Valokuvatorstain punainen

Valokuvatorstain viikon aihe on punainen. Punainen kuin paloauto voi olla myös tavallinen kuorma-auto. Vai voiko kaunista Scania 50 S:ää enää niin tavalliseksi kutsua? Veteraanikuorma-autoseuran viime lauantaisten kokoontumisajojen yhteydessä kuvattu Scania on vuosimallia 1972.

Kesäaikaan

Kaikki eivät pidä kellojen siirtämisestä kesäaikaan, mutta aamuvirkkuna minä pidän siitä. Varhainen herääminen ei haittaa ja iltapuolella päivään tulee kuin ilmaiseksi lisää valoista aikaa.

Tuntuu kuin pohjoisen reissusta olisi ties miten kauan, vaikka viikko sitten palattiin. Talvesta keskelle kuraista kevättä. Viime pyhänä yritettiin käydä hiihtämässä kotikylän kuntoradalla, mutta ei siitä mitään tullut. Pelkkää jäätä ja kuusenneulasia. Kylmäkoskella on jaksettu hoitaa latua paremmin ja siellä hiihtäminen on vielä onnistunut, lämpöisissä olosuhteissa tosin ja vain vapaalla tyylillä. Torstai-iltana lenkiltä palatessa ulkolämpömittari näytti seitsemää lämpöastetta. Tänään oli hiukan viileämpää, mutta paljas maa valuu rinteistä jo aivan ladun varten.

Viikkoon on mahtunut pari harrastuskokousta, jollaisissa en ole aikoihin käynyt. Tiistaina reserviläispiirin kevätkokous sattui olemaan kotikylässä, ja pistäydyin paikan päällä kuuntelemassa ammattilaisen näkemystä paljon puhutusta puolustusvoimauudistuksesta. Tavallaan vahinko, että niinkin iso asia on julkisuudessa typistynyt pelkäksi alue- tai kielipoliittiseksi keskusteluksi, joskin aluepoliittinen näkökulma on kiistämättä tärkeä.

Myös Rautatiemuseoiden ja -harrastajien liiton kevätkokous osui lauantaina kotinurkille, joten toiminnantarkastaja vaivautui tarkastamaan toimintaa paikan päällä. Pitkään puhuttu liiton nimenmuutos toteutui, ja alan keskusjärjestö on nyt nimeltään ytimekäs Museorautatieliitto. Lähinnä museokaluston GSM-R-asiat ja Hyvinkäällä elokuussa vietettävät, suurelle yleisölle tarkoitetut rautatielaitoksen 150-vuotisjuhlat puhuttivat.

Museoliikennettä oli veturitallin kulmilla lauantaina reilun 50 veteraanikuorma-autollisen verran, kun Veteraanikuorma-autoseuran keväisen kokoontumisajon yhdeksi etapiksi oli päätynyt Toijala. En ole missään määrin kuorma-autohistorian tuntija, mutta jotakin viehättävää on varsinkin 1960-70-lukujen Sisuissa, Scanioissa, Vanajissa. Miksei vanhemmissakin. Mutta omassa päänsisäisessä tietorakenteessa sanan "kuorma-auto" yhteyteen tallentuneet kuvatietueet kai ovat edelleen siltä ajalta, kun itse oppi sanan merkityksen. Kuvassa esiintyvä vuosimallin 1980 Scania LS 111 on tähän ajatukseen nähden verraten tuore yksilö, mutta minusta kyseessä on hyvin kaunis kuorma-auto. Tarkoituksenmukainen.

Valokuvatorstan vapaus

Valokuvatorstai-blogissa viikon aiheena on vapaus.



Perinteisellä tai vapaalla tyylillä, vapaasti valiten. Tilaa riittää. Kuva Ylläksen alueelta on eiliseltä.

Melkein kaltiokylvyssä

Viikko on ollut perinteinen työviikko lomailumaisemissa ja -tunnelmissakin. SAKU ry:n ammatillisen koulutuksen kevätseminaari on tarjonnut tiukkaa ajankohtaista asiaa aamuisin ja iltaisin, ja väliin on jäänyt järjestön luonteen mukaisesti kelpo tovi hiihtolenkille, laskettelulle, lumikenkäilylle tai mikä kutakin on miellyttänyt. Hiihtokelit ovat olleet selkeästi viimeviikkoista parempia, kun öiset lumisateet ovat loppuneet eikä suojakeli ole päivisin möyhentänyt latua. Kun ruuhkaisimmilta kylien lähiladuilta suuntaa hieman syrjemmälle, tilaa ja avaruutta riittää.

Keskiviikkolenkillä tehtiin matkaa ja pidettiin vähän vauhtiakin. Ainakin sen verran, että mukana olleet vesipullot tyhjenivät odotettua aiemmin. Ei hätää, onhan Karhunkota vielä edessä ja siellä lähde, ajattelin. Polkukin oli tallattu ladun varresta, ja lähdin ammentamaan vettä pulloon. Vesi oli syvemmällä kuin viime vuonna ja kaltion reunoilla paksusti lunta. Niinhän siinä kävi, että lumipenkka petti alta. Onneksi refleksit olivat sen verran hereillä, että kuperkeikka taaksepäin pelasti kylmältä kylvyltä. Taukoa viettäneillä ruotsalaishiihtäjillä oli hauskaa. Ensi kerralla en järjestä yleistä kansanhuvia, vaan otan porkan sondiksi.

Torstai-iltana käytiin kuuntelemassa luontokeskuksella dosentti Y. Norokorven esitelmää pohjoisen luonnon muutoksesta. Auditorio oli lähes täynnä, eivätkä luontoillan kuulijat varmasti pettyneet. Harvemmin kuulee yhtä kompaktia ja kiihkottomasti esitettyä pakettia paljonpuhutun ilmastonmuutoksen ilmenemismuodoista. Mielenkiintoinen oli Norokorven esittämä geologian tutkimustuloksiin perustuva huomio siitä, miten pohjoisten alueiden lämpötila on kauan sitten ollut paljon korkeampi kuin mitä ilmastonmuutoksen tuomiopäivänprofeetat ennustavat nyt tulevaksi, mutta silloin lämpeneminen tapahtui vähitellen satojen, jopa tuhansien vuosien aikana. Nykyiseen noin sadassa vuodessa tapahtuneeseen ja viidessäkymmenessä vuodessa kiihtyneeseen lämpenemiseen luonnolla ei ole ollut aikaa sopeutua. Kettu on jo syrjäyttänyt naalin, ja hallamittari nakertaa koivikkoa samaa tahtia kuin edellytykset puurajan nousulle paranevat.

