Työmatka omin voimin

Kaunis aamu innosti käyttämään vaihteeksi polkupyörää työmatkakulkuneuvona. Matka ei ole pitkä – noin 25 kilometriä suuntaansa – joten tätä voisi hyvissä olosuhteissa harjoittaa useamminkin. Työmaalla on hyvät suihkutilat, joten siinäkin mielessä pyöräily olisi toimiva vaihtoehto. Hieman hämmästyin, kun jo ennen aamuseitsemää ohi polki maantiepyöräilyä tosissaan harrastava. Ehkä hän oli lukenut päivän sääennusteen tarkemmin kuin minä ja päättänyt taittaa omaa matkaansa ennen tuulen voimistumista. Päivällä tuuli jo kohtalaisesti. Päätin palata muutaman kilometrin pidempää – ja samalla kauniimpaa - reittiä Sääksmäen kautta, jolloin tuuli oli pääosan matkasta selän takana.

Iltapuhteeksi kastelin ulkokukat ja käytin auton pesukoneessa. Harvinainen hetki, kun jonoa ei kylän ainoaan ollut yhtään. Täytyisi alkaa suosia arki-iltoja.

Huomenna on juhlapäivä, kun kultani palaa kotiin rippileirin karitsoita kaitsemasta.

Taannoisen Kansan arkiston vierailun pohjalta

Vaaran vuodet 1944-1948

Kuten tunnettua, oli tuo kevät niinsanottujen "vaaran vuosien" yksi huipentuma. Poliittisen kentän molemmilla laidoilla pelättiin vastapuolen vehkeilevän kahmiakseen itselleen enemmän valtaa kuin sille parlamentaarisen järjestelmän perusteella kuuluisi. "Vaaran vuosista" ovat puhuneet erityisesti sosialidemokraattiset ja oikeistopiirit; toihan koko käsitteen markkinoille aseveliakselin läheisyydessä toiminut nuori historioitsija Lauri Hyvämäki. Suomen kommunistisen puolueen SKP:n taholta luonnollisesti alusta saakka kiistettiin suunnitellun mitään laittomuuksia saati vallankaappausta.

"Vaaran vuosista" lähtevä tulkinta on edelleen voimissaan erityisesti sotahistorian harrastuksen piirissä (esim. Lappalainen 1997, s. 358-359; Käkelä & Salo 2009, s. 51-54). Tulkinta näkee kommunistien toiminnan radikalisoituneen koko alkukevään 1948 ajan, kunnes 27.-29.4.1948 tai juuri sitä ennen eli ajankohtana jolloin Neuvostoliiton kanssa tehdyn ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus eli YYA-sopimus oli vahvistettavana eduskunnassa, kommunistit olisivat olleet valmiit kaappaamaan maassa vallan itselleen. Näkemys tilanteen huipentumisesta huhtikuun lopussa johtunee siitä, että tuolloin Puolustusvoimien ja poliisin valmiustoimet olivat korkeimmillaan. Toisaalta Suomen Sosialidemokraatti -lehdessä oli jo 25.4. julkaistu pitkin kevättä ja oikeastaan koko sodanjälkeiset vuodet liikkuneiden vallankumoushuhujen siivittämä artikkeli "Vallankumous, josta ei tullut mitään". Tekstin takana oli päätoimittaja Unto Varjonen, ja kirjoituksen päätarkoitus oli vahvistaa sosialidemokraattien asemaa tulevissa eduskuntavaaleissa leimaamalla työväestön kannatuksesta kilpailevat kommunistit epäluotettaviksi. Kirjoitus voidaan nähdä jatkumona sosialidemokraattien vuoden 19467 alussa niin Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n edustajankokousvaaleja kuin kunnallisvaalejakin varten käynnistämälle kommunisminvastaiselle "Jo riittää" -kampanjalle (Beyer-Thoma 1990, s. 180, 279).


Jo riittää hinnankorotukset, valhelupaukset, mielipideterrori, pakkodemokratia -julisteessa vihainen työläinen rypistää kommunistien lentolehtisen.

Uudemmat tulkinnat kevään 1948 tapahtumien kehityksestä voidaan jakaa suunnilleen kahteen päälinjaan.

Ensimmäinen päälinjoista on näkemys, jossa kommunistit olisivat jakautuneet maltilliseen siipeen ja "barrikadisiipeen" ja että maltillinen suuntaus lopulta voitti. Jussila esittää, että SKP:n kenttäväestä osa radikalisoitui YYA-sopimusneuvottelujen aikana keväällä 1948 jopa voimakkaammin kuin puoluejohdon radikaalisiipi (Jussila 1990, s. 206-207). Siitä, kuka kuului maltilliseen ja kuka radikaalisiipeen, on hyvin erilaisia arvioita. Beyer-Thoma pitää maltillisina puoluesihteeri Ville Pessiä, eduskuntaryhmän puheenjohtajaa Hertta Kuusista ja sisäasiainministeri Yrjö Leinoa. Radikaaleina hän näkee puolueen puheenjohhtajan Aimo Aaltosen, Työkansan Sanomien päätoimittajan Mauri Ryömän, valistussihteeri Aili Mäkisen ja Helsingin piirijärjestösihteeri Martti Malmbergin (Beyer-Thoma 1990, 281-282). Jussila puolestaan pitää radikaalien johtajina toimitsija Kauko Heikkilää ja eritoten Mauri Ryömää (Jussila 1990. s. 67, 225), Lappalainen taas Ville Pessiä (Lappalainen 1997, s. 335). Maltillisten johtajaksi Lappalainen on valmis asettamaan Yrjö Leinon (Lappalainen 1997, s. 335), kun taas Jukka Nevakivi on täysin eri mieltä lukiessaan Leinon mitä isänmaanvastaisimpiin toimijoihin, joka halusi liittää Suomen Neuvostoliittoon (Nevakivi 1995, s. 89-90).

Toinen päälinja tarkastelee kehitystä ajallisesti. Se katsoo, että SKP:n suhtautuminen radikaaleihin toimenpiteisiin muuttui ratkaisevasti kevään 1948 aikana. Tätä näkemys on luettavissa Kimmo Rentolan kirjasta "Niin kylmää, että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958" (Rentola 1997, s. 48).

Tosin kuin Pekka Visuri kirjassaan "Suomi kylmässä sodassa" väittää (Visuri 2007, s. 97), Rentola ei varsinaisesti kiistä osan kommunisteista valmiutta radikaaleihin toimiin, vaan esittää heidän linjansa maltillistuneen, mitä pidemmälle kevättä 1948 edettiin.

Kommunistien "ravakan toiminnan" ryhmät

Rentolan löytämä puuttuva lenkki eli osoitus SKP:n valmiudesta ulkoparlamentaariseen painostustoimintaan – kutsuttakoon sitä tässä viime vuosikymmenen vaihtoehtoliikkeitä koskeneessa keskustelussa käytetyllä termillä "suora toiminta" - alkukeväällä 1948 on hänen SKP:n arkistosta löytämänsä "huomaamattomaan paikkaan" (tänä päivänä – poiketen Rentolan oman tutkimuksen ajan arkistosignumeista – kohdasta SKP:n järjestöosasto 1B) tallennetut ohjekirjeet "ryhmille" (Rentola 1997, s. 37).

