Niinhän siinä kävi, kuten arvelinkin. En edelleenkään törmännyt hankalaan opetusryhmään. Sen sijaan mitä motivoituneimpaan ja tiedonhaluisimpaan ryhmään. Tietenkin suuri halu oppia yhdistettynä vaatimattomiin pohjatietoihin ja -taitoihin voi olla jonkun mielestä hankalaa. Minusta päinvastoin. Tällaisen ristiriidan vuoksi muuten asioiden opettamisesta maksetaan palkkaa ihmisille, jotka tätä ammattikuntaa edustavat. Muodikasta on puhua opettamisen kuolemasta ja ohjauksen tulosta sen tilalle. Tietenkin opettamisen merkitys vähenee tietojen ja taitojen kasvaessa, ja jossakin pisteessä varmasti muuntuu ohjaukseksi. Tiedekorkeakoulussa pro gradu -työn tai diplomityön tekijää tuskin opetetaan. Sen sijaan ammatillisessa perustutkinnossa opettamisen korvaaminen ohjauksella on pedagoginen heitteillejättö. Tästä kuvasta lähinnä koillisnurkan osalta minulla lienee joskus jotakin sanottavaa (kuva Opetushallituksen AiHe-projektista eli Aikuiskoulutuksen henkilökohtaistamisprojektista). Puhutaan tästä joskus toiste. Aluksi lupailin politiikan välttämistä tässä verkkopäiväkirjassa, mutta koulutuspolitiikan loputtomalla suolla on tullut viime päivinä tarvottua jo hyvän matkaa. Pahoitteluni.
Illansuussa kävin puolisoni kanssa hölkkäämässä rauhallisen lenkin. Sää oli mainio ja maisema kaunis. Myöhästyneen kevään johdosta luonnon vehreys ei aivan vielä ole muuttunut syvän vihreäksi. Raikasta vaaleanvihreää on näkyvissä monin paikoin. Usein juhannuksena luonto on ollut tällainen. Paikoin syreenitkin ovat vielä komeasti kukassa. Pitäisiköhän niitä istuttaa lisää? Yksi pieni sellainen oli talven aikana menehtynytkin.
maanantaina, kesäkuuta 30, 2003
sunnuntai, kesäkuuta 29, 2003
Alkaa sitten sunnuntaikin olla lopuillaan, ja tämä vähän reilun viikon lomanpätkä samalla. Huomenna töissä alkaa kolmen viikon pituinen opetusjakso tietojenkäsittelyn perustutkintoon eli datanomitutkintoon johtavalle koulutukselle. Tämä on työvoimapoliittista koulutusta, joten opiskelijat viettävät kesänkin melko tiiviisti koulun penkillä.
Taitaa olla pari vuotta siitä, kun olen viimeksi opettanut työvoimapoliittista koulutusryhmää. Syy on yksinkertainen: tietotekniikka-alan työvoimapoliittista koulutusta ei ole katsottu työministeriön rahoin tarpeelliseksi järjestää samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi 1990-luvun lopulla. Tämä on aivan oikea ratkaisu kansantalouden sektoreita tarkastellessa. Lähtökohdiltaan toisen tyyppistä, omaehtoista, aikuiskoulutusta sen sijaan on myös tietotekniikka-alalla maltillisessa määrin keskeytyksettä jatkettu.
Toisen asteen ammatillisen aikuiskoulutuksen pääasiallisia järjestämismuotoja ovat:
- omaehtoinen aikuisten ammatillinen peruskoulutus (ammatilliset perustutkinnot)
- omaehtoinen aikuisten ammatillinen lisäkoulutus (ammatti- ja erikoisammattitutkinnot)
- oppisopimuskoulutus (käytännössä useimmiten ammatti- ja erikoisammattitutkinnot, myös perustutkintoja)
- työvoimapoliittinen aikuiskoulutus (periaatteessa mitkä tahansa tutkinnot, atk-alalla yleissivistävistä atk-ajokorttitutkinnoista erikoisammattitutkintoihin)
- yritysten henkilöstökoulutus (mihin tahansa yrityksen tarpeelliseksi näkemään tutkintoon tai yksittäiseen taitoon tähtäävä koulutus).
Aikaisemmin opetin paljon työvoimapoliittisia koulutusryhmiä. Tuolloin tutkintojärjestelmä ei ollut vielä kovin vakiintunut, ja joukossa oli paljon ryhmiä, jotka eivät suorittaneet mitään varsinaista ammatillista tutkintoa. Tavoitteena saattoi olla esimerkiksi vain jokin tutkinnon osa. Nykypäivän näkökulmasta tämä näyttää huonolta ratkaisulta, koska yksittäinen tutkinnon osa antaa vain poikkeustapauksissa riittävän ammattitaidon työtehtävissä pärjäämiseksi. Koulutuksen hankkijan, joko työvoima- ja elinkeinokeskusten tai yksittäisten työvoimatoimistojen, tavoitteena lienee ollut saada määrällisesti mahdollisimman suuri joukko jonkin koulutusputken läpi. Määrä korvaa laadun -ajattelu ei yleensä ole hyvä ratkaisu ihmisten ollessa ajattelutavan kohteina. Tuolloin tutkintojärjestelmä tosin oli vielä uusi, joillakin ammattialoilla jopa kokonaan tuntematon. Ei ollut kunnon vertailukohtia, ja tietenkin oppilaitokset kouluttuvat sitä, mitä asiakkaat halusivat.
Toisen asteen ammatillinen aikuiskoulutus nimittäin on Suomessa markkinaperustaista kouluttamista. Oppilaitos rahoittaa käytännön toimintansa sillä koulutuksella, jota se myy. Joillakin seutukunnilla pääasiakas voi olla julkinen sektori vaikkapa TE-keskuksen muodossa, jollakin toisella taas yritysmaailma. Varsinkin julkisen sektorin toimiessa ostajana säädökset vaativat ostajaa kilpailuttamaan tarkasti koulutuksen tarjoajat. Joskus tämä johti ylilyönteihin ja koulutuksen laadun romahtamiseen hintojen polkemisen seurauksena. Sittemmin mukaan ovat tulleet myös laatukriteerit. Myös tutkintojärjestelmän mukainen koulutus edellyttää käytännössä edes jonkinlaista laatua koulutuksen järjestäjältä: tutkintotoimikunnat eivät tee tutkinnonjärjestämissopimuksia (eli myönnä tutkinnonjärjestämisoikeuksia), jos ne eivät auditointikäynneillään ja saamiensa kirjallisten selvitysten perusteella voi todeta järjestämisedellytyksiä riittäviksi.
Oman kokemukseni perusteella en ymmärrä usein toistuvia väitteitä siitä, miten heikko motivaatiotaso työvoimapoliittisessa aikuiskoulutuksessa on. Toisaalta oli niinkin, että aikanaan ryhmään valittiin 16 opiskelijaa yleensä lähes sadan hakijan joukosta. Oli selvää, että vain motivoituneita voitiin ottaa.
Ryhmää, jonka kanssa yhteistyöni huomenna alkaa, olen oppilaitoksen puitteissa joskus kuullut sanottavan hankalaksi ryhmäksi. En ole vielä toistaiseksi törmännyt käytännössä asiaan nimeltä "hankala ryhmä". Luulenpa, että edelleenkään en sellaiseen törmää.
Kesäkuun alkupuolella kävin katsomassa tämän puheena olevan ryhmän Käytön tuki -osaan kuuluvaa näyttöä (kokeena suoritettavaa käytännön työtehtävää, joiden hyväksytystä suorittamisesta tutkinto lopulta koostuu), ja tiedän koko lailla, millaisista asioista on lähdettävä liikkeelle: melkoisen alkeista. Saman totesivat myös näytön varsinaiset arvioijat, kaksi kokenutta tietotekniikka-alan käytännön töiden ammattilaista, toinen UPM-Kymmeneltä, toinen julkiselta sektorilta.
Emme siis lähde opiskelemaan atk-verkkoihin liittyviä asioita samoista lähtökohdista kuin sähköalan perustutkinnon elektroniikan ja tietoliikennetekniikan koulutusohjelmassa tai tietokoneasentajan ammattitutkinnossa. Ei, unohdetaan suosiolla signaali-kohinasuhteet, kaapelianalysaattorien käyttö ja aliverkotukset. Me otamme härkää sarvista ja opettelemme ensin, miten tietokoneeseen asennetaan verkkokortti. Ja niin, ettei siitä aiheudu vaaraa sen pahemmin itselle kuin asennettavalle tietokoneellekaan. Lieneekö vaikea arvata, mitä mieltä olen muinoin niin arvostetun datanomitutkinnon nykyisestä rakenteesta, jossa hienot ja yleissivistävät liiketalouteen, markkinointiin, vuorovaikutustaitoihin ja vastaaviin asioihin liittyvät taidot painottuvat tietotekniikka-alan käytännön perustaitojen kustannuksella? Kyseessä on nykyisin sentään ammatillinen perustutkinto eikä tietohallinnon tehtäviin valmistava tutkinto!
Taitaa olla pari vuotta siitä, kun olen viimeksi opettanut työvoimapoliittista koulutusryhmää. Syy on yksinkertainen: tietotekniikka-alan työvoimapoliittista koulutusta ei ole katsottu työministeriön rahoin tarpeelliseksi järjestää samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi 1990-luvun lopulla. Tämä on aivan oikea ratkaisu kansantalouden sektoreita tarkastellessa. Lähtökohdiltaan toisen tyyppistä, omaehtoista, aikuiskoulutusta sen sijaan on myös tietotekniikka-alalla maltillisessa määrin keskeytyksettä jatkettu.
Toisen asteen ammatillisen aikuiskoulutuksen pääasiallisia järjestämismuotoja ovat:
- omaehtoinen aikuisten ammatillinen peruskoulutus (ammatilliset perustutkinnot)
- omaehtoinen aikuisten ammatillinen lisäkoulutus (ammatti- ja erikoisammattitutkinnot)
- oppisopimuskoulutus (käytännössä useimmiten ammatti- ja erikoisammattitutkinnot, myös perustutkintoja)
- työvoimapoliittinen aikuiskoulutus (periaatteessa mitkä tahansa tutkinnot, atk-alalla yleissivistävistä atk-ajokorttitutkinnoista erikoisammattitutkintoihin)
- yritysten henkilöstökoulutus (mihin tahansa yrityksen tarpeelliseksi näkemään tutkintoon tai yksittäiseen taitoon tähtäävä koulutus).
