Nelikymppinen

Kahvia ja runebergintorttua olisi riittänyt junamiehistöllekin, mutta kun aikataulunsa oli jätättänyt Orivedeltä alkaen toista tuntia, roikka jatkoi vesityksen, pikahalostuksen ja vaihteiden puhdistuksen jälkeen kohti etelää.

Palokunnalta lainatut letkut kerättiin veturitallin saunaan odottamaan pyhäaamua. Peruslämpö suojaa jäätymiseltä.

Yöuni jäi vajaaseen kolmeen pitkin poikin hajautettuun tuntiin. Sen tunsi päivällä. Eikä illalla kaivannut enää uutta kierrosta Kylmäkosken kuntoradalla.

Jokohan sitä saa kutsua itseään keski-ikäiseksi ihan luvan kanssa? Toisaalta niin olen tehnyt ainakin blogiuran ajan.

Tasoristeysonnettomuus?

Ei mennyt kauaa tasoristeysaiheisen blogimerkinnän jälkeen, kun lähellä ilmeisesti kolisi. Hiihtolenkiltä palatessamme pohjoisesta kaupunginosasta soitettiin ja kysyttiin, onko naapuritasoristeyksessämme tapahtunut onnettomuus. Sen suuntaista oli kuulemma asemalla kerrottu. Pihaan tullessa emme olleet panneet mitään erityistä merkille, mutta totta vieköön: varoituslaitteen puomit olivat alhaalla ja kellot kilkattivat. Onnettomuudesta ei ollut merkkejä ennen kuin naapurikunnan VPK:n hälytysajoneuvot tulivat vauhdilla mäkeä alas, ajoivat tasoristeyksen yli puomeista piittaamatta ja kääntyivät radan suuntaiselle tielle. Tällä kertaa kysymys ei ollut hurjastelusta vaan aivan turvallisesta tasoristeyksen ylityksestä. Nimittäin pari sataa metriä Turkuun päin seisoi IC 927 tyynesti paikallaan. Nähtävästi jollakin peltotien vartioimattomista tasoristeyksistä – nimiltään Toivonen, Ahtiainen ja Karirinne - oli tapahtunut jotakin, joka oli pakottanut junan jarruttamaan. Juna oli kuitenkin ehtinyt jo vartioidun tasoristeyksen raidevirtapiirin alueelle, jolloin varoituslaitos oli sulkenut tasoristeyksen maantieliikenteeltä.

Jos olisin ollut kohtelias, olisin soittanut kauko-ohjaajalle tai pelastusviranomaiselle ja kysynyt lupaa ohjata maantieliikennettä tasoristeyksen yli puomeista huolimatta niin kauan kuin juna seisoisi (tai vaihtoehtoisesti käydä varoituslaitekaapilla nostamassa puomit, mikä tosin olisi voinut aiheuttaa kiusallisia kysymyksiä, miten aion avata kaapin). Olin kuitenkin laiska ja saamaton ja jätin autoilijat tekemään omat johtopäätöksensä puomien, punaisen valon, kellojen, paikallaan seisovan junan ja yksiraiteisen radan perusteella.

Rautatieliikenteen palveluksessa odottaa joka tapauksessa yövuoro. Yhden maissa pitäisi suunata veturitallille. Höyryveturin vesityshommiin tuleville yötalkoolaisille on tarjolla kahvia ja runebergintorttua.

Pöytälaatikkoon

Esitelmöitsijä kertoi, että valtio on ryhtynyt tekemään pöytälaatikkosuunnitelmaa euroalueesta irtautumiseksi. Ei haluta upota Hellaan mukana. Arvelen, että puhujalla, niinkuin kaikilla muillakin, oli omat intressinsä sanoa niin. Mutta on hyvä, jos ministeriöt varautuvat eri mahdollisuuksiin.

Minä tein oman suunnitelmani jo kahdeksan vuotta sitten. Pöytälaatikkoon jäi sen verran markkoja, että saisi näkkileipää.

Lumivallit kasvussa

Pihalle lumitöihin heti aamuviideltä. Silti meinasi tulla kiire töihinlähdön kanssa. Töistä palatessa odotti päivän aikana satanut lumi. Se oli kevytrakenteista, mutta hiihtolenkille ei enää kaivannut.

Hyvinkääläiset eivät pitäneet täkäläisiä hankia minään. Heillä oli kuulemma satanut vuorokaudessa sen verran kuin täällä oli tähänastisen talven jäljiltä. En ihmettele. Edellisvuosikymmenen loppupuolen talvina Sveitsi oli nimensä veroinen. Enemmän lunta ja paremmat ladut kuin täällä. Nuoret miehet olivat jälleen ahkeroineet polut veturitallilla. Hienoa.

Iltapäivän pihapuhteen aikaan mittamiehet lopettelivat töitään radan varressa. Kävin kysymässä, mikä on projektin nimi. Kuulemma maaperätutkimuksen kairauspaikkoja haetaan. Urjalantien tasoristeyksen korvaajaksi on pitkään suunniteltu eritasoliittymää, ja on päädytty alikulkuratkaisuun, joka kulkee muutaman kymmenen metriä nykyistä tielinjaa kauempana. Mittamiesten antamien paperien mukaan rakentaminen alkaisi ensi vuonna. Kun aikanaan mietimme talon ostoa, yksi epävarmuustekijä oli tasoristeyksen mahdollinen korvaaja. Ylikulkusilta tuntui näihin maisemiin liian massiiviselta, ja kyselimme Ratahallintokeskukselta tulevaisuudensuunnitelmista. Ne olivat vielä avoimia, mutta ostopäätös tehtiin. Sittemmin asemakaavan laatimisen aikoihin me, kuten moni muukin lähiympäristön kotitalous, antoi maankäyttö- ja rakennuslaissa tarkoitetun lausunnon alikulkuratkaisun puolesta. Ei sillä, etteikö tasoristeys olisi kiva naapuri. Päinvastoin - puolipuomilaitoksen tarjoamasta rautatiehenkisestä äänimaisemasta alkaen. Mutta liikenneturvallisuuden kannalta se on ongelmallinen, koska autoilijoiden – joskus pyöräilijöidenkin – liikennekäyttäytyminen on usein ala-arvoista. Itsensä, perheensä tai muiden kyytiläistensä murhaamista yrittäviä näkee harva se päivä. Typerimmät lähtevät kiihdyttämään huomatessaan varoituslaitoksen valon vaihtuvan punaiseksi ja puomien alkavan laskeutua.

Pehmeällä hangella

Keveitä lumitöitä oli täksikin aamuksi. Aurauskalusto näyttää vältelleen kevyenliikenteen väyliä. Ehkä pyhätyö on liian arvokasta.

Päättyvään viikonloppuun osui jo perinteeksi muodostuva pihabongaus. Meillä havaittiin tusina lintulajia. Viherpeippokannan elpymisen syksyisen romahduksen jäljiltä huomaa jo ruoan kulutuksen kasvusta. Takavuosina ne olivat pihassamme runsaslukuisimmin esiintynyt ruokavieras.

Iltapäivällä käytiin hiihtämässä. Tyylivalinta ei osunut aivan kohdalleen. Vapaa oli raskasta pehmeällä uralla. Mutta perinteisellä olisi luultavasti ollut pito-ongelmia. Taiji-treeni illalla työväenopiston salilla piti sisällään hyviä palautusharjoitteita.

Talven selän taituttua

Aamulla oli pitkästä aikaa tarjolla lumitöitä. Tunnin ulkoilu sopi mainiosti kiireettömään aamuun.

Museoveturiseuran hallituksen kokous osuu perinteisesti sydäntalveen, mutta tuo jo ensimmäiset kesän merkit. Yhden vuosittaisen yleiskokouksen yhdistyksessä tässä vaiheessa vuotta on konkretisoitava kesäkauden kunnostus- ja muita työsuunnitelmia toimintasuunnitelma- ja talousarvioesitykseen. En enää pariin vuoteen ole ollut hallituksessa, mutta kun meillä kokoontuivat, niin pääsin olemaan kuulolla.

Kokouksen jälkeen taivaskin antoi esimakua kevättalven sävyistä. Muun hallituksen lähdettyä päätimme rahastonhoitajan kanssa käydä saunalenkillä Kylmäkoskella. Kuten arvelimme, sikäläiset ladut oli lumisateen jäljiltä ajettu kuntoon. Yksi ladunhoitoaktiiveistakin oli työnsä jäljistä nautiskelemassa ja vauhdikaasti olikin. Hämärillä pelto-osuuksilla olisi ollut helppo kuvitella näkevänsä peuroja tulossa etsimään iltapalaa, mutta ne taitavat karttaa ladunvieriä ihmisten aikoihin. Jäljistä päätellen käyvät kyllä nautiskelemassa samoista pelloista omalla vuorollaan.

Hallintotieteen tenttikysymyksiä

Ilta meni Tampereella avoimen yliopiston hallintotieteen perusteiden kirjatentissä. Päärakennuksen alakerran iso luentosali tuli melkein täyteen – väki on näemmä tehnyt uudenvuodenlupauksia ahkerasta opiskelusta.

Minulla oli aiheena Tutkimusprosessin hallinta -jakson kirjallisuusosio, viimeinen opintosuoritus viime talvena aloittamistani hallintotieteen perusopinnoista. Tentittävää oli vain kaksi kirjaa: H. Uusitalon "Tiede, tutkimus ja tutkielma" ja S. Hirsjärven ja kumppaneiden "Tutki ja kirjoita". Ainakin viimeksimainittu on ymmärtääkseni suosittu korkeakouluopintojen kirjoitustehtäviin valmentava opaskirja niin ammatti- kuin tiedekorkeakouluissakin. Ensinmainittu on alkujaan vanhempi opus, tehty aikanaan ilmeisesti kotimaiseksi vastineeksi U. Econ "Oppineisuuden osoittamiselle". En muista lukeneeni tämäntyyppisiä kirjoja ennen – Econ mainitusta oppaasta en tosin ole aivan varma, se kun oli joskus muodikas teos. Käsitykseni mukaan nyt tentittyjä kirjoja käytetään yleensä oheislukemistoina harjoituskursseilla, joissa oppimisen pääpaino on varsinaisessa tekemisessä eli tässä tapauksessa kirjoittamisessa. Odotin mielenkiinnolla, millaisia tenttikysymyksiä olisi luvassa.

Kysymyksiä oli kokonaista yksi kappale, ja sen sai valita kahdesta vaihtoehdosta. Vaihtoehdot olivat suunnilleen tällaiset:

• Tutkimusaiheen valinta prosessina
• Tutkimuskysymyksen, aineiston ja metodin vuorovaikutus ja sen ilmeneminen kvantitatiivisessa ja kvalitatiivisessa tutkimuksessa.

Valitsin jälkimmäisen aiheen. Harvinaista kyllä tentaattori oli kirjannut arviointiperusteet tehtäväpaperiin. Yliopistokulttuurissa en ole moista ennen nähnyt ainakaan perusopintojen tasolla. Hyvään suuntaan ollaan menossa. Arviointikriteerien mukaan aihetta piti käsitellä jäsennellysti ja esseemäisesti – arvatenkin siihen tapaan, mihin Hirsjärven ja kumppaneiden kirjassa opetettiin. Mutta yhtä arviointikriteeriä vastaukseni ei taatusti täyttänyt: selkeää käsialaa. Sääli tentaattoria. Parin heikoilla kuvaamataidollisilla lahjoilla tehdyn piirroksen höystämänä sain pienikokoista tekstiä aikaiseksi nelisen sivua.

Talvipäivän viettoa

Veturitallin parkkipaikalle on tarkoituksella jätetty auraamatta tie. Hiljaisena vuodenaikana siellä eri tarvita ylimääräisiä kulkijoita. Paloautojen maavara riittää kevyesti palokaivolle pääsemiseen. Näytti oman perusfarmarimmekin hiukan vakiomallia korkeampi alusta mahdollistavan pihaan ajamisen vielä tällaisilla lumilla. Tallilla näytti kaikki olevan kunnossa, kun veimme kesäkautta varten tilatut uudet myyntikirjat paikanpäälle. Nelivetomiehet olivat ohi ajaessaan nähneet tutun auton ja jyryttivät takapihalle. Päästiin lausumaan kiitokset pihan kulkukäytävien lumenluonnista.