Visuri on Rentolan kanssa samoilla linjoilla ja esittää sinänsä hyvin loogisesti, että kommunistien mahdollinen suora toiminta olisi tarkoitettu vain sitä tilannetta varten, että YYA-sopimusta ei eduskunnassa vahvistettaisi (Visuri 2007, s. 96).

Kyseessä ovat kiertokirjeet, joissa puolueen - tai Helsingin piirijärjestön - johto ohjeisti "ryhmiä" mitä moninaisimmista asioista. Asiasisältönsä tai esitystapansa puolesta ohjeet "ryhmille" eivät eroa juuri lainkaan samaan aikaan puolueen järjestöosaston liikkeelle laskemiin kiertokirjeisiin, jotka on otsikoitu "Vaalityöaineistoa kenttätyöhön".

"Ryhmille" jaettu ohjeistus käsittää kaikkiaan 12 kirjettä. Kaksi ensimmäistä on numeroitu jälkeenpäin käsin, ja konekirjoitettu numerointi alkaa 3:sta. Ehkä toisen kirjeen jälkeen on havaittu, että kirjeitä pitää tehdä lisää, ja on päädytty juoksevaan numerointiin jo kirjoitusvaiheessa. Rentola ajoittaa ensimmäisen tehdyksi noin 4.-5.3.1948 paikkeilla (Rentola 1997, s. 37). Kirjeissä "ryhmille" ei ole päiväyksiä eikä yksilöiviä tietoja lähettäjästä tai vastaanottajasta, mikä kiistämättä voi antaa niille salaperäisen sävyn. Ajoittamista helpottaa, että niissä viitataan usein kansandemokraattisen lehdistön ajankohtaisiin kirjoituksiin: "ryhmiä" haluttiin ohjeistaa aktiivisesti lukemaan oman puolueen lehdistöä. Monissa kirjeissä on loppupuolella annettu iskevä tunnuslause, jonka tarkoituksena ilmeisesti on ollut kohottaa vaalitaisteluhenkeä ja kommunististen aatteiden ajamista.

Rentola perustaa näkemyksensä suoran toiminnan ryhmistä ohjekirjeiden muutamiin yksittäisiin kohtiin. Ensimmäisessä kirjeessä neuvotaan suhtautumista Neuvostoliiton kanssa solmittavan YYA-sopimuksen vastustajiin seuraavasti:
Ryhmien on yritettävä selvästi osoittaa demokratian vihollisiksi kaikki sopimuksen vastustajat ja valmistauduttava lyömään säälimättömästi demokratian viholliset.

Kirjeen muu sisältö ja muut ohjeet käsittelevät rauhanomaisia keinoja vaalimenestyksen edistämiseksi. Ryhmien oli innostettava ihmisiä tarkistamaan äänioikeutensa vaaliluettelosta ("nukkuvien puolueen" herättely oli tärkeässä osassa kommunistien vaalityössä), tehostettava kansandemokraattisten lehtien tilauskampanjointia ja niin edelleen. Huomionarvoista on sekin, että "ryhmät" oli selkeästi asetettu vaalipäälliköiden alaisuuteen. Ryhmän vastuuhenkilön tuli olla yhteydessä vaalipäällikköön, jos hän tarvitsi apua. (Ryhmien tehtävät ajalla 7.-15.3.48. Nro 1. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Viidennessä kirjeessä "ryhmiä" ohjeistetaan vauhdittamaan YYA-sopimuksen vahvistamista seuraavasti:
Sopimuksen ratifioiminen eduskunnassa vielä tekemättä. Toisen vaiheen tehtävät: Valmistauduttava lyömään taantumuksellisten ainesten sopimuksenvastaiset esiintymiset kaikissa muodoissa ja muodoilla.

Muutoin viidennenkin kirjeen sisältö on rauhanomainen. Se käsittelee lähinnä veropolitiikkaa. Kirjeen tunnuslauseena on klassista "Verot valtion maksettaviksi" -parodiaa lähellä oleva "Verokuorma niiden aiheuttajille!" (Ohjekirje ryhmille nro 5. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Viimeinen radikaalimpaan toimintaan liittyvä ohje sisältyy kuudenteen kirjeeseen. Siinä ohjeistetaan edistämään YYA-sopimuksen ratifiointia eduskunnassa seuraavasti:
Meidän tehtävämme:
1 Selvittää asia laajoille joukoille niin, että he ymmärtävät asian
2 Koota joukkoja, jotka ovat valmiit astumaan kaduille puolustamaan maamme demokraattista suuntausta.

Kuudennen kirjeen tunnuslause on aggressiivinen: "Taantumuksen aikomukset murskaksi." Silti tämänkin kirjeen sisällöstä pääosa käsittelee tavanomaista vaalityötä tavaksi muuttuneine sosialidemokraattien arvosteluineen - tällä kertaa SDP:n puheenjohtajaa Emil Skogia, järjestösihteeri Veikko Puskalaa ja kolumnisti Yrjö Kilpeläistä syytettiin epäilyttävistä toimista valtiollisen poliisin kätyreinä toisen maailmansodan aikana. (Ohjekirje ryhmille nro 6. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

"Ryhmille" osoitettujen kirjeiden on vaikea nähdä olevan ohjeistuksia ulkoparlamentaaristen painostustoimien toteuttamiseksi käytännössä. Noin pelkistetyillä ohjeilla - kokonaista kolme ylimalkaista virkettä ja yksi luokkataistelua henkivä tunnuslause kahdentoista monisivuisen kirjeen joukossa - ei suoraa toimintaa, vallankaappausvalmisteluista puhumattakaan, ole mahdollista organisoida tai johtaa.