Aikaisemmin opetin paljon työvoimapoliittisia koulutusryhmiä. Tuolloin tutkintojärjestelmä ei ollut vielä kovin vakiintunut, ja joukossa oli paljon ryhmiä, jotka eivät suorittaneet mitään varsinaista ammatillista tutkintoa. Tavoitteena saattoi olla esimerkiksi vain jokin tutkinnon osa. Nykypäivän näkökulmasta tämä näyttää huonolta ratkaisulta, koska yksittäinen tutkinnon osa antaa vain poikkeustapauksissa riittävän ammattitaidon työtehtävissä pärjäämiseksi. Koulutuksen hankkijan, joko työvoima- ja elinkeinokeskusten tai yksittäisten työvoimatoimistojen, tavoitteena lienee ollut saada määrällisesti mahdollisimman suuri joukko jonkin koulutusputken läpi. Määrä korvaa laadun -ajattelu ei yleensä ole hyvä ratkaisu ihmisten ollessa ajattelutavan kohteina. Tuolloin tutkintojärjestelmä tosin oli vielä uusi, joillakin ammattialoilla jopa kokonaan tuntematon. Ei ollut kunnon vertailukohtia, ja tietenkin oppilaitokset kouluttuvat sitä, mitä asiakkaat halusivat.
Toisen asteen ammatillinen aikuiskoulutus nimittäin on Suomessa markkinaperustaista kouluttamista. Oppilaitos rahoittaa käytännön toimintansa sillä koulutuksella, jota se myy. Joillakin seutukunnilla pääasiakas voi olla julkinen sektori vaikkapa TE-keskuksen muodossa, jollakin toisella taas yritysmaailma. Varsinkin julkisen sektorin toimiessa ostajana säädökset vaativat ostajaa kilpailuttamaan tarkasti koulutuksen tarjoajat. Joskus tämä johti ylilyönteihin ja koulutuksen laadun romahtamiseen hintojen polkemisen seurauksena. Sittemmin mukaan ovat tulleet myös laatukriteerit. Myös tutkintojärjestelmän mukainen koulutus edellyttää käytännössä edes jonkinlaista laatua koulutuksen järjestäjältä: tutkintotoimikunnat eivät tee tutkinnonjärjestämissopimuksia (eli myönnä tutkinnonjärjestämisoikeuksia), jos ne eivät auditointikäynneillään ja saamiensa kirjallisten selvitysten perusteella voi todeta järjestämisedellytyksiä riittäviksi.
Oman kokemukseni perusteella en ymmärrä usein toistuvia väitteitä siitä, miten heikko motivaatiotaso työvoimapoliittisessa aikuiskoulutuksessa on. Toisaalta oli niinkin, että aikanaan ryhmään valittiin 16 opiskelijaa yleensä lähes sadan hakijan joukosta. Oli selvää, että vain motivoituneita voitiin ottaa.
Ryhmää, jonka kanssa yhteistyöni huomenna alkaa, olen oppilaitoksen puitteissa joskus kuullut sanottavan hankalaksi ryhmäksi. En ole vielä toistaiseksi törmännyt käytännössä asiaan nimeltä "hankala ryhmä". Luulenpa, että edelleenkään en sellaiseen törmää.
Kesäkuun alkupuolella kävin katsomassa tämän puheena olevan ryhmän Käytön tuki -osaan kuuluvaa näyttöä (kokeena suoritettavaa käytännön työtehtävää, joiden hyväksytystä suorittamisesta tutkinto lopulta koostuu), ja tiedän koko lailla, millaisista asioista on lähdettävä liikkeelle: melkoisen alkeista. Saman totesivat myös näytön varsinaiset arvioijat, kaksi kokenutta tietotekniikka-alan käytännön töiden ammattilaista, toinen UPM-Kymmeneltä, toinen julkiselta sektorilta.
Emme siis lähde opiskelemaan atk-verkkoihin liittyviä asioita samoista lähtökohdista kuin sähköalan perustutkinnon elektroniikan ja tietoliikennetekniikan koulutusohjelmassa tai tietokoneasentajan ammattitutkinnossa. Ei, unohdetaan suosiolla signaali-kohinasuhteet, kaapelianalysaattorien käyttö ja aliverkotukset. Me otamme härkää sarvista ja opettelemme ensin, miten tietokoneeseen asennetaan verkkokortti. Ja niin, ettei siitä aiheudu vaaraa sen pahemmin itselle kuin asennettavalle tietokoneellekaan. Lieneekö vaikea arvata, mitä mieltä olen muinoin niin arvostetun datanomitutkinnon nykyisestä rakenteesta, jossa hienot ja yleissivistävät liiketalouteen, markkinointiin, vuorovaikutustaitoihin ja vastaaviin asioihin liittyvät taidot painottuvat tietotekniikka-alan käytännön perustaitojen kustannuksella? Kyseessä on nykyisin sentään ammatillinen perustutkinto eikä tietohallinnon tehtäviin valmistava tutkinto!
Eilen ei tullut kirjoiteltua. Aamu oli viileän harmaa, mutta sateeton Erinomainen päivä ruohon leikkaamiselle! Sitten vain saappaat jalkaan, öljyjen tarkistus ja kävelemään leikkurin perässä pihalle.
"Ilmastointikengät" ovat mainio keksintö vanhojen nurmikkojen hoidossa. Kyseessä on hyvin epäuskottavan näköinen viritys, jossa tukevaa muovia olevien sandaalimallisten kenkien pohjiin ruuvataan noin 50 mm pituiset metallipiikit, ja nämä "sandaalit" puolestaan kiinnitetään remmeillä varsinaisten kenkien - tai mieluummin saappaiden - alle. Kumisaappaiden kanssa nämä nimittäin pysyvät jalassa paljon paremmin kuin vaikkapa lenkkarien kanssa.
Homman idea on se, että tällaisilla piikkikengillä tepastellessa tulee vanhan nurmikon usein liian tiiviiksi käyneeseen pintakerrokseen reikiä, jolloin kosteus pääsee vaikuttamaan pintaa syvemmälle. Tätä kutsutaan asiayhteydessä hauskalla termillä "ilmastointi". Yhdessä hienon hiekan ja/tai kalkin kanssa tämä on oiva tapa taisteluun vanhojen nurmikkojen perivihollista eli sammalta vastaan. Samaan lopputulokseen, mutta kokemukseni mukaan paljon vaivalloisemmin, pääsee perinteiselläkin menetelmällä eli iskemällä talikolla reikiä maahan. Naapurin Jussi kertoi kerran sammalta manatessamme työnnettävästä viiltokoneesta, joka repii sammaleeseen reikiä vähän samaan tapaan kuin erilaiset piikkimenetelmät. Nyt tuota taitaa olla mainostettukin jossain sammalenrepijän nimellä.
"Ilmastointikenkien" valmistaja ei tietenkään suosittele kenkien käyttöä ruohoa leikatessa. Tuntuu siltä, että viimeisen vuosikymmenen aikana moottorikäyttöisestä ruohonleikkurista on tullut maailman vaarallisimpien laitteiden joukkoon luettava väline. Kaipa niiden määrä kohta pitää ilmoittaa julkisesti kansainvälisten asetarkastussopimuksienkin nojalla ;-) Toisaalta tämänkaltaisia piikkikenkiä käytettiin turvallisuussyistä (sic!) ainakin joskus 1980-luvulla, kun 15-vuotiaat kesätyöläiset parturoivat jyrkkiä luiskia. Niin muuttuu maailma. Nykyään ruohonleikkurin sarviin ei kuulemma ole työmailla asiaa kuin vasta 18-vuotiailla. Koskahan ruohonleikkurin perässä kävelemiseen tarvitaan jonkin sortin ajokortti?
Yhdistetty ruohonleikkuu ja ilmastointi vei tutusti parisen tuntia ja tankillisen bensiiniä. Varsin miellyttävää homma tosiaankin, kun ilma on mukavan viileä, mutta kuiva.
Puolisoni saapui viikon työreissultaan iltapäivän aluksi. Kävimme saunassa varsin varhain ja menimme juhlistamaan jälleennäkemistä päivälliselle Sääksmäen Silta -ravintolaan. Moni muukin näytti saaneen samantyyppisen idean, ja paikalla oli melko paljon väkeä. Oikein mukavaa ravintolayrittäjän kannalta!
Perinteinen 1960-1970-lukulaiseen modernistiseen henkeen viittaava ravintolapuolen sisustus oli kesän teeman kunniaksi vaihdettu saaristolaishenkiseen kodikkaaksi tarkoitettuun petsattuun puukalustukseen. Tämä on mielestäni joltisessakin ristiriidassa rakennuksen yleisen olemuksen kanssa. Toki ymmärrän, että ravintolan yritystoiminnan kannalta suotavaa ellei jopa välttämätöntä on tehdä aika ajoin tyylillisiä uudistuksia.
Niin steriililtä, ummehtuneelta - tai mitä sanaa kukakin haluaa tuosta tasakattorakentamisen ja pallotuolien kultakaudesta käyttää - on sekin osa maan ja maakunnan historiaa. Retro-henkinen ravintola nyttemmin hiljaiseksi seututieksi kuihtuneen entisen valtaväylän eli vanhan 3-tien varrella kauniin riippusillan kupeessa on ollut oma mielestäni viehättävä palasensa hämäläistä ja koko maankin liikenteen historiaa.
Kotiin ajellessa näytti hieman tihkuiselta, mutta eipä tuosta isompaa sadetta tullut. Ajattelimme käydä satamassa (suureellinen nimi juontaa juurensa tukinuiton ajoilta 1920-1930-luvulta) kävelemässä, mutta kesäteatterin iltaesitys näytti olevan alkamassa sataman vanhan rautatieaseman alueella vajaan tunnin kuluttua. Arvatenkin saisi olla ahkerasti lapa pystyssä tuttuja tervehtimässä ja varsinkin selittelemässä rouville ja herroille, miksi emme ehkä juuri nyt ole tulossa katsomaan hienoa esitystä ja ihailemaan Tevjelle mitä suurimmalla vaivalla löydettyjä aitoja maitokärryjä tai ties miten monesta vanhasta ladosta purettua aidon harmaata venäläiskylän miljöötä. Myönnän auliisti, että lavastus todella on isolla vaivalla ja hienosti tehty. Sitä tuli käytyä yhtenä iltana aikaisemmin urkkimassa.