Hiihtolenkki tehtiin kotikylän kuntoradalla. Kyllä sielläkin perinteisellä tyylillä pääsee, vaikka latu on kulunut paikoin varsin heikoksi. Uusia suksia sinne ei arvaa ottaa pilattavaksi. Aletaan kaivata jo hiukan lisää lunta. Taiji-treenit päätettiin jättää tältä sunnuntailta väliin, kun kauniimmalla asukkaalla oli iltapuhteena Museoveturiseuran tilinpäätös ja minulla tenttikirjan lukemista. Saunakin oli siirtynyt sopivasti eiliseltä tälle illalle.

Elokuvapettymys

Puolisoni ja minä kävimme paikallisessa Kinossa katsomassa Timo Koivusalon "Tällä Pohjantähden alla". Tietenkin se oli pettymys, mutta arviota ei pidä lukea moitteena elokuvan tekijöille. Sellaisesta romaanista kuin alkuperäisteos on, ei elokuvan keinoin saada aikaan kuin korkeintaan välttävä heijastuma.

Elokuva typisti Linnan teoksen jälleen kerran sisällissotakuvaukseksi ja luvalla sanoen ohuemman puoleiseksi sellaiseksi. Linna kuvasi sotaan johtaneen yhteiskunnallisen kehityksen monimuotoisuutta yksittäisen yhteisön mikronäkökulmasta mutta pitkällä aikajänteellä. Kun sama pakotetaan elokuvassa pariin tuntiin, jää jäljelle yksittäistapauksia, kuten mahtipontisesti kuvattu torpparihäätö tai näyttävä, vuoden 1917 pentinkulmalaisten budomestarien osaamista esittelevä joukkotappelu maatalouslakon aikana. Samalla monia herkullisia mikroyhteisön kuvauksia on jätetty pois. Mieluummin olisin katsellut vaikkapa Koskelan torpan rakennustalkoita tai vallitöitä kuin kohtuuttoman painoarvon saanutta Koskelan Akun ja Laurilan Elman rakkaussuhdetta. Toisaalta lempimisen kaltaiset asiat lienevät helppoja toteuttaa elokuvan keinoin. Talkoiden tai linnoitustöiden kanssa olisi voinut olla vaikeaa.

Näyttelijöissä ei ole moitteen sijaa. Toki moni hahmo – nimenomaan miespuolinen - oli tukevassa kunnossa verrattuna 1900-luvun alun valokuvien kertomaan tai Edvin Laineen vuoden 1968 elokuvaversioon. Jyrkimmin tämä korostuu rovasti Salpakarissa, jonka nuoruuden hahmoa H.-P. Björkman on kovin jyhkeä kantamaan ja Otto Kivivuoressa, jonka esittäjäksi Esko Roine on erinomaisen velmu, mutta ketjupolttavaksi muurariksi sangen roteva. Leppäsen Preetin vaativaan hahmoon Sulevi Peltola tuntui etukäteen ajatellen täydelliseltä valinnalta, mutta taannoisessa radiokuunnelmassa Juha Muje veti Preetin osan niin käsittämättömän taitavalla otteella, että itse Peltola vaikutti hiukan vaisulta. Toisaalta on vaikea sanoa, onko Peltolan Preetin synkeä yksinkertaisuus sittenkin lähempänä Linnan tarkoittamaa kuin Mujeen hyväntahtoinen hölmöys. Niin Roineen kuin Peltolankin kohdalla näyttelijöiden ikä lienee ollut yksi niistä syistä, että 1800-luvun lopun tai aivan 1900-luvun alun tapahtumia ei juuri kuvattu – heidän hahmonsa kun olisivat olleet niissä esillä enemmän kuin sisällissodan aikana. Myös Ilkka Koivulan Akselia on arvioissa moitittu yli-ikäiseksi. Toisaalta uurteikas lommoposki ei ole tässä yhteydessä kovinkaan epäuskottava ajankuva. Oiva Lohtanderin esittämä "Patu" Mellola tuntui ampuvan raskaasti yli, mutta tämä johtunee siitä, että olen tottunut näkemään Lohtanderin aivan erilaisissa rooleissa. Sen sijaan Juhani Niemelän esittämä Kalle Töyry oli täydellinen, etten sanoisi – Mujeen kuunnelma-Preetiin rinnastaen - parempi kuin kirjassa, jos vain mahdollista.

Naishahmoissa Vera Kiiskinen oli standardit hyvin täyttävä Elina. Syttyisi kai uusi sisällissota, jos tämä Urjalan toinen madonna yritettäisiin kuvata eri tavalla. Elina Leeve sen sijaan jatkoi – kuunnelman Elsa Saision tapaan - Laurilan Elman muuntumista kurjan torpan rääväsuusta aikansa mustaviolettianarkistiksi. Eija Vilpas oli loistava elämän päähänpotkimana Aliina Laurilana, joskin kiukuspäissään väläytteli aivan liian hyvää hammasrivistöä.

Entä sitten Linnan teoksen keskeisin hahmo, räätäli Halme? Messias, joka surmataan, mutta jonka ihanteiden toteutumista trilogian kolmas osa kuvaa. Ja jonka eräässä yhteydessä lausumiin sanoihin koko teos päättyy (myönnän, että huomasin asian vasta jokin aika sitten, ja teoksen irralliselta tuntunut "loppulaulu" liittyi kokonaisuuteen). Heikki Nousiainen tuli äänenä tutuksi jo kuunnelmassa, ja sellaisena olikin erinomainen. Elokuvan Halme tuo mieleen Snellmanin, tarkoituksella tai ei. Nousiainen tekee parhaansa, mutta ei voi mitään sille, että elokuvan käsikirjoituksessa Halmeen elämäntyö käytännössä sivuutetaan. Tätä Koivusalo on ehkä yrittänyt paikata antamalla Halmeen pitää kenttäoikeuden istunnossa käytännössä koko pitkän jälkikäteisen puolustuspuheensa – jostain syystä kuitenkin viimeistä virkettä lukuunottamatta. Elokuvan painotuksen ollessa sellainen kuin se on, Halme jää virheellisesti Akseli Koskelan taakse. Seela Sella Emma Halmeena oli puhumattomuudessaan paljonpuhuva. Linna teki lukijoilleen vähin sanoin selväksi, miten perustavanlaatuinen merkitys Emmalla oli kaikessa siinä, mitä Halme sai aikaan. Sella näyttää katsojalle saman mutta onnistuu siinä vielä vähäeleisemmin.

Joukkokohtaukset ovat kiistämättä hienoja. Moniin sisätilakohtauksiin on syystä tai toisesta tuotu usvaa. Se lienee aivan realistista ajatellen ruumiillista työtä tekeviä ihmisiä ja talvenkosteita vaatteita työväentalon salissa, mutta ei voi olla välttymättä vaikutelmalta, että ohjaaja on halunnut välillä leikkiä Rembrandtia. "Yövartio" suorastaan puskee päälle kohtauksessa, jossa Akseli käskee ulkona olevia valmistautumaan rintamalle lähtöön. Laineen "Pohjantähteä" moitittiin aikanaan liian komeista torppainteriööreistä, mutta ei Koskelan torppa Koivusalollakaan köyhältä vaikuta, päinvastoin. Laurilat ja Leppäset henkivät kurjuutta senkin edestä.

Puolisoni oli varannut mukaan nenäliinoja. Ei hän niitä tarvinnut, mutta minä olisin. Ymmärrän, että vanhoista ajoista kertovaan elokuvaan on kiva saada toimiva höyryveturi. Ja harrastajatoverit sen radan varressa, jonka hallinnan sanotaan ratkaisseen lopulta koko sodan, mielellään niitä hyviin tarkoituksiin vuokraavat. Mutta kun oikean ikäistä ja tyyppistä veturia ei ole mahdollista saada, sitä ei kannattaisi näyttää kokokuvassa. Akseli ja Elina eivät lähteneet keväällä 1909 Tampereelle kihloja ostamaan L1-tyyppisen veturin vetämällä junalla, koska veturityypin valmistus alkoi viisi vuotta myöhemmin (ja elokuvassa numeroa myöten esiintyvä yksilö on vuodelta 1927). Vaihtotyöhön tarkoitetun hitaan tankkiveturin näyttäminen Turun radan matkustajajunan nokalla ei muutoinkaan tee kunniaa lavastukselle. Eikä punakaartin olisi ollut välttämätöntä nousta autenttisiin rautatievaunuihin lähteissään Vilppulan rintamalle – vaunut kun olivat 1940-50-lukujen Ei-tyyppiä. Tämä on tietenkin vähäinen yksityiskohta, ja pistää vain harvojen silmiin. Kotimaisessa elokuvateollisuudessa pidetään junista ja hyvä niin – rautatiet olivat tärkeä tekijä monissa elokuvallisissa historian tapahtumissa. Mutta liikkuvan höyryveturin filmille saamisen riemu näyttää toisinaan ylittävän uskottavuuden rajat myös historialliseen tarkkuuteen pyrkivissä teoksissa.

Vanhassa vara parempi. Pidän Laineen elokuvaa parempana kuin tätä uutta. Mutta se ei tarkoita, etteikö tämäkin olisi hyvä. Työskentelemässä on ollut huippunäyttelijöitä, tekniikkaa ja rahaa. Kahden "Pohjantähden" suhde vain on samankaltainen kuin kahden "Tuntemattoman". Toinen on se oikea. Lainetta puoltaa eritoten aika. Kun keskeisistä tapahtumista oli kulunut vasta 50 vuotta, oli filmille tallennettavissa autenttisemman näköisiä ihmisiä ja koneita kuin neljä vuosikymmentä myöhemmin. Tekniikalla ja näkemyksellä ei aikaa vastaan voi kamppailla.

Neitsythiihto

Aamupäivän ohjelmassa oli autotallin lämpöpatterin korjaus. Kuusivuotias patteri kylmeni yllättäen, ja pienen purkutyön jälkeen syyksi paljastui rikkoutunut lämpösulake. Valkeakoskelta ei sopivaa varaosaa löytynyt, mutta viikolla oli sen verran asiaa Hämeenlinnaan, että Suomen kasarmien kupeesta, Elektrolinnan mittavista valikoimista, sain sellaisen. Viidenkympin hintainen patteri tuli kuntoon kahdella ja puolella eurolla.

Iltapäivällä kävimme viime lauantain tapaan Kylmäkoskella hiihtämässä. Ladut ovat siellä täkäläisiä paremmassa kunnossa, ja päätimme kokeilla uusia suksia. Luisto oli huima, ja pitoakin löytyi. Jälkimmäisen kanssa tosin on vielä hakemista, kun pakkanen laskee. Uudet sukseni ovat viisi senttiä lyhyemmät kuin vanhat, mutta pituusero ei häirinnyt. Haarakäyntinousuissa se itse asiassa helpotti. Muutoinkin hiihtotyylini on sellainen, että en erityisemmin osaa ottaa irti hyötyä pitkän suksen tarjoamasta pitkän liu'un mahdollisuudesta. NIS-tyyppisen siteen tarjoama latutuntuma oli alkuun outo toista vuosikymmentä profiilisidettä käyttäneille. Uusi sidetyyppi edellytti uusia monoja, ja pettymyksiä välttääkseni suhtauduin ennakkoon hiukan varauksella slovenialaisten toimivuuteen suomalaisessa jalassa. Mutta hyvin niilläkin potki. Toki käyttäisin mieluusti kotimaisia tai ainakin täällä suunniteltuja hiihtokenkiä, mutta niiden saatavuus on huono.

Illalla sauna vaihtuu elokuviin.