Vaalien lähetessä kirjeistä poistuu se vähäkin radikaaliin toimintaan viittaaminen, mitä ensimmäisessä, viidennessä ja kuudennessa kirjeessä oli havaittavissa. Seitsemännen kirjeen asiasisältö käsittelee tuttuun tapaan oikeiston ja oikeistososialidemokraattien syntejä ja erityisesti YYA-neuvottelujen yhteydessä esiin nousseita - kommunistien tietenkin valheellisina pitämiä - SDP:n ystävällisiä sanoja Neuvostoliiton valtiojohdolle. Kirjeen tunnuslause on: "Me haluamme rakentaa." (Ohjekirje ryhmille nro 7. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Viimeinen kirje on otsikoitu kommunistien Hertta Kuusista tukevalla vaalisloganilla "Hertta valttia, pata pientä." Tämänkin kirjeen sisältö on kovin kaukana sellaisesta "ravakasta" toiminnasta, jonka Rentola on katsonut kuuluvan "ryhmien" toimenkuvaan. Nyt ohjeistus kuuluu muun muassa:
Toverit! Ensimmäinen tehtävämme on tarkistaa suhteemme ihmisiin. Olemmeko tehneet kaikkemme asian eteenpäin viemiseksi? Olemmeko pystyneet ja pystymmekö selvittämään ymmärrettävästi, mistä olis kysymys taistelussamme viime päivinä? Mistä on kysymys vaaleissa?
Tiedustelkaa talojen isänniltä, antavatko he kiinnittää SKDL:n vaalimainoksia talojensa julkisivuihin ja aitoihin.
(Ohjekirje ryhmille nro 12. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Rentola näkee kirjeiden yleissävyn muuttuneen alkuperäistä leppoisammaksi ja siten puolueen yleisen valmiuden suoraan toimintaan laimenneen huhtikuun puolivälissä, siinä vaiheessa, kun puolustuslaitoksen - ja sosialidemokraattien - valmiustoimet olisivat tulleet kommunistien tietoon (Rentola 1997, s. 48). Tätä selitystä vallankaappaushankkeiden peruuntumiselle on tarjottu myös perinteisen vaaran vuosien teorian kannattajien taholla (Lappalainen 1997, s. 359). Tämän ohella niin Rentola, Visuri kuin Lappalainenkin tuovat esiin sen tärkeän seikan, että kun YYA-sopimus oli allekirjoitettu, Neuvostoliitto ei nähnyt tarvetta ajaa asioita enää Suomen kommunistien kautta (Rentola 1997, s. 48; Visuri 2007, s. 96; Lappalainen 1997, s. 359).

Mutta oliko puolue todellisuudessa missään vaiheessa valmis toimintansa radikalisoimiseen?

Rentola näyttää yhdistävän "ryhmät" jollakin tavalla samaan viitekehykseen kuin "toimintavaliokunnat". Puolueen johdolta oli 1948 vaadittu suoran toiminnan toteuttamista samaan tapaan kuin Tsekkoslovakiassa, ja tällaisia suoran toiminnan iskuryhmiä nimitettiin niinkin paperinmakuisella – jos viihdehenkinen anakronismi sallitaan, niin suorastaan alivaltiosihteerimäisellä - nimellä kuin "toimintavaliokunta".

SKP:ta johtanut puolueneuvosto - keskuskomitean edeltäjä, vaikka tutkimuskirjallisuudessa virheellisesti puhutaan jo vuonna 1948 keskuskomiteasta (esim. Jussila 1990. s. 207) - piti vuoden 1948 kokouksensa Helsingissä 17.-18.4.1948 eli juuri, kun vallankaappaussuunnitelmien olisi pitänyt olla kuumimmassa vaiheessa. Kokouksessa puheenjohtaja Aimo Aaltonen totesi, että toimintavaliokunnille ei ole edellytyksiä (SKP:n puolueneuvoston pöytäkirjat 17.-18.4.1948. Liite 5, s. 14-15. 1B Cb. Kansan arkisto).

Koska "ryhmiä", niiden koostumusta, asettamista, toimihenkilöitä tai muita seikkoja ei kiertokirjeiden valossa voi päätellä, on seuraavakin pelkkää spekulaatiota. Mutta Rentolan suoran toiminnan joukkoja uskottavampana vaihtoehtona pitäisin sitä, että kyseessä olivat SKP:n paikallisosastojen – tässä tapauksessa lukuisten helsinkiläisten osastojen - organisaatioihin kuuluneet paikallisryhmät. Vähäisemmätkin toimivat paikallisosastot ilmoittivat puolueen piiriorganisaatiolle omat toimihenkilönsä, joihin kuuluivat puheenjohtajien, sihteerien ym. lisäksi juuri "ryhmät" ja niiden vastaavat (ks. esim. Toimihenkilöluettelo. SKP:n Toijalan osasto 1945-1976. 1B. Kansan arkisto), jotka keväällä 1948 oli valjastettu nimenomaan vaalitoimintaa palvelemaan.

On huomionarvoista, että puolueneuvoston kokouksessa 18.4.1948 käydyssä keskustelussa tuolloin kansanhuoltoministeriössä toiminut Yrjö Murto kehui erityisesti Helsingin ja Oulun paikallisorganisaatioita aktiivisuudesta vaalityössä todeten muun muassa, että Helsingissä kaikki paikallistoimijat oli saatu aktivoitua mukaan. Samassa yhteydessä Murto esitti jälleen ajatuksen, että kommunistien olisi saatava nimenomaan "nukkuvat" äänestämään, koska uskoi heidän - ilmeisesti monessa tapauksessa yhteiskunnan laitamien pieneläjien, nykykielellä syrjäytyneiden tai syrjäytymistiellä olevien, äänten lankeavan kuin luonnostaan heille (SKP:n puolueneuvoston pöytäkirjat 17.-18.4.1948. Liite 6, s. 9. 1B Cb. Kansan arkisto).

Vallankaappauksen vastatoimet

Kommunistien ulkopuoliset piirit näkivät puolueneuvoston kokouksen vallankumouksen valmistelukokouksena (Jussila 1990, 232). Puolustusvoimien valmiustilaa oli nostettu jo aiemmin huhtikuussa. Puolustusvoimain komentaja, vuoden 1932 oikeistoradikaalien järjestämän niinsanotun Mäntsälän kapinan kukistajana tunnettu jalkaväenkenraali Aarne Sihvo oli saanut presidentti Paasikiveltä valtuudet valmiustoimiin ilmeisesti 5.4.1948 ja vakuuttanut niin presidentille kuin Suomen Työnantajain Keskusliiton puheenjohtajalle eversti Väinö Karikoskelle, että Puolustusvoimat tarvittaessa estää miltä tahansa taholta tulevat kumousyritykset (Beyer-Thoma 1990, s. 265, 277).

Heti SKP:n puolueneuvoston kokouksen jälkeen Sihvo antoi Hattulan Parolassa toimineelle Kevyelle Prikaatille, sodanaikaisen Panssaridivisioonan perilliselle, käskyn koota Tuusulan Hyrylään taisteluosasto pääkaupunkiseudun suojaamiseksi. Taisteluosasto n vahvuus oli 300 miestä, ja se käsitti T-34-kalustolla varustetun panssarivaunukomppanian sekä jääkärikomppanian. Taisteluosasto kuului suoraan jalkaväen tarkastajan kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaisen alaisuuteen. Osastoa johti majuri Kauko Pöyhönen. Osasto harjoitteli Hyrylässä lähinnä asutuskeskustaistelua ja tiedusteli kommunistien toimia Helsingissä. Osaston tehtävänä – minkä osastoon kuuluvat miehet tiesivät – oli tarpeen tullen kukistaa kommunistien vallankumousyritys Helsingissä (Jussila 1990, s. 233; Korkama & Roudasmaa 1988, s. 538). Tämän taisteluosaston lisäksi tilanteen kiristyttyä äärimmilleen ennen kuin YYA-sopimus tuli eduskunnan käsittelyyn, vahvistettiin sotilaallisia valmiustoimia muunmuassa ankkuroimalla kaksi tykkivenettä näyttävästi presidentinlinnan välittömään läheisyyteen (Beyer-Thoma 1990, s. 272-273). Helsingin poliisi järjesti poliisimestari Gabrielssonin johdolla noin 100 poliisia jatkuvassa valmiudessa pitäneen hälytysharjoituksen 27.4.1948 vastaisena yönä (Jussila 1990, s. 234-235).

