Teletalolla

Kuljen parin peninkulman päivittäiset työmatkat mieluusti linja-autolla, mutta pidemmillä preferoin junaa. Aikatauluja lukiessani olin harmitellut, kun en löytänyt Jyväskylään sopivaan aikaan vievää Pendolinoa. Sillä tuli takavuosina kuljettua silloin tällöin. Ainoa sopiva yhteys näytti olevan Mäntän ja Keuruun kautta kiertävä "pikavuoro" kumipyörillä. Sitä varten piti päästä Tampereelle kuudeksi. Puolisoni uhrautui hoitamaan syöttöliikenteen.

Perillä tulin vilkaisseeksi aikatauluvihkosta ja harmittelin lukutaidottomuuttani. Siellähän se oli vanhalla paikallaan, juuri sopivaan aikaan Suomen Ateenan asemalla oleva S 41. Sadattelin asiaa teletalolle päästyäni. Paikalliset kertoivat, että aamun raideliikenne oli taas seissyt Muuramen tunnelissa. Muistelivatkohan viimeviikkoista tapausta, vai oliko sittenkin viisasta valita linja-auto? Ainakaan raideliikenteen epävirallinen mutta usein valpas tiedotekanava vaunut.orgin havaintopalsta ei kerro tämänaamuisista ongelmista.

Päivän antina oli ainakin se, miten lähinnä palomuurin käyttöliittymänä pitämäni Soneran SurfManager on vaikka miten paljon muuta. Tuli tunne kuin olisi viisi vuotta sitten hankkinut Porschen ja tähän saakka ajanut ykkösvaihteella (Citroën 2 CV:n varhaisista käyttäjistä 1940-50-lukujen taitteessa - joista monet olivat ranskalaisia maanviljelijöitä - kerrotaan tällaista tarinaa sekä auton tekniikan kestävyyttä ylistäen että suorituskyvylle naureskellen). Myyntipuhetta toki paljon joukossa.

Katajainen tie voi olla vielä edessä peruskäyttäjälläkin, kun Sonera vaihtaa taustalla olevaa infrastruktuuria selkeän objektiorientoituneesta Check Pointista Juniperiin. Käyttöliittymä paranee entisestään, mutta "liian" hienoja NAT-sääntöjä koskeviin kipupisteisiin ei vielä saanut vastauksia.

Pohdin aamuisen korvaamista ja paluumatkan tekemistä mielenkiintoisempaa rataosuutta pitkin Haapamäen kautta. Pääsisi kokeilemaan Dm12:n penkkejä, kun sellaisessa en vielä ole matkustanut. Suunnitelmaksi jäi. Poikittaisliikenne kiskoilla on harvaa, ja illalla odottaa kokous.

Dna:n "Mokkula" ei näytä toimivan seudulla, jossa junan ikkunasta näkyy metsää. Ei Soneralla aivopesty eikä maksettu mainostamisesta, mutta verkkojen peittoalueet vain ovat erilaisia. ja eri kokoisia. Lähetän tämän suosiolla varatieyhteyden kautta. "Mokkula" lupaa paperilla hurjaa vauhtia, mutta kun kuuluvuus on mitä on, päihittää pelkän EDGEn osaava matkapuhelin sen komeasti.

Kulttuurin ytimessä

Ammattikoululaisten enemmistö hiihtolomailee - vaikka hiihtokeleistä eivät kotinurkilla juuri pääse nauttimaan - joten työmaalla tehdään monenlaisia huoltoja. Puhelinvaihteen uusimiseen liittyen ovat omassakin työsspäivässäni vaihteeksi esiintynyt VoIPia ja VLANia. Se on vaihtelua, ja on hyvä pysyä kiinni oikeiden töiden helmassa.