Palailimme sitten kotiin ja illaksikin kyllä riitti paljon parempaa tekemistä kuin verkkopäiväkirjan kirjoittaminen.
"Ilmastointikengät" ovat mainio keksintö vanhojen nurmikkojen hoidossa. Kyseessä on hyvin epäuskottavan näköinen viritys, jossa tukevaa muovia olevien sandaalimallisten kenkien pohjiin ruuvataan noin 50 mm pituiset metallipiikit, ja nämä "sandaalit" puolestaan kiinnitetään remmeillä varsinaisten kenkien - tai mieluummin saappaiden - alle. Kumisaappaiden kanssa nämä nimittäin pysyvät jalassa paljon paremmin kuin vaikkapa lenkkarien kanssa.
Homman idea on se, että tällaisilla piikkikengillä tepastellessa tulee vanhan nurmikon usein liian tiiviiksi käyneeseen pintakerrokseen reikiä, jolloin kosteus pääsee vaikuttamaan pintaa syvemmälle. Tätä kutsutaan asiayhteydessä hauskalla termillä "ilmastointi". Yhdessä hienon hiekan ja/tai kalkin kanssa tämä on oiva tapa taisteluun vanhojen nurmikkojen perivihollista eli sammalta vastaan. Samaan lopputulokseen, mutta kokemukseni mukaan paljon vaivalloisemmin, pääsee perinteiselläkin menetelmällä eli iskemällä talikolla reikiä maahan. Naapurin Jussi kertoi kerran sammalta manatessamme työnnettävästä viiltokoneesta, joka repii sammaleeseen reikiä vähän samaan tapaan kuin erilaiset piikkimenetelmät. Nyt tuota taitaa olla mainostettukin jossain sammalenrepijän nimellä.
"Ilmastointikenkien" valmistaja ei tietenkään suosittele kenkien käyttöä ruohoa leikatessa. Tuntuu siltä, että viimeisen vuosikymmenen aikana moottorikäyttöisestä ruohonleikkurista on tullut maailman vaarallisimpien laitteiden joukkoon luettava väline. Kaipa niiden määrä kohta pitää ilmoittaa julkisesti kansainvälisten asetarkastussopimuksienkin nojalla ;-) Toisaalta tämänkaltaisia piikkikenkiä käytettiin turvallisuussyistä (sic!) ainakin joskus 1980-luvulla, kun 15-vuotiaat kesätyöläiset parturoivat jyrkkiä luiskia. Niin muuttuu maailma. Nykyään ruohonleikkurin sarviin ei kuulemma ole työmailla asiaa kuin vasta 18-vuotiailla. Koskahan ruohonleikkurin perässä kävelemiseen tarvitaan jonkin sortin ajokortti?
Yhdistetty ruohonleikkuu ja ilmastointi vei tutusti parisen tuntia ja tankillisen bensiiniä. Varsin miellyttävää homma tosiaankin, kun ilma on mukavan viileä, mutta kuiva.
Puolisoni saapui viikon työreissultaan iltapäivän aluksi. Kävimme saunassa varsin varhain ja menimme juhlistamaan jälleennäkemistä päivälliselle Sääksmäen Silta -ravintolaan. Moni muukin näytti saaneen samantyyppisen idean, ja paikalla oli melko paljon väkeä. Oikein mukavaa ravintolayrittäjän kannalta!
Perinteinen 1960-1970-lukulaiseen modernistiseen henkeen viittaava ravintolapuolen sisustus oli kesän teeman kunniaksi vaihdettu saaristolaishenkiseen kodikkaaksi tarkoitettuun petsattuun puukalustukseen. Tämä on mielestäni joltisessakin ristiriidassa rakennuksen yleisen olemuksen kanssa. Toki ymmärrän, että ravintolan yritystoiminnan kannalta suotavaa ellei jopa välttämätöntä on tehdä aika ajoin tyylillisiä uudistuksia.
Niin steriililtä, ummehtuneelta - tai mitä sanaa kukakin haluaa tuosta tasakattorakentamisen ja pallotuolien kultakaudesta käyttää - on sekin osa maan ja maakunnan historiaa. Retro-henkinen ravintola nyttemmin hiljaiseksi seututieksi kuihtuneen entisen valtaväylän eli vanhan 3-tien varrella kauniin riippusillan kupeessa on ollut oma mielestäni viehättävä palasensa hämäläistä ja koko maankin liikenteen historiaa.
Kotiin ajellessa näytti hieman tihkuiselta, mutta eipä tuosta isompaa sadetta tullut. Ajattelimme käydä satamassa (suureellinen nimi juontaa juurensa tukinuiton ajoilta 1920-1930-luvulta) kävelemässä, mutta kesäteatterin iltaesitys näytti olevan alkamassa sataman vanhan rautatieaseman alueella vajaan tunnin kuluttua. Arvatenkin saisi olla ahkerasti lapa pystyssä tuttuja tervehtimässä ja varsinkin selittelemässä rouville ja herroille, miksi emme ehkä juuri nyt ole tulossa katsomaan hienoa esitystä ja ihailemaan Tevjelle mitä suurimmalla vaivalla löydettyjä aitoja maitokärryjä tai ties miten monesta vanhasta ladosta purettua aidon harmaata venäläiskylän miljöötä. Myönnän auliisti, että lavastus todella on isolla vaivalla ja hienosti tehty. Sitä tuli käytyä yhtenä iltana aikaisemmin urkkimassa.
Palailimme sitten kotiin ja illaksikin kyllä riitti paljon parempaa tekemistä kuin verkkopäiväkirjan kirjoittaminen.
perjantaina, kesäkuuta 27, 2003
Nopeaa palvelua on aina mukava asiakkaana saada. Eilen kehuin Tampereen yliopiston kirjaston palvelua. Kempeleellä sijaitseva Polar Electro hoiti puolisoni ja minun sykemittarien huollon myös pikavauhtia. Tiistaina lähetin postitse alkukesästä toimimattomiksi osoittautuneet laitteet huoltoon valmistajalle (valmistaja kun ei suosittele edes pariston vaihtoa kellosepällä) ja nyt ne jo tulivat takaisin. Rutiinihuoltohan tuo oli: vastaanotinyksikköjen paristot oli vaihdettu eli toimimattomuuden syy oli se, mitä alunperin ounastelin. Nyt vain pitäisi kehittää innostusta käydä lenkillä useammin.
Puolisoni hoitaa heinäkuun ajan työpaikallaan kolmen eri ammattikuntaan kuuluvan henkilön toisistaan huomattavastikin poikkeavat tehtävät. Enpä tästä aiemmin tiennyt, mutta päivän paikallislehti tiesi niin kertoa. Sääli vain, että kirkon piirissä heinäkuu ei ole sen hiljaisempaa aikaa kuin mikään muukaan vailla suuria juhlapyhiä oleva kuukausi. Päinvastoin: jos on hellettä, vanhuksilla on tapana lähteä virvoittavien vetten ääreen rajan tuolle puolen, ja kesähäät ovat edelleen nuoremman väen suosiossa.
Mahtaa hän riemastua palatessaan työmatkalta. Sijaisuusjärjestelyt lienee sovittu "hyvän" tai peräti "helvetin hyvän" hallintotavan mukaisesti asianosaisia liiemmin kuulematta. Työelämässä hyvien tyyppien eli asioita käytännössä myös yli muodollisten ammattikunta- yms. rajojen osaavien työntekijöiden vitsaus on usein se, että heidän kynttiläänsä poltetaan kahdesta päästä positiivisten sanktioiden keinoin. Ainakin ICT-toimialalla takavuosina tuo näkyi palkkapussissakin, mutta kaikilla toimialoilla ei ole varaa mainittavaan rahalliseen palkitsemiseen. Itselläni on - ainakin toivottavasti - luvassa töissä melko kevyt heinäkuu, joten arkielämän kuormituksen tasaus pikku perheessämme varmasti onnistuu.
Tänään tuli vietettyä melkoinen boheemipäivä. Hain Tampereelta nuo saapuneet varaamani kirjat. Sen jälkeen lähdin katsastamaan Tampellan aluetta. Uusia asuintaloja on noussut alueelle kiitettävää vauhtia, ja edelleen Skanskan miehet ahkeroivat uusien kimpussa. Inhimillisen matalat asuintalot viehättävässä miljöössä ovat varmasti ihanteellinen asumisratkaisu keskusta-asumisesta pitäville.
Jonkin verran oli myös uutta kätkettynä vanhoihin kuoriin. Onhan vanha punatiilinen tahdasrakennus kieltämättä jykevän omaperäinen julkisivu. Jokin vanhoihin kuoriin kätkemisen operaatio lienee ollut käynnissä nytkin, kun yhden tehdashallin pari seinää oli purettu, lattia valettu uudelleen ja katot uudistettu. Luvallista tai ei, Skanskan miesten poistuttua työmaakopeiltaan kuka autolla, kuka polkupyörällä (työmies pyöräilemässä Tampellan portista ulos on historiallisessa mielessä jossakin määrin nostalginen näky, olkoonkin pyörä parikymmenvaihteinen ATB ja vaatetuksena kirkkaat enstex- haalarit), kävin tutustumassa sisältä päin tuohon rakennuskohteeseen. Hieno projekti, kaiken kaikkiaan.
Tampellan valmistamaan ensimmäiseen veturisarjaan kuuluva G9 nro 315 oli paikallaan kauniisti entisöitynä. Melkoinen historia tuollakin veturilla on ollut. Sisällissodan aikana lähes rikki ammuttu, sittemmin korjattu, 1930-luvun lopulla yksityiselle tehtaalle vaihtoveturiksi myyty ja nyt muistomerkkinä. Tämän päivän veturikiintiö ei kyllä tullut täyteen vielä 315:n ihailemisesta. Päätin korjata asian kotipuolessa.
