Työmatkan hyötykäyttöä

Lenkkeilymotivaatio on ollut vähissä ja kadonnut tyystin lämpötilan nousun myötä. Mutta kun
sää on ollut hyvä ja töissä pitää kuitenkin käydä, niin parina viime päivänä olen saanut yhdistettyä työmatkan ja liikunnan polkupyörän kanssa. Matka ei ole pitkä, lieneekö kahtakaankymmentä kilometriä suuntaansa vuodenvaihteessa tapahtuneen työpisteen muutoksen jälkeen. Aamulenkiksi se on sopiva, eikä paluumatka iltapäivän paahteessa ole raskas. Aamulenkin tehon on täydentänyt remonttia odottava koulun käyttövesijärjestelmän lämmönvaihdin kylmän suihkun muodossa. Taloudellista hyötyä parista työmatkapyöräilystä on ollut sen verran, että linja-auton kuukausilipun uusiminen jää ensi viikkoon.

Pihamaalla nurmen kasvu on hidastunut, kuten vuodenaikaan kuuluu. Leikkuuväli on jo reilun viikon pituinen. Kasvimaa sen sijaan alkaa tarjota ruohosipulin ja persiljan lisäksi muutakin suuhunpantavaa. Moneen viikkoon tuskin tarvitsee ostaa salaattia.

Huomenna on vapaapäivä ja tarkoitus mennä väijymään suurta postivaunukaappausta.

Hyvät Jussit

Juhannusaatonaaton vastainen yö jäi vaihteeksi lyhyeksi, kiitos haapamäkeläistoverien. Kotitalliinsa matkalla ollut "Pikku-Jumbo" juotettiin yökahden tietämissä. Tosin kuin monella aikaisemmalla matkalla, sai uudempi museoveturi - tällä kertaa Dr13-diesel - hinata lämmintä höyryhepoa ja kahdeksaa vaunua jopa 50-60 kilometrin tuntivauhtia. Tunti tallilla kahveineen ei suonut enää unta. Työpäivä oli onneksi helppo.

Kotijuhannus aloitettiin saunan pesulla ja jatkettiin petivaatteiden tuuletuksella.

Perinteiseen aatto-ohjelmaan kuuluu vihta-ainesten haku Ratahallintokeskuksen mailta Tl-Tku-radan varresta. Pönttöjuna Sr1:n vetämänä tuli vastaan. Eletään länsimurteiden alueella, joten vihta säilyi ehjänä. Toisinaan moiset kulkijat aiheuttavat kolmelta aamuyöstä akustisia ja seismologisia häiriöitä, mutta päätin tervehtiä kuljettajaa mieluummin vihta- kuin puukkokädellä. Työtään he tekevät ja asuinpaikka on tietoisesti valittu. Vihtatervehdykseen vastattiin kuskinpukilta vastatervehdyksellä.

Yksi vihta jäi kotisaunaan ja toisen vein vesiämpäriin veturitallin saunalle etelänmatkalta illaksi palaavia tovereita odottamaan.

Juhannusaattoilta on mennyt herkkusalaatteja laitellessa, saunoessa, herkkuja syödessä ja radiota kuunnellessa. Grillaaminen kuuluisi päivän teemaan, mutta päätettiin jättää toiseen kertaan.

Lipunnosto kuului radioaalloille Haapamäen Höyryveturipuistosta ja siellä on Radio Suomen fokus ollut monesti illan mittaan. Ei ole puuttunut kuin Alanko & Peranto -talkshow aattoillan tunnelmaa nostattamaan.

Kesäillan valssi on kuultu ainakin kahdesti, ensin haitarikvartetilla ja sitten täysilukuisella orkesterilla. Kuorosovitus vielä puuttuu. Syystä tai toisesta tuntuu, että jossain vaiheessa iltaa täytyy panna tivoliin pyörimään suomirokkia, ainakin Aknestikin tapaan.