Ilta meni Tampereella. Päätin osallistua avoimen yliopiston museologian johdantokurssin tenttiin, vaikka opintosuorituksena siitä tuskin on minulle mitään iloa. Alunperin kurssi piti suorittaa eri tavalla, mutta perinteinen tentti siitä lopulta tuli. Luentojen lisäksi tentittävänä oli J. Heinosen ja M. Lahden Museologian perusteet -kirja sekä Museotyön eettiset säännöt. Viimeksimainitusta opin mm., että Hallintoelimen tulee huolehtia siitä, että vapaaehtoistyöntekijät ovat täysin perillä Museotyön eettisistä säännöistä ja muista asiaan kuuluvista säännöistä ja laeista sekä museotyössään että yksityisessä toiminnassaan. Nyt kun säännöstö on linkitetty, olisikohan velvoite siltä osin täytetty blogia lukevien museoveturiseuralaisten osalta.

Jos jotakuta kiinnostaa, olivat tenttikysymykset suunnilleen tällaiset:

1. Kulttuurin määrittelemisen haasteet ja oma määritelmä kulttuurille


2. a) Vanhan ja uuden museologian erot
   b) Museologian peruskäsitteet


3. Perinnemaiseman käsitteen ongelmat


4. Hudsonin "suuri museo" -käsite


5. Museotyön eettiset haasteet

Ei sitten tullut yhtään haastavampaa tehtävää aloitteleville kulttuurin ammattilaisille kuin ykköstehtävän vaatimus itse määritellä kulttuuri. Ehkä professori teettää tällaisia kirjoitelmia hauskuttaakseen itseään. Päätin hauskuttaa määrittelemällä kulttuurin miksi tahansa mielivaltaisesti valituksi pisteeksi ympäristön, ihmisen toiminnan ja ajan muodostamassa kolmiulotteisessa avaruudessa. Se on subjektiivisesti rehellinen määritelmä. En ole kulttuuri-ihminen enkä osaa nähdä kulttuuria minään jokapäiväistä ihmistoimintaa ylevämpänä asiana. Minusta vaikkapa VoIP- ja VLAN-implementaatiot ovat 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kulttuurisia artefakteja puhtaimmillaan.

Elektroniikkaa ja voimailua

Auto kävi viime viikolla huollossa. Siellä vaihdettiin jokin huoltodiagnostiikkaan liittyvä osa. Se meni takuuseen, mutta eilisellä Lahden matkalla ihmettelin, kun radiosta ei kuulunut taajamien ulkopuolella oikeastaan mikään asema.

Tänään ongelmaa tutkailtuani löysin kojelaudan uumenista antennikaapelin ja radion välistä ylimääräisen komponentin. Huollossa olivat ilmeisesti joutuneet irrottamaan radion paikaltaan, ja takaisin asentaessaan kytkeneet kaikki johdot sinänsä oikeille paikoilleen. Niin oli antennikaapeliinkin kytketty automaattiantennin hallintayksikkö, vaikka autossa on aivan tavanomainen antenni. Passiivisena tuo mokkula toimi vain ylimääräisenä vastuksena. Ylimääräinen pois välistä ja johan radioasemia taas löytyi.

Isompi kuvaputkinäyttö, jota taannoin tarjosin, löysi uuden kodin pitäjän pohjoisemmasta taajamasta.

Illalla taiji-treneissä ohjaaja-Matin lisäksi oli vain puolisoni ja minä. Hiihtolomaviikko verottaa osallistujia. Idea siitä, että voima on viime kädessä vartalon tai jäsenen rennon ja jännittyneen tilan ero, oli mielenkiintoinen. Urheiluekspertit varmaankin jakavat voiman täsmällisiin osa-alueisiin, mutta mainittu määritelmä tuskin on kaukana siitä, mitä voimalla tarkoitetaan esimerkiksi kamppailu-urheilulajien perusperiaatteiden yhteydessä.

Sääennusteet eivät kyllä suosi täkäläisiä hiihtolomalaisia. En pistä pahakseni töihin menemistä huomenna.