Tampellan alueen rakentaminen oli takavuosina varmasti suurimpia ellei suurin kaupunkilaisten mielipiteitä jakanut rakennushanke. Sittemmin tapetilla ovat olleet Lahdesjärven kauppakeskusalueen suunnitelma ja vanhan ratapiha-alueen tornihotellihanke. Myös jo käytännössä lähes valmis yliopiston uudisrakennus on saanut huomiota osakseen. Rohkenen väittää, että yliopiston neljäs rakennusvaihe, joksi tätä nykyistä nimitetään, tuli olemuksensa osalta tavallaan ratkaistuksi jo edellisen rakennusvaiheen yhteydessä. Voisiko minkään muun tyyppinen rakennus ylipäätään sopia alueelle edellisen, vuonna 1993 valmistuneen kolmannen rakennusvaiheen viereen? Edelleenkään minulla ei ole sanottavaa tieteenfilosofiasta, mutta uuden rakennuksen "teknokraattisuutta" (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan, ainahan rakentaminen on nimenomaan tekniikkaa; Kölnin tuomiokirkko on oman aikansa rakennustekniikan saavutus, samoin vaikkapa Tampellan vanhat tehdashallit) on arvosteltu, koska rakennukseen muuttaa humanistinen tiedekunta ja osa informaatiotieteiden tiedekunnasta. Pyynikinrinteellä sijaitsevasta vanhasta teknillisestä opistosta muuttavat kielitieteilijät ymmärrettävästi voivat kokea uuden rakennuksen alkuun vieraaksi. Toisaalta taas historiatieteilijöiden luulisi olevan aivan tyytyväisiä, ilmentäähän rakennus melko tyylipuhtaasti 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kulttuuria, joka on jo kohta pala historiaa.
Silta, joka yhdistää uudisrakennuksen päärakennukseen, on itsessään herättänyt keskustelua. Varsinkin sitä on pidetty "teknokratian" malliesimerkkinä. Lieneekö joku kutsunut sitä teleportiksi, joka yhdistää 1960-luvun ja 2000-luvun saavutukset toisiinsa? Minulle sen ulkoinen olemus ristikkorakenteineen tuo ensiksi mieleen 1800-1900-luvun taitteessa rakennetun rautatiesillan. Nam! Täytynee joskus rakennuksen avaamisen jälkeen yrittää katsastaa tuo sisältäpäin.
Seuraava teksti sisältää sitten sitä karvanoppakulttuuria :-)
Tampereen kokoinen kaupunki on tällaisina päivinä kuuma. Melkein vapauttavalta tuntui tuulen henkäys Toijalan asemalla. Ja nyt ei muuta kuin tyydyttämään vanhan kunnon 315:n herättämää nälkää. Repussani pidän melkein aina tukevaa avainnippua. Sekalaisen vuosikymmenten saatossa syntyneen ja määrärahojen vähyydestä aiheutuvan sarjoittamisen puutteen vuoksi Toijalan veturitallin avainnippu ei oikein sovi ainakaan housujen taskussa pidettäväksi. Museotoimessa olen mukana enää vain harrastemielessä, mutta eipä tätä avainnippua kukaan ole minulta poiskaan vaatinut. Enkä ihan hevin aarteestani luopuisikaan :-)
Museo on sulkeutunut jo pari tuntia sitten. Toistasataa vuotta vanha veturitalli on viileä. Askelten ääni kaikuu avarassa tilassa. Tilan korkeus ja kantavina seininä toimivien väliseinien kaariholvit luovat kirkkomaisen vaikutelman. Joitakuita hämärän tallin suuret veturit melkeinpä pelottavat. Minusta ne ovat kaikesta teräksisestä elottomuudestaan huolimatta hyvin ystävällisen näköisiä.
Vaikkapa K3 (tai Tv1, miten haluatte), Suomen raskaiden vuosien unohdettu työjuhta hiljaisena, nöyränä mutta silti voimaa uhkuvana. Tampellan valmiste, muuten. Kuin teräs hiljaa kuiskaisi: "Koskas taas lähretään?"
Tai Hr12 (eli Dr12) 1950-luvun pehmeisiin muotoihin kätkettyä 1900 hevosen raakaa vetovoimaansa piilotellen.
Tämän viimeksimainitun, "Hurun", hyttiin on pakko nousta. Käynnistyskahvaa kääntäessä voi kuvitella paineilman pyöräyttävän yli 180-litraisen dieselmoottorin käyntiin. "Hurun" persoonallisen käyntiäänen muistanee sen kuullut ja yhtään vetureista tai moottoreista kiinnostunut. "Tutun turbon vihellyksen kuulen..." tuo itselleni mieleen jotakin aivan muuta kuin rekka-autot.
Kääntöpöytä olisi oikealla kohdalla valmiiksi. Peugeot-henkilöauton ohjauspyörästä lainattu tehonsäätöpyörä sopivaan asentoon. Suunnanvaihtokahva eteen... Että osaa aikuista miestä lapsettaa. Olisikohan se sallittua veturin hytissä? En liene ainoa laatuani? :-)
Tätä tarinaa on tullut kirjoiteltua veturitallin määräysesimiehen toimistossa, kauniin Billnäsin valmistaman kirjoituspöydän päällä, jonka tietokone on sittemmin vallannut. Ohi kulkevat junat tärisyttävät vanhaa rakennusta.
Puolisoni hoitaa heinäkuun ajan työpaikallaan kolmen eri ammattikuntaan kuuluvan henkilön toisistaan huomattavastikin poikkeavat tehtävät. Enpä tästä aiemmin tiennyt, mutta päivän paikallislehti tiesi niin kertoa. Sääli vain, että kirkon piirissä heinäkuu ei ole sen hiljaisempaa aikaa kuin mikään muukaan vailla suuria juhlapyhiä oleva kuukausi. Päinvastoin: jos on hellettä, vanhuksilla on tapana lähteä virvoittavien vetten ääreen rajan tuolle puolen, ja kesähäät ovat edelleen nuoremman väen suosiossa.
Mahtaa hän riemastua palatessaan työmatkalta. Sijaisuusjärjestelyt lienee sovittu "hyvän" tai peräti "helvetin hyvän" hallintotavan mukaisesti asianosaisia liiemmin kuulematta. Työelämässä hyvien tyyppien eli asioita käytännössä myös yli muodollisten ammattikunta- yms. rajojen osaavien työntekijöiden vitsaus on usein se, että heidän kynttiläänsä poltetaan kahdesta päästä positiivisten sanktioiden keinoin. Ainakin ICT-toimialalla takavuosina tuo näkyi palkkapussissakin, mutta kaikilla toimialoilla ei ole varaa mainittavaan rahalliseen palkitsemiseen. Itselläni on - ainakin toivottavasti - luvassa töissä melko kevyt heinäkuu, joten arkielämän kuormituksen tasaus pikku perheessämme varmasti onnistuu.
Tänään tuli vietettyä melkoinen boheemipäivä. Hain Tampereelta nuo saapuneet varaamani kirjat. Sen jälkeen lähdin katsastamaan Tampellan aluetta. Uusia asuintaloja on noussut alueelle kiitettävää vauhtia, ja edelleen Skanskan miehet ahkeroivat uusien kimpussa. Inhimillisen matalat asuintalot viehättävässä miljöössä ovat varmasti ihanteellinen asumisratkaisu keskusta-asumisesta pitäville.
Jonkin verran oli myös uutta kätkettynä vanhoihin kuoriin. Onhan vanha punatiilinen tahdasrakennus kieltämättä jykevän omaperäinen julkisivu. Jokin vanhoihin kuoriin kätkemisen operaatio lienee ollut käynnissä nytkin, kun yhden tehdashallin pari seinää oli purettu, lattia valettu uudelleen ja katot uudistettu. Luvallista tai ei, Skanskan miesten poistuttua työmaakopeiltaan kuka autolla, kuka polkupyörällä (työmies pyöräilemässä Tampellan portista ulos on historiallisessa mielessä jossakin määrin nostalginen näky, olkoonkin pyörä parikymmenvaihteinen ATB ja vaatetuksena kirkkaat enstex- haalarit), kävin tutustumassa sisältä päin tuohon rakennuskohteeseen. Hieno projekti, kaiken kaikkiaan.
Tampellan valmistamaan ensimmäiseen veturisarjaan kuuluva G9 nro 315 oli paikallaan kauniisti entisöitynä. Melkoinen historia tuollakin veturilla on ollut. Sisällissodan aikana lähes rikki ammuttu, sittemmin korjattu, 1930-luvun lopulla yksityiselle tehtaalle vaihtoveturiksi myyty ja nyt muistomerkkinä. Tämän päivän veturikiintiö ei kyllä tullut täyteen vielä 315:n ihailemisesta. Päätin korjata asian kotipuolessa.
Tampellan alueen rakentaminen oli takavuosina varmasti suurimpia ellei suurin kaupunkilaisten mielipiteitä jakanut rakennushanke. Sittemmin tapetilla ovat olleet Lahdesjärven kauppakeskusalueen suunnitelma ja vanhan ratapiha-alueen tornihotellihanke. Myös jo käytännössä lähes valmis yliopiston uudisrakennus on saanut huomiota osakseen. Rohkenen väittää, että yliopiston neljäs rakennusvaihe, joksi tätä nykyistä nimitetään, tuli olemuksensa osalta tavallaan ratkaistuksi jo edellisen rakennusvaiheen yhteydessä. Voisiko minkään muun tyyppinen rakennus ylipäätään sopia alueelle edellisen, vuonna 1993 valmistuneen kolmannen rakennusvaiheen viereen? Edelleenkään minulla ei ole sanottavaa tieteenfilosofiasta, mutta uuden rakennuksen "teknokraattisuutta" (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan, ainahan rakentaminen on nimenomaan tekniikkaa; Kölnin tuomiokirkko on oman aikansa rakennustekniikan saavutus, samoin vaikkapa Tampellan vanhat tehdashallit) on arvosteltu, koska rakennukseen muuttaa humanistinen tiedekunta ja osa informaatiotieteiden tiedekunnasta. Pyynikinrinteellä sijaitsevasta vanhasta teknillisestä opistosta muuttavat kielitieteilijät ymmärrettävästi voivat kokea uuden rakennuksen alkuun vieraaksi. Toisaalta taas historiatieteilijöiden luulisi olevan aivan tyytyväisiä, ilmentäähän rakennus melko tyylipuhtaasti 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kulttuuria, joka on jo kohta pala historiaa.
