Nopeaa palvelua on aina mukava asiakkaana saada. Eilen kehuin Tampereen yliopiston kirjaston palvelua. Kempeleellä sijaitseva Polar Electro hoiti puolisoni ja minun sykemittarien huollon myös pikavauhtia. Tiistaina lähetin postitse alkukesästä toimimattomiksi osoittautuneet laitteet huoltoon valmistajalle (valmistaja kun ei suosittele edes pariston vaihtoa kellosepällä) ja nyt ne jo tulivat takaisin. Rutiinihuoltohan tuo oli: vastaanotinyksikköjen paristot oli vaihdettu eli toimimattomuuden syy oli se, mitä alunperin ounastelin. Nyt vain pitäisi kehittää innostusta käydä lenkillä useammin.

Puolisoni hoitaa heinäkuun ajan työpaikallaan kolmen eri ammattikuntaan kuuluvan henkilön toisistaan huomattavastikin poikkeavat tehtävät. Enpä tästä aiemmin tiennyt, mutta päivän paikallislehti tiesi niin kertoa. Sääli vain, että kirkon piirissä heinäkuu ei ole sen hiljaisempaa aikaa kuin mikään muukaan vailla suuria juhlapyhiä oleva kuukausi. Päinvastoin: jos on hellettä, vanhuksilla on tapana lähteä virvoittavien vetten ääreen rajan tuolle puolen, ja kesähäät ovat edelleen nuoremman väen suosiossa.

Mahtaa hän riemastua palatessaan työmatkalta. Sijaisuusjärjestelyt lienee sovittu "hyvän" tai peräti "helvetin hyvän" hallintotavan mukaisesti asianosaisia liiemmin kuulematta. Työelämässä hyvien tyyppien eli asioita käytännössä myös yli muodollisten ammattikunta- yms. rajojen osaavien työntekijöiden vitsaus on usein se, että heidän kynttiläänsä poltetaan kahdesta päästä positiivisten sanktioiden keinoin. Ainakin ICT-toimialalla takavuosina tuo näkyi palkkapussissakin, mutta kaikilla toimialoilla ei ole varaa mainittavaan rahalliseen palkitsemiseen. Itselläni on - ainakin toivottavasti - luvassa töissä melko kevyt heinäkuu, joten arkielämän kuormituksen tasaus pikku perheessämme varmasti onnistuu.

Tänään tuli vietettyä melkoinen boheemipäivä. Hain Tampereelta nuo saapuneet varaamani kirjat. Sen jälkeen lähdin katsastamaan Tampellan aluetta. Uusia asuintaloja on noussut alueelle kiitettävää vauhtia, ja edelleen Skanskan miehet ahkeroivat uusien kimpussa. Inhimillisen matalat asuintalot viehättävässä miljöössä ovat varmasti ihanteellinen asumisratkaisu keskusta-asumisesta pitäville.

Jonkin verran oli myös uutta kätkettynä vanhoihin kuoriin. Onhan vanha punatiilinen tahdasrakennus kieltämättä jykevän omaperäinen julkisivu. Jokin vanhoihin kuoriin kätkemisen operaatio lienee ollut käynnissä nytkin, kun yhden tehdashallin pari seinää oli purettu, lattia valettu uudelleen ja katot uudistettu. Luvallista tai ei, Skanskan miesten poistuttua työmaakopeiltaan kuka autolla, kuka polkupyörällä (työmies pyöräilemässä Tampellan portista ulos on historiallisessa mielessä jossakin määrin nostalginen näky, olkoonkin pyörä parikymmenvaihteinen ATB ja vaatetuksena kirkkaat enstex- haalarit), kävin tutustumassa sisältä päin tuohon rakennuskohteeseen. Hieno projekti, kaiken kaikkiaan.

Tampellan valmistamaan ensimmäiseen veturisarjaan kuuluva G9 nro 315 oli paikallaan kauniisti entisöitynä. Melkoinen historia tuollakin veturilla on ollut. Sisällissodan aikana lähes rikki ammuttu, sittemmin korjattu, 1930-luvun lopulla yksityiselle tehtaalle vaihtoveturiksi myyty ja nyt muistomerkkinä. Tämän päivän veturikiintiö ei kyllä tullut täyteen vielä 315:n ihailemisesta. Päätin korjata asian kotipuolessa.