Lipsuttelemassa

Erästä veturitalliporukoissa toisinaan kuultavaa lentävä lausetta vapaasti lainaten: "Olenko jo kertonut, että se Hyvärinen on sitten hiton tyhmä mies?"

Jos on koko talvena hiihtänyt 50 kilometriä, ei ole kovin hyvä idea lähteä kokeilemaan ongelmakelin voitelun onnistumista laturetkelle Salpausselän mäkiseen maastoon. Hiihdin reilun kolmen peninkulman matkan ja vaikka tein sen varsin verkkaisesti, maaliin tultua tunsin hiihtäneeni.



Edellämenijät olivat tampanneet ladut lähestulkoon tasaiseksi uraksi. Vapaa hiihtotapa olisi ollut suurimman osan matkasta optimaalinen etenemismuoto jos sen käyttö olisi ollut sallittua. Missä latua oli, se oli yleensä jäistä. Synteettinen kova voide ei riittänyt, vaan olisi pitänyt olla jääkelin liisteriä.

Maastohiihto taitaa olla niitä lukuisia lajeja, joissa mukava matkanteko tai olosuhteiden voittaminen vaatisivat tarpeeksi lajinomaista harjoittelua. Hölkkäily tai kuntosalilla pumppaaminen eivät riitä, jos hiihdettyjä kilometrejä ei ole. Olen joskus kuullut suosituksen, että laturetkelle lähtiessä harjoituskilometrejä pitäisi olla takana vähintään kymmenkertainen määrä retken pituuteen nähden.

Lahden hiihtostadionin suihkutilat oli remontoitu hienoiksi, mutta valitettavan ahtaiksi. Pukuhuoneisiin oli nyt jonoa siinä, missä ennen isompikin joukko mahtui kerralla.

Myönteistä oli se, että ahdistelu maaliin tultaessa oli jäänyt pois: osanottajamitaleita jakaneet tytöt eivät halailleet hiihtäjiä. Lieneekö viime aikojen eduskunta-aiheisilla lööpeillä ollut osuutta asiaan - hyvä joka tapauksessa, koska kaikki eivät suinkaan ole mielissään tuntemattomien ihmisten halauksista.

Kotiin tultua hain Iskhmetiltä päivälliseksi pizzat. Sporttista.

Muutama kuva "ladun" varrelta.

Valokuvatorstain jotain rajaa

Valokuvatorstai-blogissa on tänään vedetty rajoja. Miten kaksi viime elokuussa kuvattua museoveturia liittyvät raja-teemaan? Asia vaatii selityksen.



Kääntöpöydälle - virallinen mutta silti harvemmin käytetty termi on kääntälava - johtaa tässä kaksi vierekkäistä raidetta. Ne on tilankäytön optimoimiseksi aikanaan rakennettu niin, että samalla kun ne lähestyvät kääntöpöytää, ne lähestyvät toisiaan. Lopulta raiteet ovat niin lähekkäin, että niille ei mahdu kalustoa yhtäaikaisesti.

Jos vasemmalla näkyvä Dv16-dieselveturi ajettaisiin hiukan lähemmäs, sen kylki lopulta ottaisi kiinni Tk3-höyryveturin kylkeen. Jotta tilanteelta vältytään, on tämänkaltaisissa paikoissa oltava raiteen rajamerkki. Itse merkki ei kuvasta valitettavasti näy, mutta sen tarkoitus ilmenee.

Rautateiden liikennesääntökokoelman eli Junaturvallisuussäännön (PDF-tiedosto 649 kB) mukaan "Raiteen rajamerkki on teräsköysi tai maalaus kiskossa. Raiteen rajamerkki osoittaa vaihteessa ja raideristeyksessä paikan, johon saakka raidetta voidaan käyttää estämättä viereisen raiteen liikennettä."

