Coctailpaloja käyntisillalta

Tänään oli hyvä päivä lähteä pienentämään ylityösaldoa jo pian puolenpäivän jälkeen. Hyvä sikäli, että kuten hyvin tiedetään, rautatielaitos maassamme täyttää tänä vuonna 150 vuotta ja juuri tänään pidettiin juhlavuoden juhlanäyttelyn avajaiset Suomen Rautatiemuseossa Hyvinkäällä. Kutsuvieraskortit taskussa lähdettiin oman tiilitallimme parkkipaikalta me jotka olimme iltapäivän leipätyöstä vapaaksi hankkineet, Marko, Ilkka ja minä. Itse asiassa aika hyvä delegaatio, kun kaikki sattuivat olemaan myös Veturimuseon hoitokunnan täysivaltaisia jäseniä.

Juhlapaikalla oltiin hyvissä ajoin, ja aikamme katseltuamme saatiin tehdä U-käännös kättelemään Mattia, Markkua ja kolmatta miestä. Puheet pidettiin ulkona. Rautatien soittajain puhaltaessa esiintyjäryhmä saapui kahdella resiinalla ratapölkkyä vaihtamaan. Kuultiin tilaisuuden luonteeseen nähden harvinaisen valmistelemattoman tuntuinen juhlapuhe valtion huippuvirkamiehen suusta, hieno varsinainen juhlapuhe viimeistä työpäiväänsä tehneen museonjohtajan suusta ja nähtiin museon avainten luovutus uudelle museonjohtajalle. Kiitos, Matti. Menestystä, Klaus.

Rautatieinfrastruktuurinäyttely on havainnollinen ja hyvin tehty. Sitä voi lämpimästi suositella kaikille liikenteen ja tekniikan historiasta kiinnostuneille. Juhlavuoden päätapahtumassa elokuussa ei ehkä ole nähtävillä aivan niin paljon museovetureita ja -junia kuin sisäpiireissä on odotettu, mutta kyllä se taatusti rautatien arjesta erottuu.

Minun on myönnettävä, että olen siirtynyt rautatieharrasteessa yhä ulommille ja ulommille kehille. Kun kätellään ja jutellaan kahdenkymmenen vuoden takaisen tutun kanssa ja kysytään mitä kuuluu, mitä silloin tulee sanoa? Kiitos hyvinhän tässä, talkookausi taas aloitettu ja Matisan viimeistely käynnissä. Kiitos hyvinhän tässä, kohonnut verenpaine ja heikentynyt glukoosinsieto. Kiitos hyvinhän tässä, mutta täällä vasta hienosti ovat laittaneet juhlavuoden esille. Kiitos hyvinhän tässä, kunnallisen puolen virassa työskennellään. En ole liukas smalltalker, mutta oli kiva nähdä ja muuta sanoa osaa en.

Turvahommia vapaa-ajallakin

Työviikon työsuojelukurssilta oli lauantaina hyvä jatkaa samassa aihepiirissä kolmannen sektorin ja viranomaisten Turva 2012 -harjoituksessa Räyskälässä. Paikalla oli pelastuslaitosta, poliisia, sotaväkeä, kaarttia/suojeluskuntaa, ristiä ja vapepaa. Jäsenkorttien puolesta oli varaa valita, ja valitsin viimeksimainitun. Toiminta-alueelle soveltuen ratkottavaksi oli lavastettu ilmailuonnettomuus, jossa vapepalaisten hommana oli kahden pahemmin loukkaantuneen välitön ensiapu ja evakuointi sekä kolmen laskuvarjolla pelastautuneen etsiminen metsästä.

Paikalle odotettiin enemmän kuin me 130 saapunutta, ja tehtävät olivat jokseenkin laajoja käytettävissä olleeseen toimijajoukkoon ja aikaan nähden. Tositilanteessa asioita tietenkin hoidetaan niin kauan kuin ne on hoidettu, mutta nyt valmiiksi suunniteltu aikataulu, valmiiksi suunnitellut tehtävät ja odotettua pienempi osallistujamäärä loi kokonaisuudesta hieman epärealistisen. Mutta sen kaikki tekivät, mihin resurssit riittivät.