Höyryn vihkiäisjuhla

Lauantain ohjelmistoon tuli edeltävänä iltana uusi suunnitelma. Tai paremminkin toisaalla tehdyn suunnitelman omaksuminen. Niinpä lauantaiaamunakin herätyskello soitti arkiseen tapaan. Veturitallin pihasta startattiin 6.30. Luksuskyytiä Kartano-Volvon takapenkillä. Orituvalla nuorille miehille aamiais- ja takapenkin vanhemmille herroille kahvitauko. Suolahden vanhalle asemalle saavuttiin juuri määräaikana. Tapahtuma-alueen portin kohdalla askel nopeutui kohti veturitallia, jossa päivän päätähti jo paistatteli kääntöpöydällä. Ensipuhallus matkalla kansan katseltavaksi:



Höyryveturin tekeminen romusta liikkuvaksi ei ole vähäinen saavutus. Ei minkään veturiyksilön kohdalla. Tänään juhlittiin Tapani Laaksomiehen ja Höyryraiteen väen uudelleenrakentaman Hv3 nro 995:n uudelleenkäyttöönottoa Suolahdessa.

Kansanjuhla oli toteutettu edellisvuosikymmenen Höyryfestivaalien malliin. Järvellä vihelsi Iisveden Metsän höyryhinaaja halukkaita risteilyttäen. Nelivaunuinen Dm7-juna, "Lättähattu", kuljetti väkeä aina Jyväskylästä saakka. Asemalla monen eturivin elokuvan luottoesiintyjä Tk3 nro 1150 puhisi lämpimänä, mutta kohteliaasti jätti ykkösraiteen Hv3:lle.



Pippurinen Tve3-museodieselveturi viihdytti ainakin harrastajia kaksitahtidieselmoottorin ärhäkällä äänimaisemalla ja arvuutuksilla veturiyksilön vaiheista.



Museoautoja oli näytillä joukoittain. Kolme Angliaakin, hajasijoitettuina niin, että valokuvaan sattui vain yksi:



Hannu Taanila piti juhlapuheen ja pirstasi Snellmanista, rautateistä, kodista, rautateistä, uskonnosta, rautateistä, isänmaasta, rautateistä, EU:sta ja rautateistä. Pappi vihki veturin uudelleen käyttöön otetuksi. Kuoro lauloi ja hanuristit soittivat.

Yleisöä ei höyryvetureilla kuljetettu, mutta katsojien ja valokuvaajien iloksi päätähti teki näyttävän poistumisen varikolle ja encoren vaihteen kautta. Ilkan ja Saken kanssa tehtiin radanmutkaan alkuasetelma, mutta kuvausrintamaperiaatteesta piittaamattomat olivat isoilla, rumilla ja ennenkaikkea tyhmillä päillään pilata yhtäältä sähkötolpattoman ja soratukikerroksisen radan ja toisaalta faradaynhäkittömän tenderin ainutkertaisen yhdistelmän. Se ei haitannut, että veturin ovella ja tenderissä näkyi ylimääräisiä musta-asuisia miehiä Museoveturiseura-teksti selässään.

Kutsuvieraat kuulutettiin kahville vaunuun. Toijalaankin kutsu oli välitetty, joten kursailemattomuus tuotti kakkukahvit ministeriöluokan seurassa.

Kotimatkalle lähdettiin Keski-Suomen Ilmailumuseon kautta. Tinkasimme nelihenkisen joukon sisäänpääsyn ryhmälipulla, kun esitteitä ryhdyttiin vaihtamaan. Jani ja minä innostuimme imitoimaan hävittäjälentäjää tai ainakin Kummelin combat fighter Azizia, Jani Drakenin ohjaamossa ja minä MiG:n.

Kuoreveden Hallista löytyi toinen ilmailumuseo ja sen kaarihallista mitä mielenkiintoisimpia harvinaisuuksia. Ensimmäisen maailmansodan aikaiset saksalainen Rumpler ja ranskalainen Caudron. Suomen oloihin dedikoitu Bristol Bulldog.



Ja MiG:n rakettikasetti, jonka lataamista sai vapaasti harjoitella. Museologisesti relevantti eläytymisemme "Älä koske siihen... pane se pois!" tyhjensi hallin nopeasti niistä harvoista, jotka olivat paikalle sattuneet.



Pienesinenäyttelyparakki oli museomuseo jos mahdollista vielä suuremmassa määrin kuin Suomenlinnan Ehrensvärd- museo. Ja tämäkin mitä viehättävin sellainen. Sisäänpääsystä ei kehdannut edes tinkiä.

Aamuvuoro

Päijät-Hämeessä museojunaillaan tulevana viikonloppuna. Kuten tapana on, kalusto siirretään öiseen aikaan, kun raiteilla on vähemmän liikennettä.

