Rautatieharrastusta perhepiirissä

Perheyrityksillä on omat vahvuutensa kilpaillessaan pörssiyhtiöiden rinnalla. Rautatiehistorian harrastajille tutun Voithin harjoittaman paperikonetuotannon kehittyneisyys on tunnustettu Valmet-perillisenkin tehtaalla.

Mitä taas tulee rautatieharrastustoimintaan, olen päässyt sen perheluonteen vuoksi nauttimaan vuoden tauon jälkeen Museoveturiseuran sisäpiiriläisyydestä, kun torppamme kauniimpi asukas viime kuussa ryhtyi rahastonhoitajaksi. Niinpä hallituksen kokous pidettiin vaihteeksi torpassamme.

Rautatiemuseotoiminta ja -harrastus näyttää olevan kohtuullisessa määrin perhekeskeistä. Se on ymmärrettävää, kun yhtäläiset kiinnostuksenkohteet ensin yhdistävät ihmisiä ja sitten saattavat siirtyä vielä jälkipolvellekin.

Ehkä ilman maaliskuista Museoveturiseuran rahatonhoitajavalintaakaan en olisi organisoiduissa rautatieharrastusasioissa aivan sivuraiteille joutunut. Veturimuseon ylläpitämisestä vastaavaa hoitokuntaa - ylväs nimi on lainattu tietääkseni Suomenlinnan vastaavalta 1980-luvulla, kun täkäläistä museotoimintaa kehiteltiin, ja Suomenlinna nähtiin esikuvallisena julkisen sektorin ja kolmannen sektorin toimijoiden välisen yhteistyön hedelmänä - päädyin tälläkin vaalikaudella puheenjohtamaan. Valinta oli sikäli mielenkiintoinen, että tulin valituksi luottamushenkilöorganisaatioon kunnan toimesta, mutta puoluepoliittisten ryhmien ulkopuolelta. Toinen vähintään yhtä arvostettava valintaseikka oli se, että kunta onnistui pitkästä aikaa noudattamaan tasa-arvolakia hoitokuntavalinnoissaan. Melkein ainakin - kunnan nimittäessä kolme jäsentä on vaikeaa noudattaa tasa-arvolain 40 %:n sääntöä numerotarkkuudella. Väärin kai olisi lain voimalla pakottaa päätöksentekohalukkaita vain vähän tai oikeammin olemattomasti kunnallispoliittisia meriittejä antavaan pieneen toimielimeen, joka on kaiken kukkuraksi päättänyt olla vastaanottamatta kokouspalkkioita, jotta sekin määräraha voidaan käyttää varsinaiseen museotoimintaan. En tiedä, ovatko aikaisempina vuosina puolueryhmät kysyneet vapaaehtoisia museohoitokunnan jäsenehdokkaikseen, ja ainoastaan poikana veturinkuljettajan urasta haaveilleet miehet myöntävästi kutsuun vastanneet, tai onko kaupunginhallitus katsonut läpi sormien hoitokunnan epätasa-arvoista muodostumista, mutta kovin miesvaltainen on hoitokunta tavannut olla. Oman lusikkansa soppaan tuo se, että hoitokunnan jäsenistä kaksi kolmasosaa nimittävällä Museoveturiseuralla ei pienehkön jäsenmääränsä ja erilaisten perhe- tai työsuhteista johtuvien esteellisyysrajoitusten vuoksi ole yleensä ollut esittää kuin miehiä. Yhtä kaikki, tärkeimmässä on onnistuttu, eli yhteistyö kuntasektorin ja kolmannen sektorin välillä on toiminut hienosti, vaikka kummallakaan ei ole suuria taloudellisia resursseja käytettävänään.

Perheyritysluonteiset asiat ovat ylläpitäjien omia asioita, mutta korjauspyynnön vaati pakkonaittamiseen viittaava URL-linkki, jonka mukaan Veturimuseo olisi Suomen Rautatiemuseon sivutoimipiste. Huomio on yllättävä, sillä olen kuvitellut vaunut.orgin ylläpidon kuuluvan niinsanotusti asioista perillä olevin tahoihin. Toisaalta harrastuskenttä on yhä laajempi ja tosiasioiden mukainen tieto vaikeammin saavutettavissa. Konkreettisilla kontakteilla on informaationvälityksen menetelmien kehittyessä ja laajentuessa yhä suurempi merkitys.