä katsottavan tässä vaaleanpunaisten silmälasien läpi (ja myönnettäköön samalla, että itse en usko parisuhteeseen, joka ei perustuisi ennen muuta ystävyyteen).

Kuvan pariskunnan miespuolinen on moniin veljiinsä nähden onnellisessa asemassa. Kiinassa syntyy - tai ainakin jää eloon - sataa tyttölasta kohden lähes 120 poikaa. Niinpä tyttöystävän tai vaimon löytäminen ei ole miehille aivan yksinkertaista. Maaseudulla tilanne korostuu, kun tytöt ovat poikia innokkaampia muuttamaan kaupunkeihin. Toisaalta kaupungeissa taas naiset saattavat kärsiä yksinäisyydestä. Termi shèng nán (剩男) mieltyy kiinassa sananmukaisesti "ylijäämämieheksi" kun taas shèng nǚ (剩女) voidaan käsittää harmittomammin vaikkapa "vanhanapiikana" tai "sinkkunaisena". Kohtaanto-ongelma ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan alueellinen ja sitä kautta ehkä kulttuurillinen, kuten Suomen kaltaisessa maassa saattaa olla asian laita. Syntyvyysluvut kertovat karua kieltään siitä, että Kiinassa kyse on ennen muuta määrällisestä asiasta.

Poikia suosiva perinne pohjautuu ikivanhoihin arvoasetelmiin. Kansantasavallan myötä naisen asema perheessä ja ylipäätään yhteiskunnassa on vahvistunut huomattavasti, eikä liene kovin liioiteltu se väite, että vasta kommunismi antoi Kiinassa naiselle ihmisarvon.

Vaikka arvomaailmaa on tuuletettu, Kiinan maa - lääketieteen ja teknologian suosiollisella avustuksella - synnyttää enemmän poikia kuin tyttöjä. Taustalla on yhteiskunnallinen ilmiö: heikon eläketurvan ja yhden lapsen politiikan yhdistelmä. Poika on nykyäänkin vanhempiensa vanhuudenpäivien turva. Noudatettaessa tiukasti yhden lapsen politiikkaa tuleva tyttö on helposti abortoitu ja tulevaisuudenturvaksi ryhdytty yrittämään poikaa.

Ajauduttiinpa kauas tummille vesille Valokuvatorstain alkuperäisestä kauniista aiheesta. Pahoitteluni.

Valokuvatostain nälkä

Valokuvatorstai-blogissa on tällä viikolla nälkä.

Kuvan nasuilla oli nälkä Farmari-maatalousnäyttelyssä Tampereella loppukesällä 2005.

Kuten porsaiden ja muiden syötäväksi kasvatettavien laita on, näidenkin elämäntehtävä oli tyydyttää jonkun muun nälkää.

Valokuvatorstain jää

Valokuvatorstai-blogissa viikon aiheena on alkavan kevättalven - tai miksei yhtä hyvin taannoisen Finlandia-voittajan - hengessä jää.

Täällä etelässäkin menee vielä aikaa siihen, kun jää tämän talven osalta on taakse jäänyttä elämää. Toisaalta on paljon paikkoja, missä vesi ei jäädy välttämättä koko talven aikana. Ei, vaikka talvi olisi ankarampikin kuin parhaillaan kuluva. Maaliskuussa 2011 otetussa kuvassa veden kiinteä ja nestemäinen olomuoto kamppailevat Muoniossa erään Äkäsjoen mutkan hallinnasta.

Valokuvatorstain oranssi

Valokuvatorstai-blogi tarjoilee tällä viikolla väriä talveen, kun aiheena on oranssi.

"Porkkanoiksi" kutsuttiin aikanaan iloisen oransseja VR:n Dm8- ja Dm9-kiitojunia. Kiitojunakonsepti oli VR:lle tärkeä imagonkohottaja jo 1940-luvun lopusta alkaen, jolloin Valmetilta ryhdyttiin tilaamaan Dm3- ja Dm4-sarjan moottorikiitojunia. Harmaasävyiset kiiturit eivät teknisesti vastanneet niihin kohdistettuja odotuksia, vaikka junia käytettiinkin 1970-luvun alkuun saakka.

