Syysloma

Viikko on tullut pidettyä syyslomaa. Oli hyvä ratkaisu jäädä kotimaahan. Säätilat ovat suosineet pihamaan syystöitä. Useampana päivänä on haravoitu biomassaa kesällä uudelleen rakentamaamme lehtikompostoriin. Viime syksynä luovuin viimein vanhasta suosikistani, perinteisestä kapeasta metallikyntisestä haravasta, kun sain käyttöön ilmeisesti ranskalaista suunnittelua olevan Fiskarsin leveälapaisen muovimallin. Puolisoni on jo pitkään suosinut oranssia leveää lapaa. Kun niihin yhdistetään ammattilaiselta aikanaan saatu vinkki pressun käyttämisestä kuljetusalustana, on homma hoitunut nopeasti.

Kovinta ammattilaistyökalua käytteli tällä keikalla talon kauniimpi asukas. Pihatielle kaksi vuotta sitten tuotettu kalliomurske on raekooltaan osoittautunut painumattomuutensa vuoksi tarkoitustaan hyvin vastaavaksi, mutta haravoinnin kannalta hankalaksi. Se jää kiinni kaikenkokoisten haravanpiikkien väliin, eikä kivennupua kompostiin kaivata. Tänä syksynä kulta halusi kokeilla lehtipuhallinta. Sellainen löytyi kahden kympin päivähintaan paikalliselta konevuokraamolta.

Puhaltimen nauttimaa kaksitahtibensiiniä ei enää myydä nostalgisissa käsipumpulla käytettävissä tankeissa. Perusbensaa olisi ollut riittävästi jemmassa kotona ruohonleikkurin ansiosta, mutta litkun vääntämiseen tarvittu öljypullo olisi maksanut melkein 15 euroa. Ostin pienen kanisterin valmista sekoitusta. Olihan se kaksitahtinen kallista jo 80-luvun alkuvuosina, kun sitä Tunturin tankkiin liian nuorena pumppasin.

Lehtipuhallin osoittautui asialliseksi laitteeksi. Eikä pienen kaksitahtimoottorinkaan äänimaisemakaan taida olla ylipääsemätön. Puolisoni päristellessä lehtipuhallinta työntelin ruohonleikkuria, eikä toisen koneen ääni toisen yli kuulunut.

Vuosia sitten joku eliittiryhmittymä nimesi lehtipuhaltimen vuoden turhakkeeksi. Heille kai olisi ollut edullista, että parempi väki saa nauttia aamupäiväkahvinsa rauhassa, kun käsityömenetelmin toimiva työläinen rikkoo nivelensä yhteisen siisteyden eteen. Moisista huuhaanäkemyksistä huolimatta laitteet ovat työtätekevän väen onneksi yleistyneet.

Taiteilijaelämää

Lauantaiksi tuli varattua tarjousjunaliput pääkaupunkiin. Käyntikohteena oli maahantuontiliike Transmerin yksi hedelmä, Didrichsenin taidemuseo Kuusisaaressa.

Olen useasti kehunut pääkaupungin paikallisliikenteen helppoa matkalippukauppaa. Ei se ihan pelkällä kännykällä käykään, kun alle pitää ottaa kumipyörät. Ystävällinen, arvatenkin jossain muualla syntynyt mutta suomea sangen hyvin puhunut kuljettaja kertoi, että vain jotkut itään suuntautuvat bussilinjat hyväksyvät kännykkälipun. Pitää muistaa jatkossa.

Kuusisaareen houkutti norjalaismaalari Edvard Munchin teosten näyttely. Hänen taulujaan kuulemma yritetään varastaa erityisen usein verrattuna muuhun maailmanluokan taiteeseen, joten museon tekninen turvatarkastus oli lentoaseman tyylinen.

Museokävijät vastaanotti heti portilla Eila Hiltusen Crescendo. Pihalla vastaan tuli muutama tutunmallinen puoliabstrakti, mistä tunnustan menneeni ymmälleni. Puolisoni totesi, hämmästykseni nähdessään, levolliseen tyyliinsä: Siinä on Mooren veistos. Henry Moorea? Suomessa? Aika vähän taisin oppia muinoin lukemallani taidehistorian perusopintokokonaisuudella.