Aluksi odottelua, sitten muutama tunti säpinää. Rivimiehenä oli helppoa olla. Muutama teki itselleen sauvan metsäretkeä varten. Yksi nimesi omansa Galdalfiksi, minä Moosekseksi. Mooses tosin jäi, kun sain tehtävän etsintäketjun suunnistajana. Kaksi kättä varattuna ei tuntunut hyvältä idealta kansan johdattamisessa korpivaelluksella.

Ennen on pelastuspalvelutoimissa päästy parhaimmillaan poliisiauton tai ambulanssin kyydissä, mutta nyt oli kulkupelinä Sisun raskas maastokuorma-auto. Armeija-aikana 80-luvulla matkustettiin toisinaan vastaavilla, tosin tuolloin enimmäkseen Zil-merkkisillä. Kertausharjoituksissakin vielä seuraavalla vuosikymmenellä. Paljon on armeijan henkilöstön kuorma-autokuljetuksissa muuttunut niistä ajoista. Nyt oli lavalla melkeinpä pehmustetut penkit turvakaarineen. Eikä niitä ollut kuin kahdeksalle. Erityisen tylsää oli, että takakuomua ei enää saanut pitää auki ajon aikana. Ja se, että varusmieskuljettaja ei pyynnöstä huolimatta suostunut tarjoamaan niinsanottua lavasikaa.

Kuvia harjoituksesta.

Kovilla kengillä pääkaupungissa

Sen verran kovaa toimintaa oli luvassa, että päivän varustukseksi oli käsketty turvakengät jalkaan. En ole sellaisissa ennen Helsingin junaan lompsinut. Tai koputellut, minusta kun moisen nimen ansaitseviin jalkineisiin pitää sisältyä naulaanastumissuojaus.

Kurssin käytännön tehtävänä käytiin tekemässä työturvallisuustarkastus melko (luetaan hitonmoisen) isoja kappaletavara-automaatiojärjestelmiä käyttävässä organisaatiossa, jonne matkustettiin kurssin piikkiin komeasti tilausbussilla. Oli hyvin hoidettuja asioita, ja vähemmän hyvin. Kurssin tavoitteen mukaisesti tarkastelu tehtiin työsuojeluvaltuutetun tai -päällikön näkökulmasta, eli pilkkua oli lupa ja käsky viilata. Joidenkin mielestä hyvinhoidetut asiat rajoittuivat luokkahuoneeseen, jossa yleisesittely pidettiin. Oma ryhmäni löysi paljon hyvääkin, viisi diallista myönteisiä ja vain yhden enemmän kielteisiä huomioita. Kiitos ryhmänjohtajana toimineen pelastusalan ammattilaisen Jannen, ryhmämme huomio kiinnittyi tai kiinnitettiin käytännössä tärkeisiin asioihin. Erinomaisia huomioita saatiin myös laboratorio-, sähkö- ja muiden kriittisten alojen edustajilta. Vertaisoppiminen oli huipussaan. Sähkökirjoituskonetta alati repussa kantavana pääsin minäkin kunniavirkaan, ryhmän sihteeriksi. Eli raportti tehtiin Impressillä, ei PowerPointilla.

Toiminnallisia häiriöitä

Niin kuin eilen pääsin kehumaan kiskoliikennettä, tuotti se tänä aamuna pettymyksen. Jo kotiasemalla inforuutujen pääradan liikennettä koskevat myöhästymis- ja peruutusilmoitukset ennakoivat ongelmia. Riihimäkeä lähestyttäessä kuuluteltiin itään matkustavia jäämään pois jo Ryttylässä, josta luvattiin linja-autokyytiä vähäksi matkaa. Riihimäellä pötkötteli Bov- tai Bovz-virkatarvevaunu pyörät kohti taivasta, ja matka jatkui Korttion kautta. Vaihtelua sekin. Puolisen tuntia myöhässä oltiin pääkaupungissa. Niin 4- kuin 10-linjankin raitiovaunut ehtivät lähteä nokan edestä, mutta niitä onneksi kulkee tiheään. Sadekin lakkasi raitiovaunumatkan aikana. Minusta tuntuu, että huomenna lähden matkaan jo IC² 160:llä. Ei kehtaa jatkuvasti olla myöhässä kurssilta.

