Että piti Hyvärisen akan pojankin alkaa oikein verkkopäiväkirjaa pitämään? Kaikkea sitä!

Hyvä kysymys kuuluu, mihin tarvitaan tätä verkkopäiväkirjaa tai weblogia tai millä nimellä näitä halutaankaan kutsua.

Verkkopäiväkirjan ideaan tutustuin varmaankin puolentusinaa vuotta sitten, kun Kanerva Eskolan verkkopäiväkirja sai julkisuutta jossakin perinteisessä Tampereen seudun mediassa. Hämmästelin nuoren naisen uskallusta raottaa noin rohkeasti yksityisen ja julkisen raja-aitaa. Kun viime päivinä selailin verkkopäiväkirjoja opiksi ja ojennukseksi tämän kirjoittamisen kannalta, huomasin, että tämä konkari jatkaa edelleen. Vaikea sanoa muuta kuin täysillä tsemppiä Kanerva Eskolalle elämän myrskyjen keskellä.

Täysin toisenlainen verkossa julkaistu - mutta ei "reaaliaikainen" - päiväkirjatuttavuus jo vuosien takaa oli Kari Huhtaman varusmiespalvelusajoista kertova päiväkirja. Huhtaman tekstiä voisi kutsua lama-Suomen rauhan ajan Tuntemattomaksi Sotilaaksi, tai ainakin sellaisen web-klassikon aseman se mielestäni ansaitsisi. Joka tapauksessa se poikkeaa lähes joka suhteessa selailemistani weblogeista, ja verkkopäiväkirjamaailmaan kyllästyneelle antaa varmasti uusia näkökulmia verkossa kirjoittamiseen.

Nämä kaksi mainitsemaani verkossa julkaistua päiväkirjaa olivat itselleni synonyymi sanalle "verkkopäiväkirja" ennen kuin tutustuin nykyiseen lajityypin kirjoon.

Silmiini sattui alkukesästä jo maaliskuussa julkaistu tietokoneväen oman "V8-Magazinen" eli vuodesta toiseen sitkeästi suuria tehoja ja karvanoppakulttuuria tietokonemaailmassa edustavan Mikrobitin julkaisema kolumni (olisikohan kirjoittaja ollut Kari Haakana), jossa todettiin weblog kuolleeksi kulttuurin muodoksi. Jos joku on siis totaalisesti out, se on selvästi meikäläisen heiniä! Ensin Googlen ja sittemmin Pinserin listan avulla (myönnettäköön, että viitseliäisyyteni riitti tutustumaan vain listan alkupään tuotoksiin) tutuiksi tulivat monet mielenkiintoiset ja suurella vaivalla ylläpidettävät weblogit. Lajityyliltään ne näyttävät olevan suoraan alenevassa polvessa Kanerva Eskolan viitoittaman tien perillisiä: ajatuksia, tunteita, mielipiteitä ja arkipäivää.

Mitä annettavaa tällä verkkopäiväkirjalla sitten voisi olla? Tuskin mitään. Minulla ei ole tarjota hienoja ajatuksia tieteenfilosofiasta tai tiedepolitiikasta (eikä juuri muustakaan politiikasta) eikä ihmissuhdetilityksiä. Kaipa sitä yksi junttimaisen mitäänsanomatonkin kirjoitelma aina joukkoon mahtuu? Katsotaan nyt :-)

Yksityisen ja julkisen rajaa en uskalla siirrellä kovin rohkeasti. Olkoon mottoni: "Wovon man nicht sprechen kann, daruber muss man schweigen." Kirjoittanen sellaisista asioista ja sellaisella tavalla, joista voisin myös keskustella tavatessani silmästä silmään kenen tahansa mahdollisen lukijan.