Munchin näyttely oli avartava. Nimenä taiteilija oli tuttu, ja Huuto-teos-tietenkin. Ja käsitys siitä, että taiteilijaelämää elettiin mittakaavassa, jossa Meller ja Morrison olisivat olleet aika keveitä nappuloita. Munch sai faneja suomalaisistakin ajanmiehistään. Hyvinkään hanu, Jalmari Ruokokoski, etunenässä.

Huudosta oli Kuusisaaressa esillä mustavalkoinen grafiikkavedos. Maalari teki töistään lukuisia eri versioita, ja viime kädessä katsoja kai päättää, mikä on mistäkin oikea. Rikas versiointi lienee ollut yhtenä syynä siihen, että testamentissaan taiteilija jätti yli 20 000 työtä Oslon kaupungille.

Omaksi suosikikseni näyttelyssä esillä olleista muotoutui Historia raikkaine väreineen. Sekään ei ole ainoa lajiaan, vaan öljymaalausversio yhdestä Oslon yliopistolle tilatusta kolmen freskon sarjaan kuuluvasta maalauksesta. Hienoja oli toki muitakin. Kuten Ateneumin kokoelmista lainattu Kylpeviä miehiä. Esitelmöitsijä kutsui sitä maskulinistiseksi teokseksi, koska miehet ovat siinä lähes luonnollisen kokoisia, ja Munch kuulemma teki sen miehisyyden korostukseksi petyttyään jälleen kerran naisiin (blog. huom. pettymykset taisivat tulla lähinnä omien sikailuiden tuloksena). Hienolla tavalla hän naisiakin kuvasi: sympaattinen hyljettä muistuttava Venus, mesenaattirouvien arvokkaat muotokuvat ja sitten ne sirot punatukkaiset milloin milläkin tekniikalla tehtyinä.

Näyttelyn jälkeen etsittiin ruokapaikka kylän keskustasta. Osuuskauppa-sellainen on varma valinta. Niin taisi olla monen muunkin jonottaneen mielestä. Pizzalinjalla mentiin ja hyvää oli. Ja paljon nopeampaa kuin tarjoilija varoitti. Junaa odotellessa poikettiin palanpainikkeella rautatieharrastajatuttavan taannoin suosittelemassa entisessä ykkösluokan asemaravintolassa. Nykyään paikka on nimetty angloamerikkalaiseen rautatiehistoriaan liittyen. Rohkea nimivalinta. Ainakin ammattiyhdistysliikkeen arvelisi moista vieroksuvan.

Pääkaupungin päärautatieaseman pääsuunnittelijaksi mainitaan yleensä Eliel Saarinen. Hän toki kehitteli isoimmat päällepäin näkyvät rakenteet (joskin rautatielaitoksen 2010-luvun markkinoinnissa usein näkyvät lyhdynkantajapatsaat, kivimiehet, kuten mainososasto on alkanut niitä kutsua, ovat sääksmäkeläistä alkuperää esittäen Emil Wikströmin ikuistamaa torppari Jalmari Lehtistä). Mutta asema-alueen peruskaava tuli - keltäpä multakaan - kuin rautatiehallituksen silloiselta arkkitehdiltä Bruno Granholmilta. Niin paljon kuin muumilaaksomaisia platformskjuleja onkin purettu, voi junamatkustaja edelleen nähdä saman aivoituksen jäljen - toki matkustajamäärän kasvamisen mukaan monia kertoja korjattuna.

Lahti-Běijīng 1-0

Jos tapahtumat noudattaisivat suunnitelmia, tuskin kirjoittaisin nyt blogia. Olisin rakkaani kanssa jossakin päin Běijīngiä kokeilemassa kesäyliopiston kielikurssin oppeja käytäntöön. Niillä reissuilla en ole tavannut pitää tietokonetta mukana. En pelkää, että vanhaa minikannettavaa kukaan jaksaisi varastaa laitteen synnyinmaassa, jossa monta kertaluokkaa parempia tuotetaan massoittain joka päivä. SSD-levyn sisällössäkään tuskin olisi mitään varastamisen arvoista. Tai jos olisi, niin olisin oikeastaan iloinen. Meikäläinen toisen asteen koulutusjärjestelmä muuallekin, kruununaan näyttötutkinnot. Syystä jos toisestakin päätimme pysyä syksyn kotimaassa, eikä säästäväisyys ollut niistä vähäisimpiä.