Kurssilla käsiteltiin pitkään työpaikan henkistä hyvinvointia. Keskustelukommenttien pohjalta maassamme on käsittämättömän paljon surkeita esimiehiä, päälliköitä ja johtajia. Mistä moinen? Eihän ihmisiä enää valita tehtäviinsä sukunimen, jäsenkirjan, RAUK:n tai RUK:n suorittamisen tai muiden työelämän johtamisen kannalta toisarvoisten seikkojen perusteella? Yhtä perussyytä uumoilen: pelkoa suorittaa omaa työtehtäväänsä, johtamista, niin kuin se pitää suorittaa. Pelko näkyy jatkuvana omien esimiesten mielipiteenhakemisena, joka johtaa ainakin johdettavan näkökulmasta kyvyttömyyteen tehdä päätöksiä. Pelko näkyy myös resursoimattomuutena. Vaikka esimies luottaisikin omaan väkeensä - mitä sitäkään valitettavasti aina tapahdu - hän ei uskalla antaa riittäviä resursseja tehtävien suorittamiseksi. Varsinkin niinsanotuissa asiantuntijaorganisaatioissa vastuuta delegoidaan mielellään, mutta unohdetaan delegoida välttämätöntä valtaa tai resursseja sen mukana. Lopputuloksena kaikki saavat masentavan tunteen oman työpanoksensa riittämättömyydestä. Minulla on käsitys, että johtajuuden kaksi oleellisinta piirrettä ovat saada asiat tehdyiksi ja huolehtia, että johdettavilla on siihen edellytykset. Edellistä ei voi olla ilman jälkimmäistä. Mutta mielipiteitä varmaan on niin paljon kuin johtajia ja johdettavia.

Päivän päättäneessä työturvallisuuskorttiosiossa pysyteltiin lähempänä maanpintaa. Alapalkittomilla A-tikkailla korkeintaan metrin korkeudessa.

Kouluviikko miehelle, joka ei osannut sanoa ei

Toisinaan olen aika huono sanomaan ei. Vähän nuorempana se tuotti monenmoista puuhaa kolmannella sektorilla. Nyttemmin olen jättäytynyt sivuun monista yhdistystoimista, mutta työtehtävissä olen huono kieltäytyjä. Talvella kysyttiin työsuojelupäälliköksi, kun edeltäjä jää hyvin ansaitulle eläkkeelle kesällä, ja minähän suostuin. Viime viikolla pyydettiin maakunnallisen projektin ohjausryhmän puheenjohtajaksi ja minähän suostuin taas.

Tämä viikko niitetään ensimmäisen suostumuksen satoa. Hiukan yllättäen eteen tulleet työsuojeluasiat ovat tähän saakka ainoa johtotehtävissä työsarkaani kuulunut aihepiiri, josta en ollut aikaisemmin hankkinut kokemusta tai koulutusta. Niinpä etsin mahdollisimman kattavalta näyttävää koulutuspakettia ja päädyin ilmoittautumaan Työterveyslaitoksen järjestämälle viisipäiväiselle työsuojelukurssille. Tämä viikko siis matkataan pääkaupungissa. Oman tulosalueen rahoja säästän junailemalla kouluun. Sarjalippu koko viikolle kun kustantaa saman verran kuin pari arkista hotelliyöpymistä. Junalla pääsee vaivattomasti ja perillä saa jatkaa kiskoliikennematkailua raitiovaunun kyydissä. Linja-auto veisi suunnilleen ovelta ovelle, mutta raitiotietä pääsee niin harvoin käyttämään, että tilaisuus on hyödynnettävä.