Pehmeää latua, tuuleton tunturinylitys ja lappilaista gourmetia

Hiihtokelissä ei tänäänkään ollut kehumista. Uutta lunta ei yön aikana ollut tullut paljoa eikä tuulikaan haitannut. Mutta nollan yläpuolelle kohonneen lämpötilan ja hiihtointoa puhkuneiden lomailijoiden yhteisvaikutus sai Ylläsladut haiskahtamaan liiaksi tavanomaisilta Finlandialaduilta. Pehmeää ja raskasta. Ikävintä pehmeässä lumessa on, kun se pakkautuu siteiden väliin ja avaa ne vähän väliä. Tässä suhteessa vanhat profiilisiteet olivat nykyisiä NISsejä paremmat.

Kun suunnattiin Latvamajan taukopisteeltä pohjoiseen, alkoi hiihto helpottua. Suurin osa suksikansasta haluaa lykkiä lähempänä kyliä, jolloin hiukan etäisemmät ladut pysyvät kovempina. Siksi toiseksi Lainiotunturi ja metsä tarjosivat lumelle varjon suojaa.

Takaisin päin tultaessa Kotamajan isossa laturisteyksessä riitti taas väkeä. Oli hyvä idea valita paluureitti kylään Kukastunturin yli. Siellä latu oli kovaa ja maisemat kauniit, kuten tavallista. Tykkylumisia puitakin oli silmille tarjolla. Eikä edes tuuli kiusannut, vaikka ylhäällä oltiinkin.

Illalla päätettiin lähteä ulos syömään. Matkailukylissä riittää tarjontaa, mutta ajeltiin Kittilään saakka ja päästiin poikkeamaan samalla reissulla oman keskusliikkeen marketissa. Siksi toiseksi Tomato-niminen maahanmuuttajien ylläpitämä paikka edustanee aidompaa nykylappilaista kulttuuria kuin kliseiden päälle rakentuvat matkailijarysät. Yhtä hyvää oli kuin kotipuolessa.

Vastatuuleen

Pari päivää on Meänmaalla tuullut ja tuiskuttanut. Hiihtolenkki on silti kuulunut päiväohjelmaan. Tänään lähdettiin liikkeelle jo yhdeksältä, mutta lumipyry ehti kiusata suurimman osan matkaa. Metsän suojassa oli hyvä hiihtää, mutta soilla ei latua näkynyt. Ihan paras idea ei ollut paluumatkalla nousta Kellostapulinkurun reitille: mitä korkeammalle päästiin, sitä kovemmaksi kävi tuisku. Kovin monia muita ei reitille ollut lähtenyt toteamaan, että suksissa olisi saanut olla leveyttä tavanomaista latusuksea enemmän. Jälkeenpäin kuultiin radiosta, että myrskypuuskat tuntureilla ovat vähitellen laantumassa.

Toisaalta lasku Kesänkijärven päähän sujui pehmeän turvallisesti. Minun on tunnustettava, että en ole koskaan lasketellut, mutta verkkaisessa vauhdissa kävi mielessä, että telemarkia voisi olla hauska kokeilla. Ehkä sitten joskus, jos tavallinen hiihto täällä alkaa kyllästyttää. Iltapäivällä pyry taukosi pariksi tunniksi ja käytiin jalkaisin kylällä kaupassa.

Keskiviikkoinen myllylenkki

Sääennuste ei luvannut parasta mahdollista hiihtokeliä, mutta päätimme ottaa ohjelmaan täkäläisen hiihtokansan keskiviikkoperinteen Myllyhiihdon. Kohtalaisen ja navakan rajoilla puhaltanut etelätuuli oli ehtinyt sotkea ladun suoalueilla, joita tällekin reitille mahtuu. Puolimatkan jälkeen, kun pilvet väistyivät auringon edestä, hiihto alkoi maistua paremmalta. Loppupään viitisen kilometriä pohjois-eteläsuuntaisen Kukaslompolon jäällä ja sen jälkeen jatkuvalla suolla olivat hurjaa vastatuuleen puskemista. Valitsemalla kiertosuunnan myötäpäivään olisi vastatuuliosuus sattunut suojaisempaan mutta mäkisempään maastoon.

Kovin paljon myllyhiihtäjiä ei ollut liikkeellä. Yleensäkin laduilla on näyttänyt hiljaisemmalta kuin aiempina talvina.

Illalla piti lähteä käymään kylällä kaupassa hakemassa pakasteherneitä ja piimää. Mentiin saunaan heti lenkiltä palattua ja kauppareissu sai jäädä. Ilmankin pärjää tai toisena päivänä ehtii.

Mainospala

Mainostettakoon, että Tampereen lyhytelokuvajuhlilla nähdään torstaina 8.3. klo 16 TAMK:n opiskelijoiden itsenäisyyspäivän aikoihin Veturimuseolla filmaama "Oodi ilolle" -lyhytelokuva. Pätkä on kuvattu kokonaan museon Dm7-kiskoautossa eli "Lättähatussa".

Lisätietoja.

Lomailua ja satunnaista etätyöskentelyä

Lomapäivät ovat kuluneet hyväksi koetun kaavan mukaan. Unta niin pitkään kuin sitä riittää, tukeva aamiainen, ruoan laskettua ladulle, kiireetöntä hiihtelyä maisemia katsellen, kämpille palattua suihkuun ja suksihuoltoon, sitten laitetaan päivällinen, ja ilta menee helposti tuijotellen ihmettä, jota ei kotoa löydy: television ääressä.

Kellostapulinkurun ladun varrella on varoitusmerkki "Lumivyöry - Avalanche". Hiihtäjiä oli vähänlaisesti. Kurussa on lunta niukasti moneen aikaisempaan talveen verrattuna, mutta taatusti riittävä määrä vyöryyn, jos sellainen olisi tullakseen. Siitä ei nyt ollut pelkoa, mutta reipas etelätuuli tuuli pöllytti lunta tuolla Ylläksen latuverkoston tiettävästi toiseksi korkeimmalla kohdalla.