Vanhaa rautaa

Työmaalla minulla on tilapäisesti kaksi työhuonetta. Vein toiseen niistä kotoa vinttikomerosta vanhan tietokoneen. Ajattelin antaa kaksitoistavuotiaalle perus-Pentiumille uuden elämän FreeBSD:n avulla. Sattui löytymään asennuslevyt viisivuotiaaseen käyttöjärjestelmäversioon 5.0. Museosoftaa museorautaan.

Sen verran aikaa on vierähtänyt AT-aikakauden laitteiden asennuksista, että kyvyttömyys käynnistää käyttöjärjestelmää CD-asemalta hämmästytti hetken. Muisti palaili pätkittäin.

Oli mielenkiintoista, miten vanha rauta antoi FreeBSD:lle graafisine käyttöliittymineenkin (kokeilin Afterstepia ja KDE:tä) kohtuullisen vauhdin. Vaikea kuvitella, että saman aikakauden työasema-Windows eli XP tai moni Linux-jakeluversio olisi tuolla laitteistolla toiminut yhtä näppärästi.

Ongelmaksi jäi hiiri. Vanha kunnon sarjahiiri asentui, mutta ei lukuisista vaihtoehtoisista asetuskokeiluista huolimatta suostunut yhteistyöhön enää X-serverin käynnistyessä. Kovin kauaa ei asian pohtimiseen voinut käyttää, mutta jos hiiriongelma selviää, saanee vanha työjuhta "Beastien" avulla lisää käyttövuosia.

Päivän mittaan tupsahdelleet suomenkieliset roskapostit Mikkelin ydinvoimalaonnettomuudesta (olivat keksineet viitata blogeihinkin) tai seurankipeästä Tatjanasta ovat olleet vaihtelua englannin ja siansaksan hallitsemassa roskapostimassassa. Ei mene montaa päivää, kun ne näyttävät yhtä tylsiltä kuin muutkin.

Ei kukaan sattuisi tarvitsemaan tietokoneen kuvaputkinäyttöä? Tarjolla olisi 17-tuumainen litteäputkinen ja hyväkuvainen LG sekä 15-tuumainen perus-Nokia. Saa ilmaiseksi, jos hakee pois.

Ilmaisia lounaita kouluille

Microsoftin suomalaisille kouluille tarjoama Live@edu-kampanja on saanut runsaasti julkisuutta. Kyseessä ei ole perinteinen ohjelmistopaketti, vaan lähinnä kokoelma "sosiaalisen webin" tai "web 2.0":n työkaluja eli vaihtoehtoja Googlelle, Bloggerille ja monelle muulle tutulle ilmaispalvelulle.

Perinteisiä tietokoneohjelmistoja painottava katsantokanta voi ihmetellä, miksi asia on noussut niin näkyväksi. Eihän kyse ole siitä, että kouluille jaettaisiin ilmaiseksi Windowseita tai Office-paketteja. Tällöin kuitenkin unohdetaan, että PC-aikakauteen kuuluva paikallisen käyttöjärjestelmän ja työvälineohjelmiston asema ei välttämättä ole lähitulevaisuudessa itsestäänselvyys.

Jonkun toisen mielestä taas tässä vaiheessa tehtävät ohjelmistovalinnat voivat suunnata valitsijansa kehitystä pitkälle tulevaisuuteen samaan tapaan kuin henkilökohtaisten tietokoneiden alkuaikoina tapahtui - ja Live@edu on kääntämässä suuntaa jälleen Microsoftin eduksi Toisaalta helposti unohtuu, että mikään webiin liittyvä tuskin enää voi saada sen kaltaista merkitystä kuin henkilökohtainen tietojenkäsittely sai alkuaikoinaan - webin osalta vastaava koettiin jo vuosikymmen sitten.