Uuden yrityksen moottorikiitojunien parissa VR teki 1960-luvun alussa tilaamalla Valmetilta uuden tyyppisiä junia. Nämä Dm8:ksi nimetyt junat oli varustettu kahdella italialaisperäisellä 12-sylinterisellä Breda-vastaiskudieselmoottorilla. Vaihteistona oli neliportainen tehonsäädön ja ajonopeuden perusteella ohjautuva automaattivaihteisto. Voimapaketti antoi Dm8:lle selvästi paremman suorituskyvyn kuin saksalais- ja sittemmin yhdysvaltalaislaisperäiset ratkaisut Dm3- ja Dm4-kiitojunissa. "Porkkanan" suurin sallittu nopeus oli 140 km/h, joten se jakoi VR:n nopeimman kaluston tittelin yhdessä ranskalaiseen tekniikkaan pohjautuneen Hr13/Dr13-dieselveturin ja 1970-luvulla käyttöön tulleen ja edelleen radoillamme aktiivisesti humistelevan neuvostoliittolaisperäisen Sr1-sähköveturin kanssa (toinen juttu on se, että suurimmat sallitut nopeudet on monen kalustotyypin kohdalla ylitetty erilaisissa enemmän tai vähemmän virallisissa nopeuskokeiluissa: kerrotaanhan P1- eli Hr1-höyryveturilla, kuuluisalla "Ukko-Pekalla", rikotun jopa 160 km/h:n nopeus, vaikka veturityypin suurin sallittu nopeus oli 110 km/h).

Sulavasti muotoillut "Porkkanat" olivat VR:n imagon keihäänkärki ainakin koko 1960-luvun, mikä näkyi mainoskuvissa. Vaikka 1970-luvulla käyttöön tuli paljon uutta kalustoa, viihtyi linjakas "Porkkana" vielä pitkään poseerauksissa tasapaksuja ja tummasävyisiä sähkövetureita ja sähkömoottorijunia paremmin.

Ongelmia oli Dm8-9-sarjallakin. Talvien 1965 ja 1966 pakkaset jäädyttivät porkkanat paitsi kellareissa myös kiskoilla. Valmetin valmisteet kärsivät talviongelmista, joiden rinnalla nyky-Pendolinojen kylmävaivat ovat pientä nuhaa. Porkkanavuoroja jouduttiin korvaamaan kohtuullisen talvivarmoiksi osoittautuneiden Sr12-veturien (nykyinen Dv12) ja jopa "Ukko-Pekkojen" vetämillä junilla.

Samaan aikaan Dm8:n kanssa suunniteltiin vastaava pääkaupunkiseudun lähiliikennekäyttöön soveltuva nopea junayksikkö korvaamaan hyvin palvelleita mutta hitaiksi käyneitä Dm7-sarjan "Lättähatuja". Tämä Dm8:n kanssa samanlaiseen tekniikkaan perustunut ja sitä myös ulkoasultaan muistuttanut juna sai tyyppimerkinnän Dm9. Dm9:n erot Dm8:aan liittyivät lähinnä ovijärjestelyihin ja matkustamojen sisustukseen, jotka Dm9:ssä oli suunniteltu nopeatempoista lähiliikennettä silmälläpitäen. Kun pääkaupunkiseudun lähiliikenne sähköistyi, siirrettiin Dm9-junat eräiden sisustukseen liittyneiden muutostöiden jälkeen palvelemaan kaukoliikenteen kiitojunina Dm8-sisartensa rinnalle.

Sähköistyksen edetessä rataverkolla ja ja oman tekniikkansa ikääntyessä Dm8- ja Dm9-sarjojen käyttö väheni 1980-luvun mittaan. Viimeinen Dm8 poistettiin käytöstä vuonna 1987, ja Dm9 ajoi viimeisen vuoronsa toukokuussa 1990 Turun ja Uudenkaupungin välillä.