Nyt olen Lahdessa. Taajamajunamatka Riihimäeltä vei ikuisuuden verrattuna viime vuoden loppusyksyn vastaavaan, kun Markon kanssa mentiin liittokokoukseen ja keskusteltiin milloin mistäkin radanvarresta bongatusta.

Päämäärässä vain toinen ratapihan ali vievä tunneli oli käytössä. Myös tori oli kaivaustyömaa. Torin laidalta löytyivät niin kurssipaikka kuin majoitus.

Keski-iän myötä tulee laiskaksi. Kun kurssi-ilta päättyi klo 21:n jälkeen ja seuraava aamu alkoi 8.30, päätin yöpyä kaupungissa. Majoitusta varatessani oli osuvin tarjokas edullinen ja äänekäs.

Lahteen veti VAPEPA:n, Vapaaehtoisen pelastuspalvelun, ensihuollon jatkokurssi. Ensihuolto on ollut se VAPEPA-toiminnan osa-alue, joka itselleni on aina ollut vierain. Kotiseudulla kun ei ensihuoltotehtäviä ole juuri eteen tullut, onneksi. Ainoa kohdalle tositilanne taisi olla itsenäisyyspäivänä 2007, kun oltiin Nokialla jakamassa vettä.

Viime syksynä kävin Vammalassa peruskurssin itseäni sivistääkseni. Nyt oli vuorossa jatkokurssi, ja sille oli oikeastaan tilaus. Ei siksi, että ensihuoltotehtäviä olisi edelleenkään odotettavissa. Mutta asia nousi esiin, kun käytin työmaalle laatimaani valmiussuunnitelmaa lausunnolla eri viranomaisilla. Kaupunki oli kiinnostunut omaan valmiussuunnitteluunsa liittyen siitä, voisiko ammattikoulun tiloja hyödyntää jollakin tavoin, jos niinsanotusti tuulettimesta tulee lannanlevittäjä. Sellaiset tilanteet, jos mitkä, ovat ensihuoltotilanteita. Viime syksynä Pelastusopistolla käymässäni kaikkiaan kuusipäiväisessä valmiussuunnittelukurssissa asiaa käsiteltiin viranomaisen näkökulmasta. Ensihuollon peruskurssi ja pian parikymmenvuotinen VAPEPA-harrastus antoivat kuitenkin olettaa, että kovinta käytännön osaamista tässä(kin) asiassa löytyy kolmannelta sektorilta. Siispä jatkokurssille, kun Kiina-suunnitelmat tuli peruutettua.

Pettyä ei todellakaan tarvinnut. Johan sen tiesi etukäteen, kun kouluttajalistalla oli tuttuja nimiä evp-komisariosta lähtien. Vieraileva tähti, paikallinen sosiaalijohtaja tai vastaava viranhaltija, piti perjantai-iltaa karussa eleettömyydessään ainakin minua säväyttäneen luennon siitä, mitä kaikkea hänen alallaan työskentelevät joutuvat kodeissa kohtaamaan. Alkaen siitä, että sosiaalipäivystys toimii poliisiasemalla. Ja että joissain tehtävissä sosiaalityöntekijälle olisi liian kevyt varuste sellainen sirpalesuojaliivi, mihin pääsin tutustumaan kaksi viikkoa sitten poikkeusolojen lääkintäkurssilla. Taistelukentän lääkintähenkilölle se riittää, mutta sosiaalityöntekijä voi tarvita suojaa tähdätyiltä luodeilta.

Ryhmätöitä kurssilla oli paljon. En ole niiden ylin ystävä. Paitsi tällaisissa tilanteissa, joissa niitä on opetushenkilöstön puolesta oikeasti mietitty ja ne edistävät opetettavaa asiaa. Perjantai-iltana vapaaehtoiskurssilaiset jalkautettiin arkipäivän auttamistilanteisiin ensiapu-, viestitys-, evakuointi- yms. rasteilla. Lauantain harjoituksissa mietittiin eri näkökulmista mm. tulipalon, liikenneonnettomuuden ja myrskyn edellyttämiä ensihuoltotoimia.

Vaikka edellisessä blogitekstissä vinoilin viimeviikkoisen maakunnallisen valmiusharjoituksen karttaharjoituksille, tällaisella pienin resurssein järjestetyllä kurssilla ne toimivat hyvin. Jokaisen osallistujan kun voi perustellusti olettaa näkevänsä keltainen liivi yllään tilanteessa, jossa tuulettimesta on tullut lannanlevitin.