Silta, joka yhdistää uudisrakennuksen päärakennukseen, on itsessään herättänyt keskustelua. Varsinkin sitä on pidetty "teknokratian" malliesimerkkinä. Lieneekö joku kutsunut sitä teleportiksi, joka yhdistää 1960-luvun ja 2000-luvun saavutukset toisiinsa? Minulle sen ulkoinen olemus ristikkorakenteineen tuo ensiksi mieleen 1800-1900-luvun taitteessa rakennetun rautatiesillan. Nam! Täytynee joskus rakennuksen avaamisen jälkeen yrittää katsastaa tuo sisältäpäin.
Seuraava teksti sisältää sitten sitä karvanoppakulttuuria :-)
Tampereen kokoinen kaupunki on tällaisina päivinä kuuma. Melkein vapauttavalta tuntui tuulen henkäys Toijalan asemalla. Ja nyt ei muuta kuin tyydyttämään vanhan kunnon 315:n herättämää nälkää. Repussani pidän melkein aina tukevaa avainnippua. Sekalaisen vuosikymmenten saatossa syntyneen ja määrärahojen vähyydestä aiheutuvan sarjoittamisen puutteen vuoksi Toijalan veturitallin avainnippu ei oikein sovi ainakaan housujen taskussa pidettäväksi. Museotoimessa olen mukana enää vain harrastemielessä, mutta eipä tätä avainnippua kukaan ole minulta poiskaan vaatinut. Enkä ihan hevin aarteestani luopuisikaan :-)
Museo on sulkeutunut jo pari tuntia sitten. Toistasataa vuotta vanha veturitalli on viileä. Askelten ääni kaikuu avarassa tilassa. Tilan korkeus ja kantavina seininä toimivien väliseinien kaariholvit luovat kirkkomaisen vaikutelman. Joitakuita hämärän tallin suuret veturit melkeinpä pelottavat. Minusta ne ovat kaikesta teräksisestä elottomuudestaan huolimatta hyvin ystävällisen näköisiä.
Vaikkapa K3 (tai Tv1, miten haluatte), Suomen raskaiden vuosien unohdettu työjuhta hiljaisena, nöyränä mutta silti voimaa uhkuvana. Tampellan valmiste, muuten. Kuin teräs hiljaa kuiskaisi: "Koskas taas lähretään?"
Tai Hr12 (eli Dr12) 1950-luvun pehmeisiin muotoihin kätkettyä 1900 hevosen raakaa vetovoimaansa piilotellen.
Tämän viimeksimainitun, "Hurun", hyttiin on pakko nousta. Käynnistyskahvaa kääntäessä voi kuvitella paineilman pyöräyttävän yli 180-litraisen dieselmoottorin käyntiin. "Hurun" persoonallisen käyntiäänen muistanee sen kuullut ja yhtään vetureista tai moottoreista kiinnostunut. "Tutun turbon vihellyksen kuulen..." tuo itselleni mieleen jotakin aivan muuta kuin rekka-autot.
Kääntöpöytä olisi oikealla kohdalla valmiiksi. Peugeot-henkilöauton ohjauspyörästä lainattu tehonsäätöpyörä sopivaan asentoon. Suunnanvaihtokahva eteen... Että osaa aikuista miestä lapsettaa. Olisikohan se sallittua veturin hytissä? En liene ainoa laatuani? :-)
Tätä tarinaa on tullut kirjoiteltua veturitallin määräysesimiehen toimistossa, kauniin Billnäsin valmistaman kirjoituspöydän päällä, jonka tietokone on sittemmin vallannut. Ohi kulkevat junat tärisyttävät vanhaa rakennusta.
torstaina, kesäkuuta 26, 2003
Tänään en saanut aikaiseksi oikeastaan mitään järkevää. Pieneen nysväämiseen takertuminen on aina "hyvä" tekosyy, kun pitäisi vaikkapa lukea opetushallinnon tenttiin.
Postissa tuli lähinnä jobinpostia: laskuja niin sähkön kuin Internet-yhteydenkin kuluttamisesta. Tietenkin on oikein, että kuluttamistaan hyödykkeistä maksaa, mutta maksajan kannalta laskut aina harmittavat.
Sähköä on ollut saatavilla katkoksitta aina sitten syksyn 2001 Pyry-myräkän aiheuttamien lyhyiden katkosten. Internet-yhteys oli tänään saatavilla vasta, kun sylkäisin mustan kissan kulkiessa tien yli eli uudelleenkäynnistin alakerrassa jököttävän "minisolmun" (termi lainausmerkkeineen lienee sisäpiirin vitsi). Yhteyden toimimattomuudelle olisi varmasti löytynyt asianmukainen selityskin, mutta tämä oli taas niitä tilanteita, joissa pelkkä "boottaus" auttaa.
Sähköisessä mediassa sen sijaan tuli ei-niin-jobinpostia. Jo toinen Tampereen yliopiston kirjaston kautta varaamani kirja oli saapunut. Ko. kirjaston palvelu ansaitsisi ison kiitoksen ja papukaijamerkin. Nykykäytännöistä täysin pihalla oleva allekirjoittanutkin sai paitsi hienon kirjastokortin myös asiantuntevaa opastusta käydessäni siellä toivioretkellä maanantaina kunnallisten kirjastojen osoittaessa tyhjyyttään etsimieni teosten suhteen.
Toinen mukava saapunut ilmoitus oli palkinto ristisanatehtävistä. Tai ei niinkään, mutta ristisanatehtävien ratkomiseen rinnastaisin harrastukseni käydä avoimen yliopiston kursseja ohjelmoinnin osalta. WWW-ohjelmoinnin perustaitoja Perl- ja PHP-ohjelmointikielellä tuskin tulen käytännössä tarvitsemaan, mutta kyseisiin taitoihin perehdyttävä aineopintotasoinen kurssi oli varsin mielenkiintoinen, mistä kiitos koulutusohjelmalle ja asiansa hallitsevalle opettajalle.
Itsekritiikin puolelle menee taas kysymys, miksi weblogeja kirjoitetaan ja ylläpidetään. Yksi peruste voisi olla tarve julkaista se, mitä sanottavaa kokee itsellään olevan. Mutta tällaista tarvetta varten on WWW-tekniikkojen alkuajoista lähtien ollut mahdollisuus julkaista omat web-sivut mitä tahansa tarkoitusta varten.
Ehkä weblogin julkaisija kokee hetkisen olevansa julkisuuden henkilö saadessaan raottaa yksityisen ja julkisen raja-aitaa. Tähän tavallaan liittyvä hauska(?) huomio sisältyy Arto Salmisen ajatuksia herättävään romaaniin "Paskateoria".
Postissa tuli lähinnä jobinpostia: laskuja niin sähkön kuin Internet-yhteydenkin kuluttamisesta. Tietenkin on oikein, että kuluttamistaan hyödykkeistä maksaa, mutta maksajan kannalta laskut aina harmittavat.
Sähköä on ollut saatavilla katkoksitta aina sitten syksyn 2001 Pyry-myräkän aiheuttamien lyhyiden katkosten. Internet-yhteys oli tänään saatavilla vasta, kun sylkäisin mustan kissan kulkiessa tien yli eli uudelleenkäynnistin alakerrassa jököttävän "minisolmun" (termi lainausmerkkeineen lienee sisäpiirin vitsi). Yhteyden toimimattomuudelle olisi varmasti löytynyt asianmukainen selityskin, mutta tämä oli taas niitä tilanteita, joissa pelkkä "boottaus" auttaa.
Sähköisessä mediassa sen sijaan tuli ei-niin-jobinpostia. Jo toinen Tampereen yliopiston kirjaston kautta varaamani kirja oli saapunut. Ko. kirjaston palvelu ansaitsisi ison kiitoksen ja papukaijamerkin. Nykykäytännöistä täysin pihalla oleva allekirjoittanutkin sai paitsi hienon kirjastokortin myös asiantuntevaa opastusta käydessäni siellä toivioretkellä maanantaina kunnallisten kirjastojen osoittaessa tyhjyyttään etsimieni teosten suhteen.
Toinen mukava saapunut ilmoitus oli palkinto ristisanatehtävistä. Tai ei niinkään, mutta ristisanatehtävien ratkomiseen rinnastaisin harrastukseni käydä avoimen yliopiston kursseja ohjelmoinnin osalta. WWW-ohjelmoinnin perustaitoja Perl- ja PHP-ohjelmointikielellä tuskin tulen käytännössä tarvitsemaan, mutta kyseisiin taitoihin perehdyttävä aineopintotasoinen kurssi oli varsin mielenkiintoinen, mistä kiitos koulutusohjelmalle ja asiansa hallitsevalle opettajalle.
Itsekritiikin puolelle menee taas kysymys, miksi weblogeja kirjoitetaan ja ylläpidetään. Yksi peruste voisi olla tarve julkaista se, mitä sanottavaa kokee itsellään olevan. Mutta tällaista tarvetta varten on WWW-tekniikkojen alkuajoista lähtien ollut mahdollisuus julkaista omat web-sivut mitä tahansa tarkoitusta varten.
Ehkä weblogin julkaisija kokee hetkisen olevansa julkisuuden henkilö saadessaan raottaa yksityisen ja julkisen raja-aitaa. Tähän tavallaan liittyvä hauska(?) huomio sisältyy Arto Salmisen ajatuksia herättävään romaaniin "Paskateoria".
keskiviikkona, kesäkuuta 25, 2003
Että piti Hyvärisen akan pojankin alkaa oikein verkkopäiväkirjaa pitämään? Kaikkea sitä!
Hyvä kysymys kuuluu, mihin tarvitaan tätä verkkopäiväkirjaa tai weblogia tai millä nimellä näitä halutaankaan kutsua.
Verkkopäiväkirjan ideaan tutustuin varmaankin puolentusinaa vuotta sitten, kun Kanerva Eskolan verkkopäiväkirja sai julkisuutta jossakin perinteisessä Tampereen seudun mediassa. Hämmästelin nuoren naisen uskallusta raottaa noin rohkeasti yksityisen ja julkisen raja-aitaa. Kun viime päivinä selailin verkkopäiväkirjoja opiksi ja ojennukseksi tämän kirjoittamisen kannalta, huomasin, että tämä konkari jatkaa edelleen. Vaikea sanoa muuta kuin täysillä tsemppiä Kanerva Eskolalle elämän myrskyjen keskellä.