Tampellan alueen rakentaminen oli takavuosina varmasti suurimpia ellei suurin kaupunkilaisten mielipiteitä jakanut rakennushanke. Sittemmin tapetilla ovat olleet Lahdesjärven kauppakeskusalueen suunnitelma ja vanhan ratapiha-alueen tornihotellihanke. Myös jo käytännössä lähes valmis yliopiston uudisrakennus on saanut huomiota osakseen. Rohkenen väittää, että yliopiston neljäs rakennusvaihe, joksi tätä nykyistä nimitetään, tuli olemuksensa osalta tavallaan ratkaistuksi jo edellisen rakennusvaiheen yhteydessä. Voisiko minkään muun tyyppinen rakennus ylipäätään sopia alueelle edellisen, vuonna 1993 valmistuneen kolmannen rakennusvaiheen viereen? Edelleenkään minulla ei ole sanottavaa tieteenfilosofiasta, mutta uuden rakennuksen "teknokraattisuutta" (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan, ainahan rakentaminen on nimenomaan tekniikkaa; Kölnin tuomiokirkko on oman aikansa rakennustekniikan saavutus, samoin vaikkapa Tampellan vanhat tehdashallit) on arvosteltu, koska rakennukseen muuttaa humanistinen tiedekunta ja osa informaatiotieteiden tiedekunnasta. Pyynikinrinteellä sijaitsevasta vanhasta teknillisestä opistosta muuttavat kielitieteilijät ymmärrettävästi voivat kokea uuden rakennuksen alkuun vieraaksi. Toisaalta taas historiatieteilijöiden luulisi olevan aivan tyytyväisiä, ilmentäähän rakennus melko tyylipuhtaasti 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kulttuuria, joka on jo kohta pala historiaa.

Silta, joka yhdistää uudisrakennuksen päärakennukseen, on itsessään herättänyt keskustelua. Varsinkin sitä on pidetty "teknokratian" malliesimerkkinä. Lieneekö joku kutsunut sitä teleportiksi, joka yhdistää 1960-luvun ja 2000-luvun saavutukset toisiinsa? Minulle sen ulkoinen olemus ristikkorakenteineen tuo ensiksi mieleen 1800-1900-luvun taitteessa rakennetun rautatiesillan. Nam! Täytynee joskus rakennuksen avaamisen jälkeen yrittää katsastaa tuo sisältäpäin.

Seuraava teksti sisältää sitten sitä karvanoppakulttuuria :-)

Tampereen kokoinen kaupunki on tällaisina päivinä kuuma. Melkein vapauttavalta tuntui tuulen henkäys Toijalan asemalla. Ja nyt ei muuta kuin tyydyttämään vanhan kunnon 315:n herättämää nälkää. Repussani pidän melkein aina tukevaa avainnippua. Sekalaisen vuosikymmenten saatossa syntyneen ja määrärahojen vähyydestä aiheutuvan sarjoittamisen puutteen vuoksi Toijalan veturitallin avainnippu ei oikein sovi ainakaan housujen taskussa pidettäväksi. Museotoimessa olen mukana enää vain harrastemielessä, mutta eipä tätä avainnippua kukaan ole minulta poiskaan vaatinut. Enkä ihan hevin aarteestani luopuisikaan :-)

Museo on sulkeutunut jo pari tuntia sitten. Toistasataa vuotta vanha veturitalli on viileä. Askelten ääni kaikuu avarassa tilassa. Tilan korkeus ja kantavina seininä toimivien väliseinien kaariholvit luovat kirkkomaisen vaikutelman. Joitakuita hämärän tallin suuret veturit melkeinpä pelottavat. Minusta ne ovat kaikesta teräksisestä elottomuudestaan huolimatta hyvin ystävällisen näköisiä.

Vaikkapa K3 (tai Tv1, miten haluatte), Suomen raskaiden vuosien unohdettu työjuhta hiljaisena, nöyränä mutta silti voimaa uhkuvana. Tampellan valmiste, muuten. Kuin teräs hiljaa kuiskaisi: "Koskas taas lähretään?"

Tai Hr12 (eli Dr12) 1950-luvun pehmeisiin muotoihin kätkettyä 1900 hevosen raakaa vetovoimaansa piilotellen.

Tämän viimeksimainitun, "Hurun", hyttiin on pakko nousta. Käynnistyskahvaa kääntäessä voi kuvitella paineilman pyöräyttävän yli 180-litraisen dieselmoottorin käyntiin. "Hurun" persoonallisen käyntiäänen muistanee sen kuullut ja yhtään vetureista tai moottoreista kiinnostunut. "Tutun turbon vihellyksen kuulen..." tuo itselleni mieleen jotakin aivan muuta kuin rekka-autot.

Kääntöpöytä olisi oikealla kohdalla valmiiksi. Peugeot-henkilöauton ohjauspyörästä lainattu tehonsäätöpyörä sopivaan asentoon. Suunnanvaihtokahva eteen... Että osaa aikuista miestä lapsettaa. Olisikohan se sallittua veturin hytissä? En liene ainoa laatuani? :-)

Tätä tarinaa on tullut kirjoiteltua veturitallin määräysesimiehen toimistossa, kauniin Billnäsin valmistaman kirjoituspöydän päällä, jonka tietokone on sittemmin vallannut. Ohi kulkevat junat tärisyttävät vanhaa rakennusta.