Neljän junan päivä

Jyväskylän työmatkaan mahtui neljä eri junatyyppiä: Tl-Tpe IC² 161 Sr2-vetoisena, Tpe-Jy S41 Sm3:lla, Jy-Hpk taajamajuna H451 Dv12-vetoisena Esslingen-tyyppisillä vaunuilla, Hpk-Tpe taajamajuna H428 Dm12:lla ja Tpe-Tl IC² 184 Sr2-vedolla. Pendolino kulki ajallaan, kuten joka kerran, kun olen sellaisella matkustanut. Sekin kyyti on ihan kelvollista, mutta ainakin maanantaiaamuna vaunuosasto oli niin täyteen myyty, että talvivaatteisten ja kantamuksisten paikanhakukierros Tampereella ei ollut kovin jouheva.

Menomatka asemalta asemalle vei tunnin ja 53 minuuttia. Petteri tarjosi hybridiautokyydin – täytyy sanoa, että perusautolla ajavana olen hiukan kateellinen, koska Priuksen kojelauta pesee teknillisessä näyttävyydessään 6-0 jopa Ritari Ässän KITTin - matkakeskukselta ammattikoululle ja Heikki ja Volvo kokousten jälkeen päinvastaiseen suuntaan, mistä lämpimät kiitokset. Paluumatka poikittaisrataa otti kolme tuntia 54 minuuttia. Mutta hidas yhteys on mukava, kun ei ole kiire. Esslingen-vaunun uhkeassa plyysipenkissä on oma rauha. Perinteisten sinisten vaunujen istumajärjestys on suomalaiseen makuun suunniteltu välttäen Pendolinojen – puhumattakaan lähiliikennejunista – pakkoyhteisöllisyyttä, jossa matkustajat on pantu istumaan ahtaasti ja pahimmillaan vastatusten.

Pidempi junamatka sopii hallintotieteen tenttikirjan lukemiseen, kun huomiota varastavia virikkeitä ei ole. Kotona on aina olevinaan jotakin tähdellisempää puuhaa. Reissua varten ostin MP3-soittimeen uudet paristot, mutta laite on saanut pysyä repussa. Pitäisi joskus uudistaa

Paluumatkalla oli Haapamäellä vaihtoaikaa nelisenkymmentä minuuttia. En viitsinyt lähteä pimeässä tarpomaan veturitallille. Innokkaimmatkaan harrastajatoverit tuskin viihtyvät siellä tähän vuodenaikaan. DNA-mokkula löysi paikkakunnalta perus-GPRS-verkon, joten Dm12:n matkustamo sai palvella vähän aikaa toimistona.

Rautatieharrastusaktiivisuuden suhteen olin väärässä. Junan jo lähdettyä ilmaantui vaunuosastoon kookas violettipaitainen hahmo ja tuntiessaan remensi: "Moro, onko tipaton tammikuu pitänyt?" Harvat kanssamatkustajat näkivät ulkona jotakin mielenkiintoista niinkuin on tapana tehdä hampuusivaaran uhatessa. Joskus kova ääni erehdyttää, nytkin. Loppumatka sujui museorautateistä jutellessa. Pääsin onnittelemaan, kun HMVY oli äskettäin pokannut Keuruun kaupungin kulttuuripalkinnon. Hienoa, että sellaisia jaetaan käytännön museotoiminnalle.

Kuulin, että runeberginpäivän vastaisena yönä omaan kotivarikkoon saattaa kohdistua taas tukitarvepyyntö, jos höyrykalustoa viedään etelään somistamaan Lahden moottoripyörämessuja. Jos tiukkoja pakkaskelejä riittää, luvassa on extreme-sarjan yötoimintaa.

Tampereella oli aikaa sen verran, että ehdin noutaa kirjakaupasta tilaamani alekirjat. Kaksi nidettä Aristotelesta ja kolme vanhojen kiinalaisten tekstien kokoelmaa.

Paremmilla laduilla

Ostimme viime talven jälkeisistä alennusmyynneistä uudet perinteisen hiihtotavan peltoset. Kunnon latuja odotellessa laitoin niihin pohjustusvoiteen ja luistovoiteen. Perinteinen voitelutapa, jossa voide levitetään sukseen voiteluraudalla ja ylimääräinen siklataan jäähdyttyään pois, on melko epätaloudellinen. Voiteesta jopa 80 % menee hukkaan. Jokin aika sitten luin Maaseudun Tulevaisuudesta uudentyyppisestä luistovoiteesta, joka levitetään kalvomaisena. Toivottavasti siitä saadaan kelpo tuote. Tähän saakka on ollut niin, että mullistaviksi kehutut uudet voitelutavat eivät ole käytännössä toimineet. Esimerkiksi vajaa vuosikymmen sitten hehkutettu pitoteippi osoittautui kelvottomaksi antaen pitoa vain loivimpiin mäkiin mutta vieden kaiken luiston keräämällä pienimmätkin roskat suksenpohjaan.

Uusia suksia emme ottaneet vielä tämän päivän lenkille. Suuntasimme vaihteeksi Kylmäkosken paljoin kehutuille Veikkojen majan laduille. Paremmassa kunnossa ne olivatkin kuin kotikylän kuntorata. Käväisimme myös hiukan syrjemmällä, viimekeväisen kauriinkuvausmatkan maisemissa. Nyt ei maakuntaeläimiä nähty, mutta jälkiä oli hangella paljon. Lumijärvi ei ollut aivan nimensä mukainen. Jäällä ei ollut lunta laduksi saakka, vaan piti vaihtaa vapaalle.

Herkkujen jäljillä

Arvelen, että monilla museoveturiseuralaisilla olisi vastaus tähän kysymykseen.

SSL-varmenne Microsoft Exchange -palvelimeen

Sattuipa eräänä päivänä, että Microsoft Exchange -sähköpostipalvelimeen piti asentaa SSL-varmenteeksi Sonera CA -palvelinvarmenne. Soneran varmennepalvelun ohjeistus ei tue suoraan Exchangea, mutta varmennepyynnön voi tehdä seuraten IIS-palvelimelle tarkoitettua ohjetta. Ongelmana kuitenkin on, että Soneran ohjeiden mukaan IIS:n (tai muun Soneran ohjeistuksen tukeman palvelinohjelman) avulla tehty varmennepyyntö ei osaa liittää pyynnön mukaista varmennetta Exchange Serveriin.

Jotta Soneran varmenne saadaan toimimaan Exchangessa, pitää suorittaa muutama työvaihe, joita kuvataan seuraavassa. (Esimerkissä palvelimen käyttöjärjestelmäalustana on Microsoft Windows Server 2003 R2 ja sähköpostipalvelimena on Microsoft Exchange Server 2007. Huom. Kaikki tasavälisellä fontilla esitetyt komennot tulee kirjoittaa komentokehotteessa ilman rivinvaihtoja - tässä Blogger rivittää tekstin omalla tavallaan, mitä ei pidä huomioida komentoja kirjoitettaessa.)

Ensin asennetaan Soneran myöntämä varmenne Exchangen komentokehotteessa eli Exchange Management Shellissä (EMS) komennolla:

import-exchangecertificate c:\temp\soneranvarmenne.cer

jossa soneranvarmenne.cer on se tiedosto, joka on saatu Soneran varmennepalvelusta ja kopioitu palvelimelle johonkin kansioon (tässä c:\temp).
Tämän jälkeen yritetään normaaliin tapaan ottaa varmenne käyttöön Exchange Management Shellissä komennolla:

enable-exchangecertificate  -services imap,pop,iis,smtp

jonka jälkeen kirjoitetaan varmenteen "thumbprint”. Se näkyy import-exchangeservices-komennon jälkeen ruudulle tulleessa ilmoituksessa, ja se on aina varmennekohtainen.  "Thumbprint" kannattaa kirjoittaa varmuuden vuoksi tarkasti muistiin.
Todennäköisesti nyt saadaan virheilmoitus: "The certificate with thumbprint  112233445566778899aabbccddee... was found but is not valid for use with Exchange Server (reason: PrivateKeyMissing)."

Virhe kertoo, että kyseessä on varmenteen soveltumattomuus sellaisenaan Exchangeen. Ongelma korjataan seuraavasti:

1. Avataan komentokehote (Start -> Run) ja kirjoitetaan komento mmc ja klikataan OK.


2. File-valikon kautta avataan c:\windows\system32-alikansiosta crtsmgr.msc.


3. Tarjolla olevista kansioista tai niiden alikansioista etsitään Soneralta saatu varmenne. Kannattaa ensiksi katsoa Trusted Root Certification Authorities -kansion Certificates-alikansio. Huomattava on, että varmenne esiintyy siellä oman palvelimen nimellä.
   (Vihje: jos kyseistä Soneran varmennetta ei millään löydy, se kannattaa "pakkoasentaa" kaksoisklikkaamalla varmannetiedostoa ja valitsemalla Install Certificate ja Next. Sitten valitaan Place all certificates in the following store, ja Browse-napin kautta annetaan asennuskansioksi sellainen, josta varmenteen varmasti löytää edellä esitetyllä tavalla.)


4. Kun oikea varmenne on löytynyt, kaksoisklikataan sitä ja valitaan Details-välilehti. Siellä klikataan Serial Number -kohtaa ja kirjoitetaan muistiin esiin tuleva koodi (esim. 17 heksadesimaalilukua).


5. Klikataan OK ja suljetaan certmgr.msc-ikkuna. Muutoksia ei tarvitse tallentaa.


6. Avataan Windowsin komentokehote (Command Prompt) ja kirjoitetaan sinne komento
   
   certutil  -repaisrstore my X
   
   (jossa X on kohdassa 4. löydetty sarjanumero ilman välilyöntejä kirjoitettuna).

Nyt mennään uudelleen Exchange Management Shelliin, jossa annetaan komento

enable-exchangecertificate  -services  imap,pop,iis,smtp

Tämän jälkeen annetaan taas varmenteen "thumbprint". Jos ohjelma kysyy "Overwrite default certificate", vastataan Y. Tämä tapahtuu, jos Exchange Serverissä on aikaisemmin käytetty esim. itsetehtyä ns. selfsigned-varmennetta.

Toiminta voidaan tarkistaa vielä Exchange Management Shellissä antamalla komento

get-exchangecertificate |select-object -property thumbprint,services

Jos kaikki on OK, pitäisi nyt sillä rivillä, jolla oikean varmenteen "thumbprint" esiintyy, näkyä myös palvelut imap, pop, iis ja smtp.
Varmenne voidaan luonnollisesti ottaa käyttöön vain osalle palveluista imap, pop, iis ja smtp, kulloisenkin tarpeen mukaan.  Tällöin enable-exchangecertificate-komennossa kirjoitetaan vain ne palvelut, joihin varmenne halutaan liittää. Yleisimmin varmenne kuitenkin lienee käytössä kaikissa mainituissa palveluissa.

Pakkasen varjopuolia

"Pakkanen, siitä suomalaiset tykkää", lauloi Helena Haro Mustien Lasien säestämänä 80-luvulla. Ainakin silloin se taisi pitää paikkansa, ja osan meistä kohdalla nykyäänkin.

Tosin viime aikoina hiihtolenkeillä on käsiä palellut. Eilisilta oli sietämätön. Niinpä kävin tänään suutarissa ja ostin kintaat. Kotimaista nahkaa ja työtä, hintaa 25 euroa. Saunalenkillä sormet pysyivät lämpiminä, mutta kintaiden varret ovat liian lyhyet. Nyt palelsi ranteita.

Pakkaskelillä on melkein koko ajan nälkä. Tai ei ole, mutta tuntuu siltä. Se on riskaabelia.

Mobiilihistoriaa verkossa

Mobilia-tieliikennemuseo on tuonut verkkopalveluunsa Autotuojat ry:n autokantatilastot vuosilta 1956-1998. eMobilian käyttöliittymä ja varsinkin hakutoiminnot voisivat olla varmasti nykyistä havainnollisemmat , mutta yhtä kaikki, tärkein eli sisältö on mielenkiintoista. Kovin erilainen nykyiseen verrattuna oli liikenteessä olevien automerkkien kirjo vaikkapa vuonna 1970.

