Luistamaton sunnuntai

Eilen olisi ollut paikallaan venytellä edes vähän. Eilinen lenkki tuntuu vielä ainakin lavoissa ja lonkan koukistajissa.

Iltapäivällä käytiin kuntoradalla hiihtämässä perinteinen kymppi. Oli tarkoitus ottaa mahdollisimman kevyesti. Eiliselle tehty voitelu pelasi vielä hyvin, mutta tekemättä jäänyt lihashuolto sai menon tuntumaan raskaalta.

Kaksikon kauniimman hiihtäjän suksissa taas luistopuoli jätti paljon toivomisen varaa. Ilmeisesti on niin, että kehumani ekoluisto toimii kunnolla, kun pakkasasteita on tarpeeksi. Lenkin jälkeen laitoin puolisollenikin eilisen tyyppisen "Finlandia-voitelun", koska säätilan on ennustettu pysyvän useamman päivän ajan nollan tietämissä tai vain vähän sen alle.

Muutoin ei ole tullut tehtyä juuri mitään.

Moititaanko tällä kertaa keliä, latua vai voitelua?

Lahdessa hiihdettiin neljäskymmenes Finlandia-hiihto. Annoin juhlahiihtoon vaatimattoman panokseni lyhyellä, 32 kilometrin, matkalla. Lyhyen matkan lykkijöitä oli tänä vuonna lähes 850, kenties ennätysmäärä. Nopein oli Tšekin Jan Franc, ja muut mitalisijat menivät Venäjälle. Pitkän, 50 kilometrin matkan kärkikolmikko puolestaan oli täysin suomalainen Kari Variksen ollessa matkan nopein.

Minulla meni matkaan aikaa kolme tuntia ja reilut viisi minuuttia, enemmän kuin parina edellisenä talvena.

En haluaisi uskoa, että ikä vielä tässä vaiheessa hidastaa menoa - varsinkaan kun se ei koskaan ole ollut nopeaa. Harjoituksen puutettakaan ei pitäisi olla: alkutalven hiihtokilometrejä on nyt takana kai enemmän kuin koskaan. Pitää siis selitellä muilla syillä. Kelin moittiminen ei käy päinsä, koska pikkupakkasessa ei ole mitään vikaa. Mutta Finlandia-hiihdon lyhyen matkan kyseessä ollen latujen kunto on helppo valinta syntipukiksi.

En ollut ainoa, jonka mielestä latu oli huonompi kuin viime vuonna. Alkumatkan ladut, jonka lyhytmatkalaiset hiihtävät pitkämatkalaisten perässä, oli yli 3500 suksiparia puurouttanut paikoin olemattomaksi. Side aukesi salvan alle pakkautuvan pöhrylumen vuoksi - tuntuu olevan tyyppivika tässä sidemallissa - ensimmäisen kerran jo viiden kilometrin hiihdon jälkeen, mutta muuten pysyi onneksi kiinni melkein koko matkan.

Puolimatkan vaiheilla selvisi ainakin yksi syy latujen kuntoon. Melko runsaslukuinen maanpuolustushenkinen nuorten miesten joukko oli lähtenyt matkaan paitsi nykyaikaisissa lumipuvuissa myös armeijan käyttämillä leveillä suksilla. Varustus sopi varmasti hyvin heidän toimenkuvaansa, mutta suoraan sanottuna tempaus ei ollut kovin reilu jäljempänä tavallisilla latusuksilla hiihtäviä kohtaan. Kun joukko tuli ohitetuksi, hiihdettävyys parani. Vauhti ei juurikaan. Voimia tullut tuhlatuksi liikaa alkumatkan pyristelyyn.

Huolto pelasi hyvin, kuten aina. Messilässä hörppäsin mukillisen ja Heinsuolla kaksi. Talvi toisensa jälkeen järjestävät tahot saavat aktivoitua hämmästyttävän määrän talkoolaisia huolto- ja muihin tehtäviin.

Voiteluna käytin Startin suosituksen mukaista harrastelijaversiota: luistoksi violettia ja pidoksi peruspohjavoiteen päälle sekaisin punaista tervaa ja synteettistä violettia. Siinäkään ei ollut valittamista, joskin loppumatkasta tuntui, että pieni lisäpito olisi voinut kompensoida väheneviä voimia.