Itse asiassa jo tätä ennen, pian Hertta Kuusisen Messuhallissa pitämän kuuluisan "Tsekkoslovakian tie on meidänkin tiemme" -puheen jälkeen (itse asiassa Kuusinen ei sanonut noin, mutta lehdistö - paradoksaalista sinänsä, että kyseessä ei ollut Ryömän johtama kommunistien Työkansan Sanomat, vaaa astetta maltillisempi kansandemokraattien Vapaa Sana - tiivisti hänen sanomansa tähän muotoon uutisoidessaan puheesta). Kevyelle Prikaatille oli annettu tehtävä järjestää lähellä pääkaupunkiseutua näyttävä sotaharjoitus, mutta sitä ei toteutettu (Beyer-Thoma 1990, s. 258, 263; Korkama & Roudasmaa 1988, s. 538).

Vaikka Hyrylän varuskunta-alueella sotaväki harjoitteli muulloinkin, eivät Puolustusvoimien ja poliisin toimet tykkiveneineen kaikkineen eivät voineet jäädä suurelta yleisöltä huomaamatta. Sihvo piti 28.4.1948 radiopuheen, jossa hän perusteli armeijan toimia tarpeella turvata varikoilla oleva runsas sodanaikainen kalusto ja vakuutti, että toimilla ei ole poliittisia tarkoitusperiä eli niitä suunnattu mitään ryhmää vastaan (Jussila 1990, s. 236).

On pidetty selvänä, että kommunistit säikähtivät mainitun kaltaisia heitä vastaan suunnattuja voimannäyttöjä (Beyer-Thoma 1990, s. 284; Jussila 1990, s. 241). Perinteinen vaaran vuosien tulkinta katsoo, että kommunistien vallankaappaussuunnitelmat kaatuivat niihin. Neuvostoliiton arkistojen avautuminen on mahdollistanut myös sen selvittämisen, että Suomen kommunisteille ei ollut Neuvostoliitosta luvassa mitään konkreettista tukea kaappausaikeiden toteuttamiseen (Nevakivi 1995, s. 264-265).

On huomattava, että vastatoimien myötä myös "ryhmille" tarkoitettujen ohjekirjeiden sävy kävi mollivoittoisemmaksi. Huhtikuun loppuun ajoitettava kirje nro 8 listaa erilaisia "lapualaisia" tekoja, joihin oli kirjeiden kirjoittajien mukaan kommunisteja vastaan ryhdytty. Nämä koskettavat kuitenkin siviiliasioita. Jo edellisen vuoden puolella Suomussalmella kerrottiin evp-luutnantti Esko Kivijärven käyneen Kokoomusnuorten kanssa häiriköimässä kommunistien järjestämää itsenäisyyspäiväjuhlaa (sic!). Maaliskuun lopussa oli Kokkolassa kuulemma rikottu Kansankulttuuri Oy:n kirjakaupan ikkunat. Huhtikuun alussa Kuopion Demokraattisten Naisten pitämää kahvilaa oli tärvelty ilkitöillä. Virkkalassa sosialidemokraatiksi tunnettu mies oli puukottanut kommunistia. Ja Kainuussa kommunisti ei ollut saanut hevosta lainaksi kylvötöihin! Mitä tulee yhteiskunnan vastatoimiin, ohjekirje joutui siteeraamaan lehtitietoja, joiden mukaan poliisi oli parhaillaan valmiustilassa. (Ohjekirje ryhmille nro 8. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.).

Oikeistokaappauksen uhka?

Puolustusvoimien aloittamien voimatoimien yhdeksi alkusyyksi on sanottu kommunistisen sisäasiainministeri Leinon Puolustusvoimain komentajalle Sihvolle 9.3.1948 esittämää pyyntöä vahvistaa valmiustoimia mahdollisen oikeistokaappauksen varalta. Taustalla oli Leinolle kommunistien johdossa olleen Valtiollisen poliisin taholta toimitettu asiakirja "Suomen vastarintaliikkeen organisaatio 1947), jossa oli kömpelösti kuvattu oikeistopiirien tekemää vallankaappausta ja sen jälkeen koostettavaa uutta valtioneuvostoa, jota johtaisi sosialidemokraattien oikeistosiiven johtomies Väinö Tanner. Niin Sihvo kuin sittemmin ilmeisesti Leinokin ymmärsivät paperin väärennökseksi (Jussila 1990, s. 192, 214-215). Puolustusvoimat aloittivat valmiustoimet, mutta kommunistikaappauksen varalta, kuten edellä on kuvattu. Leino kylläkin pyysi Sihvoa luopumaan valmiustoimista 26.4.1948 juuri ennen kuin YYA-sopimus tuli eduskunnan käsiteltäväksi. Perusteeksi Leino kertoi, että ne saattoivat hänet sisäministerinä kiusalliseen asemaan. Presidentti Paasikivi kielsi ehdottomasti Sihvoa laskemasta valmiutta (Beyer-Thoma 1990, s. 273-274).

Kommunisteilla oli epäilemättä oikeistokaappauksen pelko. Yhtäältä se oli retorista "lapualaisaikojen" paluun pelkoa, johon liittyivät yksittäisiin kommunisteihin kohdistuneet, edellä kuvatun kaltaiset teot, myös se se, miten "Peittääkseen omat vallankaappauspuuhansa taantumus levittää huhua kommunistikaappauksesta." (Ohjekirje ryhmille nro 8. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.).

Toisaalta se oli konkreettista pelkoa valtasuhteiden vaihtumisesta kommunisteille ja kansandemokraateille epäedulliseen suuntaan. Tämä pelko liittyi puolueiden erimielisyyksiin polttopuun säännöstelylaista, joka uhkasi kaataa hallituksen. Kommunistit kannattivat puun säännöstelyä ja suurmetsänomistajien pakkohakkuita, ja sosialidemokraatit vastustivat niitä. Kommunistien pelkona oli, että hallitus eroaa erimielisyyksien vuoksi, ja uusi hallitus asetetaan sosialidemokraattien K.-A. Fagerholmin johdolla. He syyttivät oikeistoa ja sosialidemokraatteja pyrkimyksistä saada aikaan tällainen kommunisminvastainen hallitus. (Ohjekirje ryhmille nro 9. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Suunnittelivatko kommunistit vallankaappausta tosissaan?

