Prinsessa, joka ei päässyt tanssiaisiin

Tulevana viikonloppuna vietetään Suomen rautatielaitoksen 150-vuotisjuhlatapahtumaa Hyvinkäällä Suomen Rautatiemuseossa. Virallinen syntymäpäivä oli jo maaliskuussa, mutta silloin ei isoja - talviurheiluun liittymättömiä - ulkoilmatapahtumia juuri kannata järjestää.

Museoveturiseuran projekti, oikeastaan tilaustyö, oli Matisa B-27 -raiteentukemiskoneen kunnostaminen tuotavaksi näytteille tapahtumaan. Alkutilanne oli rähjäinen raato.

Projektiin käytettiin kolmen vuoden aikana satoja talkootyötunteja ja satoja euroja. Välillä työ saattoi turhauttaa, ja kyseltiin miksi tällaista kaukana veturista olevaa konetta ylipäätään kannattaa kunnostaa. Lopputulos ei ole ehkä täysi kymppi, mutta aika namu kuitenkin.

Matisa B-27 kaksoissisarineen oli rautateiden näkymättömiä, suurelle yleisölle tuntemattomia puurtajia, joiden työpanos oli korvaamaton, jotta uljaat "Ukko-Pekat", "Risto" ja "Hurut" saattoivat kiidättää matkustajia ja tavaraa. Niiden tehtävän VR:n 100-vuotishistoriikki määritteli näin: "Tukeminen on radan kunnossapitotöiden tärkeimpiä vaiheita, koska sen huolellisesta suorittamisesta riippuu raiteen säilyminen oikeassa asennossa, mikä seikka puolestaan olennaisesti estää kiskojonojen kulumista varsinkin kiskojonojen aroissa kohdissa, jatkoksissa."

Uutteran puurtajan oli määrä päästä elämänsä kohokohtana kerrankin suuren yleisön ihailtavaksi ensi viikonlopun 150-vuotistapahtumaan. Matisa olisi ollut melkein kuin kunniavieras maamme vanhimpana säilyneenä raiteentukemiskoneena rautatieinfrastruktuuriin painottuvassa juhlanäyttelyssä.

Miten Tuhkimo odottikaan tanssiaisia! Hän oli peseytynyt, tehnyt kauniin kampauksen, meikannut, pukenut parhaat ylleen - ja ehtinyt valmiiksi juuri parahiksi. Määrähetkellä hän odotti ulkona, kuten oli sovittu.

Mutta kukaan ei tullut koskaan häntä hakemaan.

Entä Tuhkimon kamariherrat? Museoveturiseuralla on hyvä maine erilaisten tapahtumien järjestelyjen apuna rautatieharrastuksessa ja muuallakin. Meitä pidetään hyvinä renkeinä. Meillä ei ole mahdollisuutta esitellä omaa kalustoamme museojunien kaltaisissa tapahtumissa. Veturimuseossa käy vuosittain vain 2000-2500 kävijää, usein vakioväkeä.

Kerrankin olisi ollut mahdollisuus saada jotakin omaa suuren yleisön nähtäville. Kerrankin oltaisiin saatu olla vähän kuin isäntiä mekin.

Mutta kukaan ei tullut koskaan Matisaamme hakemaan.

Me luotimme siihen kuukausia ja taas kuukausia sitten sovittuun järjestelyyn, jossa tapahtumanjärjestäjä hoitaa Matisan noudon. Kun H-hetki läheni eikä tallilla ollut tiettävästi vielä kukaan käynyt nosto- ja siirtokohdetta paikan päällä tutkimassa, aloitimme ahkeran sähköposti- ja puhelintiedustelun. Tänään sitten tuli noutaja, totesi koneen ylivoimaiseksi ja lähti pois. Lupasi palata asiaan illalla, palasikin ja ilmoitti, että ei noudeta.

En syytä mitään enkä ketään. Asiat vain menevät joskus pieleen, ja tässä meni tarpeeksi monta asiaa. Isossa pelissä on paljon liikkuvia osia.

Jos, jos ja jos. Jos Museoveturiseuralle olisi annettu mandaatti ja pikku sponsorointi organisoida lavettikuljetus itse, olisi eräs toijalalainen tai eräs tamperelainen firma viimeistään tänään vienyt koneen Hyvinkäälle.

Tällä aikataululla - aikaa yksi vuorokausi - ja rutiköyhän yhdistyksen budjetilla emme enää pysty järjestämään kuljetusta. Mutta jos joku hyväsydäminen, puoli valtakuntaa kantavan lavetin ja siron (vain vähän päälle 14 tonnia) prinsessan nostavan nosturin omistava ritari haluaisi harjoittaa armeliaisuutta, se otettaisiin ilomielin vastaan.

Mutta koska sadut ovat satuja ja elämä on elämää, ei Suomen vanhin säilynyt raiteentukemiskone ole esillä Suomen rautatielaitoksen 150-vuotisjuhlassa.

Suoraan sanottuna vituttaa. Eniten vituttaa vapaa-aikaansa Matisa-projektiin uhranneiden seuratoverien puolesta. Ja vaikka kone on kylmää rautaa, niin vähän senkin puolesta.