Reitin pakollinen kaatuminen antoi odottaa itseään loppulaskuun, kun ladulle osui yllättäen erittäin huonosti luistava kohta. Ei tullut kolareita eikä kolhuja, ei materiaalivaurioita eikä oikein säikähdystäkään. Mutta mukku kyllä rauhoitti laskemista stadionille. Sitten pikainen suihku väenpaljoudesta pursuilevassa saunatilassa, kotiinviemisiksi hiukan täydennystä suksivoidepakkiin sekä kokoelmaan paikallisen postimerkkikerhon perinteiseen tapaan laatima hiihdon "ensipäiväkuori".

Kuvia hiihdosta.

Huoltopäivä

Aamulla poltin ylityötunnin ja alun toista ja vein auton kilometrihuoltoon Hämeenlinnaan. Se etu edellisessä kulkupelissä oli, että merkkihuoltoon ei tarvinnut mennä Valkeakoskea kauemmas. Monesti olen hoitanut huollon vapaapäivänäni ja viettänyt odotusaikaa Linnanniemen museoissa tai kirjastossa.

Tänään otin sijaisauton ja ajelin päiväksi työmaalle vanhaa tietä pitkin. Antoivat ison Mazdan. Tottumuskysymys kai, mutta en erityisemmin pitänyt siitä. Ulkomuoto oli sulava ja pituutta ja leveyttä löytyi. Mutta korkeussuunnassa tuntui ahtaalta, vaikka en ole kovinkaan pitkä. Samaten bensiinimoottori ahkerasti hämmennettävine vaihdekeppeineen vieroksuttaa.

Työpäivän jälkeen noudin oman auton kotiin. Paluumatkareitiksi valitsin Parolannummen tien, jolla vallitsi melkoinen liikenneruuhka. Tammikuussa sotaväkeen menneillä oli valapäivä, ja kuten tilaisuuden luonteeseen kuuluu, omaisia oli tulossa runsaasti seremoniaa seuraamaan. Jonon seisoessa lentokentän puoleiset pysäköintialueet täyttyivät silmissä. Onneksi Puolustusvoimat ei ole ainakaan vielä ulkoistanut Nummen tapahtumapäivien liikenteenohjauspalveluita. Voisin arvata ainakin yhden tahon, jolta he niitä haluaisivat hankkia, jos uskoisivat saavansa hernekeittopalkalla.

Illalla ohjelmassa oli hiihtolenkki pikkupakkasesta huolimatta niin nihkeällä kelillä, että jatko-ohjelmana seurasi uusi luisto- ja pitovoitelu.

Valokuvatorstain hevonen

Valokuvatorstai-blogin viikon innoittajana on hevosaiheinen runo. Tavoilleni uskollisena tuon näillekin hevosmarkkinoille kavioeläimen sijasta rautahevon, tällä kertaa Porter-nimisen.

Kuvassa ruokitaan Suomen vanhinta edelleen hengittävää rautahepoa, entisen Äänekosken-Suolahden rautatien veturia nro 1. Tämä yhdysvaltalaisen H. K. Porterin rautaheposiittolassa Pittsburghissa vuonna 1901 varsottu yksilö edustaa 750 mm:n raideleveydellään ja 13 tonnin painollaan lähinnä ponisarjaa. Lämminverinen ei tämä hepo ole, vaan sydämenä sykkii leppoisa märkähöyrykone.

Porter palveli keskisuomalaisia isäntiään uskollisesti aina vuoteen 1966 saakka, sota-aikana tapahtuneen rautatien lakkauttamisen jälkeen vielä pitkään Serlachiuksen tehtaan ratapihan vaihtotöissä.

Porter kuuluu siihen melko suurilukuiseen pienikokoisten rautahepojen heimoon, joka jalostettiin ihmisten suussa lammasten sukuun. Monien muiden vaihtoveturien tavoin tätäkin työjuhtaa kutsuttiin aikanaan Pässiksi, vieläpä Iso-Pässiksi.

