Alkaa sitten sunnuntaikin olla lopuillaan, ja tämä vähän reilun viikon lomanpätkä samalla. Huomenna töissä alkaa kolmen viikon pituinen opetusjakso tietojenkäsittelyn perustutkintoon eli datanomitutkintoon johtavalle koulutukselle. Tämä on työvoimapoliittista koulutusta, joten opiskelijat viettävät kesänkin melko tiiviisti koulun penkillä.

Taitaa olla pari vuotta siitä, kun olen viimeksi opettanut työvoimapoliittista koulutusryhmää. Syy on yksinkertainen: tietotekniikka-alan työvoimapoliittista koulutusta ei ole katsottu työministeriön rahoin tarpeelliseksi järjestää samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi 1990-luvun lopulla. Tämä on aivan oikea ratkaisu kansantalouden sektoreita tarkastellessa. Lähtökohdiltaan toisen tyyppistä, omaehtoista, aikuiskoulutusta sen sijaan on myös tietotekniikka-alalla maltillisessa määrin keskeytyksettä jatkettu.

Toisen asteen ammatillisen aikuiskoulutuksen pääasiallisia järjestämismuotoja ovat:
- omaehtoinen aikuisten ammatillinen peruskoulutus (ammatilliset perustutkinnot)
- omaehtoinen aikuisten ammatillinen lisäkoulutus (ammatti- ja erikoisammattitutkinnot)
- oppisopimuskoulutus (käytännössä useimmiten ammatti- ja erikoisammattitutkinnot, myös perustutkintoja)
- työvoimapoliittinen aikuiskoulutus (periaatteessa mitkä tahansa tutkinnot, atk-alalla yleissivistävistä atk-ajokorttitutkinnoista erikoisammattitutkintoihin)
- yritysten henkilöstökoulutus (mihin tahansa yrityksen tarpeelliseksi näkemään tutkintoon tai yksittäiseen taitoon tähtäävä koulutus).

Aikaisemmin opetin paljon työvoimapoliittisia koulutusryhmiä. Tuolloin tutkintojärjestelmä ei ollut vielä kovin vakiintunut, ja joukossa oli paljon ryhmiä, jotka eivät suorittaneet mitään varsinaista ammatillista tutkintoa. Tavoitteena saattoi olla esimerkiksi vain jokin tutkinnon osa. Nykypäivän näkökulmasta tämä näyttää huonolta ratkaisulta, koska yksittäinen tutkinnon osa antaa vain poikkeustapauksissa riittävän ammattitaidon työtehtävissä pärjäämiseksi. Koulutuksen hankkijan, joko työvoima- ja elinkeinokeskusten tai yksittäisten työvoimatoimistojen, tavoitteena lienee ollut saada määrällisesti mahdollisimman suuri joukko jonkin koulutusputken läpi. Määrä korvaa laadun -ajattelu ei yleensä ole hyvä ratkaisu ihmisten ollessa ajattelutavan kohteina. Tuolloin tutkintojärjestelmä tosin oli vielä uusi, joillakin ammattialoilla jopa kokonaan tuntematon. Ei ollut kunnon vertailukohtia, ja tietenkin oppilaitokset kouluttuvat sitä, mitä asiakkaat halusivat.

Toisen asteen ammatillinen aikuiskoulutus nimittäin on Suomessa markkinaperustaista kouluttamista. Oppilaitos rahoittaa käytännön toimintansa sillä koulutuksella, jota se myy. Joillakin seutukunnilla pääasiakas voi olla julkinen sektori vaikkapa TE-keskuksen muodossa, jollakin toisella taas yritysmaailma. Varsinkin julkisen sektorin toimiessa ostajana säädökset vaativat ostajaa kilpailuttamaan tarkasti koulutuksen tarjoajat. Joskus tämä johti ylilyönteihin ja koulutuksen laadun romahtamiseen hintojen polkemisen seurauksena. Sittemmin mukaan ovat tulleet myös laatukriteerit. Myös tutkintojärjestelmän mukainen koulutus edellyttää käytännössä edes jonkinlaista laatua koulutuksen järjestäjältä: tutkintotoimikunnat eivät tee tutkinnonjärjestämissopimuksia (eli myönnä tutkinnonjärjestämisoikeuksia), jos ne eivät auditointikäynneillään ja saamiensa kirjallisten selvitysten perusteella voi todeta järjestämisedellytyksiä riittäviksi.

Oman kokemukseni perusteella en ymmärrä usein toistuvia väitteitä siitä, miten heikko motivaatiotaso työvoimapoliittisessa aikuiskoulutuksessa on. Toisaalta oli niinkin, että aikanaan ryhmään valittiin 16 opiskelijaa yleensä lähes sadan hakijan joukosta. Oli selvää, että vain motivoituneita voitiin ottaa.

Ryhmää, jonka kanssa yhteistyöni huomenna alkaa, olen oppilaitoksen puitteissa joskus kuullut sanottavan hankalaksi ryhmäksi. En ole vielä toistaiseksi törmännyt käytännössä asiaan nimeltä "hankala ryhmä". Luulenpa, että edelleenkään en sellaiseen törmää.

Kesäkuun alkupuolella kävin katsomassa tämän puheena olevan ryhmän Käytön tuki -osaan kuuluvaa näyttöä (kokeena suoritettavaa käytännön työtehtävää, joiden hyväksytystä suorittamisesta tutkinto lopulta koostuu), ja tiedän koko lailla, millaisista asioista on lähdettävä liikkeelle: melkoisen alkeista. Saman totesivat myös näytön varsinaiset arvioijat, kaksi kokenutta tietotekniikka-alan käytännön töiden ammattilaista, toinen UPM-Kymmeneltä, toinen julkiselta sektorilta.

Emme siis lähde opiskelemaan atk-verkkoihin liittyviä asioita samoista lähtökohdista kuin sähköalan perustutkinnon elektroniikan ja tietoliikennetekniikan koulutusohjelmassa tai tietokoneasentajan ammattitutkinnossa. Ei, unohdetaan suosiolla signaali-kohinasuhteet, kaapelianalysaattorien käyttö ja aliverkotukset. Me otamme härkää sarvista ja opettelemme ensin, miten tietokoneeseen asennetaan verkkokortti. Ja niin, ettei siitä aiheudu vaaraa sen pahemmin itselle kuin asennettavalle tietokoneellekaan. Lieneekö vaikea arvata, mitä mieltä olen muinoin niin arvostetun datanomitutkinnon nykyisestä rakenteesta, jossa hienot ja yleissivistävät liiketalouteen, markkinointiin, vuorovaikutustaitoihin ja vastaaviin asioihin liittyvät taidot painottuvat tietotekniikka-alan käytännön perustaitojen kustannuksella? Kyseessä on nykyisin sentään ammatillinen perustutkinto eikä tietohallinnon tehtäviin valmistava tutkinto!