Ainoa miinusmerkki - sekin vain omasta mielestäni - tulkoon niistä keskusteluista, joissa pohdittiin, minkä väristä liiviä pitäisi käyttää missäkin tilanteessa. Ainoa syy, joka - itseni fyysisesti tai henkisesti toimintakyvyttömäksi toteamisen lisäksi - saisi minut irtisanoutumaan VAPEPA-toiminnasta olisi se hetki, jos joku tositilanteessa sanoisi, että kannan vääränlaisia tunnusmerkkejä. Ehkä.

Lahti on kaunis kaupunki. Rautatieasema tai sen lähiympäristö ei ehkä niinkään, mutta muuten.

Asiat kasaantuvat

Tuntuu siltä, että blogiin on tullut viime aikoina kirjoitettua vain yhteiskunnan turvallisuutta enemmän tai vähemmän sivuavia asioita. Jatketaan samalla linjalla.

Eilen ja tänään pidettiin laaja maakunnallinen PIRKKA14-valmiusharjoitus, jossa lähinnä siviiliviranomaiset suunnittelivat ja harjoittelivat toimintaa kyberhyökkäystilanteessa. Sotilailla oli käynnissä asiaan liittyvä oma harjoituksensa WANAJA14. Eilen kuunneltiin niin siviili- kuin sotilaspuolen asiantuntijaluentoja lukiolla ja tänään harjoiteltiin.

Kahden kollegan kanssa olimme päättäneet, että meillä ei mennä karttaharjoituksilla. Kehitimme nähtävissä ja koettavissa olevan ongelmatilanteen, jonka aluehallintovirasto mielihyvin hyväksyi tilanneskenaarioksi. Ammattikoulu oli turvallinen paikka toteuttaa konkreettinen kyberuhkatilanne, koska siellä tietojärjestelmiin ei liity esimerkiksi ihmisten terveyttä koskevia asioita.

Ensiksi heitimme syötin eli "krakkeroimme" oman kotisivumme. Kunniasta etusivulle pääsemisestä kamppailivat suunnitteluvaiheessa Muumipeikko, Rölli-peikko ja Guy Fawkes viimeksimainitun viedessä voiton. Ajattelimme, että vaikka vielä ei olekaan tuon kuuluisan englantilaiskapinallisen muistopäivä eli marraskuun viides, tämä tietoverkkorikollisten tai -aktivistien suosima hahmo herättää ainakin valistuneet (tai sitten paatuneet) surffailijat. Tekstilläkin on oma historiansa Internetin meemien joukossa.

Oikeat APT-uhat eivät tietenkään ilmene virallisille WWW-sivuille istutettuina nettimeemeinä. Harjoituksen jälkeisessä purkupalaverissa työsuojeluvaltuutetun esittämä tilannearvio oli osuva: "Näyttämisen halun ja kiusanteon merkkejä."

Näin iso syötti tietenkin havaittiin nopeasti. Omalle tietohallintoväelle ensimmäinen ilmoitus tuli jo ruokatunnin aikana. Mediakin sai vinkin kolmisen varttia myöhemmin. Oli hienoa huomata, että ihmiset ovat silmät auki myös verkkomaailmassa ja omatoimisesti ilmoittavat havaitsemistaan poikkeamista. Näin rakennamme yhdessä kyberturvallisempaa yhteiskuntaa.

"Kohta on helvetti irti", arvelin kun kollega kävi ottamassa runkokytkimestä kaapelin irti. Olisihan se pitänyt arvata, että hämäläisessä ammattikoulussa ei näin pienistä hötkyillä. Niin riippuvaisia kuin tietoteknisistä laitteista ollaankin, saadaan koulupäivä hoidettua tarvittaessa ilman niitä. Toiset teorialuokissa toimineet vaihtoivat liitu- tai tussikauteen lennossa, toiset hetken päästä. Kolmisen tuntia kestäneestä harjoituksesta saatiin arvokkaita kokemuksia jatkokehitystyön aiheiksi. Ja vaikka viilaamista aina on, organisaatio osoitti kykynsä toimia rationaalisesti myös poikkeavassa tilanteessa. Hyvä!

