Kymmenen vuotta ja 2230 viestiä myöhemmin

Tänään on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta ensimmäisestä blogimerkinnästäni. Bloggaaminen ei silloin ollut enää verkkomaailman aallonharjalla, mutta jotain siinä silti oli.

Ainakin alkuinnostusta. Sittemmin päivitystahti on harventunut ja kirjoitusten taso epäilemättä laskenut. Ajatella, että kesällä 2004 olin blogilistaa edeltäneen Pinserin listalla hetken aikaa jopa sadan luetuimman suomalaisblogin joukossa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tarjontaa oli silloin murto-osa nykyiseen lähes 52 000:een verrattuna.

Muut sosiaalisen median välineet ovat suosioltaan ja merkitykseltään astuneet blogien ohi jo vuosia sitten. Facebookista en koskaan innostunut, ja Twitterkin on jäänyt vähäiselle käytölle.

En silti ajatellut vielä lopettaa tätä. Harvasta päivitystahdista huolimatta tämä palvelee henkilökohtaisena muistikirjana paremmin kuin vaikkapa Exchange-kalenteri. Milloinkas ne perunat edellisvuonna nostettiinkaan?

Muutoin voi todeta, että elämä on yllättävän samanlaista kuin vuosikymmen sitten. Sama elämänkumppani, sama koti, sama työpaikka (työtehtävät tosin vaihtuneet pariin otteeseen), pitkälti sama kaveripiiri (ja siihen liittyen samoja harrasteita). Se on hyvä. Ja jotain pientä uuttakin välillä. Kuten vaikka nyt kotona uudet ikkunat.

Vaaleansininen Anglia

Tiistaiaamuna ajelin Keski-Suomeen kokoukseen, laatuaan ehkä viimeiseen osaltani. Kolmivuotinen tutkintotoimikuntakausi vaihtuu taas kesällä. Varsinaiseksi jäseneksi minulla ei ole ollut asiaa enää aikoihin, kun en ole toiminut opetustehtävissä. Kolme vuotta sitten tilanne oli samankaltainen, mutta syksyn tultua jatkamaan nimetty toimikunta halusi minut ulkopuoliseksi sihteeriksi. Sellaisenkin tehtävän kuin käytäntö mahdollistaa. On myönnettävä, että ulkopuolinen-sana on kuvannut sihteerintointani hyvin sikäli, että työtehtävissäni en juuri ole käytännön tasolla enää tekemisissä näyttötutkintojärjestelmän - mitä olisin valmis nimittämään ammatillisen koulutuksemme kirkkaimpiin helmiin kuuluvaksi innovaatioksi - kanssa.

Sovittiin sydänkesällä pidettäväksi vielä yksi kokous, mutta se tapahtuu verkossa. Jo vuosien ajan osa kokouksista on pidetty Optima-järjestelmässä, joka on ainakin sihteerin kannalta aivan asiallinen työkalu. Kun kokouskeskustelu dokumentoituu samaan tapaan kuin monilla verkkokeskustelufoorumeilla, on pöytäkirjan laatiminen harvinaisen helppoa.

Päättyvä toimikuntakausi sujui edellisten tapaan erinomaisessa hengessä. Mutta loppuhuipennus oli vailla vertaa: Arto oli järjestänyt kutsuvierasliput Muuramen Riihivuoren laella Aploodi-teatterin esittämään Teuvo - Leevi and the Leavings -musikaaliin.

Suomalaisen musiikkimaailman tunnetuista henkilöistä tehdyt tai heidän musiikkiinsa varaan rakennetut näytelmät ovat kesäteatterimaailmassa olleet suosittuja jo pitkään. Täytyy myöntää, että en ole niistä suuremmin piitannut. Ennen tätä olin nähnyt vain yhden: kotikylässä 1990-luvulla esitetyn Georg Malmsten -aiheisen teoksen.

Teuvon katsomista ei kahta kertaa tarvinnut miettiä. Olen pitänyt nokkahahmoonsa Gösta Sundqvistiin kulminoituvasta Leevi and the Leavingsin musiikista. Aina siitä saakka, kun loppukesällä 1979 "Elämänmeno" soi radiosta jollakin pohjoissuomalaisella huoltoasemalla, jossa isä tankkasi rättikattoista Citroenia palatessamme elämäni ensimmäiseltä Lapin-matkalta. Jos puhutaan pitkän linjan suomalaisista kevyen musiikin tekijöistä, en pysty asettamaan paalupaikalle Sundqvistin rinnalle kuin J. Karjalaisen.