Arkistolähteitä kommunistien vallankaappausaikeista ei juuri ole löytynyt. Viimeisin asiaan viittaava löytö lienee Rentolan käyttämät ohjekirjeet ryhmille, mutta kuten todettu, niiden perusteella on vaikea löytää merkkejä radikaaleista toimintapyrkimyksistä. Esimerkiksi Lappalainen pitää osoituksena vallankaappausaikeista sitä, että SKP:n arkistossa ei olisi asiakirjoja ajalta, jolloin vallankaappaushuhut olivat kuumimmillaan (Lappalainen 1997, s. 358). Lappalainen on kuitenkin väärässä. Esimerkiksi tässä kirjoituksessa käytetyt Kansan Arkiston asiakirjat, kuten osa ohjekirjeistä ryhmille ja puolueneuvoston kokouksen 17.-18.4.1948 pöytäkirja, ajoittuvat juuri tähän aikaan.

Suhde joukkoliikkeisiin oli SKP:n puoluejohdon kannalta ehkä kevään 1948 keskeisin kysymys. Se oli ongelmallinen kysymys. Rentola kuvaa, miten kenttäväki odotti paljon johdolta, niin puoluejohdolta kuin erityisesti kommunistisilta ministereiltä sisäministeri Yrjö Leino etunenässä. Kuitenkin puoluejohto odotti joukkoliikkeiden nousevan maakunnista. Vastauksessaan puolueneuvostossa esitettyyn kritiikkiin puheenjohtaja Aaltonen esitti piilotettua vastakritiikkiä todetessaan, että maakunnissa ei ole syntynyt mitään joukkoliikettä, jolla olisi vaadittujen asioiden ajamiseen riittävä painoarvo. (SKP:n puolueneuvoston pöytäkirjat 17.-18.4.1948. Liite 5, s. 14-15. 1B Cb. Kansan arkisto). Tätä taustaa vasten vaaran vuodet -tulkinnan tarinat synkkäilmeisistä miehistä pitkine paketteineen matkalla Helsinkiin vallankumousta tekemään ovat ehkä ylikorostaneet maakuntien "barrikadisiipeä". Sitä, ainakaan voimakasta, tuskin oli, jos kerran maakuntien miehet olivat vaatineet puoluejohdolta toimintavaliokuntia, ja johto puolestaan joutui arvostelemaan maakuntien toimettomuutta. Niin kentällä kuin johdossakin ymmärrettiin tarvittavan voimakasta joukkoliikettä, mutta kummassakaan ei ollut valmiutta, halua tai kykyä luoda sellaista. Aivan ymmärrettävästi vastapuolelle - oikeistolle ja sosialidemokraateille - jo näyttävät lakot olivat osoitus voimakkaasta joukkoliikkeestä, ja he todennäköisesti yliarvioivat niiden merkityksen kommunisteille.

Olivat kommunistien todelliset suunnitelmat millaiset vain, on kaikkein mielenkiintoisimman, suorastaan mentaalihistoriallisen, selityksen kaappausaikeiden raukeamiselle tai olemattomuudelle antanut Rentola. Hänen mukaansa kommunistit eivät olisi edes halunneet päästä yksinvaltaan, kuten Itä-Euroopan uusissa kansandemokratioissa. Liian moni oli lähietäisyydeltä kokenut Stalinin vainot 1930-luvun Neuvostoliitossa. Rentola kirjoittaa: "Voi olla, että jossain syvällä monella piili halu elää rauhasssa kaikkien koettelemusten jälkeen: he olivat nelikymppisiä, vähän yli, monilla vasta lapset tehtyinä. Ei se ole vallankumouksellinen ikäkausi." (Rentola 1997, s. 54).

Rentolan näkemystä tukee kommunistien itsensäkin keväällä 1948 tuottama materiaali. Yhdeksännessä ohjekirjeessä "ryhmille" vallankaappausaikeita selostettiin näin: "Tätä yhtyneen porvariston ja oikeisto-sos.demien hallituksen kaatamista ja siihen liittyvää vallankaappauspuuhia on koetettu hämätä julkeasti esittämällä kommunistien hankkivan vallankaappausta sinä ja sinä päivänä. Samanaikaisesti suoritetaan hyökkäys parhaillaan sisäministeri Leinoa vastaan häväistyskirjoitusten tulvalla. Tarkoituksena saada hänet eroamaan hallituksesta ja näin aiheuttaa hallituspula, joka antaisi taantumukselle mahdollisuuden saada valtioaparaatti käsiinsä ja sen kautta vastasolmitun puolustusliiton mitätöiminen ja eduskuntavaalien saattaminen terrorin avulla heille suotuisaan tulokseen."
Toverit! Meidän vallankumouksellamme ei ole päivämäärää eikä kellonlyömää ennakolta määrättynä, se alkaa silloin, kun yhteiskunnallinen kehitys on muodostanut sille tilanteen." (Ohjekirje ryhmille nro 9. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Lähteet ja kirjallisuus

I Painamattomat lähteet
Kansan arkisto, Helsinki
1B SKP Järjestöosasto: ohjeita puolueryhmille 1948-
1B SKP Cb Puolueneuvoston pöytäkirjat

II Kirjallisuus
Beyer-Thoma, Hermann: Vasemmisto ja vaaran vuodet (alkuteos 1989 Kommunisten und Sozialdemokraten in Finnland 1944-1948, lyh. ja suom. Hentilä, Seppo; Hentilä, Marjaliisa). Kirjayhtymä, Jyväskylä 1990.

Jussila, Osmo: Suomen tie 1944-1948. Miksi siitä ei tullut kansandemokratiaa. WSOY, Juva 1990.

Korkama, Erkki & Roudasmaa, Stig: Tapparasta tankkeihin. Hämeenlinnan varuskunnan historia. Kanta-Hämeen Sotaveteraanipiiri ry, Joensuu 1988.

Käkelä, Erkki & Salo, Seppo: Kommunisti-Valpo, valvontakomission käsikassara Suomessa 1944-1947. Panssari 2/2009. Panssarikilta ry, Forssa 2009.

Lappalainen, Niilo: Aselevon jälkeen. WSOY, Juva 1997.

Nevakivi, Jukka: Zdanov Suomessa. Miksi meitä ei neuvostoliittolaistettu. Otava, Keuruu 1995.

Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kekkonen, kommunistit ja Kreml 1947-1958. Otava, Keuruu 1997.

Visuri, Pekka: Suomi kylmässä sodassa. 3. painos (1. painos 2006). Otava, Keuruu 2007.

Shine on, society, shine on, liberty

Kotiin tultuani odotti postilaatikossa kirjatun kirjeen saapumisilmoitus. "Ei tämä ainakaan kertausharjoituskutsu taida olla", sanoin postineidille, kun hän ojensi ison punavalkoisen kuoren.

Kuori oli Edupolin, ja siellä oli paperi, jonka saavuttaminen alkoi välillä näyttää toivottomalta: johtamisen erikoisammattitutkinnon (PDF-tiedosto, 73 kB) eli JET:n tutkintotodistus. Ryhdyin suorittamaan tutkintoa keväällä 2007 ja osallistuin valmistavan koulutuksen useimpiin lähiopiskelupäiviin. Koska kyseessä on erikoisammattitutkinto, ei varsinaisella opiskelulla, koulun penkillä istumisella, ole kovin suurta painoarvoa. Keskeistä on tutkinnon suorittamista varten kerättävän aineiston hankkiminen, mikä tässä tutkinnossa tarkoittaa erilaisten johtamistilanteiden dokumentointia, analysointia ja arvioittamista. Toki valmistavalla koulutuksellakin on oma merkityksensä. Meitä oli mukana hieno tiimi eri koulutusorganisaatioista ympäri maata.