Kuvassa eletään jo museoliikenneaikaa, kun syksyllä 1998 Rautatiemuseopäiville Hyvinkäälle matkaava Dm9 on lähtenyt Toijalasta kohti määränpäätään. Juna on juuri ohittanut paikan, jossa sijaitsi 1970-80-lukujen taitteessa käytöstä poistettu Kilsan tasoristeys.

Valokuvatorstain kolmetoista

Valokuvatorstai-blogin vuoden 2013 ensimmäisenä aiheena on sopivasti kolmetoista.

Rautateiltä löytyy tämänkin valokuvatorstain kuva-aiheeni. Kaunislinjainen ranskatar, väkivahva ja upeaääninen Dr13-diesel, olisi helppo valinta, mutta jospa ison kauneuden sijaan tällä kertaa jotain enemmän petite.

Väliraskas vaihtoveturi Vv13 oli oikeastaan ensimmäinen onnistunut VR:n hankkima dieselveturimalli. Nykyään joitakin ulkomaalaisvalmisteisia kalustotyyppejä arvostelevat ja kotimaassa valmistettuja haikailevat yleensä unohtavat, että kotimaiseen veturituotantoon perustunut Suomen rautateiden dieselöinnin alkuaika oli tuskien taivalta.

Vv13, niin 13 kuin olikin, oli onnen luku keskellä pitkää epäonnistumisten sarjaa: Dm3, Dm4, Vv12, Sv11, Vr11, Hr11...

Sodan jälkeen siiviltä kiskoille laskeutunut Valmet Oy Lentokonetehdas kehitti laajan malliston moottorivetureita teollisuuslaitosten käyttöön. Mallit tunnetaan moottoriveturia tarkoittavalla Move-nimellään. Suurin näistä oli Move5, joista ensimmäisen kappaleen Valmet teki Salon raakasokeritehtaalle vuonna 1949. Tuo Suomen veturiteollisuuden kannalta merkittävä kappale, jota historian pieniä linjoja oikaisten voisi sanoa ensimmäiseksi kelvolliseksi Suomessa valmistetuksi dieselveturiksi, on nykyisin museoituna Veturimuseossa (ja asiaa enemmän tai vähemmän läheltä katsoneena voinee ounastella sen olevan joskus ehkä jopa liikkeellä).

Veturissa on yhdysvaltalaisperäinen 12-sylinterinen kaksitahtidieselmoottori, jonka teho on 350 hevosvoimaa. Kyseessä on General Motorsin kuuluisan 71-moottorisarjan tyyppi 12V-71, sylinteritilavuudeltaan 852 kuutiotuumaa. Syystä tai toisesta moottori esiintyy suomalaisissa lähteissä yleensä mallimerkinnällä 12107.

Usein kuulee väitettävän, että kyseessä olisi sama moottori kuin sota-aikaisen länsiliittoutuneiden massatuotantopanssarivaunun M4 Shermanin eräässä mallissa. Väärinkäsitys johtunee siitä, että M4A2:ssa käytettiin samaan jo vuonna 1938 kehitettyyn moottoriperheeseen kuulunutta moottoria, mutta se oli suomalaisessa veturissa käytetyn pikkuveli, kuusisylinterinen ja 426-kuutiotuumainen 6V-71. Näitä moottoreita panssarivaunussa oli kaksin kappalein, jolloin sylinterimäärä ja kuutiotilavuus ovat lähellä veturinmoottorin mittoja.

Takaisin rauhan aikaan ja Detroitista suomalaisille raiteille. Epäonnisten dieselkokeilujensa kanssa kamppailleella VR:llä katsottiin kateellisena teollisuuslaitosten ratapihoilla hyvin toimivia Move-sarjalaisia. Kun Valmet vielä varusti lippulaivamallin raskaaseen vaihtotyöhön mekaanista vaihteistoa paremmin sopivalla hydraulisella vaihteistolla ja lihotti veturin 40-tonniseksi, ei VR enää voinut vastustaa kiusausta. Kaikessa olympiavuoden huumassa rautatiehallitus ehti solmia tamperelaistehtaan kanssa kaupat kahdesta uudesta Move51h-tyyppisestä veturista. VR risti koneet oman nimeämiskäytäntönsä mukaan Vv13:ksi, veturi kun oli vaihtotyöhön tarkoitettu ja sen akselipaino kun osui väliraskaaseen 11,1-15 tonnin välille.