Aploodi-teatterin lavastus oli avantgardea kuin Leevi and the Leavingsin varhaiset syntetisaattorisoundit ikään. Rinteeseen rakennetun sisäkatsomon näyttämölle oli tuotu kymmenkunta 1980-luvulla yleistä autoa, kaikki maalattuna harmaalla pohjamaalilla. Vieruskaverin kanssa tunnistettiin mallit. Kiistakysymyksissä Heikki oli oikeassa Ford-mallien kohdalla, minä taas Polski-Fiat-Moskvits-kiistan suhteen. Saab ja Talbot puuttuivat - nuo kahdeksankymmenlukulaisista kahdeksankymmenlukulaisimmat Suomen maanteiden kestävät kulkijat.

Sundqvistin monitaiteellisuudesta johtuen odotin aluksi musikaalista jotakin erilaista. Näyttämöllä ei esitetty Koe-eläinpuisto-radio-ohjelmaa (peruskoulun alkuvuosien äidinkielenopetuksen myötä syntyy hauskoja yhdyssanoja). Ehkä viimeinkin, 10 vuotta taiteilijan kuoleman jälkeen tajusin, että Leevi and the Leavings, Gösta Sundqvist ja Koe-eläinpuisto eivät olleet sama kulttuuri-ilmiö. Tai no, tuntuivathan ensimmäiset Koe-eläinpuiston lähetykset silloin aikanaan melko groteskeilta kauniisiin melodioihin verrattuna.

Päähenkilö Teuvo on elämänmenon häviäjä lähes loppukohtaukseen saakka. Pikitiellä rekkaa päin törmäämisen jälkeen sairaalasta löytyy kumppani. Hetken nautitaan kyyhkysestä ja kyykäärmeestä, mutta Laura Jenna Ellinoora Aleksandra Camilla on vahinkolapsi. Kun likipitäen kolme vuotta taloa jo tehty on, hylkäävät kaverit ja appivanhemmat. Tapahtumat johtavat siihen, kun bussipysäkillä kylmissään nähtiin tyttöystävä, joka vilkaistuaan vielä lastenhuoneeseen ulko-oven hiljaa sulkee. Tarinan päättymiselle voisi ennen viimeisiä minuutteja odottaa loppua, mille edes Sundqvistin tuotannosta olisi vaikea löytää vertaistaan, kun pimeä tiekin on jo ajettu. Mutta loppu oli valoisuudessaan yllättävä. En taida pilata yllätystä, jos joku haluaa mennä Keski-Suomeen katsomaan. Musikaalia on esitetty monin paikoin jo aiemmin, mutta tekniikka tekee Riihivuorella esitettävästä loppuhuipennuksesta melkoisen.

Laulut sopivat näytelmän kohtiin iskevästi kuin Koe-eläinpuistossa ikään. Säestävä orkesteri on hyvä. Digihaitari oli kerrassaan mainio - omanlaisensa ja ehkä hyvinkin leevimäinen - idea konseptista, jota vaikkapa J.-M. Jarren laserharppu edustaa. Silti rohkenen olla sitä mieltä, että alkuperäisille kappaleille kunniaa olisi tehnyt myös pari perinteistä syntetisaattoria, sopivasti analogista ja digitaalista äänenmuodostusta yhdistellen.

Aploodi-teatterin näyttelijät ovat mainioita laulajia. Niin paljon kuin Leevi and the Leavingsin musiikista pidänkin, mielestäni aploodilaiset lauloivat jokaisen laulun moninkertaisesti paremmin kuin Sundqvist koskaan. Hän kun ei ollut laulaja-lauluntekijä, vaan lauluntekijä ja siinä vailla vertaansa. Jostain syystä osa näyttelijöistä oli valinnut esiintymistavakseen 1960-70-lukujen laululiikkeestä muistuttavan pönöttävän asennon (minkä Leevi and the Leavingsin loppuhuipennuksen vuosina Ultra Bra toi uudelleen suosioon kenties vielä mietitympänä versiona). Romuautojen katoilla se oli näyttävää, joskaan ei kovin leevimäistä.

Teatteriesityksen valot olivat erinomaiset. Katosta loihdittiin välillä yleisvalaistusta, välillä tunnelmavaloa ja välillä vain autojen tai romuautojen ajovaloja. Kiitos tästäkin, Arto!