Työpuhelimen unohdin kotiin - en kylläkään tarkoituksella - ja kun tarkoitus on olla reissussa kaksi viikkoa, puhelin on jo matkalla postin mukana Hämeestä Meänmaalle. Akuutit työasiat hoituvat sähköpostitse. Työmaalla sattui käymään matkapuhelinoperaattorin kauppamies sopivasti vähän ennen lomallelähtöäni ja keksin pyytää häneltä "haastaviin olosuhteisiin" testikäyttöön nopeaksi kehumansa liittymän ja päätelaitteen. Mitään eräretkeilyä täällä ei harrasteta, mutta edellisvuosien kokemuksen perusteella DNA:n perusliittymällä ei ole edes Äkäslompolon kylällä saavutettu yleensä kuin GPRS-tason nopeuksia. Uusi liittymä ja "mokkula" sen sijaan tarjoavat 3G-yhteyden, usein jopa HSDPA:lla. Viimeviikkoisella Helsingin työreissulla totesin, että uusi "mokkula" ei pätki junassakaan, ei edes Riihimäen seutuvilla.

Jotta työpostit eivät vahingossakaan pääse unohtumaan, toimii postiliikenne Lumian Nokia Maililla helposti, lomailijan status huomioon ottaen ehkä jopa kiusallisen helposti. Nyt kun puhelinta on tullut käytettyä reilun kuukauden päivät, siitä on vaikea keksiä lisää hyvää tai pahaa sanottavaa ensivaikutelmien lisäksi. Näppäimistöön tottuminen on tietysti helpottanut kirjoittelua. Vähän pidemmänkin sähköpostin naputtelu onnistuu moitteetta myös pikkupakkasessa. Multimediaviesteissä näytti olevan ongelma, mutta se ratkesi Soneran palstalla opetetulla tavalla:
1. Avaa Verkkoasetukset-sovellus sovelluslistasta.
2. Valitse operaattoriksi joku muu kuin Sonera, esim. ACN ja poistu Takaisin-nuolella.
3. Käynnistä puhelin uudelleen.
4. Vaihda Verkkoasetukset-sovelluksessa operaattoriksi taas Sonera.
5. Käynnistä puhelin uudelleen.

Kevättä karkuun

Kotipuolessa kevät alkoi uhkaavasti tuoksua metsässä ja rapistella vesiränneissä. Hieno vuodenaika, mutta ei sen vuoro ihan vielä olisi. Lähdettiin karkuun reilut 800 kilometriä pohjoisempaan. Täällä seitsemän tunturin kainalossa on rehellinen kevättalvi.

Pikajuna P 269:ssä oli nukkujille vastapestynkiiltävät CEmt:t ja autoja varten uudet Hccmqqr:t. Perillä autojen purku viivästyi tunnin, kun yhteen ajoneuvoon ei löytynyt kuljettajaa. Suunnitteilla oli jo vaihtotyöliike autovaunujen saamiseksi toiseen järjestykseen, ongelma-auto kun sattui olemaan purkurampista katsoen ensimmäisessä vaunussa. Vaikka kuski pysyi hukassa, jostain löytyivät avaimet, ja rautatieläiset ajoivat jumittajan pois tieltä. Tapauksen alkusyy jäi hämärän peittoon. Toisia autojaan odottaneita kiukutti, mutta hyvin VR:n henkilöstö heidän kanssaan toimi. Kahvilippuja jaettiin ja valitusten tekemisessä neuvottiin. Puolisoani ja minua ei viivytys haitannut. Oikeastaan päinvastoin. Ajomatkaa ei ollut kuin vajaa 40 kilometriä, eikä majapaikkaan olisi missään tapauksessa päässyt ennen kello kahta. Eipähän tarvinnut keksiä ajanvietettä. Odotellessa kävimme vielä luontokeskuksella munkkikaakaolla ajatuksena, että kulutetaan turhat pois saunalenkillä Isometsännousussa.

P 263:lla oli suurempia ongelmia: juna saapui Kolariin lähes kolme tuntia myöhässä. Mikä lienee ollut syynä.

Kiloittain koulutusmainoksia roskakoriin

Pitkin alkuvuotta on sähköpostiin tipahdellut tasaiseen tahtiin koulutusmainoksia. Vaikka Google ei ainakaan virallisesti vielä ole ehtinyt kovin paljon laverrella itse kunkin Google-tilin käyttäjän kiinnostuksenkohteista, löytävät mainostajat uhrinsa ihan perinteisinkin konstein. Jos olisi varakas, olisi tarjontaa heittäytyä vaikka kokopäivätoimiseksi opiskelijaksi. Ja jos olisi oikein rikas, niin päivänsä, viikkonsa ja kuukautensa voisi täyttää sellaisilla koulutuksilla, jotka ahkerimmin mainostavat. Paljon tarjotaan kursseja johtamiseen, lainsäädäntöön, turvallisuuteen tai tietotekniikkaan ja ne ovat yleensä hintavia. Toissapäivänä postilaatikkoon tuli piristävän erilainen koulutustarjous, naapurikylän kansanopistossa järjestettävälle butoh-tanssikurssille. Puolisoni sai samaisen mainoksen ja päättelimme, että kohderyhmäksi oli valikoitunut kesäisillä taiji-kursseilla käynyt väki. Mutta nyt ei ole tanssin aika.

En ole juurikaan rasittanut työmaan budjettia maksullisilla koulutuksilla. Pedagogina olen sen verran vanhakantainen, että en usko täsmäkoulutusten pystyvän juuri koskaan tarjoamaan sellaista osaamista, mille olisi käyttöä työelämässä. Päivä, jonka aiheena on rastikoulutus aiheena kaikki mahdollinen kaikkein ajankohtaisimmasta ja tärkeimmästä asiasta, varusteena pikkutakki, suorat housut ja kannettava tietokone, unohtuu nopeammin kuin lasku ehtii ostolaskujärjestelmään.