Tutkinnonsuorittamiseen sopivia tilanteita minulta ei puuttunut, päinvastoin. Pian kevään 2007 jälkeen työtehtäväni vaihtuivat melko nopeassa tahdissa eräänlaisesta opettaja-tiiminvetäjästä aikuiskoulutusyksikön apulaisrehtorin, sitten yksikön rehtorin ja viimein koko kuntayhtymän kehitysjohtajan virkatehtäviin. Tilanteita riitti, mutta ne tulivat eteen niin nopeasti, joskus voimallisestikin, että aikaa ei tuntunut mitenkään olevan tarpeeksi niiden vangitsemiseen erikoisammattitutkinnon tason edellyttämällä tavalla. Ja on tunnustettava, että olin lähtenyt hankkeeseen kuin soitellen sotaan. Erikoisammattitutkintoa ei suoriteta – eikä tietenkään pidäkään voida suorittaa – samalla tavalla letkeästi svengaillen kuin vaikkapa yliopistollisia perus- tai aineopintoja.

Jossakin vaiheessa viime vuonna onnistuin ryhdistäytymään ja saamaan tutkinnonsuorittamisen vauhtiin. Monta haastetta oli edessä, ja jouduin tekemään tosissani töitä alkuvaiheen laiminlyöntieni korjaamiseksi. Tutkinnon järjestäjän Edupolin tuki oli hienoa koko ajan – kiitos erityisesti Tuulalle, Merville ja Jounille. Samaten oma työyhteisö oli erinomainen tuki; kriittisissä viime vaiheissa erityisesti Kirsi, Päivi, Jukka, Voitto, Raimo ja Paul. Ja tietenkin Lahden suunnalta Juha.

Muut keväällä 2007 aloittaneista saivat tutkintonsa valmiiksi selkeästi minua aiemmin. Muuan heistä palkitsi itsensä ja perheensä Kiinan-matkalla. Puolisollani ja minulla on aikomus kerran elämässä tehdä taiji-muotoa Kiinan muurilla. Mutta sen aika ei taida olla vielä.

Oikeastaan eilisen aliupseerikerhokeikan olisi voinut jättää tähän päivään, kun on oikein johtajanpaperitkin taskussa. Mutta työpäivä meni tiiviisti uuden ammattikoulurakennuksen sähkö- LVI- ja sisustuslinjauksia suunnitellessa. Ja iltakeikalle ei ollut enää hyvä lähteä, huomenna kun on talkoot veturitallilla. Ruohonleikkuu kotipihassa kelpasi hyvin iltapuhteeksi.

Otsikon lyriikka on noin neljännesvuosisadan takaa yhdeltä kasaripopin legendalta. JET-tutkinnoilla ei myyvästä nimestään huolimatta jetsettien ovia kolkutella, eikä ole tarvettakaan, mutta video on hauska ollessaan vapaa yhtyeen joillekin tuotoksille ominaisesta pateettisuudesta. Herrojen Gold, Lloyd ja Mertens muotitietoisuus näyttää nykymittapuulla hauskalta. Ja Youtube on hauska tarjotessaan mahdollisuuden tallentaa ja nähdä populaarikulttuurin historiaa:

Kansan arkistossa

Helsingin työreissun olisi voinut jättää väliinkin, sen verran ohuesti oli asiaa. Toisaalta tuli kuitenkin ne vähät hoidettua niin, että eivät ole edessä syksyllä. Silloin on luultavasti hommia tarpeeksi muutenkin. Ja saipahan hyvän lounaan.

Kotiin olisi päässyt ajoissa, mutta kun kerran olin kaupungissa ilman erityistä ohjelmaa, ajattrelin käyttää tilaisuuden hyväksi ja käydä Kansan arkistossa Kalliossa. En ole aiemmin siellä käynyt. Minulla oli käsitys, että paikka on tutkijoiden keskuudessa ollut tunnettu asiakasystävällisyydestään. Paikkansa piti. Varsinainen asiani oli jo kauan sitten mieleeni tullut ja välillä unohtunutkin tarkoitus lukaista muutama kommunistisen puolueen asiakirja kiistellyltä keväältä 1948.

En tiedä, miten suosittu arkisto on, mutta kesäiltapäivänä tutkijasalissa ei ollut lisäkseni kuin kaksi muuta. Ensisilmäyksellä arvelin tietokoneella varustautunutta pro gradun tai väitöskirjan tekijäksi ja toista, sisällissodan - tai luokkasodan, kuten sitä kyseisessä arkistossa kutsutaan - ajan kokoelmia tutkaillutta pitäjähistoriankirjoittajaksi.

Arkistosta ulos astuessani Kallion kadun tuntuivat sietämättömän kuumilta. Kun ei ollut kiire kotiinkaan - olen kotimiehenä yksin puolisoni pitäessä rippikoululeiriä - päätin käväistä päivän päätteeksi pahoilla teillä eli oluella Suomenlinnan aliupseerikerholla. Siellä oli raikas merituuli ja hyvää aikaa jäsennellä arkistotietoja. Kirjoitan aihepiiristä lähiaikoina lisää.

IC² 179 kulkee parikymmentä minuuttia aikataulustaan jäljessä. Ei haittaa minua. Kiirekös tässä, valmiissa maailmassa.

Nyt on kiire

Maamme runsaslukuisessa yhdistyskentässä yhden tieteellisimmän nimen kantaja, Suomen akustisen ekologian seura ry, yhdessä Tampereen ammattikorkeakoulun taiteen ja viestinnän yksikön ja Tampereen yliopiston musiikintutkimuksen laitoksen kanssa kartoittavat kesäkuun loppuun saakka Pirkanmaan äänimaisemia.

Äänimaisemien kerääminen on Tampereella vanha perinne. Edellämainittu musiikintutkimuksen laitos on tallentanut kokoelmansa. Sivun otsikko kuva on kokoelmien sisällöstä riippumatta erinomaisen kulttuurilähihistoriatietoisesti valittu – sopiihan se yhtä hyvin niin Ala-Könnin varsinaiseen aineistoon kuin Virta-Helismaa-Kärki-troikkaan, kaikkeen Numminen-Somerjoki-lyhytakselin väliltä, Pelle-Eput-vähemmistö-enemmistöulottuvuuteen ja lähes kaikkeen sen jälkeen tulleeseen suomalaiseen populaarimusiikkiin aina viimekeväiseen euroviisufloppiin saakka. Jos oikein muistan, niin yliopiston hypermedialaboratorio-vainaa pani ainakin alkuaikoinaan painoarvoa lähiseutujen äänimaisemien tallentamiselle.