Samankaltainen, mutta käytännössä ei lainkaan julkisuudessa ollut, kampanja on viime kesänä tehty ammatillisen koulutuksen järjestäjien yhdistys KJY:n Microsoft-sopimus, joka sisältää järeän paketin ohjelmistoja niin palvelimiin kuin työasemiin. Ei ilmaiseksi, mutta sopuhinnoin verrattuna aiempaan oppilaitoshinnoitteluun. Siinä, missä Live@edu ei ainakaan virallisesti - monet asiaa kokeilleet tosin ovat eri mieltä - sido käyttäjäänsä paikallisella tasolla tiettyyn IT-infrastruktuuriin, ohjaa KJY-sopimus käyttäjäoppilaitostensa infraa selvästi Microsoft-suuntaan. Esimerkiksi sopimukseen sisältyvä käyttöönottotuki ei ole perinteistä kurssitusta ja neuvontaa, vaan projekteja, joissa osallistujat sitoutuvat ottamaan käyttöön määrättyjä järjestelmiä.

Näitä kampanjoita, ainakin Live@Edua, on tiedostavissa piireissä kritisoitu pitkälti ideologisista syistä. Miten paljon tiukemmin Microsoft-ikeeseen uusi kampanja voisi sitoa keskimääräisen peruskoululaisen, joka jo nyt kommunikoi Live- tai MSN Messengerillä, surffailee IE:llä ja sähköpostittelee Hotmaililla kotikoneellaan, jossa on esiasennettu Windows? Ammatillisen koulutuksen ensisijainen tehtävä puolestaan on vastata työmarkkinoiden osaamistarpeeseen, eikä Microsoft-tuotteiden osaamisvaatimusta voida silloin ohittaa - ei tietenkään niin, että ne olisivat ainoa osaamisvaatimus.

Mattisoftaa vähemmän vakavasti

Salaliittoteoreetikoille tilanne on tietenkin selvä. Live@edu-paketin suomalaisena päämarkkinoijana toiminut pääministeri on esittänyt monessa yhteydessä huolensa tietoverkoissa tapahtuvan villin tiedonvälityksen riskeistä. Nuorten käyttäjien usuttaminen käyttämään vuotavina pidettyjä Microsoftin tuotteita verkkoviestinnässään palvelee tätä tarkoitusta hyvin.

Asia liittyy myös kansainvälisiin kysymyksiin, kuten pohjoismaiseen suuntaukseen ja reunavaltiopolitiikkaan. Mattisoft jarrutteli alkuvuodesta ruotsalaisten intoa pohjoismaista tai itämerellistä puolustusyhteistyötä kohtaan todeten, että maiden turvallisuusviranomaiset tekevät sitä jo nyt.

Ruotsin armeijan viestitiedustelu FRA - joka toisin kuin jäyhemmän itänaapurinsa vastaava organisaatio esittelee itseään verkossakin - sai viime vuonna maailmanlistan viidentenä raksuttavan supertietokoneen. Sillä on kai tarkoitus tehdä jotain muuta kuin pelata Pacmania tai simuloida Gripenin mahalaskuominaisuuksia, ja siksi oli ryhdytty sorvaamaan sotanörttien työllistämislakia. Naapurin poikien uutta konetta kadehtiessaan Mattisoft keksi piruuttaan lähettää FRA:lle laskun Reiskan ja kumppaneiden taannoisesta työpanoksesta. Vuosikymmenten saatossa kasvaneiden korkojen säikähdyttäminä ruotsalaiset lupasivat auttaa naapuria verkkoliikenteen nuuskimisessa. Mutta he eivät ole saaneetkaan asennettua HP-farmiinsa kuin ROT13-purkajan ja pyysivät, josko Mattisoft järjestäisi heille jotakin kevyttä nuuskittavaa.

Valokuvatorstain yhdessä

Valokuvatorstai-blogissa oli eilen aiheena yhdessä.



Yhdessä kasvavat männynrungot on kuvattu viime kesänä Nastolan Pajulahdessa.

Autoilua tehtaalta tehtaalle

Kun harvoin autoa ajava ajaa päivässä vaikka vain kolme ja puolisataa kilometriä, hän tietää ajaneensa. On monia, joille tuo on korkeintaan puolikas tavanomaisesta lauantai- tai sunnuntaimatkailusta.