Kotiin päin kesäyössä ajellessa alkoi mietityttämään, missä määrin Teuvo - vuoden 1988 hahmo - kuuluu nykypäivään. Luultavasti 2010-luvun nuori mies syrjäytyy eri tavoin. Liikennemerkki ei ojassa lie, koska rallipelissä ne pysyvät kuvaruudun rajoissa. Tai tytöt: kuvaruudun kanssa kai voi tehdä, mitä muuten ei kehtaisi kysyäkään. Syrjäytyneistä pojista kannetaan huolta mediassa, mutta kuka tekee heistä mitään konkreettista? Edes lauluja - ja kenties myöhemmin teatteria?

Kotiseutupyöräilyllä

Kun tuuli alkoi lauantai-iltana vähitellen tyyntyä, noustiin Helkamain satulaan ja toteutettiin jo useamman vuoden suunnitelmissa ollut kauriinkuvausretki ilman autoa. Ajoimme Savikoskelle ja pikkuteitä pitkin edelleen Taipaleelle reittejä, joilla hybridipyörän ominaisuuksista oli hyötyä.

Kauriita nähtiin, Savikoskella iso laumakin, mutta kuvattaviksi ne eivät tällä kertaa halunneet edes teleputkella. Aina kameraa esiin ottaessa nousi häntä kohti taivasta ja sitten loikittiin metsän suojiin. Näihin aikoihin monella on jo vasat tehtynä, mikä saattaa olla yksi syy varovaisuuteen.

Vaikka kuvia ei muistikortille juuri tullut, saatiin kerättyä kuusi rastia kaupungin polkupyöräsuunnistukseen. Pituutta retkelle tuli Lumian mukaan 56 kilometriä. Kotona oltiin muutamaa minuuttia vaille puolenyön.

Sunnuntai on mennyt kotipihassa. Ruohonleikkurin perässä kävellen, muun muassa. Yöllä kahden jälkeen on luvassa kotipilttuuseensa palaavan höyryveturin juottoa.

Kaupunkilaisuuksia

Viikolla tuli käytyä ahkerasti kaupungissa. Maanantai-iltapäivänä oli kokous Tampereella. Se loppui hyvissä ajoin niin, että ehdin Koskikeskuksen suojiin ennen sadevesiviemärit tukkinutta ukkoskuuroa. Reissulla tuli ostettua kengät. Uusi malli näytti, ja työviikon kokemuksella tuntuukin, sopivan vaikka päivittäiseen käyttöön.

Kaksi päivää meni pääkaupungissa, työaika työssä Malminkartanolla ja vapaa-aika vapaalla siellä täällä. Sattui niin mainiosti, että kesälomaa viettävä puolisoni sai huippuedullisen yöpymistarjouksen ydinkeskustassa sijaitsevaan hotelliin, joten vietettiin työ- ja lomakaksipäiväinen kaupunkivilinässä.

Keskiviikkoiltana metroiltiin kalasatamaan ja siellä Suvilahden voimala-alueelle. Helsinki-päivän kunniaksi alueella vietettiin Prosessifestivaalia. Tutustuttiin Magito-gallerian kutsutaiteilijan, kiinalaisen Coca Dain, Shanghai-aiheiseen valokuvanäyttelyyn viimesunnuntaisen Hesarin kulttuuriliitteen houkuttamina.

Päällimmäisenä mieleen jäi kaksi asiaa. Ensiksi jälkikäteinen harmitus, kun peruskoulujärjestelmän luoma vieraskielellinen superego kielsi tervehtimästä taiteilijapariskunnan lapsia työväenopistokiinalla. Toiseksi se, että heittolaukaustekniikalla Helsingistä (tai Tampereelta, Valkeakoskelta, Toijalasta...) saisi yhtä globaalin katu-uskottavia kuvia kuin Shangaista. Helsingin rujous oli näyttelyssä esillä, ja samaan jatkumoon olisivat sopineet vaikkapa taannoiset Kipinä-yhteisötaidepajan tuotokset Hämeestä.

Käytiin prosessiosiollakin. Musiikki pauhasi kovaa. Seinämaalaukset - freskoja, seccoja tai mitä olivatkaan, olivat hienoja. Kuvassa Museoveturiseuran rahastonhoitaja tutkailee voimalaitoksen seinään tehtyä kiskoliikennemaisemaa.