Omassa täydennyskouluttautumisessani en ole rasittanut työmaan kassaa maksullisilla kursseilla, vaan suosinut hinta-laatusuhteeltaan erinomaisia avoimen yliopiston opintoja. Perusopintokokonaisuus - vanhan laskutavan mukaan yleensä 15 opintoviikkoa, opintopisteinä jonkin verran enemmän - aiheesta kuin aiheesta menee jo reilusti täsmäkoulutuksen ulko- ja yläpuolelle ja tarjoaa jo valmiuksia opitun soveltamiseen ja tehokkaaseen omatoimiseen tiedonhankintaan ja analysointiin. Tai sitten olen vain hidas oppimaan ja tarvitsen vuoden siinä, missä toisille riittää päivä tai pari.

Alkuvuoden olen onnistunut lintsaamaan kaikenlaisesta opiskelusta. Keväällä on kyllä osallistuttava pariin lyhytkurssiin, jotta muodollisuudet saadaan kuntoon. Julkisoikeuden perusopintokokonaisuus tuli valmiiksi joulun alla, eikä sille ollut tarjolla jatkoa lukuunottamatta yksittäistä työlainsäädännön kurssia. Aihe on mitä tärkein, mutta aikataulullisesti olisin joutunut jättämään puolet luennoista väliin. Toisella kertaa sitten. Se hyvä puoli opiskelemattomuudessa on, että huomenna alkavalle lomareissulle ei tarvitse ottaa oppikirjoja mukaan. Viime talvena iltalukemisena oli vero-oikeutta, eikä unentuloa tarvinnut kauaa odottaa.

Jos olen ollut laiska opiskelemaan, olen ollut myös laiska matkustamaan junalla, VR:n juhlavuodesta huolimatta. Kaksi kuukautta vuodesta on takana, ja vasta nyt istun IC²:n penkillä. Työmatkoja on alkuvuoteen sattunut kokonaista kolme: Urjalaan täytyy mennä omalla autolla, samaten Ikaalisiin, ja Tampereella piti käydä kesken päivän linja-autolla. Nyt on vaihteeksi suuntana Helsinki, siellä vanha työväentalo ja aiheena Opetushallituksen infopäivä tutkintotoimikunnille. Ja huomisiltana lähdetään paikkaamaan junamatkailun vähäisyyttä.

Yhteisellä matkalla 150 vuotta

Rautateiden juhlavuodeksi on noin kuukausi sitten ilmestynyt professori S. Zetterbergin kirjoittama teos "Yhteisellä matkalla - VR 150 vuotta". Kovakantinen yli 500-sivuinen kirja on periaatteessa jatkoa 1900-luvun alusta saakka yleensä neljännesvuosisadoittain ilmestyneille VR:n historiikeille. Kaksiosaiset mammutit ilmestyivät niin vuonna 1912 juhlistamaan rautateiden 50-vuotispäiviä kuin 75-vuotispäivien kunniaksi vuonna 1937. Jälkimmäinen käsitti yli 1 500 sivua. Vuoden 1962 historiikki oli enää yksiosainen, noin 800-sivuinen, samoin vuoden 1987 kirja.

Sivumäärässä on taannuttu, mutta kuvien määrässä edistytty. Jos vielä vuoden 1987 historiikki on tekstipainotteisena ja niukahkosti mustavalkokuvitettuna kuivakan oloinen, pärjää 2012-versio lukuisine isoine ja paljolti värillisine kuvituksineen mille tahansa nykypäivän laatukirjalle.

Suurin ero nyt ilmestyneessä kirjassa edeltäjiinsä nähden ei kuitenkaan liity ulkoasuun tai sivumäärään, vaan paremminkin sivumäärän käyttöön. Ensiksi uuden kirjan on kirjoittanut yksi tutkija. Aiemmat historiikit olivat toimitettuja koosteita kunkin osa-alueen silloisten asiantuntijoiden, lähinnä rautatielaitoksen virkamiesten, kirjoittamista teksteistä.

Toiseksi Zetterberg on ahtanut 500 sivuun 150 vuotta siinä, missä vuoden 1937 kirjantekijät käyttivät 1 500 sivua 25 vuoden ajanjakson kuvaamiseen. Entä onko nimekkään historioitsijan teos sisällöllisestikin ohut verrattuna rautatievirkamiesten oman työnsä ohella laatimiin teoksiin? Lyhyt vastaus: Kyllä on.

Äsken sanottu ei tarkoita, että "Yhteisellä matkalla" olisi huono esitys rautatielaitoksen historiasta. Ei, koska se on käytännössä ainoa pintatasoa syvemmälle menevä sellainen, ainoa yleisesitys Suomen rautateiden historiasta - jos jätetään laskuista vuoden 1987 historiikin yksi luku, "Yleishistoria", johon palataan tuonnempana. "Yhteisellä matkalla" palvellee keskimääräistä lukijaa paljon paremmin kuin yksikään historiikkisarjan aiemmista osista. Luettakoon kirjoittamaani vain rautatieharrastajan mielipiteenä.

Zetterbergin kirja on edeltäjiinsä verrattuna valmiimpaa tekstiä. Se pyrkii luomaan synteesin rautateiden kehitysvaiheista, kuten yleisesityksen pitääkin. Mutta synteesiin on jo sisäänrakennettu kirjoittajan tulkintoja suuremmassa määrin kuin toimintakertomusten omaisiin, usein teknologialähtöisesti jaoteltuihin edellisten historiikkien teksteihin - jotka nekin toki vaativat lähdekritiikkinsä.

Yhtä kaikki, Zetterbergin teos on puhtaasti (tutkimus)kirjallisuutta siinä, missä aiemmat historiikit - mainitusta toimintakertomuksenomaisuudestaan johtuen - kelluivat usein kirjallisuuden ja painetun lähteen rajamailla. Niistä on löydettävissä runsaasti sellaista puolijalostettua tai jopa raakaa dataa, mitä ei välttämättä ole saatavissa edes puhtaasti painettuna lähteenä pidettävistä rautatiehallituksen kertomuksista tai rautatietilastoista. Historiikkisarjan uusimmasta tällaista on turha etsiä.