En muista, olenko ennen käynyt Karkkilassa. Jos ajatukset johtuvat Lex Karkkilaan, voi paikkakunta näyttää synkemmältä kuin varsinaisesti on. Esimerkiksi lähimenneisyyttä muistavan ja tulevia uhkia pelkäävän valkeakoskelaisen voi olla helppo ajatella, että tuon näköisessä kunnassa ei ainakaan haluaisi asua. Varsinaisesti taajaman ulkoisessa olemuksessa on kysymys siitä, että toisin kuin esimerkiksi monien hämäläisten kylien, tämän, kuten ei monen muunkaan läntisemmän asutuskeskuksen, keskusta-aluetta ei rakennettu täysin uudelleen 1950-70-luvuilla. Syy oli selvä: oli ehtinyt syntyä jo säilyttämisen arvoiseksi katsottua suurempaa tai jykevämpää rakennuskantaa eikä pelkkiä töllejä. Siksi nähtävissä on vanhaa. Joku voisi pitää sellaista viehättävän kulturellinakin.



Metalliteollisuuden lähes kaksisataavuotisia perinteitä jatkaa mm. teollisuusvaihdetehdas. Siellä on nuorekas työkulttuuri. Työntekijöiden ikämoodi varmaankin alkoi kirkkaasti kakkosella. Viimeisen päälle olevien työstökoneiden äänen yllä pauhasi teknomusiikki industrial-hengessä. Ajattelin, että jos olisin hiukan nuorempi, voisin viihtyä siellä töissä. Voisin varmaan muutenkin. Mutta ei käynnin varsinainen tarkoituskaan huonosti sujunut, päinvastoin.

Omalle työmaalle ehdin iltapäivän hetkeksi tutkailemaan laskunkäsittelyohjelman palvelinta ja kohdakkoin eläkkeelle jäävän kollegan kunniamerkinjakokahveille. Kysyin, tuleeko nyt tituleerata Sir Pekaksi.

Jos hiljaisen taajaman elävällä tehtaalla oltiin avokätisiä niin oltiin sitä vilkkaan taajaman kuolleen tehtaan jäänteissäkin. Hankin museokurssin kaksi oppikirjaa omaksi yhteistilauksen kautta, kun ajattelin sellaisten omaan kirjahyllyyn sopivan. Kirjastoista niitä on kuulemma vaikea saada, ja veturitallille aikanaan hankitut versiot ovat jo kovin vanhoja. Lunastuspaikaksi olivat järjestäneet Työväen keskusmuseon (tai Werstaan, kuten sitä nykyään kutsutaan aivan kuin hyvää museo-nimeä häpeillen). Kirjat toimittanut museoliitto muisti tilaajia peräti kolmella kaupanpäällisopuksella. Ystävällistä.

Kulttuuriharrasteita

Iltana muutamana olen tullut kotiin IC² 184:llä. Konduktööri on lähdettäessä ilmoittanut, että matkanopeus on paikoin 200 km/h. Mitään mittausvaunuja ei junarungossa ole ollut, ja tänään piti kysäistä konduktööriltä, mistä on kysymys. Kuulemma testiajoja seuraavaa aikataulukaudenvaihdosta silmälläpitäen. Ennen Lempäälää ei päästy kuin 170 km/h:iin, mutta sen jälkeen vaunun nopeusnäyttö kertoi jo isommista luvuista, ja Viiala ohitettiin kahtasataa. Nopeat, mutta silti Lempäälän ja Toijalan kaltaisilla liikennepaikoilla pysähtyvät junavuorot kelpaavat hyvin ainakin minulle.

Nämä muutamat illat on tullut istuttua avoimen yliopiston museologian johdantokurssilla. Museologiaa ei tietääkseni ole voinut Tampereella juurikaan opiskella, ja nyt meneillään oleva koulutus lienee esimakua tulevasta Sisä-Suomen yliopistoallianssista.