Ensimmäisen päivän perusteella koulutuspaketti on vähintään tuhdin puoleinen. Muutama meistä jää varsinaisten luentojen päälle vielä suorittamaan optiona tarjottua työturvallisuuskorttia. Tuleepahan näppärästi hoidettua samalla sekin. Kurssilaiset edustavat monenlaisia toimialoja moottorikelkkatehtaasta pesulaan ja oppilaitoksista sotaväkeen.

Rautatieasemalla kotiin päin vievää junaa odotellessa jätin taas sanomatta ei. Jotenkin tuntui oikealta antaa euro miehelle, joka pyysi sitä lihapiirakkapakettiin. Ei tietenkään ole hyvä asia, että kohtaa suomalaisen rahanpyytäjän. Mutta nykyään tuntuu, että se on aika harvinaista.

Valokuvatorstain kasvi

Valokuvatorstai-blogissa viikon aihe on kasvi. Ja sehän sopii kevääseen mitä parhaiten.

Kuvaan päätynyt hieman harvinaisempi tapaus värimorsinko (Isatis tinctoria) kasvaa, tai ainakin heinäkuussa 2008 kasvoi, Helsingin edustalla Kuivasaaressa, jonne sen kerrotaan päätyneen venäläisten linnoituksenrakentajien mukana kotiseudultaan Kaukasukselta. Tätä kaalien ja lantun sukulaista on muinoin käytetty värikasvina, koska se sisältää sinistä väriainetta, eräänlaista indigon esiastetta. Intian kaupankäynnin myötä markkinoille tullut syvänsininen indigo syrjäytti morsingon kestävän mutta haaleamman sinisen.

Suomessa kasvi on luonnonvaraisena harvinainen, mutta viihtyy Kuivasaaren Manner-Helsinkiä leudommassa ilmastossa.

Kotiseutupyöräilemässä

Kauppa-, rautatieasema- ja veturitallireissuja pidempien matkojen pyöräilykauteen ei seitsemän kirkon lenkki ollut taaskaan pehmein laskeutuminen. Rovastikunnan lähetystyön hyväksi järjestetty lenkki ajettiin jo 30:tta kertaa.

Tänä helatorstaina puolisollanikaan ei ollut työvelvoitteita, joten kahden pyörän ohjaustangot suunnattiin vähän ennen aamuseitsemää kohti Urjalaa. Lenkin pisin yhtäjaksoinen osuus, vajaat 30 kilometriä, tuli siten poljettua heti aluksi. Varhaisella lähtöajalla pyrimme ehtimään ennen tuulta ja sadetta, ja hyvin se onnistuikin. Sen vähän vähän Urjalan ja Kylmäkosken välillä kastuttiin, lämpenevä aamu ja ajoviima kuivasi ennen Viialaa. Viialasta jatkettiin Metsäkansan kautta Valkeakoskelle ja sieltä Sääksmäen kautta kotiin. Matka-arvio on noin 90 kilometriä. Matkamittaria ei pyörissämme ole, eikä GPS-pohjaisia matkanlaskijoitakaan tullut mukaan otettua.

Täytyy myöntää, että loppumatkasta väsytti. Ja saunan ja valkosipuliperunoiden jälkeen vasta väsyttikin. Voisikohan sen laittaa vielä vaikka viimeviikkoisen flunssan tiliin?

Olin vähän jäissä pienissä häissä

Tuota jääkiekkoteemaan kai paremmin kuuluvaa viime kevään renkutusta on tullut lainattua blogiotsikossa ennenkin, mutta menköön vielä, kun edelleen radiossa soittavat. Pienet eivät olleet ne häät, joiden vieraaksi lauantaina pääsin puolisoni ja anoppini kanssa, mutta vähän jäissä oli ainakin yksi vieras paripäiväisen flunssan jälkimainingeissa.