Veriruusut

Luin taannoin Anneli Kannon romaanin "Veriruusut". Se kertoo vuoden 1918 sisällissodasta kahden, lopussa toisiinsa väljästi linkittyvän tarinan kautta.

Ensimmäinen tarina tapahtuu Valkeakoskella. Päähenkilönä on Sigrid "Siikri" Suovanen, naisenalku joka värväytyy töihin paperitehtaalle vuoden 1917 lopulla ja päätyy työväenliikkeen ja lopulta punakaartin toimintaan.

Siikrin tarina on monessa suhteessa kirjan parasta antia. Vähäisin ansio ei ole se, että Kanto translitteroi vanhan vanajanhämäläismurteen suorastaan häikäisevällä taidolla. Voi olla, että täkäläisen kansankulttuurin ulkopuolella asiaa on vaikea mieltää, mutta Kannon käyttämän kielen nerokkuus avautuu lukemalla dialogeja sillä ääntämyksellä ja niillä äänenpainoilla, joilla vanhat ihmiset apteekissa, torin laidan kahvilassa tai terveyskeskuksessa vielä tänäänkin asioivat. Lyhyessä ajassa tapahtuva muutos ujosta tytöstä aseenkäyttäjäksi voi tuntua epäuskottavalta, mutta Siikrissä Kanto on luultavasti onnistunut piirtämään yhden kuvan siitä, miten "koulusurmaajan" persoonallisuus kehittyy. Sellaisia metamorfooseja useimpien sisällissotien historia tuntee liikaa.

Siikri, kuten moni muukin kirjan valkeakoskelaishahmo, on lainannut nimensä, ammattinsa ja ikänsä joko suoraan tai hiukan muunnellen historian tunteman Valkeakosken naiskaartin todellisilta jäseniltä. Suomen sotasurmat -projekti tuntee muun muassa paperityöläiset Sigrid Maria Suojasen (* Sääksmäki 29.1.1901, † Hauho 30.4.1918) ja Aino Vihtoriina Selinin (* Sääksmäki 26.6.1899, † Hauho 3.5.1918) ja sekatyöläinen Martta Lydia Halmisen (* Sääksmäki 17.2.1900, † Hauho 1.5.1918).

Naiskaartin kohtalo kuuluu paikkakunnan alkuasukasväestön keskuudessa nähdäkseni hyvin tunnettuihin mutta vähän puhuttuihin asioihin. Sellaisiin, joista keskustellaan vain tutussa porukassa viinan tai poliittisen tunteen vallassa, hiljaisella äänellä, siihen saakka kunnes joku ärähtää saatananperkeleen.

Kirjan toinen tarina tapahtuu Tampereella. Se ei mielestäni yllä kerronnaltaan Valkeakoski-jakson tasolle, vaan vaikuttaa enemmänkin Heikki Ylikankaan "Tie Tampereelle" -kirjan näytelmäsovitukselta, jonka dramatisoinnissa on tunnollisesti kuunneltu Työväenmuseo Werstaan tekstiiliteollisuusmuseon opastuksia. Puhekielen osalta Tamperettakin kuvataan uskottavasti. Paikkakunnan kieli oli viime vuosisadan alussa sekoitus eri puolilta tulleita hämäläismurteita, eikä niinkään nykytampereena tunnettua mattinäsä-mongerrusta.

Tampere-jakson päähenkilö on niinikään nuori nainen, tekstiilitehtaan maalaistaustainen työläinen Lempi, joka päätyy punaiseen naiskaartiin ja keskelle sotatapahtumia. Lempin tarinassa pääosa menee ehkä tahattomasti kaunokirjallisuuteen kaapatuille punaisen Tampereen historiallisille hahmoille, kuten Kustaa Mikko Evälle, Tuomas Hyrskymurrolle tai Verneri Lehtimäelle, jotka on pantu toimimaan pitkälti Ylikankaan kuvauksen mukaan. Uudempaa historiatieteellistä tutkimusta edustavan Tuomas Hopun "Tampere 1918" -kirjan hengessä punaiset johtajat eivät olisi toilailleet yhtä näyttävästi.

Historiallista romaania lienee Suomessa mahdoton kirjoittaa ilman suuria esikuvia. Mietin pitkään, miksi Siikrin vanhemmat olivat niin tuttuja, mutta he ovat hypänneet Valkeakoskelle suoraan 1940-50-lukujen Kalliosta, Pirkko Saision "Elämänmenosta". Tampere-jakson jylhänkaunis tunnelma ennen valkoisten hyökkäystä puolestaan on tuttu Mika Waltarin ja "Johannes Angeloksen" kertomana kevään 1453 Konstantinopolista. Alvettulan sillan vyörytys taas tuo mieleen "Tuntemattoman sotilaan" konekiväärikomppanian ensimmäisen hyökkäyksen kesällä 1941.

Sisällissodasta kertovaa romaania ei voi olla tietenkään vertaamatta Väinö Linnan "Pohjantähteen", vaikka se ei tee oikeutta kummallekaan kirjalle. Linnan teoksessa sisällissota oli vain yksi kohtaus vuosikymmenten jatkumossa, joskin se usein nousee tai nostetaan yhä tänäänkin teoksen pääteemaksi, kun taas Kannolla sota on kirjan koko aihepiiri. Teosten erilaisuuden vuoksi Kannon henkilöt ja kerronta jäävät Linnaan verrattuna seitinohuiksi. Linnan hahmoilla on vuonna 1918 takanaan tarkoin kuvattu historia, ja lukija tuntee keskeisimmät henkilöt näiden syntymästä saakka. Kannon naiset taas astuvat kuvaan tyhjästä ja muutamassa kuukaudessa häviävät tyhjään. He ovat pelkkiä romaanihenkilöitä rehellisemmin kuin Linnan hahmot, jotka monen mielissä yhä kirjoittavat Suomen historiaa enemmän kuin sen todelliset tekijät.

Mutta kuten todettu, Kanto kirjoittaa taidokkaasti. Häiritsevimmäksi seikaksi "Veriruusuissa" voi nähdä eräänlaisen feministisen taustateorian, joka tekee hahmoista, niin päähenkilöistä kuin heidän vastustajistaankin, yksiulotteisia ja ennalta arvattavia. Naiskaartilaiset ovat sankareita, mieskaartilaiset lähinnä tyhjäntoimittajia. Yksi pääpiruista, Sääksmäen kirkkoherra, on demonisoitu karikatyyriksi, joka saattaisi olla uskottava lähinnä 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaa kuvaavasta esityksestä. Vaikka Kanto on monelta kohdin tarkistanut faktat historiatieteellisestä tutkimuksesta, nimenomaan kirkkohistoriaan hän ei ole paneutunut. Toisin kuin "Veriruusuissa" esitetään, ei "Myllykylän" asukkaiden enää vuonna 1917 tarvinnut matkata jumalanpalvelukseen vanhan emäpitäjän Sääkmäen kirkkoon, kun Valkeakosken rukoushuone oli vihitty käyttöön vuonna 1910.

On väärin sanoa, etteikö Väinö Linnallakin ollut aikanaan oma suuri taustateoriansa, joka teki hahmoista sellaisia kuin teki. Se varmasti näkyi kriittisille aikalaisille, mutta katosi näköpiiristä viimeistään 1980-luvulla. Jos Kanto kirjoitti feministisen sisällissotakuvauksen, Linna kirjoitti sosialidemokraattisen. Linnan sankarien kamppailu ensin porvareita ja sitten kommunisteja vastaan rasvasi aseveliakselia pontevammin kuin tuskin yksikään muu aikansa kirjallinen teos, vaikka 1950-60-lukujen taitteen menneisyyteen katsovat oikeistolaiset piirit ymmärrettävästi kammoksuivat kirjaa.

Edellä sanottu ei tarkoita, että "Veriruusut" olisi huono kirja. Loppujen lopuksi Veriruusun tädistö ei sijaitse kovinkaan monen valovuoden päässä Pohjantähdestä.

Sunnuntai keskellä viikkoa

Pyhäpäivä keskellä viikkoa sopii hyvin pakkaskeleihin. Ryhdyttiin lämmittämään uunia aamiaisen laiton lomassa, ja lämpöä on riittänyt. Aamulämmitys säästää kallista päiväsähköä, kun ilmalämpöpumpun hyötysuhdekaan ei näissä olosuhteissa ole kehuttava. Pumpun kunniaksi on sanottava, että miellyttävää lämpöä se jaksaa puskea pakkasellakin.

Joulukuusi ja -koristeet siivottiin pois jo aamuhämärissä. Kuistin kyntteliköt ja ulkorakennuksen pyrstötähti jääkööt nuutinpäivään saakka. Kuusi päätyi pätkinä liiteriin odottamaan kuivumista ja palvelee sitten aikanaan vielä uunissa.

Pakkanen pelotti hakalaisia, ja Hämeen viestiä ei päästy hiihtämään Korkeakankaalla. Me sunnuntaihiihtäjät emme niinkään piitanneet lämpömittarin lukemista. Kotikylän kuntoradalla oli muutama muukin kiertäjä, kuka vauhdikkaampi, kuka rauhallisempi. Tyyli oli kaikilla perinteinen, kuten keliin sopii.

Päivälliseksi maistui linssikeitto ja sämpylät paremmin kuin hyvin.

Alkuvaikutelmia

Vuosi on alkanut pirteän pakkasen merkeissä. Puolisoni kanssa avasimme perinteisen tyylin hiihtokauden eilen – vapaalla ehdittiin vaappua muutama kerta vanhan vuoden puolella – mutta pakkaskelistä huolimatta pidon riittävyys on ollut ongelmana. Minulla on huono tapa paitsi suosia ylikovia luistovoiteita myös levittää niitä liian laajalle alueelle. Ennen pohjustusvoiteiden aikakautta viimeksimainittu oli harrastajahiihtäjän keino suojella suksenpohjia ja siten pidentää hiihtimiensä ikää.

Tänään levitin tarkoituksella kelialueen verran pehmeämpää pitovoidetta. Se toimi kelinmukaista paremmin.

Hiljattain vietettiin Museoveturiseuran yhdistettyä uudenvuodenjuhlaa ja myöhästyneitä pikkujouluja saunaillan merkeissä. Aloitettiin päivällisellä Iskhmetin gourmet-ravintolassa. Taisin olla joukostamme ainoa pizzan tilaaja, muut söivät kebabin. Saunalla keskusteltiin menneestä ja tulevasta ja katseltiin kotimaisia mustavalkofilmejä. Tällä kertaa rillumarei- ja sotilasfarssityylisuuntaa.

Välitilinpäätös

Kuunpimennys jäi suurimmillaankin pilvien varjon pimentämäksi

Päättyvästä vuodesta kuulunee tehdä tilinpäätös. Aikanaan blogeissa kulki kysely, jossa kartutettiin päättyvän vuoden aikana ensi kertaa tehtyjä asioita, ja sellaiseen lienen vastannut usein ("arkistolaitos" antiikkisen blogipohjan sivupalkissa kertonee, päteekö muistikuva). En usko, että kovin väärä olisi se elämänkäsitys, jossa jatkon edellytys on uusien asioiden tekeminen. Ei niiden isoja tarvinne olla, mutta jotain kuitenkin.

Päättyvänäkään vuonna uusi ei ollut suurieleistä, mutta uutta kuitenkin. Ensimmäistä kertaa hiihtäen tunturinlaen yli. Asuntolaina pois. Maissin kasvatusta. Ja kahden kollikissan.

Parasta oli, että tänäkään vuonna mieleen jääneitä asioita ei joutunut tekemään yksin.

Mitä tulee museorintamalle, saadaan päättyvän vuoden toimintakertomukseen kirjata monia myönteisiä asioita. Lukuisa määrä leveäraiteista liikkuvaa kalustoa herätettiin toimintaan nuoren henkilöstön voimin. Samankaltaista todellisiin tuloksiin päätynyttä osaamista ei täkäläisen museorautatiekaluston suhteen liene ollut pariin vuosikymmeneen, jos koskaan.