Kolmastoista Vv veturista tuli suunnilleen samalla periaatteella kuin kuuluisasta Eerikistä muinoin neljästoista nimeään kantanut Ruotsin kuningas: edeltäjä muistettiin hyvin, vaikka ei välttämättä olisi ollut väliksi - potkut saaneesta Eerik XIII Pommerilaisesta jäi 1400-luvun ruotsalaisille suunnilleen yhtä ikävä muisto kuin Vv12-veturista vuosisatoja myöhemmin entisen Itämaan rautatieläisille - eikä kukaan enää jaksanut tarkkaan laskea kuinka monta Eerikkiä tai Vv:tä oli sitä ennen ehtinyt olla.

Kaksi ensimmäistä Vv13:a osoittautuivat valtion töissä vähintään odotusten arvoiseksi, ja 1960-luvun alkuun tultaessa niitä työskenteli ratapihoilla 37 kappaletta.

Vuonna 1972 VR uudisti vetokaluston nimeämiskäytäntöään. Tässä yhteydessä Vv13 ja sen kokeilukäyttöön hankittu mekaanisella vaihteistolla varustettu, vain viiteen kappaleeseen jäänyt Vv14-rinnakkaismalli nimettiin Tve3-sarjaksi, jossa T tarkoittaa työkonetta ja ve veturia.

Kuvassa edelleen ajokuntoinen Vv13 nro 1763, sittemmin Tve3 nro 464, pärisyttää kaksitahtiäänimaisemaansa Suolahden Höyrytapahtuman vieraiden iloksi kesäkuussa 2011.

Valokuvatorstain voima

Valokuvatorstai-blogin itsenäisyyspäiväviikon aikeena on voima.

Kuvassa nähdään suomalaista vetovoimaa talvisissa maisemissa, Kolarissa maaliskuussa 2009. 

Veturi on viimeistä Suomessa valmistettua linjaveturityyppiä edustava Dr16 nro 2812. Tämä yksilö on valmistunut Tampereella Transtech Oy:n, aiemmin Valmet Oy:nä tunnetun merkittävän suomalaisen veturinvalmistajan vuonna 1991. 

Moottorin teho on 2 280 hevosvoimaa. Moottoritehossa jäädään selkeästi vanhemmalle Sr1-sähköveturillemme ja tehokkaimmalle dieselveturillemme Dr13:lle.

Mutta sitä varsinaista veturin voimaa, vetovoimaa, tässä on 270 kilonewtonia. Se on vain 10 kN vähemmän kuin Sr1:n maksimi ja reilusti enemmän kuin sen jatkuva vetovoima, varsinkin kuumana ajettaessa.

Valokuvatorstain puolapyörä

Valokuvatorstai-blogin viikon aihe on historiallisen ajoneuvon näyttävä puolapyörä.

Ei edes yritetä panna paremmaksi, mutta isommaksi. Tässä on P1-tyyppisen, sittemmin Hr1-tyyppisen, linjahöyryveturin, kuuluisan "Ukko-Pekan" vetopyörästö takaa eteenpäin kuvattuna. Kauniit puolapyörät kuuluivat vielä uusimpiinkin höyryvetureihin – tämä sarjansa päättänyt yksilö nro 1021 on valmistettu vuonna 1957.

Punaista on vähemmän kuin siropuolaisessa esimerkissä, mutta rautaa sitäkin enemmän. Vetopyörän halkaisija on 190 senttimetriä.

Kuvassa on nähtävissä punaista vain vähän. Kaikki punaiset terästangot ovat voimansiirtojärjestelmän ja luistikoneiston osia. Niitä on tässä nähtävillä neljä ja yritettäköön selostaa niiden tarkoitus.