Aserasvan haju käsissä

Toinen viikonloppu peräkkäin kasarmimajoitusta Parolannummella. Tällä kertaa voisi sanoa kyseessä olleen kevättalvisten panssariseminaarien käytännön jakso: asejärjestelmäkurssi. Pääkouluttaja oli panssariseminaareista tuttu ja aiheetkin, ainakin pintapuolisesti.

Majoitustilat olivat lähestulkoon luksusta. Peruskorjauksesta ei liene kauaa aikaa. Isoon varuskuntaan mahtuu monenlaista ja montaa eri rakennus- ja saneerausvaihetta. Onnittelut JPst... JTR:n nykyisille ja tuleville varusmiehille.

Entä aihepiirin yhteensopivuus viime viikonlopun kurssin herättämien mietteiden kanssa? Huono, mutta itselle hyväksyttävissä, koska lähestymistapa oli puhtaasti teknillinen. Huolto on keski-ikäisten aselaji?

Tutustuttiin kahteen asejärjestelmän osaan ja yhteen kokonaiseen järjestelmään. Viimeksimainittu oli neuvostoliittolaisperäinen BMP-2-rynnäkköpanssarivaunu. Teoriassa tuttu, käytännössä ei. Vaunuhallin seinässä oli oli kylmän sodan aikaiselta näyttävä, jo värinsä kadottanut valokuvauskieltomerkki. Noudatettiin kysymättä. Halli ei muutoinkaan ollut huonoin mahdollinen tihkusateisen ja varhain pimenevän syksyisen lauantai-illan viettopaikka. tai varsinkaan piha, jossa sai lähes mielin määrin treenailla suuntaamisia "Bemarin" tornilla.

Syvällisempää asekäsittelyä harjoitettiin erilaisissa panssariajoneuvoissa käytössä olevilla konekivääreillä.

Browning M2 juontaa juurensa sadan vuoden taakse ensimmäiseen maailmansotaan. Yhdysvaltalainen itseoppinut maineikas aseseppä John Moses Browning sai sodan lopulla tehtäväkseen kehittää konekiväärin, jota voisi käyttää myös panssarivaunuja vastaan. Moinen uhka kun oli taistelukentille ilmaantunut. Monen historiallisen, teknillisen ja kaupallisen kehitysvaiheen kautta Browning M2 HB QCB -versio on tänä päivänä myös uusimpien suomalaisten panssariajoneuvojen pääaseena.

Aseen historia on pitkä, eikä ase ole uutuus Suomessakaan. Kun sitä oli tarkoitus ryhtyä kokeilemaan prototyyppi-AMV:n kanssa "uutena" aseena, luultiin että pitää heti kättelyssä ostaa sopivia ampumatarvikkeita. Puolustusvoimain varastoista kuitenkin löytyi tuhansia ensimmäisiin testiammuntoihin kelvollisia. Saman konekiväärin aiempi mutta yhteensopiva versio kun oli sota-aikana Brewster-hävittäjälentokoneiden pääaseena.

FN MAG puolestaan on belgialaisperäinen 1950-luvun ase, joka on osakokonaisuuksissaan velkaa toisen maailmansodan kuuluisalle saksalaiselle MG 42:lle ja sitäkin vanhemmalle yhdysvaltalais-belgialaiselle BAR:lle. FN MAG on apuaseena Suomeen tulevissa Alankomaista hankituissa Leopard 2A6 -taistelupanssarivaunuissa.

Jos nyt onnistuikin huoltopurku ja sen jälkeinen kokoaminen, M2:n osalta aina lukosta laukaisukoneiston välysten tulkkaukseen saakka, niin tilanne voisi olla erilainen viikon tai parin päästä. 

En ole pitkään aikaan näyttänyt naamaani blogissa, joten tulkoon näytetyksi M2:n laukaisukoneiston kokoamispuuhissa. Maastopuku pukee miestä aina tai sitten ei. Tämä malli on ainakin mukava päällä. Kuvasta kiitos Timolle.

Kuiva uoma

Syksyn keskiviikkoillat on varattu avoimen yliopiston työhyvinvoinnin kurssille. Toissapäivänä ehdin kaupunkiin sen verran ajoissa, että pääsin näkemään kuivan Tammerkosken. Kuulemma Takon tehtaalla oli ollut tarve tehdä huoltotoimia jollekin normaalisti veden alla olevalle koneistolle, ja samalla oli päätetty siivota kosken pohjaa.