Hienosti oli kaikki laitettu, morsian kaunis (ja tätinsä vasta olikin), sulhanen komea, pappi iloluonteinen, kirkko tetraedrinmuotoinen, juhlat maaseudulla urheiluseurantalolla, ruoka hyvää ja juotavaa sammioittain niille, joita janotti.

Musiikkipuolen hoiti rockbändiksi sanottu kolmikko, joka vartissa teki neljän vuoden aikahyppäyksen suoraan rautalankaan. Puolisoni sai minut tanssilattialle rokkaamaan tietäen, että vaikka en osaa tanssia, osaan kyllä heilua vauhdikkaasti. Sitten ei tarvinnut olla enää jäissä. Kun biisilistalla oli päästy 60-luvun puoliväliin ja rauhallisempiin rytmeihin, rohkenin puolestani hakea häntä, ja siitäkin selvittiin suuremmitta - ainakin fyysisittä - vaurioitta. Ajatus tanssikurssista alkoi kiinnostaa yhä enemmän.

Hääpari taatusti tiesi, mitä oli tekemässä. Ovat eläneet yhdessä jo vuosia niinkuin oikein ja järkevää on. Onnea on helppo toivottaa ja uskoa siihen.

Valokuvatorstain tuoksu

On jo perjantai, mutta palataan Valokuvatorstai-blogin viikon aiheeseen eli tuoksuihin.

Minulla on muutamia suosikkituoksuja, joista osan jakanee moni muukin: viimeisten talvipäivien metsä, vastaleikattu ruoho, kesäsateen jälkeinen puutarha, puhtaan koivuhalon polton savu. Sitten on joitakin, joista harvemmat taitavat olla samaa mieltä, mutta vähäisinä, tuoksunomaisina, annoksina minä pidän: esimerkiksi dieselöljy, kaksitahtipolttomoottorin pakokaasu - ja ennen muuta puiset ratapölkyt kuumana kesäpäivänä. Todeta täytyy, että ratapölkkyjen tuoksun aiheuttaja, kreosootti, ei pohjimmiltaa ole kovin hauska aine.

Nostalgiaa henkivä kuva on Suolahden vanhalta asemalta heinäkuun alusta 2008.

Kevätkylvö

Työpäivä meni vaihteeksi Euroopan unionin laskuun. Hämäläinen ja vähän kauempaakin tullut aluekehityskansa teki kevätkylvöä Pyhäjärven rannalla. Lähinnä istumalla ja viisaita kuuntelemalla ja tauoilla ennestään tuttujen kanssa uudelleenverkostoitumalla.

Professori moitti suomalaiset jäykkäniskaiseksi väeksi, joka suhtautuu penseästi uuttaluovaan rakennemuutokseen, eikä edes halua kuulla siitä mitään. Hän oli oikeassa. Harvat käyvät enää kirkossa. Siellä kerrotaan joka toinen pyhä, miten uppiniskainen kansa ei halua tietää paremmasta ja joka toinen, miten uutta ja hyvää kannattaa odottaa. Todennäköisesti yhteiskunnan sekularisoituminen on tehnyt ihmisistä jollakin kognitiivisella syvätasolla – päinvastoin kuin aatteiden pintatasolla - konservatiivisempia ja muutosvastarintaisempia kuin ennen.

Arvelen tuntevani ainakin yhden, joka ei ollut paikalla mutta joka olisi mielellään seurannut ministeriön ylijohtajan esitystä Euroopan unionin rakennerahastojen tulevasta ohjelmakaudesta. Powerpoint-diojen kuvituksena nimittäin oli David Brown -traktoreita ja kuvien kohdalla kuulijat saivat tietää tyypit ja vuosimallit. Näidenkin traktoreiden voimin, sanoi virkamies, on hyvinvointi-Suomi aikanaan rakennettu, kun esillä oli 25D-malli.

Tulipa myös lypsettyä lehmää, ensi kertaa elämässä. Tosin vain virtuaalisesti, Ahlmanin suorastaan nerokkaalla mekaanisella simulaattorilla. Kyllä sieltä herui ensikertalaisellekin, kun opettaja neuvoi oikean otteen.