Vanhuudenpäiviään rautahepo on viettänyt jo vuodesta 1971 Jokioisten Museorautatiellä, alkuun museoesineenä ja vuodesta 2005 jälleen ajokuntoisena. Kuvassa ollaan lounaishämäläisen kotihaan ulkopuolella, viime elokuisissa rautahepojen kuninkuusraveissa Suomen Rautatiemuseolla Hyvinkäällä. Hyvinkään tapahtumaan Porter matkasi kumipyörillä. Tarina kertoo, että matkan aikana se koki olonsa kovin yksinäiseksi ja vähän pettyneeksikin, olihan sille luvattu kaunista matkaseuraa... Mutta se on eri juttu se.

Lumipöhryä

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Aamulla en viitsinyt tehdä lumitöitä. Töihin lähtiessä sade jatkui niinkuin sen oli ennustettu tekevän koko päivän. Kotiin palattua kolattavaa oli kertynyt melko paljon, ja työhön oli tartuttava. Lumisadekin hiipui päivänvalon kanssa samaa vauhtia.

Lumitöiden jälkeen piti päästä vielä ladulle. Laitoin pitovoiteeksi tervapohjaista violettia, mikä toimi ihan hyvin. Kotikylän kuntorata oli pehmeä. Sellainen kuin ladut olivat ennen koneellisen hoidon aikakautta, joka tällä maankolkalla alkoi muistaakseni joskus 1970-luvun lopulla. Mutta se, että latu ylipäätään oli lumisateisen päivän iltana tavallisin suksin hiihdettävässä kunnossa, kertoo suksimisen suosiosta ulkoilumuotona. Sekin oli myönteistä, että siteet eivät aukeilleet omia aikojaan - tuntuu olevan NIS-siteiden ominaisvika ainakin omissa suksissa olevassa mallissa.

Suksihuoltoa ja nanohaaveita

Tuntuu siltä, että aurinko ei olisi näyttäytynyt pariin viikkoon. Se, että kireitä helmipakkasia ei ole koettu, on tietysti hyvä asia sähkölämmittäjän kannalta. Eikä keli ole sentään onneksi suojan puolella pahemmin käynyt. Hiihtokelit ovat pysyneet lumisadepäiviä lukuunottamatta melko hyvinä.

Pyhäpäivä oli puolisollani työpäivä, kuten ammattikunnallaan usein on. Jäin kotimieheksi tyhjentämään tiskikoneen ja ripustelemaan pyykit. Ilmalämpöpumppu muistutteli vihreällä vilkkuvalolla suodattimien puhdistusvälin – tässä mallissa kolmisen viikkoa – olevan taas kulunut. Kun suodattimien imuroinnin ja pesun vuoksi laitteesta tuli kytkettyä virta pois, kävin avaamassa ulkoyksikön ja poistin jäät kotelon ulko- ja sisäreunoilta. Laite osaa pitää koneistonsa kannalta tärkeimmät osat sulana omilla lämpövastuksillaan, mutta koteloon pakkasten mittaan kertyvä jää heikentää hyötysuhdetta.

Toisena puuhana oli luistovoitelun uusiminen neljään suksipariin. Edellisestä kerrasta oli jo aikaa, ja viime päivien lenkeillä meno on tuntunut hieman nihkeältä. Pitoalueelle lämmitin ensin pohjavoiteen ja sen päälle Startexin synteettistä violettia.

Illan lenkki osoitti pitoa tulleen laitetuksi turhan säästeliäästi, vain pari ohutta kerrosta Heti ensimmäisen ylämäen jälkeen jouduimme pysähtymään ja lisäämään pitoa. Sen jälkeen matka joutui mukavasti, kun luisto oli hyvä.

Tuli mieleen, olisiko muutama vuosi sitten paljon puhutuista nanosuksista iloa. Ainakin Peltosen ja Karhun suksitehtaat valmistavat sellaisia. Olen kuullut ja lukenut monen moittivan niitä: eivät kuulemma sen paremmin pidä kuin luista. Sellaisiahan olivat pitopohjasukset, kumimaiset multigradet ja mitä niitä oli, kai jo 80-luvulla. Toisaalta jotkut ovat sanoneen niiden toimivan hyvin juuri tällaisilla hieman nollan molemmin puolin olevilla kosteilla keleillä. Asiasta ei taida tulla selkoa kokeilematta itse. Hyvien nanosuksien hinta taitaa jättää kokeilut toistaiseksi mietinnän asteelle.

Valokuvatostain nälkä

Valokuvatorstai-blogissa on tällä viikolla nälkä.