Rajujakin mielipiteitä ja ilmaisuja - sellaisia, joita arkielämän keskusteluissa tuskin kuulee - verkkopäiväkirjoissa toisinaan viljellään. Yritän kuitenkin välttää mottoa: "Wovon man nicht sprechen kann, daruber muss man schreiben." Saa vapaasti tukistaa, jos tältä polulta hairahdun. Tukistaa saa erityisesti nyt, kun olen taas kalju :-)

Tämän verkkopäiväkirjan perustamispäätös tehtiin 13.6.2003 vähän klo 22 jälkeen Keravalla Saviontaival-nimistä kevyenliikenteenväylää kävellessä. Kyseessä oli Puolustusvoimien ja kuntourheiluyhteisöjen organisoima jokavuotinen mukava kuntokävelytapahtuma, ja ilta ja 30 km lenkki jo siinä vaiheessa (vajaa kolmannes enää jäljellä), että joukkueiden ulkopuolella ryhmät olivat jo hajonneet ja matkanteko melko yksinäistä. Kun kävelyvauhdin piti sopivana viilenevään iltaan nähden, eikä lähellä näyttänyt olevan oikein mitään joukkuettakaan, jonka jatkoksi liittyä, oli aikaa omille ajatuksille. Pitkät, hyvissä olosuhteissa ja hyvillä varusteilla tehtävät kävelyt muuten ovat ajatustoimintaa kiihottavia. Joku voisi puolestaan sanoa niitä meditatiivisiksi, mutta niin mystiseen ilmaisuun en itse päätyisi. "Kyllä mää tairan sen maailman turhimman verkkopäiväkirjan sitten alottaa", oli ajatukseni, kun mietiskelin sitä hieman aikaisemmin lukemaani trendiartikkelia weblogien kuolemasta.

Hyvän(?) päätöksen toteuttaminen tahtoo aina välillä kestää, ja niin tämäkin kesti. Mutta hämäläiseen tapaan "mää päätin minkä mää päätin ja josse nys sitten tehtäs."

Tuosta kuntokävelytapahtumasta piti vielä kirjoittamani huomio, jota haluan aina korostaa, kun asia puheeksi tulee. Kaikkein tärkeintä pitkillä kävelymatkoilla ovat hyvät jalkineet ja jalkojen huolto. Hyvä fyysinen kuntokaan ei ole niin tärkeää. Tarkoitan, että keskinkertaisellakin kunnolla kyllä pärjää kävellen. Mutta hyväkuntoisenkin matka käy kovin raskaaksi, jos jalat hiertyvät liiaksi. Tämä kotimainen, Alankomaiden kuuluisasta Nijmegenistä soveltuvin osin lainattu tapahtuma, on vain kaksipäiväinen, maksimissaan 2 x 30 km. Mutta siinäkin ehtii jo korostua jalkineiden toimivuus ja jalkojen huolto. Perjantain ja lauantain välisen yön matka kävellään vaikka hampaat irvessä, mutta totuuden hetki koittaa lauantaipäivän pitkällä lenkillä. Tähän sortui muuan kovakuntoinen merivoimien yksikkö ensimmäisellä vuoden 1998 kävelyllä tallatessaan kumisaappailla (sic!) Etelä-Suomen asfalttiväyliä. Itse en liene harjoitellut pitkiä kävelyitä varten koskaan niin paljon kuin vuoden 1998 marssille, mutta se oli silti kaikkein raskain. Saksalaisvalmisteisten hyvin kovapohjaisten varsikenkien vaihto vastaaviin pehmeämpiin kotimaisiin seuraavana vuonna teki taipaleesta lähes juhlaa. Myös teippaukset etukäteen ehkäisevät hiertymiä tehokkaasti. Tarinan opetus: Kun on kiva kävellä, riittää aikaa vaikkapa turhan verkkopäiväkirjan suunnitteluun. Ja nyt siellä jo joku huutaa, että olisit, ukko, pitänyt vain ne saksalaiset popot tänäkin vuonna ja ajatellut mieluummin miten selviät maaliin!

Miksi juuri tänään, 25.6.2003 aloitin varsinaisen kirjoituksen? Tasan 62 vuotta sitten alkoi jatkosota, mutta tästä projektista ei toivottavasti tule samanlaista. Kauniin kesälomaviikon keskiviikkoillan olisi toki voinut käyttää toisinkin. Puolisoni ollessa koko viikon työtehtävissä toisella paikkakunnalla, on illat mukava täyttää jollakin puuhastelulla. Niin teinimäiseltä kuin se kuulostaakin, minulla on aidosti ikävä häntä. Ajattelin lähteväni illalla käymään Tampereella kumoamassa tuopillisen tai pari jollakin mukavalla terassilla (siihen olisi tietenkin televiestitävälineitä käyttäen haettu hallituksen suostumus :-), mutta tämä on huomattavasti halvempi tapa viettää iltaa.