Täysin toisenlainen verkossa julkaistu - mutta ei "reaaliaikainen" - päiväkirjatuttavuus jo vuosien takaa oli Kari Huhtaman varusmiespalvelusajoista kertova päiväkirja. Huhtaman tekstiä voisi kutsua lama-Suomen rauhan ajan Tuntemattomaksi Sotilaaksi, tai ainakin sellaisen web-klassikon aseman se mielestäni ansaitsisi. Joka tapauksessa se poikkeaa lähes joka suhteessa selailemistani weblogeista, ja verkkopäiväkirjamaailmaan kyllästyneelle antaa varmasti uusia näkökulmia verkossa kirjoittamiseen.
Nämä kaksi mainitsemaani verkossa julkaistua päiväkirjaa olivat itselleni synonyymi sanalle "verkkopäiväkirja" ennen kuin tutustuin nykyiseen lajityypin kirjoon.
Silmiini sattui alkukesästä jo maaliskuussa julkaistu tietokoneväen oman "V8-Magazinen" eli vuodesta toiseen sitkeästi suuria tehoja ja karvanoppakulttuuria tietokonemaailmassa edustavan Mikrobitin julkaisema kolumni (olisikohan kirjoittaja ollut Kari Haakana), jossa todettiin weblog kuolleeksi kulttuurin muodoksi. Jos joku on siis totaalisesti out, se on selvästi meikäläisen heiniä! Ensin Googlen ja sittemmin Pinserin listan avulla (myönnettäköön, että viitseliäisyyteni riitti tutustumaan vain listan alkupään tuotoksiin) tutuiksi tulivat monet mielenkiintoiset ja suurella vaivalla ylläpidettävät weblogit. Lajityyliltään ne näyttävät olevan suoraan alenevassa polvessa Kanerva Eskolan viitoittaman tien perillisiä: ajatuksia, tunteita, mielipiteitä ja arkipäivää.
Mitä annettavaa tällä verkkopäiväkirjalla sitten voisi olla? Tuskin mitään. Minulla ei ole tarjota hienoja ajatuksia tieteenfilosofiasta tai tiedepolitiikasta (eikä juuri muustakaan politiikasta) eikä ihmissuhdetilityksiä. Kaipa sitä yksi junttimaisen mitäänsanomatonkin kirjoitelma aina joukkoon mahtuu? Katsotaan nyt :-)
Yksityisen ja julkisen rajaa en uskalla siirrellä kovin rohkeasti. Olkoon mottoni: "Wovon man nicht sprechen kann, daruber muss man schweigen." Kirjoittanen sellaisista asioista ja sellaisella tavalla, joista voisin myös keskustella tavatessani silmästä silmään kenen tahansa mahdollisen lukijan.
Rajujakin mielipiteitä ja ilmaisuja - sellaisia, joita arkielämän keskusteluissa tuskin kuulee - verkkopäiväkirjoissa toisinaan viljellään. Yritän kuitenkin välttää mottoa: "Wovon man nicht sprechen kann, daruber muss man schreiben." Saa vapaasti tukistaa, jos tältä polulta hairahdun. Tukistaa saa erityisesti nyt, kun olen taas kalju :-)
Tämän verkkopäiväkirjan perustamispäätös tehtiin 13.6.2003 vähän klo 22 jälkeen Keravalla Saviontaival-nimistä kevyenliikenteenväylää kävellessä. Kyseessä oli Puolustusvoimien ja kuntourheiluyhteisöjen organisoima jokavuotinen mukava kuntokävelytapahtuma, ja ilta ja 30 km lenkki jo siinä vaiheessa (vajaa kolmannes enää jäljellä), että joukkueiden ulkopuolella ryhmät olivat jo hajonneet ja matkanteko melko yksinäistä. Kun kävelyvauhdin piti sopivana viilenevään iltaan nähden, eikä lähellä näyttänyt olevan oikein mitään joukkuettakaan, jonka jatkoksi liittyä, oli aikaa omille ajatuksille. Pitkät, hyvissä olosuhteissa ja hyvillä varusteilla tehtävät kävelyt muuten ovat ajatustoimintaa kiihottavia. Joku voisi puolestaan sanoa niitä meditatiivisiksi, mutta niin mystiseen ilmaisuun en itse päätyisi. "Kyllä mää tairan sen maailman turhimman verkkopäiväkirjan sitten alottaa", oli ajatukseni, kun mietiskelin sitä hieman aikaisemmin lukemaani trendiartikkelia weblogien kuolemasta.
Hyvän(?) päätöksen toteuttaminen tahtoo aina välillä kestää, ja niin tämäkin kesti. Mutta hämäläiseen tapaan "mää päätin minkä mää päätin ja josse nys sitten tehtäs."
Tuosta kuntokävelytapahtumasta piti vielä kirjoittamani huomio, jota haluan aina korostaa, kun asia puheeksi tulee. Kaikkein tärkeintä pitkillä kävelymatkoilla ovat hyvät jalkineet ja jalkojen huolto. Hyvä fyysinen kuntokaan ei ole niin tärkeää. Tarkoitan, että keskinkertaisellakin kunnolla kyllä pärjää kävellen. Mutta hyväkuntoisenkin matka käy kovin raskaaksi, jos jalat hiertyvät liiaksi. Tämä kotimainen, Alankomaiden kuuluisasta Nijmegenistä soveltuvin osin lainattu tapahtuma, on vain kaksipäiväinen, maksimissaan 2 x 30 km. Mutta siinäkin ehtii jo korostua jalkineiden toimivuus ja jalkojen huolto. Perjantain ja lauantain välisen yön matka kävellään vaikka hampaat irvessä, mutta totuuden hetki koittaa lauantaipäivän pitkällä lenkillä. Tähän sortui muuan kovakuntoinen merivoimien yksikkö ensimmäisellä vuoden 1998 kävelyllä tallatessaan kumisaappailla (sic!) Etelä-Suomen asfalttiväyliä. Itse en liene harjoitellut pitkiä kävelyitä varten koskaan niin paljon kuin vuoden 1998 marssille, mutta se oli silti kaikkein raskain. Saksalaisvalmisteisten hyvin kovapohjaisten varsikenkien vaihto vastaaviin pehmeämpiin kotimaisiin seuraavana vuonna teki taipaleesta lähes juhlaa. Myös teippaukset etukäteen ehkäisevät hiertymiä tehokkaasti. Tarinan opetus: Kun on kiva kävellä, riittää aikaa vaikkapa turhan verkkopäiväkirjan suunnitteluun. Ja nyt siellä jo joku huutaa, että olisit, ukko, pitänyt vain ne saksalaiset popot tänäkin vuonna ja ajatellut mieluummin miten selviät maaliin!
Miksi juuri tänään, 25.6.2003 aloitin varsinaisen kirjoituksen? Tasan 62 vuotta sitten alkoi jatkosota, mutta tästä projektista ei toivottavasti tule samanlaista. Kauniin kesälomaviikon keskiviikkoillan olisi toki voinut käyttää toisinkin. Puolisoni ollessa koko viikon työtehtävissä toisella paikkakunnalla, on illat mukava täyttää jollakin puuhastelulla. Niin teinimäiseltä kuin se kuulostaakin, minulla on aidosti ikävä häntä. Ajattelin lähteväni illalla käymään Tampereella kumoamassa tuopillisen tai pari jollakin mukavalla terassilla (siihen olisi tietenkin televiestitävälineitä käyttäen haettu hallituksen suostumus :-), mutta tämä on huomattavasti halvempi tapa viettää iltaa.
Joka päivä tähän tuskin tulee kirjoiteltua. Ihailen suuresti heitä, joiden viitseliäisyys, kekseliäisyys ja itsekuri saavat kirjoittamaan lähes joka päivä weblogejaan.
Tämä aamu alkoi herätyskellon soitolla klo 4.30. Juna Helsinkiin lähtisi vasta klo 6.20, mutta hitaasti käynnistyvänä persoonana pidän siitä, että aamuisin on aikaa. Työpäivisinkin herään mieluiten klo 5 aikoihin.
Aamupäivä meni mukavasti AEL:ssä (Ammattienedistämislaitoksella Helsingin Malminkartanolla) suunniteltaessa näyttötutkintotehtäviä tietokoneasentajan ammattitutkinnon näyttöihin. Weblogien ylläpitäjistä valtaosa taitaa olla akateemista väkeä, joten saanen puheenvuoron "ammattikoululaisen" näkökulmasta.
Suomen koulutusjärjestelmä jakautuu eri asteisiin seuraavasti:
1. Esiopetus (peruskouluissa tai päiväkodeissa)
2. Peruskoulu
3. Toinen aste. Tämä käsittää a) lukion tai b) ammatilliset tutkinnot, joita ovat (b1) ammatillinen perustutkinto, (b2) ammattitutkinto ja (b3) erikoisammattitutkinto.
4. Korkea-aste, joka käsittää a) ammattikorkeakoulututkinnot ja b) tiedekorkeakoulututkinnot.
Tämä jaottelu on lainattu Opetushallituksen julkaisemasta koulutusjärjestelmäkaaviosta. Arvaan, että ammatti- ja tiedekorkeakoulujen asettaminen samaan kategoriaan herättää monissa kysymyksiä. Tähän en nyt halua ottaa kantaa. Kysymyksiä herättää kenties myös opistoasteen puuttuminen. Vuoden 2000 aikana opistoaste käytännössä poistui, ja vanhat opistoasteen tutkinnot (teknikko, datanomi jne.) jaettiin enemmän tai vähemmän arpapelillä (IMHO) ja eri nimikkeillä ammatillisiin ja korkea-asteen (ammattikorkeakoulut) tutkintoihin.
Ammatillisissa tutkinnoissa, joihin nyt pyrin keskittymään, on aikuisten ammatillisessa koulutuksessa tukeuduttu niin sanottuun näyttötutkintojärjestelmään jo useiden vuosien ajan. Myös nuorten ammatillisiin perustutkintoihin (aikaisemmin ammattikoulujen tarjoamat tutkinnot) näyttötutkintojärjestelmä on tulossa vauhdilla.
Kyse on siitä, että ammattialalla vaadittava osaaminen jaetaan tutkinnon osiin, joista kustakin suoritetaan käytännön työtehtäviä vastaava näyttö. Näyttö tarkoittaa parhaimmillaan kyseisen tehtäväkokonaisuuden suorittamista käytännössä (portfoliotyyppisistä näytöistä oma mielipiteeni kenties joskus myöhemmin).