Oli ajatus mennä vielä Kaivopuiston ilmaiskonserttiin J. Karjalaista kuuntelemaan. Vesisade vesitti suunnitelmat, ja tyydyttiin television antiin.

Torstai-iltapäivänä sovittiin treffit raitiotielinja 6:n päätepysäkille Arabiankadulle. Juotiin kahvit, lähdettiin keskustaan ja torilla päätettiin vaihtaa turistivesireittiin. Risteiltiin kaupungin rantavedet Suomenlinnan, Santahaminan, Laajasalon, Kulosaaren ja jäänmurtajalaiturin kautta. Mielenkiintoinen näkökulma pääkaupunkiin tuokin.

Illalla IC²-juna vei kotiin. Omalta osalta uni jäi lyhyeksi, kun herätys oli mallia vesitys. Haapamäkeläisten Tk3 sai kaipaamansa viisituhatta litraa juotavaa muutamassa minuutissa. Timo ehdotti vesitysajan kellottamista. Oltaisiinko oltu nopeimpia nyt melko suotuisissa olosuhteissa vai kenties joskus pakkasen hoputtamina?

Valokuvatorstain lööppi

Valokuvatorstain viikon aihe on lööppi. Roskalehdistö uutisoi tasoristeysonnettomuuksista mielellään tyyliin "Juna ajoi auton päälle".

Media on tässä kohden useimmiten väärässä. Juna kun ei Suomen oikeusjärjestyksessä koskaan aja auton yli. Sen sijaan autoilija valitettavasti joskus ajaa junan alle. Tieliikennelain 7.1 §:n mukaan Junalle on annettava esteetön kulku. Junalla tarkoitetaan tässä pykälässä jokaista rautatiekiskoilla kulkevaa laitetta. Samaisen lain 48.1 § säätää junalle etuajo-oikeuden myös hälytys- ja poliisiajoneuvoihin nähden

Junan etuajo-oikeus on vahvemman oikeus. Viime kädessä taustalla eivät ole Suomen vaan fysiikan lait.

Kuvan esittämä tilanne - jos kyseessä ei olisi ollut vapaaehtoistahojen valmiusharjoitus - olisi tarjonnut aiheita lööppeihin, myös niihin virheellisiin.

Nyt kun kesä taas rehevöittää maisemaa, kannattaa olla tasoristeyksissä tarkkana. Myös - ja erityisesti - niissä, missä ei ennenkään ole sattunut junaa kohdalle.

Viikonloppu puolisotilaallisissa harrasteissa

Lauantaina tuli parin vuoden tauon jälkeen käveltyä Kesäyön marssi. Tällä kertaa se järjestettiin melkein naapurikylässä, Pirkkalassa, Lempäälän puolellakin poiketen.

Tapahtuma on pienimuotoisempi täällä maakunnassa kuin se oli kuin aikanaan Uudellamaalla ja pääkaupunkiseudulla. Osallistujia oli vain kolmisensataa, kun eteläisemmissä vastaavissa heitä on ollut nelinumeroinen luku.

Laatu korvaa määrän: reitit olivat jokseenkin parhaat niistä 15 kerrasta, kun olen ollut mukana. Hiekkapintainen ja metsän varjostama polku on kävelijälle miellyttävämpi kuin auringonpaahtama asfalttitie. Tosin jälkimmäisestäkin oli tarjolla tuhti maistiainen Pirkkalan varalaskupaikan nousutiellä.

Pisin 38 km:n reitti vei Pirkkalan urheilukeskuksesta Sääksjärvelle junannäkymälle ja sieltä Satakunnan Lennoston lähiharjoitus- ja varuskunta-alueiden ja Pirkkalan lentoaseman kautta takaisin. Aikaa meni, Sports Trackerin mukaan, kuusi tuntia ja 38 minuuttia.

Kuvia tapahtumasta.

Sunnuntai meni leppoisasti ampumaradalla Etelä-Hämeen reserviläispiirien ruutiasekisojen tuloslaskennassa. Kaltaisestani uusnoviisista - edellisen kerran olen ollut ampumakisojen toimitsijana kai kymmenisen vuotta sitten - oli hyötyä, kun eilinen kisapäivä oli kuulemma jouduttu viemään läpi raskaalla alimiehityksellä.

Tänäänkin pukkasi välillä pientä kiirettä, kun useamman ammuntalajin tuloskortteja tuotiin laskentakoppiin samaan aikaan. Mutta hyvin selvittiin, Timo, Markku, Martti, Eero ja minä.