Aloitetaan siitä, mikä on luisti. Luisti on veturin voimanlähteenä toimivan höyrykoneen höyrynjakolaite, jonka tehtävä on jakaa höyrykattilasta tuleva höyry vuoroin männän etu- ja takapuolelle, millä saadaan aikaan männän edestakainen liike sylinterissä.

Tämä liike johdetaan edelleen kiertokangella (vasemmanpuoleisista punaisista tangoista leveämpi ja alempi) vetopyörään. Hr1-veturissa vetopyöräpareja on kolme, ja kiertokanget vaikuttavat niistä keskimmäiseen.

Liike johdetaan edelleen muille vetopyörille kytkintangoilla. Kuvassa olevista punaisista tangoista toinen oikealta on takimmaiselle vetopyörälle voimaa siirtävä punainen kytkintanko. Etummaisen vetopyörän kytkintanko ei ole tässä näkyvissä.

Oikeanpuoleisin kapea punainen tanko siirtää takimmaisen vetopyörän liikkeen voidepumpun käyttövoimaksi. Voitelupumpun tehtävä on tarjota jatkuvaa voitelua höyrynpaineen alaisille koneenosille kitkan minimoimiseksi ja kiinnileikkautumisen estämiseksi.

Ja takaisin luistiin. Senkin täytyy liikkua omassa luistikaapissaan voidakseen päästää höyryä sylinterissä oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan. Luistikoneiston liike johdetaan voimansiirtojärjestelmästä muunmuassa vasemmalla olevan ylemmän kapean tangon eli epäkeskotangon avulla. Luistikoneisto – tässä veturityypissä on käytössä Walschaertin eli Heusinger von Waldeggin malli – on kokonaisuudessaan melko monimutkainen, eikä käydä sitä nyt läpi perusteellisesti. Kuvan selitteeksi tyydyttäköön toteamaan, että epäkeskotanko kuuluu luistikoneiston työntövivustoon. Se on kiinnitetty toisesta päästään vetopyörän akselilla olevaan vastakampeen (kuvassa lähes pystysuorassa oleva lyhyt metallinvärinen kampi), jonka ansiosta epäkeskotanko liikkuu vetopyörää pyörittävään kiertokankeen nähden epäkeskisesti. Epäkeskotangon liike välittyy kuvassa jo varsin huonosti erottuvalle kulissikaarelle, kulissikivelle ja viimein luistille. Tässä on vasta puolet luistikoneistosta: työntövivuston lisäksi luistin liikettä ohjataan moniosaisella ennätysvivustolla, jota on kuvasta mahdotonta erottaa. Jos höyryveturien lempinimet ovat hauskoja, ovat monet viralliset koneenosien nimetkin, eikö vain?

Sanallinen selittäminen jää aina pintaraapaisuksi, vaikka apuna olisi yksi - tarkoitukseen sangen huonosti sopiva - kuvakin. Edellä esitettyjä höyryveturin toimintaperiaatteita voi tarkatella helpommin animaationa. Vastaavia on verkossa enemmänkin, tosin kaikki eivät esitä nimenomaisesti Walschaertin luistikoneistoa.

Valokuvatorstain kasvi

Valokuvatorstai-blogissa viikon aihe on kasvi. Ja sehän sopii kevääseen mitä parhaiten.

Kuvaan päätynyt hieman harvinaisempi tapaus värimorsinko (Isatis tinctoria) kasvaa, tai ainakin heinäkuussa 2008 kasvoi, Helsingin edustalla Kuivasaaressa, jonne sen kerrotaan päätyneen venäläisten linnoituksenrakentajien mukana kotiseudultaan Kaukasukselta. Tätä kaalien ja lantun sukulaista on muinoin käytetty värikasvina, koska se sisältää sinistä väriainetta, eräänlaista indigon esiastetta. Intian kaupankäynnin myötä markkinoille tullut syvänsininen indigo syrjäytti morsingon kestävän mutta haaleamman sinisen.

Suomessa kasvi on luonnonvaraisena harvinainen, mutta viihtyy Kuivasaaren Manner-Helsinkiä leudommassa ilmastossa.