Kuvan nasuilla oli nälkä Farmari-maatalousnäyttelyssä Tampereella loppukesällä 2005.

Kuten porsaiden ja muiden syötäväksi kasvatettavien laita on, näidenkin elämäntehtävä oli tyydyttää jonkun muun nälkää.

Varhainen kevätjuhla

Kiinassa vietetään tänään uudenvuoden eli kevätjuhlan, chūnjién (春节) aattoa. Tosin Kansantasavallan myötä uusi vuosi, xinnián (新年), alkaa sielläkin Iulius Caesarin mukaan lasketulla ja sittemmin paavi Gregorius XIII:n nimissä tarkennetulla tavalla samoihin aikoihin kuin meillä.

Kiinalaiset uskovat vanhan kalenterinsa periytyvän ajalta ennen kulttuurinsa kirjallisia lähteitä, 2100-luvulta eKr. alkaen vaikuttaneen Xia-dynastian aikakaudelta. Kalenteri perustuu "10 taivaalliseen runkoon" (十个 天干) ja "12 maalliseen oksaan" (十二个 地支). Tästä kalenterista johdetaan joissain länsimaisissakin piireissä suosiossa olevat kiinalaiset horoskoopit. Niiden mukaan muuten sekä puolisoni että minä olemme kukkoja, jī (鸡), minä tosin päivää vaille koira, gǒu (狗).

春节 好！

Lumitöiset viikonloppuaamut

Aamuherätys ei ehtinyt tapahtua pyöräkuormaajan möyrintään tai peruutuspiippailuun tien varressa. Kuulin kyllä, mutta jäin vielä petiin. Lumi oli kevyttä kolattavaa.

Iltapäivän puolella lähdin käymään ladulla. Tulin laittaneeksi lompakkoni - samalla kertaa tarkoitus oli käydä kylällä kaupassa - auton katolle, kun lakaisin kolalta säästyneitä lumisateen rippeitä autotallin ovelta. Sinne se jäi. Onneksi kotikylän väki on avuliasta ja reilua. Kartanontien varrella asuva oli huomannut pudonneen lompakon ja korjannut sen talteen. Kiitokset löytäjälle!

Ladut tehdään kotikylässä samankaltaisella kalustolla kuin vajaan viiden sentin levyisten muovisuksien tultua kaiken kansan ostettaviksi 70-80-lukujen taitteessa: moottorikelkalla ja perässä vedettävällä lanalla. Tuoksun, tai paremminkin sen puuttumisen, perusteella kelkka on nykyään nelitahtinen. Järjestelmä toimii hyvin ja nyt taas yhä paremmin. Olisikohan ollut ensimmäinen kerta tällä vuosituhannella, kun latukone työsti uraa lauantaipäivänä.

Saunaa lämmittäessä lumisade oli taas alkanut. Pyhäaamuna on lumitöitä odotettavissa

Kevätjuhlan hengessä saunajuomana oli pullolliset viikko sitten Hämeenlinnasta haettua 青岛-kaljaa, Tsingtaoa. Tuotemerkin kohdalla vanha transskriptio sallittaneen. Ja myrskylyhdyt pantiin pihalle, toinen niistä Kiinassa tehtykin.

Lumisateisessa pääkaupungissa

Perjantaille osui vuoden ensimmäinen Helsingin työmatka. Junien numerointia oli muutettu sitten viime näkemän. Pääkaupungissa yhdeksäksi oleva IC² tulee nykyään Seinäjoelta ja on numeroltaan 40.

Yhdeksäksi kyyti olikin perillä. Oli aikaa tallustella kaikessa rauhassa Pitkänsillan yli Hakaniemenrantaan. Perillä päivä kului auditorion merkeissä opetusneuvoksia kuunnellen. Yleisöstä tunsin entuudestaan vain porilaisten edustajan.

Lounaalla valitsin artisokkakeiton. Hyvää se oli, mutta ämpärin kokoinen lautanen houkutti ottamaan liikaa. Mutta ehti isompikin annos kadota rinnan alle, kun pöytäpuheena oli kriittinen katsaus tutkintojärjestelmään.

Ulos astuessa lumisade oli alkanut ja jatkui kotiaseman laiturille saakka.