Moderniin tapaan ääninäytekerääjien tukikohtana on blogi, vieläpä niin, että sen rakentamisessa on käytetty yleisesti käytössä olevaa ilmaista verkkopalvelua eikä antauduttu millekään niistä lukuisista yhteen tarkoitukseen tai kulttuuripiiriin sidoksissa olevista järjestelmistä, joita harva se päivä oppilaitoksille tarjotaan eurojenkiilto silmissä.

Ikävä kyllä blogien kohdalla korostuu se tänään radion yleisohjelmassa esitetyssä keskustelussa kuultu seikka, että niitä enää aniharva löytää Internetin tietomassan seasta. Kysymys ei ymmärtääkseni ole tekniikasta. Hakupalvelut löytävät blogit siinä, missä muutkin WWW-sivut. Kyse on kielitaidosta eli siitä, osaako tietoa kaipaava hakea etsimäänsä. Minun on myönnettävä, että Pirkanmaan äänimaisemien keruublogi olisi jäänyt osaltani huomaamatta, elleivät ammattikorkeakoululta olisi keksineet ryhtyä kirjeitse hätyyttelemään maakunnan pieniä museoita tallennustöihin.

Sattui sopivasti, että äänitekeruusta saamaani tietoa edeltävänä viikonloppuna tepastelin pirkanmaalaisella ratapihalla uusvanhojen junien vierellä mikrofonin ja äänitallentimen kanssa, ja vanhempiakin vastaavia äänitteitä oli kiintolevyllä tallessa. Sain tehtyä kaksi rautateiden kuuluvimpiin ja näyttävimpiin ääniin eli vetureihin liittyvää ehdotusta.

Uusvanhan tallentaminen on jotakin ammattimaisen tai amatöörin (jälkimmäisen kantasanana olkoon tässä latinan rakastamista tarkoittava ensimmäisen konjugaation verbimuoto amo, amare, amatum) rekonstruktioiden rakentelun ja hämäräperäisen tai ainakin ei ammatti- tai amatöörimäisen "photoshoppauksen" (me vapaan lähdekoodin digikuvaajat puhumme mieluummin "gimppauksesta" – osasimme hyödyntää tuota massiivista ohjelmistoa tai, kuten omassa tapauksessani asianlaita on, emme) väliltä. Harjoittaessani itsekritiikkiä tästä seikasta ihmettelen, miksi en ottanut äänitallenninta mukaan viimeviikkoisen tavarajunaturman raivauksenkuvauskeikalle.

Ystävät ja toverit, lähettäkää ääninäytteitä Pirkanmaan äänimaisemiin.

Iso ei aina ole kaunista

Eilen illalla yritin käynnistää pöytätietokoneeni. Ei käynnistynyt. Hetken tutkailun jälkeen löytyi palanut sulake. Epäilin ensiksi muka-älykkään jatkojohtohaaroittajan vaurioiutumista, mutta kytkettyäni tietokoneen virtajohdon suoraan pistorasiaan paukahti virtalähteessä ja taas meni sulake.

Viime vuonna hankkimani 850-wattisen Antecin - olin ajatellut sitä riittävän ripeäksi kokiksi isoruokaiseksi tiedetylle AMD:n nelisydämiselle suorittimelle ja rivakasti kiertävälle levymatriisille - piti olla omassa lajissaan state-of-art, mutta palvelusaika jäi lyhyenpuoleiseksi. Vaihdoin tilalle aikaisemman Nexuksen 500-wattisen peruslaitteen, ja taas toimi. Tuli raskasta sähkölaiteromua, ellei joku elektroniikan tee-se-itse-henkilö halua noutaa pamahduksen päästänyttä tasasuuntaajaa projektikseen.

Kannettavana tietokoneena olen käyttänyt viikon verran Lenovon ThinkPad X200S -mallia, enkä voi kuin kehua. Päällisin puolin laite on nykymittapuulla vaatimaton minikannettava, mutta siinä on kaikki, mitä peruskäyttäjä tarvitsee. Isoa näyttöruutua tai muita hienoja multimediaominaisuuksia en osaa kaivata, kun näppäimistöltä aistii oikean IBM-tuntuman. Hiirenkorvikkeena ohjaintappi on intuitiivinen kosketustasoon tottuneelle, ja sormenjälkitunnistin käyttäjän autentikoinnissa toimii asiallisesti. Ainoa ongelma tähän saakka on ollut Fn- ja Ctrl-näppäimien tottumaani nähden päinvastainen asettelu.

Tihkusateinen juhannus

Juhannuspuhteiksi pesimme saunatilat. Kovia vihtojia emme ole, mutta juhannuksen kunniaksi vihta on ollut tapana hakea. Vähän matkan päässä Turun radan varrella kasvaa tarkoitukseen sopivia koivuja. Toisen vihdan tein veturitallille, jos matkustavaiset sattuisivat siellä saunaan.

Vihdanoksia leikellessäni näytti IC² 917 kulkevan kokolailla aikataulussaan. Rautatieliikenne on palaillut tavanomaisiin uomiinsa tiistaisen kolarin jälkeen. Raivaustyö tapahtui rivakasti. Suurin kolarin aiheuttama ongelma ei ymmärtääkseni liittynyt vaunujen kaatumiseen (raivaus oli nopeaa) eikä edes sähköradan katkeamiseen (Dv12-dieselvetureita tuntui riittävän junien nokalle sähköistämättömän osuuden yli), vaan junien kulunvalvontajärjestelmän eli JKV:n rikkoutuminen. Järjestelmä on yllättävän herkkä, jos piti paikkansa se raivauspaikalla kuultu väite, että yhden asetinlaitekaapin rikkoutuminen kiskoilta suistuneen vaunun auraamana lamautti JKV:n koko eteläisen Suomen osalta. Maamme rataverkko on - 1800-luvun parilla viimeisellä vuosikymmenellä tehtyjen ratkaisujen ja myöhemmän historian johdosta - sangen keskuspainotteinen, mikä ei ole tukenut JKV:n rakentamista hajautetuksi järjestelmäksi.

Hyvää juhannusta kaikille!

Children of the corn

Forssalaiset myivät torilla maissintaimia määräalennuksella. Täytyihän sitä yksi eightpack ostaa. Taannoista seponpäivää varomattomien piti investoida myös kahteen kurkuntaimeen.

Iltapäiväksi olisi ollut tarjolla yhdistystoimintaa parillakin suunnalla. Metsänsuunnalle menevät tulivat vastaan, kun ajelin veturitallille. Oven teko oli tallilla menossa.