Surkea loppu tälle vuodelle

Jos olisin vielä tiedostava bloggaaja – kuten käytännössä kaikki blogiuransa alkupuolella ovat – minulla pitäisi kai olla omaperäiseksi naamioitu näkemys Espoon tämän aamupäivän surkeista tapahtumista. Mutta kun ei ole vaan päinvastoin olen taantunut vielä paljon laiskemmaksi päivittäjäksi kuin mistä ruudinsavuisessa etelässä vaikuttava blogikollega itseään turhaan moittii, totean vain, että en edelleenkään kannata käsiaseisiin liittyvien lupakäytänteiden merkittävää tiukentamista nykyisestä (käsiase-termillä viittaan arvostetun sotatiedemiehen, dosenttieversti P. Visurin viime talvena eräässä tilaisuudessa esittämään määritelmään, jonka mukaan käsiase tarkoittaa samaa kuin sotaväessä käytettävä termi "henkilökohtainen ase"). Ilman uudenvuoden tinoja rohkenen ennustaa, että ensi vuonna yleinen torimeteli saa paitsi aiempaa muukalaisvihamielisempiä sävyjä myös yhä lisää valitusta "käsiaseiden" hallussapitoa vastaan.

Pahalta tuntuu kaikkien puolesta, joita asia on koskettanut.

Joulukirkko tällä kertaa Viialassa. Aamuseitsemältä, kuten asiaan kuuluu. Anglosaksilainen joulupukki kävi vasta joulupäivänä. Oppisopimuskeskus lahjoitti keinolampaan, joka sopii niskan taakse. Dolly sai kaverin. Tulokas ristittiin Daisyksi.

Tuuli käy siltä suunnalta, että jäälyhdyissä ei jaksa palaa tuli. Matalapaine ahdisti uuniakin. Lunta taitaa olla luvassa.

Jouluaatto

Tänä vuonna joulukuuseksi ei tullut hankittua viljeltyä pihtaa, vaan myyjän, tutun näköisen maataloustuottajan, jonka kasvot eivät kuitenkaan yhdistyneet nimeen, mukaan pellonlaidassa kasvanut närekuusi. Hyvin se paikkansa täyttää, ja kirjastohuoneen ja eteisen välisen kapean oviaukonkin. Ei ole houkuttanut kissoja kiipeilemään, ainakaan vielä. Veljesten vuoksi pallokoristelu on yläoksapainotteinen.

Talon kauniimpi asukas suuntasi töihin ennen aamun valkenemista. Työntelin lumikolalla varhaisaamuisen auran heitteet pois pihatien päästä. Linnuille jouluateriaksi kauralyhde auringonkukan siementen rinnalle. Se saattaa houkutella sirkkujakin käymään.

Joulurauhanjulistuksen kävin kuuntelemassa äidin luona. Kun "slutligen tillönskas stadens samtliga invånare en fröjdeful julhelg" oli kuultu, lähdimme viemään kynttilät haudoille. Käytävillä kulkiessa sattui kohtaamisia niin muistojen ulottumattomissa olevan kuin lähihistoriankin kanssa. Pitkästä aikaa tapasin niin serkkua kuin nuoruudentoveriakin perheineen.

Kohta on aika sytytellä kynttilöitä pihan jäälyhtyihin. Sitten onkin aika lankata saappaat ja valmistautua uuteen käyntiin hautuumaalla.

Hyvää joulua!

Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki

Ennen oppisopimuskoulutuksen ohjausryhmän kokousta lounastettiin Mylläreissä. Olen kulkenut paikan ohi usein, mutta käynyt sisällä tätä ennen vain kerran. Siitä on kauan, yli kaksikymmentä vuotta. Ensimmäisenä tai toisena opiskelupäivänä tutorit veivät laumansa ravintolaan keskustelemaan jostakin, mitä en enää muista. En kokenut paikkaa erityisen viihtyisänä, eikä minusta koskaan tullut niinsanotun opiskelijaelämän viettäjää. Ei se Mylläreistä johtunut eikä tovereista, mutta mielenkiinnon kohteet olivat muualla. Tänään tamperelaisessa ammattikoulurehtorien porukassa viihdyin paremmin. Ehkä siksi, että asiaan kuului hetkellisyys. Siihen kuului haluta pian tekemään töitä ja sen jälkeen kotiin.

Kaupunki näytti tukkoiselta ja poistuin kulkematta kauppojen kautta, mitä nyt kehitysmaaputiikista joulukahvit mukaan. Kotimatka turkulaisella, vaihteeksi taas sinisessä vaunussa.

Kotona siivottiin saunatilat. Työhön ryhtyminen oli tukkoista, mutta hetken päästä käsi viihtyi mitä parhaiten harjanselässä. Huominen on vapaapäivä ja se on tarkoitus pyhittää kotisiivoukselle.

Illalla kylällä paloi talo. Niinkuin pienessä kunnassa usein käy, tällaiset sattuvat tutuille tai puolitutuille. Harvinaisen surkea joulunavaus. Onneksi ei tullut henkilövahinkoja.

Kuusijuhlat juhlittu

Perjantaina päätettiin ammattikoulun lukukausi joulujuhlaan. Siitä oli hyvä jatkaa viikonlopun viettoon ja rauhallisiin jouluvalmisteluihin. Ei mitään isompaa, mutta nyt on kuitenkin kuusi haettu ja piparit leivottu.

Viime viikon kylmillä keleillä polteltiin uunissa klapeja ahkerasti. Loppukesällä asennettu ilmalämpöpumppukaan ei antanut periksi – hyötysuhde laskee pakkasen kiristyessä, mutta miellyttävää lämpöä tuli, vaikka termostaatti pidettiin maltillisissa lukemissa. Luntakin on lupailtu, joten ehkä tästä saadaan vielä asiallinen talvi.

Hallintotieteen tenttikysymyksiä

Vietin maanantai-illan Tampereella avoimen yliopiston syyslukukauden viimeisessä kirjatentissä. Tentittävänäni oli kirjallisuus opintojaksosta Suomen julkinen hallintojärjestelmä ja EU:n hallinto käsittäen viisi kirjaa. Kysymykset muistinvaraisesti olivat seuraavan kaltaisia:

1. Päätöksenteon täydellinen ja rajoitettu rationaalisuus (kirjasta Harisalo ym.:Julkinen toiminta - julkinen politiikka )


2. Mitä tarkoitetaan Dahlin polyarkioilla poliittisen tasa-arvon teorioissa? (kirjasta Setälä: Demokratian arvo)


3. Mitkä ovat luottamushenkilön oikeudet ja velvollisuudet? (kirjasta Vahermo: Toimiva kunta)


4. Mitä tarkoitetaan kannustimilla sosiaalipolitiikan ohjenuorana? (kirjasta Saari & Yeung: Oikeudenmukaisuus hyvinvointivaltiossa)


5. Mannereurooppalainen hallintotraditio (kirjasta Viinamäki: Eurooppahallinto ja Suomi)

Olin varautunut jokseenkin toisen tyyppisiin, konkreettisempia aiheita käsitteleviin, kysymyksiin . Kirjallisuus antoi ymmärtää, että tämä olisi perusopintojen käytännön hallintotoimiin johdatteleva opintojakso. Niinpä olisin kirjoittanut mieluummin vaikkapa EU:n toimielinten yhteispäätösmenettelystä tai talousarvion laadintaprosessista kuin historiallisesta – sellaisena toki merkittävästä - hallintotraditiosta. Simonilaista päätöksenteon rationaalisuuden problematiikkaa kysyttiin muistaakseni jo peruskurssin luentotentissä suunnilleen samalla sanamuodolla. Nelikymmenvuotias pitkään julkisella sektorilla leipänsä hankkinut ihminen pystyy kehittelemään jonkinlaiset vastaukset tuonkaltaisiin kysymyksiin kirjoja näkemättäkin, mutta olen koko lailla varma, että tässäkin aiheessa odotettiin enemmän tieteelliseen pohdintaan kuin konkreettisten hallintotoimien kuvailuun nojaavaa näkökulmaa. Saattaa olla, että ainakin osan kirjoista joudun tenttimään uudelleen.

Olen pannut merkille, että valtionhallintoa ei perusopinnoissa ole käsitelty paljonkaan sen paremmin luennoilla kuin kirjallisuudessa. Sen sijaan on keskitytty kunnallishallintoon. Se saattaa johtua joko vankasta luottamuksesta peruskoulun ja toisen asteen koulujen yhteiskuntaopin opetukseen – ainakin 1980-luvulla se oli varsin valtiokeskeistä - tai sitten Yhteiskunnallisen korkeakoulun 1920-30-lukujen taitteeseen juontavasta perinteestä kunnallisten viranhaltijoiden kouluttajana.

Asian sivusta rohkenisin vihjata yliopistotutkintoa tavoitteleville hallinnosta kiinnostuneille, että EU-asioiden tuntemusta kaivattaisiin kentällä yhä lisää. Rahakkaita kansainvälisiä huippuvirkoja lienee tarjolla aniharvoille, mutta esimerkiksi kotoisissa rakennerahastojen hankkeissa tarvittaisiin yhä enemmän perehtyneisyyttä ja päätoimisia tekijöitä. Unionin laajentuminen ja siihen liittyvä rahahanojen tiukkeneminen on johtanut tilanteeseen, että kylätoimikunnat, vesitornintuunaustiimit ja muut talkooporukat eivät selviydy hankkeistaan kunnialla omin avuin. Kuntien ja vastaavien organisaatioiden henkilöstöltäkään ei riitä enää työpanokseksi hankkeiden hoitelu huonommalla kädellä muun työn ohessa.

Maalla on mukavaa

Tänään kävin kuulemassa käytännön hallintotoimista pian elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukseksi muuttuvassa työvoima- ja elinkeinokeskuksessa. TE-keskuksesta ELY-keskukseksi ei ulkopuolisen silmissä ole pitkä matka.

Muun tärkeän ohessa kuulin, että asumme virallisestikin maaseudulla. EU-kriteerien mukaan Pirkanmaan maakunta on maaseutua lukuunottamatta Tampereen, Nokian, Kangasalan ja Ylöjärven keskustaajamia. Se oli mukavaa kuultavaa. Entistä asiallisemmalta tuntuu nyt olla Maaseudun Tulevaisuuden tilaaja. Voi hyvällä omallatunnolla pukeutua ruutupaitaan ja lukea Maaseudun tulevaisuutta.

Viikonloppu tuli ja meni

Olen viettänyt viikonloppua lähinnä nenä kiinni kirjassa. Eilisiltana rautatieplutoonan edustus ajeli Parolannummelle, jossa Panssarikilta tarjosi joulupuurot kesäisessä yleisötapahtumassa avustaneille. Lämminhenkinen tapahtuma keräsi museolle parisenkymmentä henkeä. Mukava ele kiltalaisilta.

Tänään oli kotikylän asemahallissa joulumarkkinat. Kävin paikalla sen verran, että sytytin hallin museovitriinin puskin- ja vaihdelyhdyn valot markkina-ajaksi ohi ajastimen. Hyvä, että asemaa hyödynnetään tuonkaltaisessakin toiminnassa.

Iltapäivällä kävin puolisoni kanssa kuntosalilla. Hiihtokautta odotellessa siellä voisi vierailla ahkeramminkin. Viime viikonloppuna käytiin, ja sitä ennen oli pitkä väli. Sen huomaa. Otin jalkaprässiin mukaan käsipainot, eikä edes raskaat, mutta jo parin sarjan jälkeen heikompi käsi alkoi vihjailla saaneensa tarpeeksi. Käsivarren lihaksia ei arkielämässä kovin paljon tarvitse, enkä ole niitä muutenkaan treenannut. Innostuimme molemmat lataamaan painopakkoihin hiukan liikaa rautaa. Venyteltiin kotona hyvin, mutta huomenna voi tuntua.