Iltapäivällä enimmät polkupyörät ja muut isommat esineet oli korjattu talteen, mutta paljon väkeä kuljeskeli kuivassa koskessa. Mahtoivatko etsiä aarteita tai itse pudottamiaan esineitä vai muuten vain käyttää tilaisuuden hyväkseen käydä paikassa, johon harvemmin pääsee? Hämäläisen perusluonteenlaadun tuntien voisin veikata viimeisen vaihtoehdon puolesta. Me kun olemme - mahdollisesti jäyhän pinnan alla - melkoisen uteliaita otuksia.

Iltaluennolla professori kertoi kuusikymppisestä ikäneito-"Helvistä", jonka työhyvinvointi oli hänen oman kertomansa mukaan parantunut, kun toimintatutkimuksen yhteydessä työyhteisön väki oli kylpylässä. Yhteissaunassa, ja "Helvi" oli kerrankin päässyt arvioimaan miesten, nuortenkin, erilaisia fyysisiä ominaisuuksia. Elävästi kerrottu tarina nauratti yleisöä, minuakin. Olisiko se ollut yhtä hauska, jos "Helvin" tilalla olisi ollut poikamies-"Kalervo"?

Rauhankasvatusviikonloppu

Pitkästä aikaa tuli vietettyä koko viikonloppu Parolannummella. Varuskunta-alueelle ajaessani vitsailin porttivartiomiehelle, että reilu neljännesvuosisata sitten en olisi uskonut, että tännepäin tullaan perjantai-illaksi ja vieläpä vapaasta tahdosta.

Pysäköinninohjaaja kertoi, että kokoontumispaikka on huoltokomppania. Väitin tietäväni talon, mutta onneksi seuraava opasmies ohjasi lisää. Paikat ja nimet muuttuvat. Tuttu kasarmi:1980-luvun lopulla alakerrassa oli HämJP/KrhK ja yläkerrassa HämJP/AUK. Tuolloin isäni kertoi, että hänen aikanaan upouudessa talossa oli toiminut PsK.

Viikonlopun harjoituksen aihepiirin oli saanut valita vapaasti. Valitsin poikkeusolojen lääkintäkurssin. Aikanaan käytyäni läpi samaisen kasarmin koulun olisin vielä halunnut varusmiehille tarjolla olleelle lääkintäkurssille. Pyrin mutta en päässyt.

Nyt ajattelin, että aikuisena saan tehdä mitä haluan, hakeuduin ja pääsin. Valtaosa kurssilaisista oli pahan päivän varalle valmistautuvia terveydenhuollon ammattilaisia tai sellaisiksi opiskelevia. Maallikkona oli helppoa. Sai esittää tyhmiä kysymyksiä niin kouluttajille kuin kurssitovereille, ja aina neuvottiin.

Jaettu varustus oli monin osin uutta. M/05-maastopukua olen ennenkin sovittanut ja siitä pitänyt, ja samaan sarjaan kuuluvat jalkineet ostanut omaksi. Nyt saatiin myös uudenmallinen kypärä ja sirpalesuojaliivi. Viimeksimainittua en ole ennen päälleni sovittanut. Varusvaraston väki esitteli mielellään muitakin uusia varusteita. "Tetsarit" on nykyään ergonomialtaan jotain aivan muuta kuin m/62. Tosin arvelen hiostavuuden viimeistään sirpalesuojaliivin kanssa olevan samaa luokkaa. Suoja-arvo uudella paketilla on tietenkin aivan omaa luokkaansa.

Reiteen kiinnitettävä pieni lääkintälaukku on oma juttunsa, Afganistanin ja Lähi-Idän viime vuosien sota- ja rauhanturvakokemusten perusteella suunniteltu varuste. Nykyisen doktriinin mukaisessa hajautetussa taistelutavassa varuste kuuluu ryhmän taistelupelastajalle. Varsinaisesta lääkintähenkilöstöstä sellaista kantaa ilmeisesti useampi. Laukun sisältö on jokseenkin vaikuttava. Sotaväen uusi paineside on kertakaikkiaan nerokas. Ja pahamaineisen kiristyssiteen käyttöperiaate toinen kuin siviilikursseilla. Tosin armeijan CAT on kokolailla erilainen kuin tilapäisvälineillä aikanaan opetettu siviiliversio.