Tietokoneasentajan ammattitutkinnossa tutkinnon osia ovat mm.
- Tietokonetekniikka
- Tietokoneiden tietoliikenteen perusteet ja lähiverkkojen kaapelointi
- Lähiverkkojen työasema- ja palvelinjärjestelmät
- Lähiverkkojärjestelmät ja niiden liittäminen julkisiin verkkoihin ja palveluihin
- Ohjelmistojen käyttö ja asennus (yleisohjelmat, CAD-ohjelmat tai julkaisuohjelmat)
Tutkinnon osien nimet kertonevat, että tietokoneasentajan ammattitutkinnon suorittaneet toimivat tietotekniikkayritysten huoltohenkilökuntana, organisaatioiden atk-tukihenkilöinä ym. tehtävissä.
Opetusministeriö sen paremmin kuin Opetushallituskaan ei ole määritellyt kovin tiukkoja kriteereitä ammatillisten tutkintojen suorittamiseksi. Opetushallituksen julkaisemat tutkinnon perusteet ovat hyvin yleisluonteisia. Vastuu on tutkintotoimikunnilla, jotka asemansa puolesta rinnastetaan valtion asettamiin komiteoihin. Nämä viime kädessä ratkaisevat näytöissä hyväksytyt ja hylätyt. Tutkintotoimikunnissa edustettuina ovat niin työnantajien, työntekijöiden kuin opetusta järjestävien organisaatioidenkin edustajat.
Jotta toisen asteen koulutuksessa ammatilliset tutkinnot voidaan rinnastaa ylioppilastutkintoihin, edellytetään sisällöllisen aspektin lisäksi muodollista yhdenmukaisuutta (sisällölliseen yhdenmukaisuuteen en nyt ota kantaa). Järjestelmä ei toimi, jos paikkakunnan X ammattioppilaitoksessa voi suorittaa tutkinnon helpommin kuin paikkakunnan Y ammattioppilaitoksessa. Tätä varten on EU:n rahoituksella perustettu ammattitutkintoaineiston laadunvarmistusprojekti eli ALVAR. ALVARin päätehtävä on rakentaa erilaisiin ammatillisiin tutkintoihin yhdenmukainen tehtäväpankki, joka toimi samaan tapaan kuin ylioppilaskirjoitusten tehtävien määrittely. ALVARin puitteissa toimii työryhmiä, jotka laativat tehtäviä, jotka hyväksytetään tutkintotoimikunnilla.
Viranomaiset antavat ammatillisille oppilaitoksille mahdollisuuden laatia itse omat tehtävänsä ammatillisten tutkintojen näyttöjä varten. Tämä johtaa helposti täsmäkoulutukseen eli siihen, että laaditaan näytöt annetun koulutuksen mukaan. Jos siirryttäisiin ylioppilastutkintoa vastaavaan yhdenmukaisten näyttöjen käytäntöön, ongelma poistuisi. Tämä ei ole ALVARin maksettu mainos.
Antaisin mieluusti laatimani tietokoneasentajan ammattitutkintoon tarkoitetut tehtävät web-yhteisön arvioitavaksi, mutta säännökset eivät sitä salli. Yleisen kehittelyn jälkeen niistä tulisi varmasti paljon parempia. Mutta eihän ylioppilastutkinnonkaan tehtäviä ruodita etukäteen verkossa. Alkuvuodesta tutkinnon osaan "Tietokoneiden tietoliikenteen perusteet ja lähiverkkojen kaapelointi" väsäämäni WLAN-tehtävä sai kuulemma kiitosta varsinkin tutkintotoimikunnan työnantajapuolen osalta. Laadittiin heti sopimus uuden tehtävän laatimisesta verkkoympäristöön, jossa on huomioitava sekä atk- että televerkkoasennukset.
Edellä sanottu saattaa kuulostaa itsekehulta. Sitä se ei ole. Asiasta seuraa suuri ongelma. Jos sama opettaja a) laati tehtäviä näyttöihin ja b) opettaa ko. tutkintoon valmistavaa koulutusta, eikö tästä seuraa täsmäkoulutuksen vaara, vaikka ko. oppilaitokseen ei koskaan lähetetäkään sen opettajan laatimaa tehtävää (tämä on Luojan kiitos ALVARin käytäntö)? Tämä ON ongelma
Tähän iltapäivällä kirjoittamaani ongelmaan ei tarjonnut ratkaisua edes hikisessä iltapäivässä hölkätty lenkki. Paras vaihtoehto lienee olisi, että oppilaitoksen opettajista kukaan, joka opettaa tietokoneasentajan ammattitutkintoa, ei olisi laatimassa näyttötutkinnon tehtäviä siihen. Taloudellisuuskysymys?
Hyvä kysymys kuuluu, mihin tarvitaan tätä verkkopäiväkirjaa tai weblogia tai millä nimellä näitä halutaankaan kutsua.
Verkkopäiväkirjan ideaan tutustuin varmaankin puolentusinaa vuotta sitten, kun Kanerva Eskolan verkkopäiväkirja sai julkisuutta jossakin perinteisessä Tampereen seudun mediassa. Hämmästelin nuoren naisen uskallusta raottaa noin rohkeasti yksityisen ja julkisen raja-aitaa. Kun viime päivinä selailin verkkopäiväkirjoja opiksi ja ojennukseksi tämän kirjoittamisen kannalta, huomasin, että tämä konkari jatkaa edelleen. Vaikea sanoa muuta kuin täysillä tsemppiä Kanerva Eskolalle elämän myrskyjen keskellä.
Täysin toisenlainen verkossa julkaistu - mutta ei "reaaliaikainen" - päiväkirjatuttavuus jo vuosien takaa oli Kari Huhtaman varusmiespalvelusajoista kertova päiväkirja. Huhtaman tekstiä voisi kutsua lama-Suomen rauhan ajan Tuntemattomaksi Sotilaaksi, tai ainakin sellaisen web-klassikon aseman se mielestäni ansaitsisi. Joka tapauksessa se poikkeaa lähes joka suhteessa selailemistani weblogeista, ja verkkopäiväkirjamaailmaan kyllästyneelle antaa varmasti uusia näkökulmia verkossa kirjoittamiseen.
Nämä kaksi mainitsemaani verkossa julkaistua päiväkirjaa olivat itselleni synonyymi sanalle "verkkopäiväkirja" ennen kuin tutustuin nykyiseen lajityypin kirjoon.
Silmiini sattui alkukesästä jo maaliskuussa julkaistu tietokoneväen oman "V8-Magazinen" eli vuodesta toiseen sitkeästi suuria tehoja ja karvanoppakulttuuria tietokonemaailmassa edustavan Mikrobitin julkaisema kolumni (olisikohan kirjoittaja ollut Kari Haakana), jossa todettiin weblog kuolleeksi kulttuurin muodoksi. Jos joku on siis totaalisesti out, se on selvästi meikäläisen heiniä! Ensin Googlen ja sittemmin Pinserin listan avulla (myönnettäköön, että viitseliäisyyteni riitti tutustumaan vain listan alkupään tuotoksiin) tutuiksi tulivat monet mielenkiintoiset ja suurella vaivalla ylläpidettävät weblogit. Lajityyliltään ne näyttävät olevan suoraan alenevassa polvessa Kanerva Eskolan viitoittaman tien perillisiä: ajatuksia, tunteita, mielipiteitä ja arkipäivää.
Mitä annettavaa tällä verkkopäiväkirjalla sitten voisi olla? Tuskin mitään. Minulla ei ole tarjota hienoja ajatuksia tieteenfilosofiasta tai tiedepolitiikasta (eikä juuri muustakaan politiikasta) eikä ihmissuhdetilityksiä. Kaipa sitä yksi junttimaisen mitäänsanomatonkin kirjoitelma aina joukkoon mahtuu? Katsotaan nyt :-)
Yksityisen ja julkisen rajaa en uskalla siirrellä kovin rohkeasti. Olkoon mottoni: "Wovon man nicht sprechen kann, daruber muss man schweigen." Kirjoittanen sellaisista asioista ja sellaisella tavalla, joista voisin myös keskustella tavatessani silmästä silmään kenen tahansa mahdollisen lukijan.
Rajujakin mielipiteitä ja ilmaisuja - sellaisia, joita arkielämän keskusteluissa tuskin kuulee - verkkopäiväkirjoissa toisinaan viljellään. Yritän kuitenkin välttää mottoa: "Wovon man nicht sprechen kann, daruber muss man schreiben." Saa vapaasti tukistaa, jos tältä polulta hairahdun. Tukistaa saa erityisesti nyt, kun olen taas kalju :-)
Tämän verkkopäiväkirjan perustamispäätös tehtiin 13.6.2003 vähän klo 22 jälkeen Keravalla Saviontaival-nimistä kevyenliikenteenväylää kävellessä. Kyseessä oli Puolustusvoimien ja kuntourheiluyhteisöjen organisoima jokavuotinen mukava kuntokävelytapahtuma, ja ilta ja 30 km lenkki jo siinä vaiheessa (vajaa kolmannes enää jäljellä), että joukkueiden ulkopuolella ryhmät olivat jo hajonneet ja matkanteko melko yksinäistä. Kun kävelyvauhdin piti sopivana viilenevään iltaan nähden, eikä lähellä näyttänyt olevan oikein mitään joukkuettakaan, jonka jatkoksi liittyä, oli aikaa omille ajatuksille. Pitkät, hyvissä olosuhteissa ja hyvillä varusteilla tehtävät kävelyt muuten ovat ajatustoimintaa kiihottavia. Joku voisi puolestaan sanoa niitä meditatiivisiksi, mutta niin mystiseen ilmaisuun en itse päätyisi. "Kyllä mää tairan sen maailman turhimman verkkopäiväkirjan sitten alottaa", oli ajatukseni, kun mietiskelin sitä hieman aikaisemmin lukemaani trendiartikkelia weblogien kuolemasta.
Hyvän(?) päätöksen toteuttaminen tahtoo aina välillä kestää, ja niin tämäkin kesti. Mutta hämäläiseen tapaan "mää päätin minkä mää päätin ja josse nys sitten tehtäs."