Joka päivä tähän tuskin tulee kirjoiteltua. Ihailen suuresti heitä, joiden viitseliäisyys, kekseliäisyys ja itsekuri saavat kirjoittamaan lähes joka päivä weblogejaan.

Tämä aamu alkoi herätyskellon soitolla klo 4.30. Juna Helsinkiin lähtisi vasta klo 6.20, mutta hitaasti käynnistyvänä persoonana pidän siitä, että aamuisin on aikaa. Työpäivisinkin herään mieluiten klo 5 aikoihin.

Aamupäivä meni mukavasti AEL:ssä (Ammattienedistämislaitoksella Helsingin Malminkartanolla) suunniteltaessa näyttötutkintotehtäviä tietokoneasentajan ammattitutkinnon näyttöihin. Weblogien ylläpitäjistä valtaosa taitaa olla akateemista väkeä, joten saanen puheenvuoron "ammattikoululaisen" näkökulmasta.

Suomen koulutusjärjestelmä jakautuu eri asteisiin seuraavasti:
1. Esiopetus (peruskouluissa tai päiväkodeissa)
2. Peruskoulu
3. Toinen aste. Tämä käsittää a) lukion tai b) ammatilliset tutkinnot, joita ovat (b1) ammatillinen perustutkinto, (b2) ammattitutkinto ja (b3) erikoisammattitutkinto.
4. Korkea-aste, joka käsittää a) ammattikorkeakoulututkinnot ja b) tiedekorkeakoulututkinnot.

Tämä jaottelu on lainattu Opetushallituksen julkaisemasta koulutusjärjestelmäkaaviosta. Arvaan, että ammatti- ja tiedekorkeakoulujen asettaminen samaan kategoriaan herättää monissa kysymyksiä. Tähän en nyt halua ottaa kantaa. Kysymyksiä herättää kenties myös opistoasteen puuttuminen. Vuoden 2000 aikana opistoaste käytännössä poistui, ja vanhat opistoasteen tutkinnot (teknikko, datanomi jne.) jaettiin enemmän tai vähemmän arpapelillä (IMHO) ja eri nimikkeillä ammatillisiin ja korkea-asteen (ammattikorkeakoulut) tutkintoihin.

Ammatillisissa tutkinnoissa, joihin nyt pyrin keskittymään, on aikuisten ammatillisessa koulutuksessa tukeuduttu niin sanottuun näyttötutkintojärjestelmään jo useiden vuosien ajan. Myös nuorten ammatillisiin perustutkintoihin (aikaisemmin ammattikoulujen tarjoamat tutkinnot) näyttötutkintojärjestelmä on tulossa vauhdilla.

Kyse on siitä, että ammattialalla vaadittava osaaminen jaetaan tutkinnon osiin, joista kustakin suoritetaan käytännön työtehtäviä vastaava näyttö. Näyttö tarkoittaa parhaimmillaan kyseisen tehtäväkokonaisuuden suorittamista käytännössä (portfoliotyyppisistä näytöistä oma mielipiteeni kenties joskus myöhemmin).

Tietokoneasentajan ammattitutkinnossa tutkinnon osia ovat mm.
- Tietokonetekniikka
- Tietokoneiden tietoliikenteen perusteet ja lähiverkkojen kaapelointi
- Lähiverkkojen työasema- ja palvelinjärjestelmät
- Lähiverkkojärjestelmät ja niiden liittäminen julkisiin verkkoihin ja palveluihin
- Ohjelmistojen käyttö ja asennus (yleisohjelmat, CAD-ohjelmat tai julkaisuohjelmat)

Tutkinnon osien nimet kertonevat, että tietokoneasentajan ammattitutkinnon suorittaneet toimivat tietotekniikkayritysten huoltohenkilökuntana, organisaatioiden atk-tukihenkilöinä ym. tehtävissä.