Suksille teki pikkupyrystä huolimatta mieli. Hidasta menoa, mutta kiirekös siinä, valmiissa maailmassa. Latu-ura valmistui joka kierroksen jälkeen uudelleen. Toinen kuntoradan kiertäjä käytti jäljistä päätellen vapaata tyyliä.

Valokuvatorstain jää

Valokuvatorstai-blogissa viikon aiheena on alkavan kevättalven - tai miksei yhtä hyvin taannoisen Finlandia-voittajan - hengessä jää.

Täällä etelässäkin menee vielä aikaa siihen, kun jää tämän talven osalta on taakse jäänyttä elämää. Toisaalta on paljon paikkoja, missä vesi ei jäädy välttämättä koko talven aikana. Ei, vaikka talvi olisi ankarampikin kuin parhaillaan kuluva. Maaliskuussa 2011 otetussa kuvassa veden kiinteä ja nestemäinen olomuoto kamppailevat Muoniossa erään Äkäsjoen mutkan hallinnasta.

Sotilaskotilauantai

Päiväohjelmassa oli pelkkää sotkua. Tai ei sitä sillä nimellä enää 1980-luvun lopussakaan kutsuttu. Jo pitkään talon toinen puoli on ollut komeasti Vaakunasali, ja siellä pidettiin tämänvuotinenkin panssariseminaari. Aamulla poimin Ilkan kyytiin, ja käytiin kuuntelemassa esitelmät, joista kaksi käsitteli sotahistoriaa ja kolme liittyi nykyisin käytössä olevaan tai siihen iän puolesta rinnastettavaan kalustoon tai sen käyttämiseen.

Lounaaksi saatiin spagettilaatikkoa varuskuntaravintola Rubenissa ja sen päälle puoli tuntia ulkoilua kalustoesittelyssä entisen Panssariviestikomppanian, nykyisen Sotilaspoliisikomppanian, pihamaalla.

Iltapäivän viimeisen, äärimmäisen mielenkiintoisen, esitelmän piti Panssariprikaatin komentaja, joka on käynyt viime kuukausina Panssarikillan lehdessä mielenkiintoista taktiikkaan ja taistelutekniikkaan liittyvää mielipiteenvaihtoa Hämeen Panssaripataljoonan komentajan kanssa. Myös keskustelun toinen osapuoli oli tilaisuudessa mukana, ja molemmat komentajat sanoivat toivovansa, että näkemysten vaihto jatkuu edelleen kriittisenä, koska tavoitteena on yhteinen etu: suomalaisten panssarijoukkojen taistelutekniikan ja taktiikan kehittyminen. Aihepiiriä korkeintaan pintapuolisesti tuntevan on vaikea sanoa muuta kuin että prikaatinkomentajan ja pataljoonankomentajan välinen rakentavassa hengessä käytävä julkinen väittely antaa armeijasta kuvan kaikkea muuta kuin vanhanaikaiseen johtamiskulttuuriin perustuvana organisaationa. Moniko siviilimaailman yritys tai julkisen sektorin toimija tuo tai haluaa tuoda esiin organisaation sisäisiä perusteltuja näkemyseroja myönteisenä, toimintaa kehittävänä, asiana? Yleensä moinen kunnia jää tiedeyhteisöille, jos niillekään. Ehkä uskallan jo kirjoittaa julki viime vuosina toisinaan mieleeni nousseen ajatuksen, että tänä päivänä johtamisen malleja voisi hakea jälleen myös sotaväen piiristä. Voitaisiin päätyä piinkovien siviilioppien mukaan johdettuja organisaatioita inhimillisempiin työyhteisöihin.

Seminaarin lopuksi kävin kättelemässä pataljoonankomentajaa. En siksi, että osaisin olla mitään mieltä hänen näkemyksistään mainituissa kiistakysymyksissä vaan siksi, että satuimme viettämään kesän 1988 samassa alokaskomppaniassa silloisessa Hämeen Jääkäripataljoonassa. Jos oikein muistan, nuoressa miehessä oli jo tuolloin selvästi havaittavaa sotilaallista särmää. Everstiluutnantin kädenpuristus oli luja ja ystävällinen.