Vapaapäivä elokuvatuotannon palveluksessa

Sattui hyvä päivä yli 80-tuntisen ylityösaldon purkamiseen, kun yhtäältä työkalenterissa ei ollut ainoatakaan kokous- tai vastaavaa merkintää ja toisaalta veturitallilla rakennettiin pitkästä aikaa kapearaiteista rataa. Viimeksi 600-millisen kenttäradan pätkiä on rakenneltu Urjalan tiilitehtaan entisen Move1-veturin siirtojen yhteydessä.

Tämänpäiväisessä lyhyessä kaksoisraiteessa oli kyse vielä kevyemmästä, itseasiassa kevytmetallisesta, kiskotuksesta eikä raideleveyskään tainnut olla minkään rautatiestandardin mukainen.

Museoveturiseuran vanhan yhteistyökumppanin, TAMK:n elokuvan ja television koulutusohjelman opiskelijat filmasivat Credits Express -työnimistä tuotantoa, jonkinsortin dystopia-fantasiaa, johon genren mukaisesti tarvittiin rappioromanttista miljöötä rautatiekohtauksen kuvaamiseen. Niitähän meiltä löytyy. EFi-matkustajavaunu sai esittää paremman toivossa pois lähtevän köyhän kansan toivonkipinää. Kun TAMK:laisten edellinen vuosikurssi filmasi museolla, elettiin vuoden pimeintä aikaa. Silloin aihe oli hauska, lyhytelokuvakilpailutyö "Oodi ilolle". Tänään mitä kesäisin sää helteineen ja lämpimine ukkossadekuuroineen tasapainotti synkkää kuvausaihetta.

Noin parikymmenhenkisellä kuvausryhmällä oli koko päivän joko kiire tai hoppu. Sivustakatsojaa jaksaa kerta toisensa jälkeen hämmästyttää, millaisen määrän työtä, tarkkuutta ja toistoa muutaman sekunnin otoksen tekeminen vaatii. Puhumattakaan myöhemmin tapahtuvasta jälkikäsittelytyöstä, joka on käsittääkseni suurin osa urakkaa.

Museoveturiseuran talkoomiehillä, Markolla, Ilkalla ja minulla, oli helppo osa. Toimitimme kuvausryhmälle pieniä, kuormalavojen tai kakkosnelospätkien tapaisia, tykötarpeita, joita he oman sangen kattavan varustuksensa lisäksi huomasivat tarvitsevansa, keitimme kahvia pannullisen jos seitsemännenkin ja pyrimme huolehtimaan paahteessa työskennelleiden nestetasapainosta vesi- ja cola-palvelulla.

Mielenkiintoista nähdä, millainen lopputuotos aikanaan on.

Viikonloppu kesäisissä merkeissä

Lauantaina ajeltiin Hämeenlinnaan ostamaan niitä taimia, mitä ei ole itse kasvatettu eikä ole löytynyt lähipuutarhalta tai kotikylän torilta: pensastomaattia ja lanttua. Luomumultasäkkejä otettiin auton peräkontti täyteen. Emme ole vuosikausiin hankkineet pihaan varsinaista multakuormaa. Niiden laatu kun tahtoi olla kauniisti sanottuna vaihtelevaa. Oma lehtikompostori tuottaa kelpo tavaraa, jota täydennetään tarpeen mukaan säkkiostoilla. Kotiin palattua kulta ryhtyi istutuspuuhiin ja minä nurmenleikkuuseen.

Sunnuntaina lämpömittari näytti vielä korkeampia lukemia kuin lauantaina. Onneksi sadevesitynnyrit ovat vielä melkein täydet. Iltapäivällä päätettiin pihapuuhastelun sijasta lähteä sauvakävelemään maaseutumaisemiin, samoille pellonlaidoille, joilla lopputalvesta hiihdettiin. Lenkki ei ollut pituudeltaan kuin 14 kilometriä, mutta vesipullollinen siinä kului.

Alkaa olla sellaiset kelit, että melkein harmittaa kun viime kesän lomamatkalla ei tullut sorruttua silkkiin petivaatteisiin kotiintuomisina. Sieltä niitä olisi saanut edullisesti suoraan tuottajalta. Nyt vaihdettiin vilpoisimpiin versioihin, mitä kotoa löytyy. Niilläkin pärjää ja sitten kun ei pärjää, muutetaan nukkumaan alakertaan betonin suojaan.