Meille avoimen puolen harrasteopiskelijoille ei museologiasta tarjota johdantokurssia enempää, oikeita opiskelijoita kun on salin täydeltä. Luennoitsijana toimii jyväskyläläisprofessori J. Vilkuna, perinteistä perinteentutkijasukua. Hän ei kiusaa kuulijoitaan tiukan asian puhumisella, vaan tarinoi leppoisasti niitä näitä. Ilmailumuseomiestä kuuntelee toki mielellään, enkä tuolta mitään täsmätietoa ole hakemassakaan. Osaa professori tuoda esiin myös ammattialansa realiteetit. Kehottamalla nuorta kuulijakuntaansa heittämään toiveet maallisesta mammonasta ja etsimään elämänkumppania muiden ammattien edustajista hän koruttomalla mutta rehellisellä tavalla toi esiin alan vaatimattoman palkkatason. Josko vähemmän pakkotahtisen ja tiiviin kurssin tarkoitus onkin tuottaa nykyajan kansankynttilöitä, perinteitä tuntevia ihmisiä insinööri-, sairaanhoitaja-, LVI-asentajakumppaneilleen?

Luennoitsijalla on tapana kysellä yhden jos toisenkin satunnaisesti esiin nostamansa kaunokirjallisen teoksen kohdalla, moniko sen tuntee. Itse en näiden kohdalla juuri ole kättäni päässyt nostamaan. Lienen blogissakin tunnustanut, että varsinkin nykyään luen kammottavan vähän kaunokirjallisuutta. Mutta mielenkiintoista on, että kulttuurialalle suuntautuvatkaan eivät juuri tunnusta lukeneensa Lenziä tai muiden vastaavien nimien teoksia. En usko, että kysymys olisi kulttuurillisesta passiivisuudesta. Korkeakulttuuri lienee nykyisille nuorille ihmisille erilaista kuin se on monille vielä 1970-80-luvulla koulunsa käyneille. He ovat irrottautumassa siitä kansallishenkis-modernistisesta perinteestä, joka määritti meikäläisen yhteiskunnan korkeakulttuurin suunnilleen koko 1900-luvun ajan.

Mainospalana todettakoon, että kulttuurin ja rautateiden ystäville on Tampereen elokuvajuhlilla tarjolla 5.3.2008 klo 16 Tullikamarilla Kiskot vievät -niminen kooste rautatieaiheisia lyhytelokuvia 1930-70-luvuilta. Ainakin "Rautateiden synty Suomessa", "Kouvolan miesten kyydissä", "Kiskokyydillä Lappiin", "Kuurilan junaonnettomuus", "Selvä junalle 61", "Ihminen ja rautatiet" ovat nähtävillä. Tämän torpan väki voisi mennä katsomaan, ellei kellonaika olisi noin hassu ja ennenkaikkea ellemme silloin olisi jossakin toisaalla.

Jotta ei unohtuisi, mistä edellytykset kulttuurinharrasmahdollisuuksille tulevat, pitää huomenna hammaspyörätehtaalle.

Lisää historiaa

Jos historia on havaintoja, tulkintaa ja tallentamista, mitä on museotoiminta? Tallentamista tietenkin, mutta museoesineen valinta kokoelmiin on havaintoihin perustuvaa tulkintaa, samoin sen entisöinti. Historia ja museotoiminta ovat lähellä toisiaan ja pohjimmiltaan sama asia. Eilisen historiakuvan tilalla olisi voinut olla vaikka tämä:



Väliraskas tavarajunaveturi K3, sittemmin Tv1, nro 933 on ollut vuodesta 1977 saakka tallennettuna Toijalan veturitalliin. Entisöitykin sitä on, pintapuolisesti, erääseen veturiyksilön vajaaksi 40 vuodeksi jääneen käyttöiän varrelta valittuun asuun. Veturilla on ajettu konepajalla tehdyn täyskorjauksen jälkeen 350 kilometriä. Pyöränpinnoissa on vielä nähtävissä sorvin jäljet. Veturi ei ehtinyt seistä ruostesuojattuna armeijan asevarikolla mahdollista kriisiaikaa odottamassa kuin pari vuotta ennen kuin asianharrastajat pelastivat sen katon alle.