Esimerkki seminaarin annista liittyköön aihepiirin historialliseen puoleen. Seminaarin vakioesiintyjä, diplomi-insinööri E. Muikku piti esitelmän panssarivaunujen ja perinteisen linnoitustekniikan suomalaisesta konstellaatiosta:

Salpalinjan teräspesäkkeet - panssariaseistusta linnoitteina

Salpalinjan teräspesäkkeiden ansiosta Suomessa on tänä päivänä enemmän neuvostoliittolaisvalmisteisia BT-sarjojen panssarivaunuja kuin missään muualla.

BT-vaunut perustuvat yhdysvaltalaiseen J. Walter Christien 1920-luvun lopussa kehittämään nopeaan Model 28 -panssarivaunuun, jonka valmistuslisenssin Neuvostoliitto osti. Vaunu toimi sekä tela- että pyörävetoisena. Polviakseleille asennetut telapyörät olivat erillisjousitetut. Jousitus perustui pystyihin säädettäviin kierrejousiin.

Neuvostoliitossa Christie-vaunuista kehitettiin kuusi erilaista päämallia. Näistä pyöreätorninen BT-2 oli varustettu 37 mm:n tykillä ja pikakiväärillä tai vaihtoehtoisesti kolmella pikakiväärillä. BT-5:n niittaamalla koottu runko oli samanlainen kuin BT-2:ssa, mutta BT-5 oli varustettu 45 mm:n tykillä. BT-5:n tornista oli kaksi erikokoista versiota. BT-7 m/35:ssä oli uudelleen muotoiltu ja hitsaamalla koottu runko, mutta torni oli sama kuin BT-5:ssä. BT-7 m/37:ssä käytettiin uutta viistoseinäistä tornia, mikä aiheutti muutoksia myös vaunun rungossa.

Salpa-asema eli Suomen Salpa oli Suomen itärajan pituinen linnoitusvyöhyke, joka on osittain kantalinnoitettu rannikolta Savukoskelle ja kenttälinnoitettu siitä pohjoiseen. Linja rakennettiin Moskovan rauhan aikana vuosina 1940-1941 ja sitä täydennettiin teräspesäkkeillä jatkosodan aikana vuonna 1944.

Salpalinjan teräspesäkkeiden edeltäjiä olivat jo talvisodan aikana pesäkkeiksi maahan kaivetut vanhentuneet Renault-panssarivaunut. Myös neuvostoliittolaiset käyttivät linnoitteissaan maahan kaivettuja vanhentuneita panssarivaunuja, mutta toisin kuin suomalaisilla, ne eivät muodostaneet varsinaista linnoitusketjua.

Teräspesäkkeet muodostuvat ylijäämäpanssarivaunujen, yleensä BT- tai T-26-vaunujen, torneista ja sen alla olevasta rungon osasta. Näiden vaunutyyppien panssarointi ei enää vuonna 1944 tarjonnut suojaa vihollisen aseistukselta, joten teräspesäkkeet sijoitettiin betonisten kantalinnoitteiden suojaan. Pesäkkeet sijoitettiin suojattuun sivustatuliasemaan ja sen tulialueena olivat panssari- ja piikkilankaesteet. Sota-arkistossa nykyään säilytettävissä linnoituskartoissa teräspesäkkeet esiintyvät tykkiä tarkoittavalla taktisella merkillä ja hyökkäysvaunutornia tai -tykkiä tarkoittavalla lyhenteellä HVT.

BT-vaunuja jäi sotasaaliiksi runsaasti talvisodassa, mutta traktorikaluston puutteen vuoksi niitä ei saatu evakuoitua korjattaviksi omaan panssarivaunukäyttöön. Partiot noutivat niistä 45 mm:n tykit, joilla korvattiin Vickers-vaunujen 37 mm:n vanhat panssarivaunukanuunat, jotka oli todettu heikkotehoisiksi Honkaniemen panssaritaistelussa. Täten Vickersien 37 mm:n tykit jäivät toistaiseksi käyttämättömiksi.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa suomalaiset saivat runsaasti lisää sotasaalisvaunuja. Täysin tuhoutuneet vaunut käytettiin mahdollisuuksien mukaan varaosiksi ja romutettiin. T-26-vaunut käytettiin Panssariprikaatin varustamiseen, ja niiden pikakivääri- ja liekinheitinversiot muutettiin tykkivaunuiksi. BT-vaunuista 18 kpl muutettiin BT42-rynnäkkötykeiksi. Lisäksi 20 BT-vaunua varattiin kuljetuspanssarivaunujen rakentamista varten. Pääosa lopuista sotasaalisvaunuista hyödynnettiin teräspesäkkeissä.