Illalla radio häiritsi lukemista. Eksegetiikkailta tuntui mielenkiintoisemmalta kuin EU-hallinto, kun kotikylän mies dosentti Myllykoski vastaili mitä mielenkiintoisimpiin yleisökysymyksiin. Innostuin itsekin esittämään kysymyksen ohjelman WWW-sivujen kautta, mutta niin myöhäinen viesti ei lähetykseen ehtinyt. Olisin tiedustellut Myllykosken mielipidettä sen todennäköisyydestä, että jouluevankelistat eli Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien kirjoittajat olisivat tunteneet satakunta vuotta aikaisemmin kirjoitetun Vergiliuksen Bucolican. Ei kai se täysin mahdoton ajatus ole, kun elettiin Rooman valtakunnassa ja kyse oli ajan ehdottoman sivistyskielen kreikan taitavista skribenteistä. Renessanssin aikana, kun niin uusi Testamentti kuin Vergiliuskin olivat auktoriteetteja, näiden yhteys esitettiin tekemällä Vergiliuksesta Jeesusta ennustava profeetta – antoihan Dantekin hänelle arvokkaan roolin Jumalaisessa näytelmässään – mutta nykyeksegetiikan näkemys olisi ollut mielenkiintoinen kuulla.

Jos olisin vaikkapa leipätyötä sivuten joutunut pänttäämään eksegetiikaa, olisikohan mielenkiinnon vienyt EU-hallintoa käsittelevät radio-ohjelma yhtä tehokkaasti? Todennäköisesti, koska ihminen on altis sijaistoiminnoille.

Vaihteeksi poikittaisrataa

Eilisiltapäivä meni työtehtävissä Tampereella. Kokouksen jälkeen Heikki poimi kyytiin suoraan Koivistontien ammattikoulun parkkipaikalta, ja jatkoimme Seinäjoelle. Jyväskylän suunnalta tulevat olivat menossa kauppaan Tuurissa, joten mekin pysähdyimme Juustoporttiin. Jo aikaa sitten heidän mainio feta-tyyppinen vuohenjuustonsa on kadonnut kotimarketin hyllyltä. Arvelin, että täällä sitä olisi, mutta toisin kävi. Myyjä kertoi tuotannon lopetetun. Korvaavaa löytyi, mutta saa nähdä, onko yhtä hyvää. Täytyisiköhän ottaa kesäksi kotipihaan pari vuohta kissoja paimentamaan?

Seminaaripäivän harmaus ei jaksanut innostaa osallistujia räiskyviin kannanottoihin. Sovussa erottiin. Erityisen mukavaa oli tavata pitkästä aikaa Rauno, auskultointitoveri Tampereen "Tekun" ajoilta.

En ole pitkään aikaan ollut tilaisuudessa matkustaa vanhaa Vaasan rataa, joten päätin hyödyntää sen paluumatkalla. Pendolinoonkin olisin ehtinyt, ja yhdellä junanvaihdolla kotiin puoli kuudeksi. Mutta puolisollani on tänään iltatöitä, joten kotiin ole kiire. Ja Parkanon rata on tylsän puoleinen reitti. Vaikka joulukuinen iltapäivä ei juuri maisemia tarjoile, tuovat jatkuvakiskoraiteettoman radan äänet, dieselveturin tuoksu, sinisten vaunujen penkkien mukavuus ja junanvaihto Haapamäellä oikeanlaista junamatkan tunnelmaa.

Välttämättömien työasioiden hoitamisen jälkeen taidan paneutua oikeudenmukaisuuteen hyvinvointivaltiossa. Tenttikirjan lukemistakin verkkainen matka palvelee pikayhteyttä paremmin.

Itsenäisyyspäiväparaatin Sakkeus

Aamuhämärissä lähdettiin miesporukassa Riihimäelle. Salminen ajoi, Jamppa tuli lipun kanssa ja Jorte muuten vaan. Juhlapuhe oli jo alkanut, kun löydettiin perille. Laseja ei ehditty kilistellä, mutta rintapieleen oli kilisevää jaossa. En ole ihan varma, mistä ansioista, mutta yhden sain minäkin.

Juhlatilaisuudesta lähdettiin rautatieaseman nurkille katsomaan paraatia. Jampalla oli siellä tehtävä lipunkantajana. Lyöttäydyin hänen seuraansa saadakseni oikaista läpi paraatijoukkojen ryhmittäytymiskentän.

Papin ja kenraalin puheissa esiintyivät Jumala ja Tolvajärvi. Oli kunniaa ja isänmaata. Oli myös lähimmäinen ja vastuu ja vanhat ja nuoret. Juuri niinkuin itsenäisyyspäivänä on oikein ja kohtuullista.

Minulla oli aikomus valokuvata paraatia ja keksin paikan uuden matkakeskuksen kattopysäköintialueen reunalta. Vaikka sotaväen raskas kalusto ei niinkään kiinnostanut – sitä pääsee halutessaan tutkailemaan lähempääkin erilaisissa tilaisuuksissa – olisi kuvaan saanut suomalaisittain harvinaisen ihmistäyteiset kadunvarret. Väessä löytyi pukuihmisistä hippipunkkareihin ja lastenvaunujen työntäjistä laitapuolen tallaajiin. Harmaa sää tarjosi suomalaiselle itsenäisyyspäivälle riittävän vakavuuden.

Olin iloinen riittävän varhaisesta kuvauspaikan löytämisestä, kun kattotasanteen reuna alkoi käydä ahtaaksi jo vartti ennen ohimarssia. Ilo oli ennenaikaista. Vaikka kameran paristot olivat olleet yön latauksessa, ne olivat antaneet kaikkensa jo paraatin ryhmitysalueella. Lämmittäminen käsien välissä ei auttanut, ja luovutin suosiolla paikkani sitä enemmän tarvitsevalle.

Kotona olin puoli kahden aikoihin, ja melkein heti sai viedä lyhdyt pihaan. Iltakuudelta vähäksi aikaa kynttilät ikkunoillekin, kun tapana on ollut.

Päivän aikana kuulluissa juhlapuheissa korostui itsenäisyyden perinteinen, kollektiivinen, puoli. Menneellä viikolla useammankin kerran tulin kuulleeksi tai lukeneeksi mielipiteen, jonka mukaan itsenäisyys on ensisijaisesti henkilökohtaista itsenäisyyttä. Mutta voivatko nuo kaksi asiaa kuitenkaan olla toisistaan riippumattomia? Yhtäältä niin kauan kuin on mitä tahansa muutamaa yksilöä laajempia yhteisöjä – kutsutaan niitä sitten isänmaaksi, organisaatioksi, kansakunnaksi, suvuksi tai miksi tahansa - pätee yksilön näkökulmasta Suomenlinnan arkkitehdin A. Ehrensvärdin elitistinen lause: "Sinä et voi olla milloinkaan onnellinen ilman, että isänmaa on onnellinen, mutta isänmaa voi hyvin olla onnellinen ilman sinua". Toisaalta historia on osoittanut myös, että onnettomien yksilöiden ollessa enemmistönä yhteisö ei voi olla onnellinen eikä epäitsenäisten yksilöiden kansoittaman isänmaan itsenäisyys ole kestävää.

Takuukorjaus

Vihtori-kissa ei ole aivan toipunut syyskuisesta onnettomuudestaan. Lonkka on parantunut röntgenkuvien mukaan hyvin, mutta ystävämme ei ole osannut kääntää kävellessään takatassuaan oikein päin. Neurologinen vika, sanoi paikallinen eläinlääkäri viime viikolla.

Tänään Vihtori käytettiin takuukorjauksessa Hattulan pajalla. Siellä vahvistettiin lantion hyvä paraneminen mutta arveltiin polven ristisidekorjauksen jääneen painamaan hermoa. Niinpä polvileikkaus uusittiin.

Toivottavasti kissa pääsisi tästä toivuttuaan palailemaan oikeanlaiseen kissan elämään. Nyt nukutusaine vielä vaikuttaa ja lepäily korissa takkatulen ääressä kelpaa hyvin.

Läksiäiset

Illalla vietettiin kylän kirjastotoimenjohtajan eläkkeellelähtijäisiä. Hän on tehnyt kunnioitettavan uran paitsi kirjastotoimessa myös kulttuuritoimessa. Paljon yhteistyötä on museoasioissakin tehty.

Luovutimme Ilkan kanssa hänelle muistoksi museon pöytästandaarin. Kulttuuriväki on boheemia, museopuolen edustajat olimme harvoja kravattimiehiä. Istuttiin iltaa pikkupurtavan parissa rupatellen niitä näitä. Joillekin maittoi viini, harvoille enemmälti. Poistuimme siinä vaiheessa, kun oli laulettu Ystävän laulu piirissä käsistä pitäen. Seuraavaksi olisi todennäköisesti ryhdytty halailemaan – tiesin vierustoveripariskuntamme innokkaaksi siinä lajissa – joten ajattelin säästää toverin moiselta.

Sininen ja valkoinen

Valokuvatorstai-blogin aiheena on tällä viikolla aiheeseen sopivasti sininen ja valkoinen



Mikäpä sen sinivalkoisempi kuin vanha kunnon "Lättähattu", virallisemmin Dm7-kiskoauto. Ollapa vielä talvimaisemassa kuvattu. Tässä Deutsche Gesellschaft für Eisenbahngeschichte -järjestön matkalaisia kuljettanut Pohjois-Suomen Rautatieharrastajat ry:n kiskoautot nrot 4142 ja 4204 pysähtyvät Toijala-Valkeakoski-radan varrella Metsäkansassa sijaitsevan maatilamatkailuyrityksen "seisakkeella" heinäkuussa 2005.

Peli-ilta

Ilta meni Valkeakosken urheilutalolla lentopalloa seuratessa. En ole vähäisessäkään määrin (penkki)urheilija, joten lentopallonkin katsominen on jäänyt vähiin. Nyt päätin hyödyntää kaupungin esittämän kutsun, ja menin paikan päälle.

Kannatti. Tunnelma oli mukava – sopivan meluisa, mutta ei liikaa. Molemmilla joukkueilla oli katsomossa oma rumpali. Iäkkäät miehet olivat yleisön selkeä enemmistö.

Peli-ilta jäi lyhyenpuoleiseksi, kun Isku-Veikot hävisivät VaLePalle suoraan kolmessa erässä. Vammalalaisten rumpalikin soitti rytmikkäämmin.

Elämme sotaisia aikoja

Hiton Hallamaa, kun opetti länsinaapurin pojille liikaa. Huomisesta alkaen saavat oikein luvan kanssa urkkia viestiliikennettä. En ole huomannut kovin aktiivista tiedotustoimintaa operaattorien suunnalta, vaikka viranomainen siihen viime viikolla patisti.

Radiossa ei ole viime aikoina puhuttu juuri muusta kuin sodasta. Vähän kuin kaksikymmentä vuotta siten. Moskovassa oli juuri pidetty suomalais-neuvostoliittolainen historiantutkijoiden symposiumi, jossa neuvostoliittolaiset tutkijat virallisesti myönsivät maansa aloittaneen sodan. Kuulin joissakin yhteydessä jonkun sotilashenkilön kieltäytyneen osallistumasta johonkin tämän päivän tietämissä pidettyyn isänmaallishenkiseen juhlaan, koska hänen etiikkaansa ei kuulu juhlia sodan alkamista. Se oli kunnioitettava näkemys.

Adventti

Talon kauniimpi asukas lähti jo aamupimeällä töihin. Minun ei tullut mentyä edes adventtikirkkoon. Valo roikkui alhaalla koko päivän. Vielä hetki haravointia omenapuun alta. Päivä ei olisi riittänytkään pidemmälle.

Radiossa soitetaan Sibeliuksen seitsemättä sinfoniaa.

Työväenopiston salissa ei tänään treenata taijia. Tammikuussa jatketaan, ja kauniimpi etsii kesän harjoituspaikkoja.