Aikataulunmukainen saapumisaika 3.15 piti. Dieselvoima veti, mutta huollon kohteena oli lämpimänä hinattava höyryveturi. Tankkaus alkaa sujua melkein kuin F1-, tai ainakin Tk3-ajoissa. Heti pysähtymisen jälkeen letku kiinni veturin täyttöventtiiliin ja palokaivon hana auki. Tenderin vesisäiliö täyttyy noin kymmenessä minuutissa.



Joku veljesseuralainen käväisi kahvilla miehistöhuoneessa, joku rasvasi höyryveturin niveliä. Tauko päättyi vartin verran ennen aikojaan, kun kauko-ohjaaja antoi luvan lähteä heti rekkajunan perään.

Seitsemään töihin lähtevät miettivät, kannattaako enää mennä nukkumaan. Oma työpäiväni menee vaihteeksi Tampereella. Ei ole kiirettä linja-autoon.

Avajaispäivä

Veturimuseon avoinnaolokausi alkoi jo kesäkuun alussa, mutta virallisesti avajaisia vietettiin tänään. Museoveturiseuran vastuulla oli lähinnä se, mitä parhaiten osaamme, eli käytännön infra-asiat. Paljon asioiden eteen oli tehty jo kevään aikana, teemanäyttelyn pystytyksen aputöistä perusnäyttelyn liikkuvan kaluston järjestelyihin.

Simo oli ehtinyt leikkaamaan nurmea jo viikolla. Esko toi siimaleikkurin ja helteestä piittaamatta suoritti parituntisen heinänkatkontaoperaation raiteiden väleistä ja tallin takaseinältä. Valtakunnallisen keskusmuseon johtaja M. Bergström totesi avajaispuhetta pitämään tullessaan, että koskaan eivät näiden kulmien paikat ole olleet niin siistissä kunnossa kuin nyt. Ruohonleikkauksen ohella on harjoitettu maalaamista ja muuta ylläpitotoimintaa.

Avajaispäivän ohjelmassa oli valtakunnallisen museoajoneuvopäivän hengessä Toijalan Seudun Mobilistikerhon ajoneuvojen esittely.



Museon kannalta varsinainen teema oli Työväenmuseo Werstaan ja Suomen Rautatiemuseon tuottaman Veturimiesten matkassa -teemanäyttelyn avaaminen. Museoajoneuvopäivän merkeissä työnsimme talliraiteelle katseltavaksi Dm7-kiskoauton, monen muistaman "Lättähatun". Tulevien vuosien rautatieharrastaja lähti kaveriksi lukitsemaan "Lätän" sivuovia. Halusi nähdä, mitä minkin lukitun sisäoven tai luukun takana on. Tietysti piti konepeittokin nostaa. "Montako sylinteriä?", kysyin. Konsta laski hehkutulppia ja päätyi kahdeksaan. On näistä museopilttuista ennenkin ammattilaiseksi lähdetty.

Pekka puki päälleen huomioliivin ja otti tienpään vahdittavakseen. Niinpä "On ne passe pas" päti vielä tiukemmin kuin Verdunin seudulla viime vuosisadan alkupuolella, ja alueelle tuli vain museoajoneuvoja. Ainoa hankaluus syntyi, kun vaalea Toyota oli ennen sisääntulotien vartiointia ehditty parkkeerata museoautoille varatulle alueelle. Ei muuta kuin tien toiselle puolen lentopallokentille ja etsimään sen näköinen koppi, josta voisi löytyä toimitsijoita. Sieltähän heitä löytyi, Eero ja Risto, tuttuja miehiä. Tuttu oli heille auton omistajakin. Erätuloksia merkatessaan ehtivät tehdä puhelinsoiton ja parin minuutin päästä museoparkkialue oli vapaa museoautojen tulla. Pikkukaupungin etuja.

Pari kaksipyöräistä käväisi, mutta läsnäolonsa olisi ollut toivottavaa pidempäänkin. Heikillä oli kiire kotiin Pappatunturinsa selässä. Muovikatteineen mitä 80-lukulaisimman Citroen-katumoottoripyörän ajajan olisi pelkästään ajokkinsa museaalisten ansioiden vuoksi suonut viihtyvän pidempään.