Toisaalta Zetterberg on edeltäjistään poiketen käyttänyt lähdeviitteitä, jotka on koottu kirjan loppuun. Ne näyttävät osoittavan useimmiten - mihinkä muuallekaan kuin - vuosien 1912, 1897, 1962 tai 1987 historiikkeihin. Ja aivan yllättävän usein viimeksimainitun Yleishistoria-lukuun, jossa E. Pölhö, asianharrastajapiireissä sangen tuttu mutta akateemiselle historiankirjoitukselle ilmeisesti melko tuntematon kirjoittaja, loi Suomen rautatiehistoriaan sen kronologisen ja käsitteellisen viitekehyksen, jonka pohjalta Zetterbergkin omaa jäsentelyään pitkälti rakentaa ja johon törmätään vaikkapa viranomaisviestinnässä. Toinen paljon käytetty lähdekirja on I. Seppisen parikymmentä vuotta sitten kirjoittama liikenneministeriön historia "Valtaväylä Suomeen".

Voitaneen perustellusti kysyä, mitä uutta "Yhteisellä matkalla" tarjoaa lukijalle, joka tuntee Suomen rautateiden historiaa. Melko vähän, on vastaus. Viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan osalta Zetterbergin kirjan vajaat sata viimeistä sivua ovat ainoa kooste aihepiiristä. Vaikka 100 sivua vastaan vanhemman historiikin 1 500 sivua per neljännesvuosisata tuntuu valtavalta erolta, voi uutta kirjaa puolustaa sillä, että nopeasta teknologisesta kehityksestä huolimatta rautateiden kokonaiskehitys, varsinkaan sen yhteiskunnallinen ulottuvuus, ei vuosina 1987-2012 ollut läheskään samaa luokkaa kuin vaikkapa vuodesta 1912 alkanut noin neljännesvuosisadan pituinen ajanjakso, jolloin maamme radat muodostuivat rataverkoksi poikittaissuuntaisten ratojen rakentamisen myötä.

Lyhyesti sanottuna "Yhteisellä matkalla - VR 150 vuotta" on hyvin kirjoitettu ja ulkoasultaan näyttävä yleisesitys, joka palvelee hyvin tavallista historianystävää, mutta jolla on vain vähän sisällöllistä tarjottavaa Suomen rautatiehistoriaan perehtyneelle.

Väsähtänyttä Finlandiaa

Finlandiahiihtäminen ei ole enää muutamaan vuoteen tuntunut hiihtokauden kohokohdalta. Sen paikan on ottanut pohjoisen reissu. Hyvin hoidetuilla tunturiladuilla on miellyttävämpää lykkiä kuin massatapahtuman jauhamalla uralla. Täytyy sanoa, että aamulla ei suuremmin olisi huvittanut lähteä ajelemaan Päijät-Hämeeseen. Lähdin kuitenkin.

Puolisoni teki keliin nähden järkipäätöksen ja jäi kotiin. Ei tämä pahimpia kelejä ollut, ei lähellekään, mutta todennäköisesti en olisi saanut hänen suksiaan pitämään. Voidepesät on mitattu ja merkattu, mutta kun suksien päällä on tehopainosuhteeltaan kova pakkaus, on pitoa vaikea löytää tällaisella uuden lumen kelillä.

Ajantasainen tarkka sääsanoma oli saapunut aamulla velimieheltä Lahdesta, kuten aina - kiitokset. Omien suksieni pidoksi laitoin alle Startin tervapohjaista -3 ... 0^oC:n tervapohjaista ja päälle -6 ... -2 ^oC:n synteettistä. Minulla se kyllä piti. Luisto olikin sitten heikompaa. Pakkaskelin sininen oli jo lähtökohtaisesti väärä, mutta yleensä se on toiminut luotettavana yleisluistona. Huonoa luistoa valittelivat sellaisetkin, joilla varmasti oli oikeat aineet pohjissa.

Sen sijaan ladut pysyivät tällä kertaa ehjinä. Viikolla ollut suojakeli ja sen jälkeinen pakkanen taisivat auttaa. Puuroksi mennyt ladunkuvatus on vihoviimeinen hiihdettävä. Kuvassa ollaan vielä alkumatkassa: hyvävoimaisia hiihtäjiä saapuu noin yhdeksän kilometrin päässä lähdöstä juotavaa ja pikkupurtavaa tarjoavalle Messilän latuasemalle. Mehutäydennys on tarpeen, koska pian alkavat vaativat nousut kohti Tiirismaata.

Lyhyen matkan, 32 kilometrin, taittaminen ei pitäisi olla raskasta, mutta se vain oli. Huonoa harjoittelua ilman yhtäkään pidempää lenkkiä. Aikatavoitteeni saavutin, eikä se ollut edes vaikeaa. Nimittäin kolmen tunnin hiihtoajan ylittäminen. Olen innostunut parin vuoden jälkeen täyttelemään Reserviläisurheiluliiton kuntokorttia, jossa vähintään kolmen tunnin liikuntatuokiosta saa täydet kolme pistettä. Ei Lahteen saakka kannata lähteä kahden pisteen suoritusta hakemaan :-)

Tutkailin huvikseni hiihdon verkkosivuilta menneiden vuosien hiihtoaikojani. Koskaan en ole mennyt kovaa, mutta en läheskään aina tämänpäiväistäkään vauhtia. Kunto tai tahto ei taatusti ollut nyt taustalla, vaan ensiksi ehjä latu ja toiseksi sopivan tasavauhtisiin hiihtoletkoihin mukaan pääseminen.

Kuvia vuoden 2012 Finlandia-hiihdosta.

Ensi-Lumia

Ryhdyin matkapuhelimen käyttäjäksi sangen myöhään: vuodenvaihteessa 2001-2002. Siihen saakka lankapuhelin palveli hyvin ja palvelee edelleen. Mutta kännykkäkin on hyvä olla olemassa.

Matkapuhelimissa päätelaitteilla kikkailu on ollut "se juttu" melkein alusta saakka. Tietysti verkon muutokset huomioidaan, mutta usein ne tulevat näkyviksi päätelaitteiden kautta. Kuvassa ovat tähän saakka käyttämäni päätelaitteet.

Ensimmäinen kännykkäni oli Nokian 6250, vankka ja ergonomisesti erinomainen "raksapuhelin", joka muutti puhelinmaailmani juuri niin all-roundiksi kuin laitteen ulkonäköön kuului. Se mahtui Veturimuseon työhaalarin taskuun ja kulki puolisivistyneen näköisesti puvunhousujen vyölenkissä. Mutta ei se niin kestävä ollut kuin väitettiin.