Viikolla hain kotikirjastosta repullisen 1940-luvun loppupuolen historiaa. Viimeinkin luettavaksi tuli J. Vesikansan väitöskirjan kansanversio. Sen perusteella SYT teki paljon työtä pienimmän yhteisen jaettavan löytämiseksi. Mannerheimin ja Kekkosen kaltaisten politiikan suurhenkilöiden lintu vai kala -tyyppiset jälkikäteisarvioinnit ovat olleet muotia jo kauan. Minusta 1900-luvun jälkipuolen Suomen omalaatuisin ilmiö kätkeytyy kirjaimiin SKDL. Sitä, mistä ja millaisista oloista he tulivat, tutkittiin niin Suomen valtion ja sosialidemokraattien samoin kuin Neuvostoliiton, Iso-Britannian ja Yhdysvaltain tiedusteluorganisaatioiden taholta varsinkin 1950-luvulla. Mitä SKDL:laiset varsinaisesti tahtoivat ja mitä olivat valmiita tavoitteidensa eteen tekemään, on ainakin mentaalihistoriallisesti kiinnostava kysymys. K. Rentola on hakenut kysymykseen mitä mielenkiintoisimpia vastauksia kommunistisen liikkeen osalta, mutta mitä tulee kaaderien ulkopuolisiin kansanjoukkoihin, lienee edelleen selvittämättä.

Epäsäännöllistä elämää

Ensin letkun varressa

Viime päivinä vuorokausirytmi on ollut hiukan epäsäännöllinen. Perjantaiaamun toisen tunnin vaihduttua kolmanneksi pysähtyi haapamäkeläistoverien museojuna ottamaan vettä matkallaan Lahden rautatiepäiville. Olimme olleet käsityksessä, että roikkaa vetäisi Dv-sarjan veturi, mutta miellyttäväksi yllätykseksemme nokalla komeili harvinaisempi vieras, Dr12. "Huru" ei ollut janoinen, mutta vettä tarvittiin lämpimänä hinattavan Tk3-höyryveturin tenderiin.

Vesitys hoitui kesäyössä rutiinilla. Mitä nyt letkuliitos irtosi paineen alla veturinpuoleisesta venttiilistä ja tarjosi hiukan lisätehoa tihkusateeseen.

Sitten reippailemassa

Seuraava yö oli vuoden ensimmäinen telttayö. Puolisoni kanssa osallistuin perinteiseen Kesäyön marssiin – kansankuntotapahtumaan, jonka idea on yksinkertainen: kävellään vuorokauden aikana hyväksi katsottu matka – meille se oli täysmatka eli 2 x 30 kilometriä – ja viihdytään lenkillä mahdollisimman hyvin. Välillä nukutaan muutama tunti armeijan puolijoukkueteltassa. Telttayön osalta minulla kävi hyvä tuuri. Samaan telttaan oli jo ehtinyt majoittua oman kolmekymppisensä vauhdilla pistellyt sauvakävelijä. Hän oli tehnyt tulen kamiinaan. Myöhemmin saapuvat lisäsivät itse kukin klapin tai pari teltalle tullessaan. Jossain vaiheessa uni voitti ja tuli sammui, kun kipinävuoroja ei ryhdytty jakamaan. Eipä nykymakuupusseissa muutaman lämpöasteen yössä kylmä pääse tulemaan. Pääasia, että sateen ajan kamiina piti kosteutta pois.

Tällä kertaa käytin runsaasti liimasidettä jalkapohjien suojaamiseen. Se kannatti: ei yhtäkään rakkoa. Tällä marssilla henkinen väsymys taisi olla fyysistä suurempi, mutta kilometrien vähetessä mieliala nousi.


Pääkaupunkiseudullakin pääsee nauttimaan melkein maalaismaisemista.

Kävelijöitä oli ilmoittautunut kuulemma tuhatkunta. Niin montaa tuskin matkalla oli. Viileä sää – kylmin kolminaisuudenpäivän viikonloppu kuuteenkymmeneen vuoteen, sanottiin – ja sateen uhka verottivat osanottajamäärää. Sotilasjoukkueita oli yhden käden sormin laskettava määrä. Tapahtuma on muuttanut luonnettaan alkuajoistaan selvästi siviilihenkisempään suuntaan. Minulla tapahtuman vanhasta sotilashenkisyydestä muistuttavat yhä kävelyjalkineet. Omaan jalkaani pitkien matkojen kengiksi sopivat parhaiten suomalaisen sotaväen maihinnousukengät. Monet pitävät lenkkikenkiä parempina, mutta minä lienen hiukan lattajalkainen niiden käyttäjäksi.

Ja taas letkunvarressa

Veturin vesitystä oli ohjelmassa uudelleen pyhäaamuna ennen viittä, kun haapamäkeläiset palasivat takaisin ylös.



Tällä kertaa eivät letkumiehet kastuneet. Junamiehistölle tarjottiin mahdollisuus aamusaunaan tallilla, jonka jälkeen useimmat palasivat vielä hetkeksi levolle.

Päiväohjelmassa olisi ainakin äänestämässä käynti ja Veturimuseon näyttelykauden avajaistilaisuus. Ja letkut täytyy palauttaa paloasemalle.

Letkeitä työpäiviä

Kaksi päivää maakuntamatkailua on mennyt työnantajan piikkiin. Eilen kuntayhtymähallitus piti viimeisen kokouksensa, minkä yhteydessä sisävesiristeiltiin viinitilalle ja takaisin. Hyvä hallitus tämä on ollut, ja toivottavasti uusi jatkaa samoilla linjoilla.

Tänään minibusseiltiin koulutussihteerien kanssa sisaroppilaitokseen ihmettelemään heidän uutta opiskelijahallintaohjelmistoaan. Aamupäivän tietoteknillisen osuuden jälkeen kierrettiin Tekstiiliteollisuusmuseo, syötiin sen naapurissa itsemme ähkyyn, käytiin tervehtimässä entistä kollegaa hänen hulppeassa uudessa yrityksessään, pantiin perusasioita oikeisiin mittasuhteisiin planetaariossa ja katseltiin maisemia Näsinneulasta. Planetaarion tähdistä kertovaa esitystä pidin hienoisena pettymyksenä. Avaruusasioista on nykyään aiheeseen paneutuvampia juttuja jopa Tekniikan Maailmassa. Aihepiiriin voisi joskus yrittää perehtyä jonkun hyvän kirjan kautta. Professori Valtaojan kirjoja olen jonkun kuullut kehuneen riittävän kansantajuisiksi. Ehkä ne olisivat hyvä tuttavuus.

Meneväthän ne työpäivät välillä näinkin. Huomenna taas Tampereelle, mutta hiukan virallisemmissa merkeissä. Täytynee panna oikein karavatti kaulaan.

Väärä havainto?

Töistä tullessa olin linja-auton ikkunasta näkevinäni veturitallin nurkalla Emman. Saattoi olla väärä havainto. Ehkä se oli raidestabilisaattori, jota olen ennenkin Emmaksi luullut - äkkiä vilkaistuna profiilit ovat samankaltaiset.

Iltalenkiksi hölkättiin lampi ympäri ja tuli kuuma. Iltapalaksi alkoi tehdä mieli patonkia. Kauppareissulla kävin vilkaisemassa veturitallilla, mutta Matisa oli ainoa ratatyökoneiden edustaja. Mutta ruispatonki osoittautui maukkaaksi tuttavuudeksi.