Kiristysside aina, kun vaatteissa näkyy punaista -periaate oli vielä pientä viimeistään siinä vaiheessa, kun päästiin koniotomiaan ja torakosenteesiin. Kaikkea ei sentään harjoiteltu haavoittuneita esittäneillä varusmiehillä. Huoltokomppanian vastavalmistuneet lääkintämiehet hoitivat potilasroolinsa hienosti. Myös hyvää rakentavaa palautetta saatiin. Muistutus itselle varsinkin potilaan lämpimänä pitämisen tärkeydestä, myös maasta hohkaavaa kylmyyttä vastaan. Toivottavasti nuorukaisten kiinnioloviikonloppua lohdutti edes se, että pääosa iholle tulleesta lääkintähenkilöstöstä oli kauniimpaa sukupuolta.

Kurssin päätavoitteena oli opettaa komppanian ensihoitopaikan toimintaa. Osanottajia oli niin reilusti, että lauantai-illan harjoituksessa larppasin joukkueenjohtajaa lähes määrävahvuisella joukkueella. Johtajalla oli johdettaviinsa nähden väärä siviilikoulutus ja taustalla väärä aselaji, mutta silti pelissä ei menehtynyt kuin kaksi potilasta. Oli helppoa, kun ryhmänjohtajat ja heidän ryhmänsä hoitivat homman ammattimaisesti.

Potilaslajittelu, triage, piti kai olla kurssin tärkeimpiä ja samalla henkisesti raskaimpia osia. Yhdessä soveltavan harjoituksen vaiheessa piti pannakin "punaisesta" "mustaksi" muuttuva potilas odottelemaan monta kertaa aina vaan uutta kuljetusta. Tuli mieleen Stalingrad-elokuvasta kohtaus, jossa haavoittuneet etuilevat lentokoneeseen. Harjoituksessa loppu oli potilaan kannalta lohdullisempi kuin filmissä: hän pääsi viimeisen auton kyytiin Toteamus, että triagen tekijä joutuisi leikkimään Jumalaa, ei minusta ollut kovin osuva. Kentällä aseella tähtäilevä on siinä osassa, ja yleensä hänkin vain olosuhteiden pakosta.

Larp-haavoittuneet oli näyttävästi maskeerattu. Vaatetus oli mitä oli, koska sitä sai ja piti leikata ja repiä. Mutta itse vammat olivat - miten sen nyt sanoisi - näyttäviä. Erityisen ilkeiltä näyttivät sirpalevammat luusta ja lihasta törröttävine metalli- ja komposiittikappaleineen. Rauhankasvatusta parhaimmillaan? Rauhankasvatusta armeijan ja siihen liittyvien harjoitusten käyminen mielestäni on, koska niissä sodan mielettömyys voidaan edes jossakin määrin mallintaa konkreettisella tasolla. Kiistämättä sitä seikkaa, että sotaan liittyvä väkivallan harjoittaminen voi yksilön kannalta joskus olla pakko, kun fokuksessa on oma tai läheisten ihmisarvoinen elämä.

Lopetan jeesustelun tällä kertaa tähän.

Harjoituksen lopuksi pääsimme luultavasti ensimmäisinä Puolustusvoimien henkilöstöön kuulumattomina tutustumaan upouuteen MTLB-U-kuljetuspanssarivaunun rungolle rakennettuun evakuointipanssarivaunuun, jonka virallinen tyyppimerkintä kuulemma ratkeaa kuluvalla viikolla. Korotettu "Älli-tälli" tarjoaa mielestäni hulppeat - monien muiden kurssille osallistuneiden mielestä ahtaat - tilat neljälle paaripotilaalle sekä hoitohenkilöstölle ja -tarvikkeille. Taktiset testit uudella vaunulla ovat alkamassa, ja testitulosten perusteella ne tulevat aikanaan kuulumaan mekanisoitujen ja mahdollisesti myös moottoroitujen taisteluosastojen kalustoon joko evakuoitaessa potilaita suoraan taistelusta komppanian ensihoitopaikalle tai ensihoitopaikalta pataljoonan ensihoitoasemalle.

Toisin kuin monet muut harjoitukseen osallistuneet, lääkintäkurssilaiset majoittuivat teltan sijasta kasarmiolosuhteissa. Ensihoitopaikka kun oli perustettu "harjoituslinnoitettuun" rakennukseen. Silti ei tullut pahemmin nukuttua kumpanakaan yönä. En ole enää nuori mies, ja univelat helpottivat vasta tiistain jälkeen.