Työmaalla sain syksyllä 2003 käyttöön 3310:n. Se on ominaisuuksiltaan vaatimaton peruspuhelin, jonka ergonomia kokoisekseen on kuitenkin yllättävän hyvä kompromissi erinomaisen näppäimistön ja käsittämättömän surkean ohjelmallisen käyttöliittymän välillä. Laite on edelleen päivittäisessä käytössäni.

6250:n fyysisen rikkoutumisen jälkeen hankin omaan käyttööni 5100:n. Kammottava näppäimistö, sikamaisen tyylitön ulkonäkö ja ylipäätään heikko ergonomia oli se hinta, jolla tuo - hyvin ymmärtämistäni syistä vähälle suosioille jäänyt laite - teki itsestään lähes loputtoman kestävän. Uitin ja rökitin 5100:aani monta kertaluokkaa pahemmissa paikoissa kuin 6250:aa, mutta se toimisi edelleen sikäli kuin sitä viitsisi käyttää.

Luovuin muovikapulasta loppuvuodesta 2007 lähinnä tekstiviestien kirjoittamisen hankaluuden takia ja hankin 5500:n. Se tuntui koko lailla samalta kuin Skoda oli Ladan jälkeen tuntunut alkuvuodesta. Metallikuorinen kaunis laite, jossa kaikki oli kohdallaan. S60-käyttöjärjestelmä tarjosi herkut toisen osapuolen toteuttamaan GPS-navigaattoriin saakka.

Nyt olen käyttänyt reilut kaksi viikkoa Lumia 800:aa. Se sopii hyvin käteen ja korvalle, hanskan kanssa tai ilman. Ergonomia lyö jopa ison 6250:n. Kosketusnäyttö toimii täydellisesti. Niinsanotuista älypuhelimista minulla oli ennen Lumiaa vain vähäinen kokemus puolisoni N97:n ja työmaalle hankittujen C6-mallien perusasetusten määrittämisen kautta, ja henkisesti vieroksuin monipuolisten mahdollisuuksien ja pelkkään kosketusnäyttöön perustuvan näppäimistön yhdistelmää. Parin viikon totuttelun jälkeen Lumian virtuaalinäppäimet eivät häviä 6250:lle tai 5500:lle.

Lumiaa on kehuttu nopeaksi muihin älypuhelinmalleihin verrattuna. En voi ottaa tähän kantaa, koska muista älymalleista ei kokemuksia ole. Mutta ei sitä hitaaksi voi sanoa verrattuna edellä mainittuihin peruspuhelimiin.

Kuten hyvin tiedetään, Lumian sisällä toimii Microsoftin Windows Phone -käyttöjärjestelmä. Rohkenen väittää, että käyttäjän näkökulmasta sillä ei ole juurikaan tekemistä tietokoneiden Windowsin kanssa. Lumian heikkous on itse asiassa Windows-yhteensopivuus. Microsoftin Zune-ohjelma on kovin kapea väylä verrattuna Nokia Suiten tarjoamaan Symbian-Windows-yhteistyöhön.

Lumia ei tunnu suostuvan tietokone-Windowsin modeemiksi. Tässä tehtävässä 5100 GPRS:llään ja 5500 EDGE:llään peittoavat sen. Tiedostojen siirto puhelimesta tietokoneeseen tai toisinpäin voi olla muodikkaan näköistä Zunella, mutta Zune tuntuu paatuneen Windows-käyttäjän näkökulmasta vielä epäloogisemmalta kuin Nokia Suite. Eikä Lumia asetu edes Windowsin massamuistilaitteeksi.

Toivottavasti joku korjaa luuloni, että Lumian viestinvastaanottoääniksi ei voisi ladata omia äänitiedostoja. Soittoääneksi olen onnistunut vaihtamaan VR:n vanhan kunnon linjaradion - tosin senkin Lumia suostui nielemään vasta MP3:ksi muutamisen jälkeen - mutta tekstiviestiääneksi en ole saanut 5500:ssa käyttämääni höyryveturien seis-vihellinopastetta.

Ohjelmistopuolesta älypuhelinmaailman ensikertalaisen on vaikea sanoa mitään. Outlook löytyy - kuten muukin Office - mutta käytän mieluummin Nokia Mailia. Lumian mukana päivittämäni puhelinliittymän ja sen mukana sätkivän postiohjelman myötä voisin sanoa päässeeni maistamaan TCP/IP-protokollapinon tarjoamaa ubiikkiutta: sähköposti kulkee vyökotelossa siinä missä se ennen kulki repussa. Jokohan Twitter-tilillekin pitäisi keksiä käyttöä?

Lumian kamerasta voi todeta, että se on kuin eri planeetalta 5500:n kameran kanssa. Silti pieni ja hento ote ei tee siitä kilpailijaa varsinaisille digikameroille, lukekoon linssin reunassa mitä vain.

Navigointi ja kartat vaikuttavat erinomaisilta maantiekäyttöön. Paikannus - täällä etelässä ainakin - toimii hämmästyttävän nopeasti. Maastoon mennään silti mieluummin Garminin tai vielä mieluummin maastokartan ja kompassin kanssa.

Lyhyesti: kaksiviikkoisen kokeilun jälkeen Lumia on ergonomisesti ja matkapuhelinominaisuuksiltaan loistava Windows-puhelin, jonka heikkous on lähes olematon käytännön Windows-yhteensopivuus.

Lumenvälttelyä, -katselua ja -kolausta

Kuluvana vuonna työmatkailuni on ollut vähäistä. Tänään olisi ollut tilaisuus lähteä Sastamalaan, mutta tyydyin osallistumaan Adobe Connectin ja kuulokemikrofonin kautta. Itseään voisi kehua ekoteosta. Veikkaan, että tiedonsiirtoyhteyden varrella palvelleet sähköiset laitteet polkivat hiili-, vesi-, formaldehydi-, homepöly- ja muita rumia jalanjälkiä sirommalla kengällä kuin yhden miehen pikkufarmariautoilu pöhryisillä pirkanmaalaisteillä. Varsinkin, kun hyvin valmisteltu ja johdettu kokous vei vain tunnin.

