Ruotsi ruosteessa, niin kiskotkin

Työpäivän tunnit vei viranomaiskokous Äänekoskella. Sinne saakka piti lähteä, että ensimmäisen kerran omalla virkauralla tuli tarvetta virkamiesruotsille. Erään ruotsia tutkintokielenään käyttävän oppilaitoksen bedömningsprotokoll piti lukea tarkkaan ja tehdä sen pohjalta asianmukaiset päätökset. Pidän ruotsin kielestä, ja oli hauskaa pitkästä aikaa realisoida koulujärjestelmän tarjoamaa, joskin käyttämättömyyden puutteessa ruostunutta, kielitaitoa.

Jyväskylästä kotiinpäin oli tarjolla sinisiä vaunuja kahtena eri vaihtoehtona. Turun pikajunan sijasta valitsin H 451:n ja Haapamäen kautta kiertävän. Ruosteiseen ruotsiin sopii rautatien rappioromantiikka. Kaupantekijäisinä sai dieselveturin, joten paikkavalinta osui ensimmäiseen vaunuun MGO:n ranskalaisen parfyymin tuoksuun.

Jatkuvakiskoraiteeton rata on mukavaa vaihtelua viime päivien moottoritielle ja pääradalle. Pyörien kolkotus kiskosaumoissa on svengaa paremmin kuin nastarenkaiden jyrsintä asfalttia vasten. Petäjäveden ja Keuruun välillä pienen matkan sn 30.

Haapamäellä Dm12-pari piti odotusmurinaansa viitosraiteella, mutta junan vaihtoon oli reilusti aikaa. Asemalaituri näytti pikkukenkäkelpoiselta, ja tulevan pääsiäisen kunniaksi päätin käydä veturitallilla tervehtimässä Kukkoa. En löytänyt sitä. Tallin kulmilla ei näkynyt ketään, jolta kysyä. Ukko-Pekka jurotti ja Kalkkuna katseli poispäin.

Vuosia sitten hiljentyneen aseman edustalla kyltti ilmoittaa varikkoalueen päättymisestä. Se on ollut haapamäkeläistovereiden Rubicon, kun nostalgialiikenteen volyymia ryhdyttiin takavuosina toden teolla nostamaan. Ymmärtääkseni monet ylitykset olivat voittoisia. Eri tahoilta on ennakoitu alkavan kauden olevan hiljaisempi.