Pikkujoulupäivä

Kotikylän rautatieasemalta on vajaan puolentoista vuosisadan saatossa lähtenyt keskustaa kohti kulkue jos toinenkin. Tänään oli vuorossa joulupukkiparaati. Aamupäivällä hain veturitallilta aseman entiseen kukkakioskiin somisteeksi vähän valoa ja pientä joulurekvisiittaa. Nostaessani sitä autosta junalta tuleva aikamies noheili: "Jaaha, olet löytänyt mallin viisikymmentä opastinlyhdyn." Vastasin: "Ei, vaan suunnilleen mallin kaksikymmentäkahdeksan puskinlyhdyn." Mies ei ryhtynyt väittelemään. Opastinlyhdyllä ja veturin puskinlyhdyllä on sentään joltinenkin ero. Hänenlaisensa tietomiehet – käytän tarkoituksella sukupuolittunutta termiä, koska miehiä he aina ovat - ovat hauskoja mutta yleensä harmittomia. Hanomag-höyrysäiliöveturista peräisin olevan, sittemmin brittiläisellä tekniikalla sähköistetyn, puskinlyhdyn kaveriksi löytyi omana työnä sähkövalaistuksi tuunattu kotimainen mallin kaksikymmentäkaksi vaihdelyhty.

Samoja jouluvalaisimia olen asemalle kiikuttanut kai seitsemänätoista vuonna. Ehkä joskus adventtiperinteestä kirjoittaessani saan täsmentää, että kyse on malleista tuhatyhdeksänsataakaksikymmentäkahdeksan ja tuhatyhdeksänsataakaksikymmentäkaksi.

Työmaan pikkujoulut pidettiin tänä vuonna Hämeen linnassa. Mitä mainioin paikka vanajanhämäläisessä organisaatiossa työskenteleville. Leivintuvassa nähtiin mainiota komediateatteria, syötiin hyvin ja juotiin kohtuudella.

Hyvät pikkujoulut. Kotiin pääsi ajoissa, ja pihaan tullessa tervehtivät kyntteliköt ja pyrstötähti. Jatkot saunan ja takkatulen merkeissä.

Ohittaja

Tänään jouduin pitkästä aikaa ajamaan töihin omalla autolla. Matkan puolivälin vaiheilla takaa lähestyi vahdilla yksi ajovalo ja pian saavuttikin. Roikkui perässä vähän aikaa, kunnes lähti ohi. Minulla oli vauhtia noin 80 kilometriä tunnissa. Ohittaneessa ajoneuvossa oli mopon rekisterikilpi.

Aika tehokasta virittelyä, sanoisin. Kyllähän jo 80-luvulla tehtiin mopoista laittomia kevytmoottoripyöriä monin keinoin. Tehokkaimmat saatiin aikaiseksi vaihtamalla sylinteri ja mäntä ajoneuvoluokkaa suurempiin. Joidenkin mopojen sanottiin olevan rakenteellisesti tarkoitettuja isommalle kuutiotilavuudelle, mutta tulleen maahantuojan pajalla kutistetuksi meikäläisen verokohtelun vuoksi. Mutta paljon oli niitä, joista taatusti tuli uhkatekijöitä kuskilleen – vaikkapa se Supersport, joka kuulemma kulki kahdeksaakymppiä.

Tämänpäiväinen ohittaja oli tukevan enduron näköinen, mutta tuli mieleen, olikohan rakenne silti voimavarojen tasalla. Kahdeksankymppiä oli sille aika vähän, kun suoralle tultaessa oli jo toisessa päässä.

Talviunille?

Lieneekö ollut vesisateetonta päivää kahteen viikkoon, pohdittiin eilen kollegan kanssa. Ei ollut tämäkään. Töihin lähtiessä on pimeää, jossakin vaiheessa päivää näkyy ikkunasta vähän hämärää harmautta ja kotilinja-autoa odotellessa on taas pimeää.

Sähkövaloja on asenneltu pihoihin pimeyttä karkottamaan. Meillä ei ihan vielä, näin vanhan kirkkovuoden puolella.

Viehätyksensä tässäkin vuodenajassa. Ja se sopisi hyvin nukkumiseen, kun vain osaisi mennä ajoissa petiin.

Ajatuskartturina

Pyhäpäivä – tuomiosunnuntai lajiaan – kului lähinnä tietokoneen ääressä hallintotieteen perusopintojakson "Tutkimusprosessin hallinta" luentopäiväkirjaa kirjoitellen. Ulkona pilvet menivät ja tulivat taas. Sitten olikin jo pimeää. Kuten yleensä, sain aikaiseksi tekstiä varsinkin asian vierestä. Tosin luentopäiväkirjan tarkoitus kai on luentosarjan herättämän ajattelun dokumentointi. Tajunnanvirtaani kuvaamaan tein liitteeksi maanmainiolla FreeMind-ohjelmalla ajatuskartan. Oli sisältö miten huuhaata tahansa, ainakin kirjallisuusluettelo venyi toiselle sivulle.

Illaksi ajeltiin työväenopiston salille taiji-treeneihin. Jukka-sensei (ei liene lajinomainen tai edes oikeankielinen termi, pahoittelen) oli edelliskerralla luvannut tuoda musiikkia Beijing-muodon harjoittamisen taustalle. Puolisoni kanssa arvailimme, millaista se mahtaisi olla. Kiinalaista kansanmusiikkia vai jotakin aivan muuta? Avaruusromua – YLEn sunnuntai-illan perinteisen lähetyksen nimissä – oli valinta. Tasarytmisenä tai paremminkin rytmittömänä elektroninen sointi taustoitti mainiolla tavalla ihmisvartaloiden liikettä. Lajinomaisempi valinta olisi voinut olla vaikkapa J.-M. Jarren "Fishing junks at sunset", mutta vaihtelevarytmisenä aivan liian haastava. Tai peräti häiritsevä siihen nähden, mitä länsimainen mieli taijilta hakee. Oli kaunis ilta.

Kotikyläpäivä

Aamulla käväisin veturitallilla. Siellä oli kuulemma veturinlämmitys käynnissä. Dieselveturit ovat lämmittäjäinsä ystäviä sikäli, että lohkolämmittimen voi kytkeä illalla ja tulla hyvin nukutun yön ja rauhallisten aamutoimien jälkeen katsomaan, onko rautahepo jo valmis liikkeelle. Etsimäni löysin, kiitos Ilkan ja Eskon.

Kotikylän yhteiskoululla – sillä nimellä 103-vuotias perusopetuksen ja toisen asteen oppilaitos taas tunnetaan - pidettiin huutokauppa, kun vanhaa tavaraa piti saada pois remontin tieltä. Seinäkartta olisi ollut mukava sisustusesine omaan kotiin. Mutta tarjolla olleet eivät näyttäneet kovin kiintoisilta ja hinnat kohosivat jopa yli sadan euron. Yksi viime vuosisadan alkuvuosina Saksassa painettu antiikin Kreikkaa kuvaava kartta meni mielestäni kohtuuttoman halvalla. Sen olisi voinut tuoda omallekin seinälle killumaan, mutta huutokilpailuun lähdettäessä oma kipuraja olisi mitä todennäköisimmin ylitetty, kun tosissaan kauppaa tekevät halusivat omansa.

Iltapäiväkahvit voileipäherkkuineen saatiin Liisanpäivillä.

Lääninhallitukset historiaan

Valtion aluehallintouudistus eli ALKU-hanke saavutti tänään ainakin välitavoitteensa, kun aluehallintoa koskevat lait vahvistettiin iltapäivällä. Niin lääninhallitukset kuin työvoima- ja elinkeinokeskuksetkin siirtyvät historiaan. Lääninhallitusten historia aluehallintovirastoina on pitkä: ne perustettiin Ruotsin vuoden 1634 hallitusmuodon tultua voimaan. TE-keskukset sen sijaan jäivät lyhytaikaisiksi instituutioksi.

Samalla annettiin aluehallintovirastoja (AVI) sekä elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksia (ELY) koskevat asetukset. ALKU-hankkeen tiimoilla käydyssä keskustelussa elivät pitkään työnimet ALLU ja ELLU, joista muotoutuivat nyt siis AVI ja ELY.

Aluehallintovirastot edistävät alueellista yhdenvertaisuutta hoitamalla lainsäädännön toimeenpano-, ohjaus- ja valvontatehtäviä alueilla. Virastoissa työskentelee 1.1.2010 noin 1 350 henkilöä. Virastoja on kuusi, joista kaikki vastaavat peruspalveluiden laillisuusvalvonnasta, oikeusturvasta, lupakäytännöistä, pelas­tustoimesta ja poikkeusoloihin varautumisesta. Lisäksi viidellä on työsuojeluhallin­nollinen, neljällä ympäristölupahallinnollinen ja kolmella poliisihallinnollinen tehtävä.

Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset hoitavat valtionhallinnon toimeenpano- ja kehittämistehtäviä alueilla. Keskuksia on 15 kpl. Niistä kaikilla 15:llä on elinkei­no-, työvoima-, osaamis- ja kulttuuripolitiikkaan liittyvä tehtävä. Lisäksi 13:lla on ym­päristöpoliittinen tehtävä vastaten aiempia 13 ympäristökeskusta. Yhdeksällä ELY:l­lä on myös liikenne- ja infrastruktuuritehtävä vastaten aiempaa yhdeksää tiepiiriä.

Valtion aluehallinnon kehittämishankkeen tarkoituksena on ollut poistaa päällekkäisyyksiä ja ke­hittää erityisesti sähköisiä palveluita. Uudistuksen myötä kuudesta sektoriviranomaisesta muodostetaan kaksi ja toimipaikkojen määrä putoaa ny­kyisestä 92:sta alle puoleen. Myös toiminnan kokonaisvolyymi puolittuu nykyisestä. Alue­hallinnossa nyt työskentelevistä noin 6 000 työntekijästä eläkkeelle on jäämässä 1 500. Uuden henkilöstön rekrytointi on enää kaksi kolmasosaa aikaisemmasta.

Kun aluehallintouudistuksessa läänit jäävät historiaan, julkisen hallinnon yksiköt ovat kunta, maakunta ja valtio.

Keskeinen asema tullee olemaan maakuntavaltuustoilla, joiden jäsenet valitaan maakun­nan kunnanvaltuutetuista. Näin ollen uusi paikallishallinto on aiempaa kansanvaltaisem­malla pohjalla. Myös suora kansanvaali on mahdollinen maakuntavaltuustoja valittaessa. Nykyisin käytäntö on jo toiminnassa Kainuussa.

Maakuntaliittojen toimivalta kasvaa nykyisestä. Maakuntaohjelmasta tulee maakuntakaavaan verrattavissa oleva ohjauksen väline, joka linjaa kaikkea paikallistason päätöksentekoa.

Maakuntien määrä säilynee uudistuksen jälkeenkin nykyisessä 16:ssa, vaikka valtion alue­hallinnon toiminta-alueita tulee vain yhdeksän. Maakunnat muodostavat yhteistoimin­ta-alueita siten, että maakuntahallinnon ja valtion aluehallinnon toimialueet ovat yhtenevät.

Maakunnat muodostavat yhteistoiminta-alueita, jotka yhtenevät ELY:jen ja AVIen kans­sa. Esimerkiksi Kanta-Häme, Päijät-Häme, Uusimaa ja Itä-Uusimaa muodostavat ELY-yh­teistoiminta-alueen, jonka päätoimipaikka sijaitsee Helsingissä, osittainen päätoimipaikka Lahdessa ja sivutoimipaikka Hämeenlinnassa. Sen sijaan Lapin, Keski-Suomen ja Pirkan­maan maakunnat eivät muodosta ELY-yhteistoiminta-alueita, vaan kaikki ELY-toiminnot si­jaisevat maakuntien sisällä.

AVI-yhteistoiminta-alueet noudattavat poistuvien läänien rajoja. Näin ollen AVI-yh­teistoiminta-alueen muodostavat Pirkanmaan, Keski-Suomen, Etelä-Pohjanmaan, Pohjan­maan ja mahdollisesti myös Keski-Pohjanmaan maakunnat. Alueen päätoimipaikka sijait­see Vaasassa, sivutoimipaikat Tampereella ja Jyväskylässä sekä työpisteet Närpiössä ja Seinäjoella.