Kotimatkalla käveli vastaan kulmakunnan tunnettu lumenveistäjä. Vaihdettiin muutama sana ja veikkailtiin hankea olevan melkein kuin viime vuonna. Tämän talven veistokset eivät ole ihmishahmoja, vaan nyt eturinteessä on panssarivaunu. Lumenveistäjän tammikuussa runkotekeleensä äärellä lausuma "Täytyyhän taloyhtiössä panssarivaunu olla, kun kohta liitytään NATOon", saattoi olla poliittinen kommentti, jos sen sellaisena halusi ottaa. Yhtä kaikki, hyvin tehty ja sopivasta suunnasta pimeässä katsottuna jopa hämäävästi ideansa näköinen.

Kotipuuhana odottivat reippaat lumityöt. Postiauto oli sentään päässyt pihatien alkuun laatikolle saakka.

Sotkuisia pakkaspäiviä

Perjantaina pidin vapaapäivän, kun kalenteriruudut - syksyllä sattuneen jälkeen olen merkinnyt menot tunnollisesti myös paperimuotoiseen kalenteriin - olivat tyhjät ja kunnallisen virka- ja työehtosopimuksen edellyttämän koneellisen työajanseurannan laite oli näyttänyt 70 ylityötuntia. Aamuohjelmassa oli auton huoltokäynti Hämeenlinnassa. Piti tankata, mutta kotikylässä automaattiasema ei antanut enää alennusta ammattiliiton kortilla. Express-sana kun oli ilmestynyt mainoskylttiin. Iittalassa sitten tankkasin toisen ketjun automaatilla, josta harrastusjärjestön kortti lupasi alennuksen. Alennettunakin hinta oli sama kuin kotikylässä olisi ollut lähtöhinta, mutta eipähän valunut Putinin pussiin. Hämeen linnan kupeessa tankin olisi täyttänyt kolme ja Tiiriössä neljä senttiä pienemmällä litrahinnalla. Moottoritien läheisyys ei ole halpaa.

"Ei mitään kiirettä", sanoin jättäessäni auton huoltoon. Vietin leppoisaa aamupäivää ensin torin laidan kahvilassa ja siten kirjastossa. Viimeksimainitun ovella juuri ennen aukeamisaikaa oli kelpo jono. Poistokirjamyynti veti väkeä. Kirjastolta kävelin linnankasarmeille, autohuollon odottelun vakiopaikkaan Tykistömuseoon. Lipun ostaessani museovirkailija suositti kohta alkamassa olevaa puolidokumentaarista filmiä jatkosodan Ihantalan taisteluista. Kiitin ja sanoin nähneeni sen jo jokunen vuosi sitten. Koska taisin olla ainoa museovieras, sain valita tilalle toisen elokuvan. Edellisvuonna valmistunut, talvisodan saaristotaisteluista kertova "Viimeiseen mieheen" on samaa laatua kuin museon muutkin filmit. Pyrotekniikka jyrisee ja kuvaajat ovat Eisensteininsa, Kurosawansa ja TK-filminsä katsoneet, mutta toisaalta Neuvostoliiton ilmaherruutta ilmaistaan yhdellä pommikoneen ja kahdella hävittäjän (taidokkaasti rakennetuilla ja lennätetyllä) pienoismallilla, ja panssariylivoimaa kaikilla niillä puolellakymmenellä T-28:lla, jotka ovat museokäyttöön säästyneet. Filmin jälkeen oli vielä aikaa päiväkahvikupilliselle Sotilaskotiyhdistyksen ylläpitämässä museokahvilassa, kunnes huoltoliike ilmoitti auton olevan valmis.

Sotaisissa merkeissä meni lauantaikin. Aamulla Ilkka kyytiin, auton nokka kohti Kanta-Hämettä ja viranomaisvaltuuksien ohjaamana parkkiin varuskunta-alueen aidan sisäpuolelle. Panssarikillan jo talviseksi perinteeksi muodostuneessa Panssariseminaarissa kuultiin tänä vuonna Krauss-Maffei-Wegmannin siltajärjestelmistä, suomalaisten panssarisotilaiden kalusto-opiskelusta Neuvostoliitossa 1980-luvulla, maaliballistiikan tieteellisistä perusteista, jatkosodan surullisenkuuluisan BT-42-rynnäkkötykin kehityshistoriasta ja saman aikakauden Itä-Karjalan linnoitustöistä.

Viimeksimainittua aihetta esitelmöimään oli saatu nimekäs professori post-graduate-vahvistuksineen. He taisivat joutua kokemaan timeo hominem unius libri -tilanteen. Kenties sävähdyttämään aiottu aihe Itä-Karjalaan rakennetun PSS-linjan ainutlaatuisuudesta ammuttiin alas lukuisissa vankasti perustelluissa kommenttipuheenvuoroissa. Ja piippukin korjattiin putkeksi. Sääli, jos yhden historianhaaran harrastajille jäi käsitys, että ammattihistoriointi olisi pariin konkretiakokonaisuudestaan irti repäistyyn mutta yleiseen viitekehykseen sopivaan yksityiskohtaan perustuvaa väkinäistä linjanvetoa.

Ruokala, sittemmin muonituskeskus ja nykyään kuulemma Ravintola Ruben (lieneekö valtion tuottavuusohjelman myötä aivan oikea nimi vaiko vain uusi toisinto liki neljännesvuosisata sitten käytetystä Panssariprikaatin Soittoruokalasta ja sen arvatenkin lukuisista edeltäjistä ja seuraajista) tarjosi lauantaipäivänä perunoita, murukastia, salaattia ja säilykepunajuuria.

Panssarikillan hyvin varustettu myyntipiste loi miltei akateemisen vartin iltapäivän luennoille. Omaksi kotiinviemiseksi jäi viime vuoden lopulla ilmestynyt J. Paulaharjun rautatietykkikirja.

Vaalipäivän aatonaattona

Vastuuntuntoisen bloggaajan olisi pitänyt jo aikaa sitten kirjoittaa harkittu mielipideteksti presidentinvaaleista ja suosikki- tai inhokkiehdokkaistaan. Puoluepoliittisesti sitoutumattomana ja eri vaaleissa milloin mitäkin väriä tunnustavaa äänestäneenä voinen harkitsemattomasti kertoa, että ainakin yksi siirtymä Väyrysen puolelta Haaviston taakse tulee vaalipäivänä tapahtumaan. Hyviä puolia on Niinistölläkin, kuten oli myös kaikilla ensimmäisellä kierroksella mukana olleilla ehdokkailla. Jos aikoo äänestää niin, että ääni lasketaan, on yksi valittava.