Museoajoneuvopäivän tarjontaan kuului toistakymmentä museoautoa vuoden 1928 Chevrolet-henkilöautosta vuoden 1970 Hanomag-Henschel-kuormuriin, autoon jossa on nimensä puolesta veturia kahden edestä. Sarille iso kiitos asian järjestämisestä!

Museoautoalueella pyöriskellessäni jouduin useamman kerran vastaamaan esitettyyn kysymykseen pahoitellen, että täytyy kysyä viisaammalta.



Vasta toisen tai kolmannen kerran jälkeen tajusin, että Vanaja-logolla koristettu lippalakkini taisi ohjata asianharrastajat luulemaan lajitoverikseen. Toki Vanajakin - römeä-ääninen 505 - täällä Vanajan-Hämeessä oli näytillä, paikallisen perinteikkään kuljetusliikkeen väreihin entisöity vanha postikuorma-auto.

Talviturkki pois

Viime keväänä heitin talviturkin viileässä purossa Evon metsäseuduilla toukokuun alkupäivinä. Nyt meni reilu kuukausi myöhäisemmäksi, ja muutamat uimavedot tein Mallasveden jo mukavuusalueelle lämmenneessä vedessä kuntayhtymähallituksen kokouksen jälkeen.

Iltakokoukseksi kun ei venähtänyt, niin kotona ehti vielä leikkaamaan ruohon. Samalla tuli tehtyä nurmelle kesän ensimmäinen ilmastointi. Ruohonleikkaus on ollut tähän saakka torstaipuuha. Jos helteet jatkuvat, voi leikkaustahti harventua jo tässä vaiheessa kesää.

Lisää sadevettä tynnyreihin jo kaivattaisiin.

Myyntipuheita kuuntelemassa

Olen viettänyt kaksi työpäivää pääkaupungissa Tieteiden talolla. En tosin tieteen tekoon osallistumassa, mutta talon tiloja vuokrataan vaikkapa Microsoftin kaltaiselle yritykselle asiakasseminaarien järjestämistä varten.

Kuulijakunta koostui ammattioppilaitosten tietohallintoväestä, jolle on sorvattu uutta ohjelmistolisenssisopimusta jo melkein vuoden päivät. Microsoft myy mieluusti kouluille(kin), ja ehkä se kohta alkaa näkyä myös hinnoissa.

Koulujen enemmistö taitaa olla painottanut hankinnoissaan perinteisiä käyttöjärjestelmä- ja peruspalvelinalustoja ja työvälineohjelmistoja, ja Microsoft myisi varmasti mielellään nykymuodinmukaisia palveluintensiivisiä kokonaisuuksia viestintäratkaisuista toiminnanohjausjärjestelmiin. Tuskin myy ainakaan vielä vähään aikaan, jos paneutuminen niiden asiakasnäkökulmaan lainataan suoraan yritysmyynnistä. Koulujen toiminnanohjausjärjestelmä, opiskelijahallintaohjelmisto, on niin monimutkainen paketti, että yhtään sellaista ei tietääkseni ole saatu täysin toimivaksi niin, että se ongelmitta palvelisi jokaisella ammatillisen koulutuksen toimintakentällä. Vaikea uskoa, että asiakkuudenhallintaohjelmiston muunnos ainakaan parempaan taipuisi. Jotain asiakasryhmän erityistarpeisiin paneutumisesta kertoo sekin, että keskitetyn viestintäratkaisun esittelyssä mahdollisuudet käyttää sitä verkko-opetukseen - asiakkaan ydintoimintaa palvelemaan - mainittiin esittelyn lopuksi "ai niin" -tyyliin yhdessä lauseessa. Adobe on saanut omat vastaavat tuotteensa jo verraten syvälle koulujen arkeen onnistuneella liittoutumisella pedagogien kanssa.

Tuli mieleen, että jos perustuotteet, käyttöjärjestelmät, palvelimet ja työvälineohjelmat, toimivat ja tyydyttävät asiakkaita, mitä kaikkea kannattaa yrittää myydä yhdelle, globaalisti varsin pienelle mutta sitäkin vaativammalle asiakasryhmälle. Tai ehkä ei yritettykään

Isossa salissa lienee ollut satakunta osallistujaa. Uusimpien virtausten perässä ammattikouluväkeä ei riepotella päätellen siitä, että kaksi tai kolme taulutietokonetta osui silmääni. Käytännössä kaikilla taisi olla jokin sähköinen viestin, aika monella enemmän tai vähemmän älykäs matkapuhelin, mutta ylivoimaisesti yleisimpänä perinteinen bisneskannettava, kooltaan jossakin miniläppärin ja pöytäkoneenkorvaajan välimaastossa.