Päivän toiseksi viimeinen ohjelmanumero oli kiertoajelu. Varmasti mukava retki kauempaa tulleille, mutta ei suurempaa antia paikallisille ja melkein sellaisille. Kuten museobesserwisseriys-sikamaisuussyndroomaan kuuluu, mietin mitä kaikkea olisin itse oppaana toimiessani sanonut toisin ja ennenkaikkea kertonut enemmän. Hämeenpuistosta kaupungin palo-osastoijana. Rautatiestä. Muistakin veturitehtaista kuin Tampellasta ja siellä 315:stä edes jotakin. Kapinan ajasta – tämä on käsittääkseni puoluekantaan katsomatta ainoa poliittisesti korrekti paikallinen termi - ainakin vanhan "Tekun" kohdalla olisi pitänyt jotain mainita. Kalevan kirkon kohdalla taas Viljasen siilo -anekdootti. Tylsä selostus siitä olisi tullut, vaikka rohkenen väittää pystyväni kohtuullisesti imitoimaan sitä myöhäsyntyistä molotusta, mitä Tampereen murteeksi sanotaan. Ja Hervannassa olisi ilman muuta käyty, Teknillinen yliopisto ja Lentokonetehtaan perillinen samoin kuin Kaupin campus olisi pitänyt sisällyttää jo päivän pääteeman vuoksi.

Kalansilmää ja simpukkaa

Viikolla tuli ilmoitus, että veturitallilla kuvataan lauantaina panoraamaa. Monenlaisessa on Museoveturiseura mukana ollut, mutta kyllä panoraama, hämäläisittäin lausuttuna, voi saada ihmettelemään, mitä ihmettä tällä kertaa on tarkoitus kuvata.

No niin. Asiallista mainoskuvaamista kaupungin tarpeisiin se tietenkin oli. Talkoolaiset avustivat lähinnä valaistuksen kanssa. Käytettävä kuvauskalusto 14 mm:n kalansilmineen oli vielä ymmärrettävää. Mutta kun erehdyin kysymään kuvamateriaalin jälkikäsittelystä, meni selostus maallikon käsityskyvyn yli. Hienoa on katsoa, kun osaajat tekevät.

Päivällinen tuli nautittua pitkästä aikaa pitkän kaavan mukaan Tampereella kera kullan ja äitikullan. Kala-äyriäispannu oli hyvä valinta. Kalaa pitäisi syödä enemmän, ja kai tämänkin annoksen päälle tuli pitkä miinus kermakastikkeesta. Mutta oli se hyvää.

Työn juhlaa

Yhtä vapunpäivän perinnettä tuli noudatettua käymällä kotikylän työväenyhdistysten vappujuhlassa. Toista jo eilen illalla: perunasalaattia (itsetehty versio) ja nakkeja (vesilahtelainen lihapitoisuudeltaan yli 90-prosenttinen versio).

Oli perusvappu: aurinkoista, viileää ja kansanedustan juhlapuhe. A. Kontula oli sitä mieltä, että rautatieliikenne on punavihreää. Taitaa virka vaatia katselemaan asioita värilasien läpi: pää- ja suojastusopastimissa kun tunnetaan - tai ainakin joskus tunnettiin, Junaturvallisuussääntö kun päivittyy tiheämmin kuin peruskäyttäjän tietokoneen Windows - myös keltainen, ja raideopastimet puolestaan eivät näytä koskaan vihreää, vaan punaisen ohella vain kirkasta.

Iltapäivällä pantiin kullan kanssa haalarit päälle ja vietettiin työn juhlaa kotitöiden merkeissä. Siirrettiin kaksikamarisesta lehtikompostorista syksyn 2010 loppu biomassa pensasaidan juurelle ja vuosikerta 2011 jälkikompostointipuolelle. Ja kylvömullat lämpenemään istutuspurkkeihin.