Humanistinen työpäivä

Työpäivään mahtui kuntouttavan työtoiminnan sopimuskäytäntöjä, uusien ATK-kaapelointituotteiden tutkailua ja sähköveturin hiekoituslaitteen vikasimulaattorin suunnittelua.

Huomenna askaroidaan näiden ohella ainakin kirjastoasioiden parissa. Valehtelisin jos väittäisin työn olevan yksitoikkoista. Voi se joskus ollakin, mutta harvemmin.

Blackout

Kotitaloutemme on ollut yhteiselomme alusta saakka Telen asiakas. Niin langallisten kuin sittemmin langattomienkin yhteyksien tiedonsiirrollinen luotettavuus on ollut hyvää tasoa, eikä vaihtotarvetta ole koettu.

Olemme hankkineet pöytätietokoneisiimme Soneran ja F-Securen yhteistyössä laatiman tietoturvapaketin, joka on ollut luotettava ja verrattuna moniin sinänsä päteviin ilmaisohjelmiin myös nopea. Tänä pyhänä tietoturvapaketti mokasi pahemman kerran. Ohjelmisto ilmoitti päivitystarpeesta ja pyysi asentamaan uuden verkosta ladattavan version. Se asentui ripeästi ja ongelmitta, kuten oli odotettavissa. Mutta asennuksen jälkeen tietokone käynnistyi uudelleen ilman lupaa. Ohjelmisto oli ennen asennuksen alkua ilmoittanut uudelleenkäynnistystarpeesta, mutta onko ainakaan Windows-maailmassa enää tätä päivää, että uudelleenkäynnistyksen tullessa ajankohtaiseksi ohjelma yksin tein toteuttaa sen riippumatta siitä, onko käyttäjällä avoinna olevia tiedostoja? Tietoturvallisuuden peruselementteihin luetaan tiedon eheys eli muuttumattomuus. Huolestuttavaa on, jos tietoturvallisuuden alalta leipänsä hankkivan yrityksen nimissä markkinoitava tuote pyrkii rikkomaan käsiteltävän tiedon eheyttä lähes varoittamattomilla käyttöjärjestelmän sammutuksillaan.

Onneksi Sun on ohjelmistoja tehdessään ollut F-Securea ja Soneraa tietoturvallisempi, ja OpenOfficen Writer ehti tehdä varmistustallennuksen ennen kuin käyttöjärjestelmä lähti alta.

Blackoutista toiseen: muistaako kukaan brittiläistä Damned-nimistä punk-henkistä yhtyettä? Joskus lapsuuden ja nuoruuden rajapinnassa muistan veljeni kanssa äänittäneeni televisiosta C-kasetille, kun vampyyrimaiseen asuun sonnustautunut solisti lauloi blackoutista jollain suomalaisella festarilla. Samassa konsertissa lauloi ainakin Paul Oxley espanjalaisista baareista ja Hassisen kone juroista nuorisojulkkiksista. Televisio oli Asa-merkkinen. Äänityslaitteen merkkiä en muista, mutta siinä oli sisäänrakennettu mikrofoni ja yksi kaiutin. Äänityksen laatu taisi olla lähellä tämän päivän keskimääräistä Youtube-tasoa.

Nel blu dipinto di blu

Lähdettiin työmaan kunnioitettavan sitkeän laaturyhmän kanssa naapurimaakuntaan tekemään työn raskainta osaa eli kuvauksen päivittämistä. Raskaalla kädellä on päivitettykin. Vaikka emme ole Lahden kaunista kaupunkia eksoottisemmassa ympäristössä, on paikan vaihdos ollut tervetullut kimmoke työhön.

Juha-isäntämme järjesti iltaohjelmaksi konsertin Sibelius-talolla. En ole viihdemusiikin suurkuluttaja, mutta varsinkin Umberto Marcaton kuunteleminen livenä oli historian harrastajalle terveellinen kokemus. Miehen laulanta kun oli samanlainen osa suomalaisen yhteiskunnan äänimaisemaa kuin ratapihojen höyryveturin puuskutukseen yhä useammin sekoittunut upouuden dieselin jyrinä. Isot dieselveturit on siirretty eläkkeelle aikaa sitten, mutta Umberto vain laulaa. Covereita toki, mutta niin monet 80-luvun italodiscotähdetkin tekivät, aikalasiltaan lainaillen. Alkuperäinen "Volare", tai oikeammin otsikossa nimetty, on Domenico Modugnon euroviisuteos.

Arkista aherrusta

Vaikka pidän työmatkoista julkisilla kulkuneuvoilla (tänäkin vuonna lienen tehnyt työmatkan henkilöautolla laskennallisesti korkeintaan kerran kuukaudessa), joskus niillä on harmillisia lieveilmiöitä. Eilisen englanninkielisen kokouksen hyvää antia valui loppupäästä ohi linja-autoaikataulua kytätessä. Tänään jouduin liukenemaan Malminkartanolta harmittavan vartin etuajassa ehtiäkseni ajoissa Pasilassa junaan ja edelleen Toijalasta Valkeakosken linja-autoon. Junassa työmatkustaminen on sinänsä tehokasta. Verkkoyhteyden mokkulamaisuutta lukuunottamatta kirjalliset työt sujuvat jopa tehokkaammin kuin työmaalla työhuoneessa. Linja-autossa en pysty keskittymään tietokoneeseen ilman matkapahoinvointioireita.

Siitä en ole päässyt mihinkään, että työhaastattelut ovat edelleen yksi epämieluisimmista työtehtävistäni. On tietenkin hyvä rekrytoida väkeä silloin, kun tarvitaan. Ja vaikka prosessi tulee tietenkin vastuuttaa jollekulle, en sanottavasti pidä itse tilanteesta. Voi olla tottumattomuutta: minulla ei ole kovin paljon kokemusta myöskään haastateltavan asemasta. Kollegiaalinen päätöksentekoprosessi toimii minusta näissä – kuten yleensä poikkeustilannejohtamisen ulkopuolisissa - kysymyksissä parhaiten. Useammat aivoleuat pureskelevat kovaa pähkinää paremmin kuin yhdet.

Huomenna odottaa reissu Lahteen. Tällä kertaa kumipyörillä, ilman että reitti kulkee Riihimäen kautta.

Kunnallisten palveluiden hyödyntämistä

Aamulla pääsi lumitöihin. Ei isoihin, mutta lumiaura oli tehnyt vallinpoikasta pihatien päähän. Maantie ja kevyen liikenteen väylä olivat helppokulkuiset koneen jäljiltä.

Lieneekö talven syytä vai mitä, mutta PIKI oli aamulla jähmettynyt. Kävin kotikunnan molemmissa kirjastoissa etsimässä kaipaamiani paikan päältä. Toijalasta ei löytynyt, mutta sain viimein hankittua kirjastokorttiini tunnusluvun, jolla varauksia voi tehdä vaikka kotoa käsin. Viialasta löytyi toinen etsimistäni ja toisen jätin varaukseen, kun tietojärjestelmä oli ehtinyt kömpiä pystyyn.

Saunalenkille ei tehnyt mieli, mutta lähdettiin rautaa nostelemaan. Tänä syksynä se on jäänyt vähiin. Kymmenen käyntikerran kortti oli tullut iloisemmaksi väriltään ja kustansi edelleen kolmekymppiä. Puolikunnallinen liikuntapalvelu näytti kelpaavan tosissaan urheilevillekin.

Yhdistyshallinnollisia huolia

Tulin alustavasti lupautuneeksi Rautatiemuseoiden ja -harrastajien liiton tilintarkastustehtävään tulevallekin tilikaudelle. Jos joskus kauan sitten jotain sanomista onkin ollut, ei enää muutamaan vuoteen. Tilintarkastaja on päässyt helpolla.

Huolestuttavia ovat olleet uutiset, joiden mukaan liittohallituksessa on odotettavissa väenvaihtoa. Kyllä siellä varmasti uudet tai uusvanhat kasvot saavat päälinjat asiallisesti hoidettua niin, että liitto edelleenkin "seuraa alan kehitystä ja lainsäädäntöä sekä tekee näihin liittyviä aloitteita, esityksiä ja antaa lausuntoja".

Enemmän huolestuttaa kotipesän kannalta. Niiden viime vuosien aikana, kun 133-vuotiaan tiilitallin väellä on ollut edustus hallitustasolla, olemme nauttineet valtakunnallisesti varteenotettavan yhdistyksen asemasta, vaikka emme nostalgialiikennettä harjoitakaan. Suhtautuminen niin Rautatiemuseon kuin Ratahallintokeskuksenkin taholta on ollut sangen suopeaa, ja se on helpottanut monia asioita veturinentisöinnistä hallinnollisiin kysymyksiin. Viikon päästä tiedetään, millaisella miehityksellä liittojuna lähtee kohti uutta vuosikymmentä.

Talvi tuli

Tuli sitten talvi, ainakin vähäksi aikaa. Hiukan märkä vielä, mutta vastasyntyneeksi ihan kelvollisen näköinen. Aamuseitsemän paikkeilla työmatkalinja-auton ikkunoihin satoi vesipisaroita. Illalla kauppareissun jälkeen tullessa sai harjata lumet pois oman auton päältä ennen talliin ajamista.

Ulkona en ole viihtynyt kauempaa kuin aamulla matkan kotoa linja-autopysäkille ja iltapäivällä takaisin. Jos kelit jatkuvat, täytyy vaihtaa karheampipohjaisiin kenkiin.

Kissa ATK-opettajana

Työpäivän kuului ensi viikon henkilöstökoulutuksen ja reissujen järjestelyjä, ohjelmistoasennusta ja johtoryhmän kokousta.

Säätiedotus kertoi iltaohjelman siksi ajaksi, kun puolisoni oli kirkkoneuvoston kokouksessa: talvirenkaat takaisin alle. Johan tässä tuli puolitoista viikkoa säästeltyä nastoja ja asfalttia. Ilmanpainetarkistusreissulta sain söpön liftaajan kyytiin. Vaihdettiin vaatteet ja suunnattiin saunalenkille. Kengänpohjan alla ei ollut vielä liukasta. En palellut lippalakissa, vaikka eristettä ei päänahan ulkopuolella ole. Useimmilla ulkoilijoilla oli jo pipo.

Vihtori-kissa haluaisi kovasti osallistua blogimerkinnän kirjoittamiseen ja onnistui naputellessaan painamaan näppäimistösuodatuksen päälle. Joskus olen sen itsekin tehnyt, mutta sen paremmin painamatta mieleen, milloin suodatus tulee päälle. Kiitos kollipojan, nyt minullekin selvisi, että ainakin Vista-koneessa se tehdään painamalla riittävän pitkään oikeanpuoleista vaihtonäppäintä.

Ei pöllömpi sunnuntai

Koko viikonloppu on harjoitettu hyötyliikuntaa ja heilutettu haravaa pihalla. Minikasvihuone on liiterissä samoin kuin yrttiruukut. Ja tikkataulu, johon en tainnut tähdätä yhtään heittoa koko kesänä, niin paljon kuin varhaisnuoruudessa tikanheitosta pidinkin. Viimeiset tomaatit kypsykööt sisätiloissa keittiön ikkunalla. Nyt saa talvi pihan puolesta tulla. Tai ei aivan. Yksi sadevesitynnyri odottaa vielä renkaanpesua, koska viikko sitten takaisin vaihtamani kesärenkaat ovat yhä auton alla.

Illalla ajeltiin työväenopiston salille taiji-treeneihin. Kesäkeli risteysalueillakin, vaikka auton ulkolämpötilamittari näytti pakkasta. Kotiinpäin tullessa Kärjenniemen ja Metsäkansan välillä pöllö istui aurausmerkin nokassa. Veikeä näky. Kotihyllyn L. Laineen "Suomalaisen lintuoppaan" nojalla kallistuimme lehtopöllöön, mutta lajinmääritys on ohiajaessa hankalaa.