Vai sittenkin tiedettä?

Paitsi että oli puitteiltaan arvokas, Tieteiden talo soveltui henkensäkin puolesta tietotekniikka-aiheiseen seminaariin, vaikka bisnesohjelmistojen maahantuoja järjestäjänä häärikin. Ainakin jos otetaan vaari brittiläisen fyysikon ja Mathematica-ohjelmiston alullepanijana tunnetun tietojenkäsittelyvelhon Stephen Wolframin äskettäin The Economistissa referoidusta filosofiasta, jonka mukaan luonnonlait ja jopa yhteiskunnalliset ilmiöt ovat tieteellisesti mallinnettavissa eräänlaisina yksinkertaisina tietojenkäsittelyalgoritmeinä ja niistä rakentuvina hyvinkin monimutkaisina kokonaisuuksina.

Wolframin näkemyksen mukaan algoritminen mallintaminen päästää tutkijat syvemmälle tutkimuskohteisiinsa kuin muutaman sata vuotta vallalla ollut matemaattinen lähestymistapa. Sinänsä Wolframin ajatusmallissa ei liene paljoa uusia palikoita: soluautomaatteja, jollaisina Wolfram näkee luonnossa ja yhteiskunnassa esiintyvien ilmiöiden juuret, on tutkittu jo kauan, eikä perusidea taida olla kovin kaukana olio-ohjelmoinnistakaan, jossa lukuisten sinänsä melko yksinkertaisten olioiden toiminnallisuus toteuttaa ohjelman toiminnan. Vanhassa kunnon APL:ssä vastaavia perustoiminteita kutsuttiin idiomeiksi.

Kovin arvovaltaista kannattajakuntaa Wolfram ei teorioilleen tiettävästi ole saanut, ja käytännön töissään hän on keskittynyt Mathematica-ohjelmiston kehittämiseen ja WolframAlphan, tietämyskoneeksi kutsumansa hakukoneen rakenteluun. Yhtä kaikki, kaltaiselleni matematiikkaa aina vierastaneelle, mutta tietokoneista ja ohjelmoinnistakin ainakin joskus pitäneelle tällainen tiedekäsitys kuulostaa houkuttelevalta.

Onko sitten Wolframin tietojenkäsittelyllinen tiedekäsitys niin kaukana matematiikkaan perustavasta mallintamisesta kuin Economist-lehti antaa ymmärtää? Uusimman Hesarin kuukausiliitteen laaja juttu matemaatikon ja filosofian professorin Jaakko Hintikan elämäntyöstä vastaa kielteisesti ja vastaus voidaan tiivistää sanaan logiikka.

Asian vierestä, miksiköhän toista matemaattisfilosofista professoria, Yrjö Ahmavaaraa ei mainittu edes sivulauseessa, kun Hintikasta kirjoitettiin? Tieteen pahis ehkä, ensin kyberneetikko ja sittemmin jotain muuta, mutta liikuskeli samoilla ajatuksenpoluilla.

Miettiköön hevonen moisia. Sillä on iso pää.

Tiedettä en harjoita enkä harrasta, mutta harrastuspuolella tulee toisinaan eteen tuotoksia, joista ei voi kieltäytyä. Niin houkuttelevasti oli pantu tarjolle juuri ilmestynyt uudelleentoimitettu Topeliuksen "Finland framställd i teckningar" kaikkine 120:ne grafiikanvedoksineen, että lähes 500-sivuinen opus oli pakko ostaa kirjahyllyyn. Monen Suomen vanhempaa historiaa käsittelevän kirjan kuvitustehtäviä ovat palvelleet tästä kirjasta lainatut, aikansa nimekkäiden taiteilijoiden, kuten Knutsonin ja von Wrightin, piirrokset. Svenska litteratursällskapetille hatun nosto moisesta kulttuuriteosta!

Topelius oli historian professori ja hänen aikanaan historia oli tarinoiden keräämistä ja niiden kertomista. Harrastelijaa vähän huolestuttaa, mitä mikrohistoria ja muu tarinoiden tuominen jälleen keskiöön tekee aikanaan työllä ja vaivalla rakennetulle historiatieteelle.