BT-2-vaunujen torneihin tehtiin panssariteräksinen uloke tykkiasennusta varten. Niihin asennettiin omista Vickers-vaunuista poistetut 37 mm:n tykit, mutta ei kuitenkaan Vickersien konekiväärejä.

BT-5:n torneja käytettiin teräspesäkkeisiin sellaisinaan. Niiden 45-milliset tykit olivat mallia PsvK/32, PsvK/34 tai PsvK/38.

BT-7 m/35-vaunujen tornit käytettiin myös sellaisinaan. Yksittäisessä tapauksessa teräspesäkkeeseen asennettiin myös BT-7 m/37:n torni.

 

Teräspesäkkeitä oli pääaseen mukaan kolmea eri tyyppiä:

• Teräspesäke 45
• Teräspesäke 37
• Pk-torni.

Teräspesäke 45:n pääase oli BT- tai T-26-vaunun 45 mm:n tykki. Tykissä käytettiin vain sirpalekranaatteja, koska 45 mm:n panssarikranaatit oli varattu panssarivaunukanuunoissa ja panssarintorjuntatykeissä käytettäviksi. Tehokas ampumaetäisyys oli 600-800 m ja tulinopeus 10 laukausta minuutissa. Torni suunnattiin käsin, koska ylijäämävaunujen sopivat suuntauskoneistot tarvittiin mm. sotasaalisvaunujen korjaamiseen käyttökuntoisiksi.

Teräspesäke 37:n pääase oli 37 mm:n tykki. Ampumatarvikkeena voitiin käyttää sirpalekranaatteja tai panssariammuksia. Ampumaetäisyys oli noin 1 000 m. Torni suunnattiin koneellisesti. Ilmeisesti käytettävissä olleiden panssariammusten vuoksi 37:n mm:n tornit suunniteltiin käytettäväksi vesistöille ampuviin tuliasemiin.

Pikakivääripesäkkeinä käytettiin ainakin T-37- ja T-38-vaunujen torneja (kuvassa jälkimmäinen), mahdollisesti myös T-28:n pikakivääritorneja. Tornit eivät olleet pyöriviä, Aseistuksena oli 7,62 PsvPk DT suunnattavassa pallokalotissa.

Puolustusministeriön taisteluvälineosasto tarjosi Päämajan linnoitusosastolle jo syyskuussa 1942 ylijäämäpanssarivaunujen torneja käytettäväksi linnoitustöissä. Tämä ei kuitenkaan johtanut toimenpiteisiin. Kesäkuussa 1943 ministeriön taisteluvälineosasto teki selvityksen sotasaalisvaunujen kunnosta ja sen pohjalta esityksen jatkokäsittelystä. Tämäkään ei johtanut käytännön toimiin, koska ajalliset korjaamoresurssit haluttiin käyttää ensisijaisesti panssarivaunujen korjaamiseen ja taistelukunnossa pitämiseen eikä linnoitteiden pesäkkeiden rakentamiseen.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesällä 1944 Päämajan linnoitusosasto viimein pyysi romutettavien vaunujen torneja Salpa-linjan linnoitteisiin. Aluksi 45 mm:n tykkitorneja oli määrä luovuttaa linnoitusosastolle 45 kpl ja pikakivääritorneja 50 kpl. Myöhemmin linnoitusosasto pyysi lisää torneja niistä T-26-panssarivaunuista, joita oli suunniteltu muutettaviksi vetovaunuiksi. Vaunujen muutostyö ei kuitenkaan toteutunut.

Linnoitustyöt päättyivät rintamatilanteen vakiinnuttua elokuussa 1944. Syyskuun alkuun mennessä kaikkia torneja ei oltu vielä ehditty asentaa paikalleen.

Teräspesäkkeiden aseistus evakuoitiin pois vuoden 1945 alussa, mutta tykkitornit jäivät pääosin paikoilleen. Pikakivääritornit poistettiin kahta lukuunottamatta kokonaan. Maastossa on edelleen myös asentamatta jääneitä tykkitorneja. Sotahistoriallisia kenttätutkimuksia linnoitteissa on tehty vuodesta 1986 alkaen.