Miehistöhuoneessa kävi harvemmin nähtyjä vieraita. Jokioisten Museorautatien & Arctic Expressin varikonpäälliköllä oli mainioita tarinoita Kemijärven radan museoliikenteestä. Sellaistakin kuulemma tapahtuu, että kauko-ohjaus antaa erehdyksessä "Pikku-Jumbolle" väärän raiteen, veturi ajaa raiteensulun yli ja putoaa kiskoilta. Raivausryhmä tulee ja nostaa sen takaisin, ja veturia lähdetään hinaamaan ratakuorma-autolla Rovaniemelle. Omin konein ei annettu lupaa ajaa sattuneen jälkeen. Matkalla ratakuorma-auton moottori hajoaa. Vanhassa vara parempi tuumivat laitteiden kuljettajat, ja loppumatka sujuu "hinattavan" työntäessä "hinaajaansa". Niillä seuduin rillumarei mitä ilmeisimmin yhä elää ja voi hyvin.

Valokuvatorstain historia

Valokuvatorstai-blogissa oli toissapäivänä julkaistuna viikon aiheena historia.



Minulle historia on, tarkemmin ajateltuna, eri asia kuin menneisyys. Historia on havaittu, tulkittu ja tallennettu kuva menneisyydestä. Havainnot, tulkinta ja tallentaminen tehdään yhä uudelleen ja uudelleen. Havaintoaineistoa syntyy ja katoaa. Tiedollinen viitekehys ja menetelmät kehittyvät. Historian suhde menneisyyteen on samankaltainen kuin fysiikan tai biologian suhde luontoon.

Etualalla on kotiseurakuntani perustamisasiakirja vuodelta 1483 Registrum Ecclesiae Aboensikseen eli Turun tuomiokirkon Mustaankirjaan tallennettuna. Se on allekirjoittajansa piispa Konrad Bitzin havaintoihin ja tulkintaan perustuva kirjoitus, alunperinkin mahdollisesti jonkun muun virkamiehen kirjoittama tallenne. Ties miten monennen polven manuaalikopiona rekisterikirjaan päätynyt ja lopulta valokuvattu ensin tuohon faksimilepainokseen ja sitten tänne verkkoon. Tulkintoja sen sisältö on vuosisatojen aikana ehtinyt tuottaa yhteen jos toiseenkin kysymykseen. Tuskin kovin suurten linjojen näkemyksiin, mutta silti.

Vähän valkeaa

Lumi oli kosteanpainavaa niin aamulla kolassa kuin iltapäivällä suksen alla. Pitkittyneen syksyn jälkeen ei sovi valittaa, kun valkeutta maisemaan saatiin edes vähän.

Iso kattilallinen kasvishernekeittoa laitettiin kiehumaan yösähkötariffin astuttua voimaan. Mikäs tässä keiton porinaa ja Prokofjevin viidettä sinfoniaa kuunnellessa.

Viimeinkin lunta

Eilisaamu alkoi lumitöillä. Vähän ennen viittä oli pyöräkuormaajakin liikkeellä. Kuljettaja oli ystävällinen ja aurasi pihatien ja maantien välisen kaistan, vaikka se ei kunnan maksamiin töihin kuulukaan. Hienoa toimintaa.

Illalla päästiin suksille. Moni muukin. Rankkaa touhua yli kymmenen kuukauden suksettomuuden jälkeen.

Perjantaipäivä ja osa iltaakin on kulunut organisaatiokaavion parissa. OpenOfficen Draw on edelleen hyvä vuokaavionpiirto-ohjelma.