Siirretään tämäkin asia hevoselle.

Kustaanpäivän aatto

Kustaanpäivä on huomenna. Vanha mutta gregoriaanisen almanakan mukaan elävä kansa sanoo, että ennen kesäkuun kymmenettä ei kannata istuttaa avomaalle. Ennakoimme, ja eilen ladotun muurin suojiin kaivettiin toiveet kesän salaattiherkuista ja muusta kukoistuksesta.

Kasvilava tuli pestyksi ja kuivatuksi aamupäivän auringossa. Sisälle torilta eilen haetut kurkuntaimet ja tänään puolisoni puutarhalta hakemat tomaatit ja paprika.

Sotageneraattori

Viime sota-ajan tapahtumista on taas meikäläisittäin tulossa kuluneeksi pyöreitä vuosia. Joukkoviestimissä kai ajatellaan, että kun tutkijaksi ei pysty, faniksi ei halua ja kaikki saavutettavissa oleva on jo kirjoitettu, niin tehdään sitten jatkosotageneraattori. Nimi oli sen verran hurja, että piti ihan lähdekoodista katsoa, varaako ohjelma pääesikunnalle puolustuksellista toimintaa suuremmat reservit, lähettää naapurimaan yksiköille tulikomentoja tai käskyn ennaltaehkäisevästä ilmaiskusta vai järjestääkö peräti liikekannallepanon maamme vaikeakulkuisimmissa osissa? Ei sentään, vaan Kansallisarkiston aineistosta arvotaan kohtaloita kotiseudun perusteella.

Hesarin kuukausiliitteen juttu 20-vuotiaista nuorista miehistä laittoi ajattelemaan, että 20 vuotta sitten taisi olla aika helppoa. Vai oliko? Muutama vuosi sitten luokkakokouksessa useampi muisteli, miten ammattiin valmistuminen sattui juuri laman alkuun ja piti ensi töiksi alkaa etsiä uutta. Toisaalta silloin asiat olivat omassa kädessä. Lehtijuttu vihjaa, että nyt 20-vuotiaat nuorukaiset, taloudellisesti ja henkisesti lentokyvyttömät, ovat kohtaloonsa pysyvästi tuomittuja, jos heidän vanhempansa putosivat oksalta vuonna 1991.

Saman ikäluokan nuorista naisista ei tarvitse kertoa lehdissä. Nuorisotutkijoiden ei tarvitse mennä yläkouluun tai sotaväkeen heitä havainnoimaan. He kertovat tarinansa itse. Montako ruudullista nykyistä blogilistaa saa selata ennen kuin vastaan tulee laajempi esiintymä muita kuin parikymppisten naisten elämästä kertovia tekstejä?

Museohommia ja kylmää muurausta

Sain järjestettyä töistä vapaata perjantai-iltapäiväksi ja pääsin auttelemaan museon kesänäyttelyn pystytyksessä. Talkooporukasta useimmat olivat hankkineet koko päivän vapaata, joten taisin olla viimeinen tallille tulija. Veturimiesten matkassa ollaan tänä kesänä Työnväenmuseo Werstaan ja Suomen Rautatiemuseon laatiman näyttelyn avuin. Näyttely taitaa olla komein, mitä Veturimuseolla on tähän mennessä ollut.

Lauantaipäivä aloitettiin käymällä torilla. Lavakurkkua ja maissia matkasi pyöränsangassa kotiin. Päivä hurahti kivitöissä. Oriveden mustaa muurikiveä ladottiin uudistetun kasvimaan reunoille. Kylmä muuri, kuten arkeologian ja rakennushistorian tuntijat sanovat. Lämmin sen latomisessa silti tuli. Huomenna on istutuspäivä.

Sarja-aivastuksia

Maanantaina tuli ei-toivottu vieras, flunssa. Parempi nyt kuin muutamaa päivää, viikkoa tai kuukautta aiemmin. Lämpimillä keleillä kelpaa kipeillä.

Radiossa pisti korvaan, että aikovat keskeyttää hallitusneuvottelut koulujen päättäjäis- eli lakkiaispäiväksi. Vaikka statuslakkeja näkyi jo tänään. Koulu kun voi päättyä myös ammattiin valmistumiseen. Kun en enää ole opetustöissä, olin vähällä jäädä paitsi suvivirrestä. Ehdin sentään.