torstaina, joulukuuta 05, 2013



Valokuvatorstain sinivalkoinen

Valokuvatorstai-blogissa ollaan tällä viikolla itsenäisyyspäivän värien tunnelmissa. Olisi pitänyt yrittää kaivaa vuodenaikaan paremmin sopiva kuva, mutta kuuluvathan sinivalkoiset värit kesäaikaankin.

Ja kiskoille. Kiskoauto, "Lättähattu" sinänsä on eräänlainen sinivalkoisen isänmaallisuuden symboli. Paitsi nostalgisissa muistoissa ajoista, jolloin Suomi oli vielä Suomi ja presidentit Kekkosia, myös varsinaisen historian näkökulmasta.

"Lättähatun" synty nimittäin liittyy valtiovallan pyrkimyksiin järjestää suomalaisille töitä. Vuonna 1954 Eduskunta keskusteli vilkkaasti vaunuhankinnoista ja Valtionrautateiden konepajojen työllisyystilanteesta. Kulkulaitosvaliokunta puolsi aloitetta vaunujen hankkimisesta nimenomaan työllisyysvaikutuksen perusteella, mutta valiokunnan mukaan konepajat eivät ehtisi hankkia riittävästi materiaaleja esitettyjen 21 makuuvaunun ja 300 tavaravaunun valmistukseen vuodeksi 1955.

Tästä huolimatta valtion vuoden 1955 budjettiin otettiin mukaan myös makuu- ja tavaravaunujen hankintoja, joskaan ei esitetyssä määrin. Budjettiesitys noudatteli rautatiehallituksen viisivuotissuunnitelmaa sikäli, että määräraha myönnettiin lisäksi ensimmäisten linjakelpoisten dieselveturien eli Vr11-sarjan sekä uusien Dm6-kiskoautojen tilauksiin.

"Lättähattujen", kuten monen muunkin radoillemme 1950- ja 1960-luvuilla ilmestyneen kalustotyypin synty liittyy siis viime kädessä työllisyyskysymykseen. Teknillisesti katsoen osa tuotantoon päätyneestä rautatiekalustosta oli kelvottomampaa kuin Pendolino huonoimpina päivänään. Osa oli aivan käyttökelpoista ja osa erinomaista. "Lättähattu" voidaan helposti katsoa kuuluvan viimeksimainittuihin.

Tekniseltä alkuperältään kyseessä ei ole kovinkaan suomalainen juna, vaan uumajalaisen Hilding Carlsson Mekaniska Verkstadin suunnittelema ja Ruotsin valtionrautateille satamäärin valmistettu tuote, jota Valmet tuotti ruotsalaisilta ostetulla lisenssillä. Suomessa malli sai dieselmoottorivaunua tarkoittavan sarjamerkin Dm6. Lempinimeksi ehdotettiin "Sinikkoa", mutta rillumarein vuosina kansa ei ylhäältä tulleita ehdotuksia paljon kuunnellut. Ajan paheksutun hattumuodin mukaan uutukaisesta tuli "Lättähattu". Viitisen vuotta sitten käyttöön tullut kiskoautojen kaukainen perillinen Sm5 Flirt olisi voinut taipua vaikka "capiksi". Jos näinä vuosina kiskoille saataisiin jokin, mahdollisesti polttomoottorikäyttöinen tai muutoin vanhaa "Lättää" enemmän muistuttava junayksikkö, voisiko se olla "fedora"?

Kun Dm6-sarjan pienet pyörät todettiin hankaliksi risteysvaihteista ajossa, tilattiin seuraavat kiskoautot suurempipyöraisinä. Pääasialliset muutokset uudessa sarjassa rajoittuivat telin rakenteen vahvistamiseen. Tämä sarja sai merkinnän Dm7.

Ensimmäinen Dm7 saatiin käyttöön vuonna 1955. Vuoteen 1963 jatkuneen tuotannon aikana Valmet teki yhteensä 197 Dm7-kiskoautoa ja lähes saman verran erityyppisiä liitevaunuja. Viimeiset Dm7:t varustettiin aiemman nelivaihteisen vaihteiston sijasta viisivaihteisella, jolloin suurin nopeus kohosi 95 km/h:sta 115 km/h:iin.

Suurimmillaan kiskoautokaluston merkitys oli 1960-luvun alkupuoliskolla, jolloin Dm7-sarjan käyttö kattoi lähes koko rataverkon. Kiskoautojen ominaisinta tehtäväaluetta oli paikallisliikenteen hoito, jossa ne korvasivat höyryveturivetoiset junat.

Kiskoautot alkoivat väistyä 1970-luvun lopulla veturijunien tieltä, ja Dm7-sarjan
käyttö säännöllisessä liikenteessä päättyi toukokuussa 1988. Nykyään Dm7-kalustoa on nähtävillä mm. Suomen Rautatiemuseossa, Veturimuseossa ja Keitele-museossa.

Dm7-kiskoautosta tehtiin aikojen saatossa kaksi muunnosversiota: vuonna 1971 kolme vetovaunua muutettiin kiitotavaraliikenteeseen sopiviksi siten, että kaikki matkustajapaikat poistettiin ja näin saatua tilaa käytettiin tavaraosastona. Näiden kiskoautojen sarjamerkki oli DmG7. Vuosina 1970-85 muutettiin 16 vetovaunua sähköratojen tarkastus- ja korjausvaunuiksi, joiden sarjamerkki oli Ttv. Näiden tummanpunaisten vaunujen katolle rakennettiin työtaso ja sisätilat muutettiin käyttötarkoitukseen sopiviksi.

Kuvassa on Porvoon Museorautatie ry:n Dm7-kalustoa kuvattuna Valkeakoskella heinäkuussa 2005. Kyseessä oli saksalaisen rautatieharrastusyhdistyksen tilausmatka.

3 kommenttia:

JaanaMarjo kirjoitti...

Hyvä vastaus ja mielenkiintoinen teksti "Lättähatun" historiasta. Olen joskus kauan sitten ollut "Lättähatun" kyydissä Turku - Uusikaupunki välillä.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Sirpa kirjoitti...

Hieno vastaus haasteeseen. Lättähatulla tuli useinkin matkustettua:)

Hyvärinen J. kirjoitti...

Kiitokset! Olen minäkin Lättähatuilla matkustanut siihen aikaan, kun ne kotikonnuilla palvelivat normaalissa liikenteessä. Lapsena halusin aina istumaan kuljettajanhyttiin tai vähintään moottoripäähän (kiskoautot pyrittiin tuolloin kytkemään niin, että kuljettajan ei tarvinnut ajaa siitä päästä, jossa moottori sijaitsee - ergonomian päälle ymmärrettiin jo sen verran, että melu, tärinä ja ylimääräinen lämpö haluttiin minimoida).

Viimeksi "lättäilin" heinäkuussa Humppilaan erään museojunan yhteydessä. Mieluusti luovutin istumapaikkani matkustamossa ja siirryin - mihinkäs muuallekaan kuin - moottoripäähän. Melua, tärinää, lämpöä ja vienoa dieselin tuoksua on toisinaan mukavaa aistia, kun sitä ei työkseen joudu tekemään.