Tuosta kuntokävelytapahtumasta piti vielä kirjoittamani huomio, jota haluan aina korostaa, kun asia puheeksi tulee. Kaikkein tärkeintä pitkillä kävelymatkoilla ovat hyvät jalkineet ja jalkojen huolto. Hyvä fyysinen kuntokaan ei ole niin tärkeää. Tarkoitan, että keskinkertaisellakin kunnolla kyllä pärjää kävellen. Mutta hyväkuntoisenkin matka käy kovin raskaaksi, jos jalat hiertyvät liiaksi. Tämä kotimainen, Alankomaiden kuuluisasta Nijmegenistä soveltuvin osin lainattu tapahtuma, on vain kaksipäiväinen, maksimissaan 2 x 30 km. Mutta siinäkin ehtii jo korostua jalkineiden toimivuus ja jalkojen huolto. Perjantain ja lauantain välisen yön matka kävellään vaikka hampaat irvessä, mutta totuuden hetki koittaa lauantaipäivän pitkällä lenkillä. Tähän sortui muuan kovakuntoinen merivoimien yksikkö ensimmäisellä vuoden 1998 kävelyllä tallatessaan kumisaappailla (sic!) Etelä-Suomen asfalttiväyliä. Itse en liene harjoitellut pitkiä kävelyitä varten koskaan niin paljon kuin vuoden 1998 marssille, mutta se oli silti kaikkein raskain. Saksalaisvalmisteisten hyvin kovapohjaisten varsikenkien vaihto vastaaviin pehmeämpiin kotimaisiin seuraavana vuonna teki taipaleesta lähes juhlaa. Myös teippaukset etukäteen ehkäisevät hiertymiä tehokkaasti. Tarinan opetus: Kun on kiva kävellä, riittää aikaa vaikkapa turhan verkkopäiväkirjan suunnitteluun. Ja nyt siellä jo joku huutaa, että olisit, ukko, pitänyt vain ne saksalaiset popot tänäkin vuonna ja ajatellut mieluummin miten selviät maaliin!
Miksi juuri tänään, 25.6.2003 aloitin varsinaisen kirjoituksen? Tasan 62 vuotta sitten alkoi jatkosota, mutta tästä projektista ei toivottavasti tule samanlaista. Kauniin kesälomaviikon keskiviikkoillan olisi toki voinut käyttää toisinkin. Puolisoni ollessa koko viikon työtehtävissä toisella paikkakunnalla, on illat mukava täyttää jollakin puuhastelulla. Niin teinimäiseltä kuin se kuulostaakin, minulla on aidosti ikävä häntä. Ajattelin lähteväni illalla käymään Tampereella kumoamassa tuopillisen tai pari jollakin mukavalla terassilla (siihen olisi tietenkin televiestitävälineitä käyttäen haettu hallituksen suostumus :-), mutta tämä on huomattavasti halvempi tapa viettää iltaa.
Joka päivä tähän tuskin tulee kirjoiteltua. Ihailen suuresti heitä, joiden viitseliäisyys, kekseliäisyys ja itsekuri saavat kirjoittamaan lähes joka päivä weblogejaan.
Tämä aamu alkoi herätyskellon soitolla klo 4.30. Juna Helsinkiin lähtisi vasta klo 6.20, mutta hitaasti käynnistyvänä persoonana pidän siitä, että aamuisin on aikaa. Työpäivisinkin herään mieluiten klo 5 aikoihin.
Aamupäivä meni mukavasti AEL:ssä (Ammattienedistämislaitoksella Helsingin Malminkartanolla) suunniteltaessa näyttötutkintotehtäviä tietokoneasentajan ammattitutkinnon näyttöihin. Weblogien ylläpitäjistä valtaosa taitaa olla akateemista väkeä, joten saanen puheenvuoron "ammattikoululaisen" näkökulmasta.
Suomen koulutusjärjestelmä jakautuu eri asteisiin seuraavasti:
1. Esiopetus (peruskouluissa tai päiväkodeissa)
2. Peruskoulu
3. Toinen aste. Tämä käsittää a) lukion tai b) ammatilliset tutkinnot, joita ovat (b1) ammatillinen perustutkinto, (b2) ammattitutkinto ja (b3) erikoisammattitutkinto.
4. Korkea-aste, joka käsittää a) ammattikorkeakoulututkinnot ja b) tiedekorkeakoulututkinnot.
Tämä jaottelu on lainattu Opetushallituksen julkaisemasta koulutusjärjestelmäkaaviosta. Arvaan, että ammatti- ja tiedekorkeakoulujen asettaminen samaan kategoriaan herättää monissa kysymyksiä. Tähän en nyt halua ottaa kantaa. Kysymyksiä herättää kenties myös opistoasteen puuttuminen. Vuoden 2000 aikana opistoaste käytännössä poistui, ja vanhat opistoasteen tutkinnot (teknikko, datanomi jne.) jaettiin enemmän tai vähemmän arpapelillä (IMHO) ja eri nimikkeillä ammatillisiin ja korkea-asteen (ammattikorkeakoulut) tutkintoihin.
Ammatillisissa tutkinnoissa, joihin nyt pyrin keskittymään, on aikuisten ammatillisessa koulutuksessa tukeuduttu niin sanottuun näyttötutkintojärjestelmään jo useiden vuosien ajan. Myös nuorten ammatillisiin perustutkintoihin (aikaisemmin ammattikoulujen tarjoamat tutkinnot) näyttötutkintojärjestelmä on tulossa vauhdilla.
Kyse on siitä, että ammattialalla vaadittava osaaminen jaetaan tutkinnon osiin, joista kustakin suoritetaan käytännön työtehtäviä vastaava näyttö. Näyttö tarkoittaa parhaimmillaan kyseisen tehtäväkokonaisuuden suorittamista käytännössä (portfoliotyyppisistä näytöistä oma mielipiteeni kenties joskus myöhemmin).
Tietokoneasentajan ammattitutkinnossa tutkinnon osia ovat mm.
- Tietokonetekniikka
- Tietokoneiden tietoliikenteen perusteet ja lähiverkkojen kaapelointi
- Lähiverkkojen työasema- ja palvelinjärjestelmät
- Lähiverkkojärjestelmät ja niiden liittäminen julkisiin verkkoihin ja palveluihin
- Ohjelmistojen käyttö ja asennus (yleisohjelmat, CAD-ohjelmat tai julkaisuohjelmat)
Tutkinnon osien nimet kertonevat, että tietokoneasentajan ammattitutkinnon suorittaneet toimivat tietotekniikkayritysten huoltohenkilökuntana, organisaatioiden atk-tukihenkilöinä ym. tehtävissä.
Opetusministeriö sen paremmin kuin Opetushallituskaan ei ole määritellyt kovin tiukkoja kriteereitä ammatillisten tutkintojen suorittamiseksi. Opetushallituksen julkaisemat tutkinnon perusteet ovat hyvin yleisluonteisia. Vastuu on tutkintotoimikunnilla, jotka asemansa puolesta rinnastetaan valtion asettamiin komiteoihin. Nämä viime kädessä ratkaisevat näytöissä hyväksytyt ja hylätyt. Tutkintotoimikunnissa edustettuina ovat niin työnantajien, työntekijöiden kuin opetusta järjestävien organisaatioidenkin edustajat.
Jotta toisen asteen koulutuksessa ammatilliset tutkinnot voidaan rinnastaa ylioppilastutkintoihin, edellytetään sisällöllisen aspektin lisäksi muodollista yhdenmukaisuutta (sisällölliseen yhdenmukaisuuteen en nyt ota kantaa). Järjestelmä ei toimi, jos paikkakunnan X ammattioppilaitoksessa voi suorittaa tutkinnon helpommin kuin paikkakunnan Y ammattioppilaitoksessa. Tätä varten on EU:n rahoituksella perustettu ammattitutkintoaineiston laadunvarmistusprojekti eli ALVAR. ALVARin päätehtävä on rakentaa erilaisiin ammatillisiin tutkintoihin yhdenmukainen tehtäväpankki, joka toimi samaan tapaan kuin ylioppilaskirjoitusten tehtävien määrittely. ALVARin puitteissa toimii työryhmiä, jotka laativat tehtäviä, jotka hyväksytetään tutkintotoimikunnilla.
Viranomaiset antavat ammatillisille oppilaitoksille mahdollisuuden laatia itse omat tehtävänsä ammatillisten tutkintojen näyttöjä varten. Tämä johtaa helposti täsmäkoulutukseen eli siihen, että laaditaan näytöt annetun koulutuksen mukaan. Jos siirryttäisiin ylioppilastutkintoa vastaavaan yhdenmukaisten näyttöjen käytäntöön, ongelma poistuisi. Tämä ei ole ALVARin maksettu mainos.
Antaisin mieluusti laatimani tietokoneasentajan ammattitutkintoon tarkoitetut tehtävät web-yhteisön arvioitavaksi, mutta säännökset eivät sitä salli. Yleisen kehittelyn jälkeen niistä tulisi varmasti paljon parempia. Mutta eihän ylioppilastutkinnonkaan tehtäviä ruodita etukäteen verkossa. Alkuvuodesta tutkinnon osaan "Tietokoneiden tietoliikenteen perusteet ja lähiverkkojen kaapelointi" väsäämäni WLAN-tehtävä sai kuulemma kiitosta varsinkin tutkintotoimikunnan työnantajapuolen osalta. Laadittiin heti sopimus uuden tehtävän laatimisesta verkkoympäristöön, jossa on huomioitava sekä atk- että televerkkoasennukset.
Edellä sanottu saattaa kuulostaa itsekehulta. Sitä se ei ole. Asiasta seuraa suuri ongelma. Jos sama opettaja a) laati tehtäviä näyttöihin ja b) opettaa ko. tutkintoon valmistavaa koulutusta, eikö tästä seuraa täsmäkoulutuksen vaara, vaikka ko. oppilaitokseen ei koskaan lähetetäkään sen opettajan laatimaa tehtävää (tämä on Luojan kiitos ALVARin käytäntö)? Tämä ON ongelma
Tähän iltapäivällä kirjoittamaani ongelmaan ei tarjonnut ratkaisua edes hikisessä iltapäivässä hölkätty lenkki. Paras vaihtoehto lienee olisi, että oppilaitoksen opettajista kukaan, joka opettaa tietokoneasentajan ammattitutkintoa, ei olisi laatimassa näyttötutkinnon tehtäviä siihen. Taloudellisuuskysymys?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)