Opetusministeriö sen paremmin kuin Opetushallituskaan ei ole määritellyt kovin tiukkoja kriteereitä ammatillisten tutkintojen suorittamiseksi. Opetushallituksen julkaisemat tutkinnon perusteet ovat hyvin yleisluonteisia. Vastuu on tutkintotoimikunnilla, jotka asemansa puolesta rinnastetaan valtion asettamiin komiteoihin. Nämä viime kädessä ratkaisevat näytöissä hyväksytyt ja hylätyt. Tutkintotoimikunnissa edustettuina ovat niin työnantajien, työntekijöiden kuin opetusta järjestävien organisaatioidenkin edustajat.

Jotta toisen asteen koulutuksessa ammatilliset tutkinnot voidaan rinnastaa ylioppilastutkintoihin, edellytetään sisällöllisen aspektin lisäksi muodollista yhdenmukaisuutta (sisällölliseen yhdenmukaisuuteen en nyt ota kantaa). Järjestelmä ei toimi, jos paikkakunnan X ammattioppilaitoksessa voi suorittaa tutkinnon helpommin kuin paikkakunnan Y ammattioppilaitoksessa. Tätä varten on EU:n rahoituksella perustettu ammattitutkintoaineiston laadunvarmistusprojekti eli ALVAR. ALVARin päätehtävä on rakentaa erilaisiin ammatillisiin tutkintoihin yhdenmukainen tehtäväpankki, joka toimi samaan tapaan kuin ylioppilaskirjoitusten tehtävien määrittely. ALVARin puitteissa toimii työryhmiä, jotka laativat tehtäviä, jotka hyväksytetään tutkintotoimikunnilla.

Viranomaiset antavat ammatillisille oppilaitoksille mahdollisuuden laatia itse omat tehtävänsä ammatillisten tutkintojen näyttöjä varten. Tämä johtaa helposti täsmäkoulutukseen eli siihen, että laaditaan näytöt annetun koulutuksen mukaan. Jos siirryttäisiin ylioppilastutkintoa vastaavaan yhdenmukaisten näyttöjen käytäntöön, ongelma poistuisi. Tämä ei ole ALVARin maksettu mainos.

Antaisin mieluusti laatimani tietokoneasentajan ammattitutkintoon tarkoitetut tehtävät web-yhteisön arvioitavaksi, mutta säännökset eivät sitä salli. Yleisen kehittelyn jälkeen niistä tulisi varmasti paljon parempia. Mutta eihän ylioppilastutkinnonkaan tehtäviä ruodita etukäteen verkossa. Alkuvuodesta tutkinnon osaan "Tietokoneiden tietoliikenteen perusteet ja lähiverkkojen kaapelointi" väsäämäni WLAN-tehtävä sai kuulemma kiitosta varsinkin tutkintotoimikunnan työnantajapuolen osalta. Laadittiin heti sopimus uuden tehtävän laatimisesta verkkoympäristöön, jossa on huomioitava sekä atk- että televerkkoasennukset.

Edellä sanottu saattaa kuulostaa itsekehulta. Sitä se ei ole. Asiasta seuraa suuri ongelma. Jos sama opettaja a) laati tehtäviä näyttöihin ja b) opettaa ko. tutkintoon valmistavaa koulutusta, eikö tästä seuraa täsmäkoulutuksen vaara, vaikka ko. oppilaitokseen ei koskaan lähetetäkään sen opettajan laatimaa tehtävää (tämä on Luojan kiitos ALVARin käytäntö)? Tämä ON ongelma

Tähän iltapäivällä kirjoittamaani ongelmaan ei tarjonnut ratkaisua edes hikisessä iltapäivässä hölkätty lenkki. Paras vaihtoehto lienee olisi, että oppilaitoksen opettajista kukaan, joka opettaa tietokoneasentajan ammattitutkintoa, ei olisi laatimassa näyttötutkinnon tehtäviä siihen. Taloudellisuuskysymys?