Haaviston kannatushypeä on ollut ihan hauska seurata sekä fyysisen että henkisen etäisyyden päästä. Olen varma siitä, että jos hän tulisi valituksi tavoittelemaansa virkaan, huuma kääntyisi melko pian pettymykseksi. Niin kävi Obaman kanssa Yhdysvalloissa ja Halosen kanssa Suomessa. Molemmilta odotettiin jotakin ihmistä suurempaa - siitä yksinkertaisesta syystä, että he jonkin presidentin virkaan täysin liittymättömän mutta monen mielestä ihmistä suuresti määrittävän ominaisuutensa takia poikkesivat edeltäjistään. Ja molempien teot jäivät sangen vähäisiksi - tavallisen ihmisen kokoisiksi - moniin edeltäjiinsä verrattuna. En millään jaksa uskoa, että Haavisto kykenisi enempään, vaikka sympaattisuudessa pesee Obamat ja Haloset mennen tullen.

Erityisen kiinnostuneena olen lueskellut Maaseudun Tulevaisuuden mielipidepalstaa, koska siellä purkaa sydäntään se taajamien ulkopuolella asuva joukko, joiden mielestä valinta on tehtävä kahdesta enemmän tai vähemmän kelvottomasta vaihtoehdosta. Karkeasti yleistäen toisen aatteellinen arvomaailma koetaan omemmaksi, toisen taas uskotaan kannattavan maaseutumyönteisempää käytännön politiikkaa. Vaikka asia ei kuulu presidentin toimivaltaan, on maltillisuus kuntien asemaa koskevissa kysymyksissä se syy, josta hain itselleni poliittisia perusteita omaa valintaa tehdessäni. Muut syyt menevät sitten fiilispohjalta.

Kaksi asiaa Haaviston vastaisissa kirjoituksissa on pannut miettimään. Ensiksi näin kvasiaktiivisen reserviläisen näkökulmasta katsottuna: uskovatko jotkut aivan todella, että korkea reservin sotilasarvo eroaisi ratkaisevasti siviilipalvelusmiehen statuksesta, mitä tulee valmiuksiin toimia Puolustusvoimain ylipäällikkönä rauhan aikana? Ylipäällikön ratkaistavat asiat ovat luonteeltaan mitä suurimmassa määrin strategisia, mikä meidän yhteiskunta- ja oikeusjärjestyksessämme tarkoittaa lähinnä ulkosuhteita ja jossain määrin yhteiskuntapolitiikkaa ja sitä kautta kansakunnan resurssien hallintaa. Sillä ei ole oikeastaan mitään tekemistä taktisen, saati useimpien reservin johtajien oman alueen eli taisteluteknisen, osaamisen kanssa. Hyvä komppanianpäällikkö tai pataljoonaupseeri ei automaattisesti tarkoita hyvää ylipäällikköä tai presidenttiä, eikä päinvastoin. Edellytetäänkö kunnanjohtajalta lääkärin, sairaanhoitajan tai lähihoitajan pätevyyttä, koska perusterveydenhuolto kuuluu kuntien lakisääteiseen toimialaan? Tai pitääkö yläkoulun rehtorin olla myös historianopettaja, koska historia kuuluu perusopetuksen opetussuunnitelmaan?

Toinen hämmästykseni aihe liittyy joidenkin kristillisten piirien näkemyksiin. Muistan hyvin, miten lähes 20 vuotta sitten mustana hevosena presidenttipeliin tullut Ahtisaari sai pari kourallista lisäkannatusta vastaamalla jossakin haastattelussa "uskovansa kirkon oppeihin". Silloin pidin lausetta käsittämättömän hölmönä niinkin ajattelevaisen miehen suusta, mutta jälkeenpäin olen tajunnut, että se jos mikä osoitti poliittista pelisilmää. Viime viikkoina en taas vaihteeksi ole ymmärtänyt sitä, miten yhdessä henkilökohtaisessa asiassa Raamatun opetusten vastaisesti elävää Haavistoa yleisesti pidetään vähemmän kristillisenä ehdokkaana, vaikka hänen ajamansa yhteiskunnallinen sanoma - joka käsittääkseni liittyy presidentin virkatehtäviin enemmän kuin yksityiselämä - on kaikki ehdokkaat huomioiden ollut lähimpänä (kanonisten) evankeliumien varsinaista sisältöä. Tässä kohden Niinistö on viisas pelimies ahtisaarimaisella "uskon kirkon oppeihin" -patenttiratkaisullaan.

Haluttiin tai ei, nykypresidentin henkilökohtainen on poliittista, ja tähän liittyy Haaviston akilleenkantapää. Koulumiehenä minun on vaikea sulattaa sitä roolimallia, jonka opintonsa kesken jättänyt kannattajilleen antaa. Haavisto on menestynyt hyvin ilman tutkintopapereita apunaan luontaiset ja opitut kykynsä, suhdeverkostonsa - ja ikäluokkansa, jonka piirissä tiedekuntaan saakka opinpolkuaan tarponut ylioppilas oli vielä jotakin muuta kuin pudokas. Omassakin ikäluokassani on hyvin pärjääviä ilman muodollista koulutusta tai haavistomaisia poliittisia meriittejä. Mutta houkuttaisiko Haavisto maan isänä nykyistäkin useamman nuoren heittäytymään pelkän elämänkoulun oppiin ymmärtämättä eroa oman elämän todennäköisyyksien ja poikkeusyksilön välillä? Se tosin ei olisi Haaviston synti vaan fanijoukon oma vika.

Valittiin kumpi tahansa, ei tulevina vuosina varmasti löydy syytä olla pettymättä presidenttiin. Mutta itsepähän itseään tyrkyttävät kansakunnan sijaiskärsijän tehtävään.

Pakkaspäivän työmatka-autoilua

Niin julkista liikennettä kuin suosinkin, työmatka toiselle puolelle maakuntaa piti tänään tehdä omalla autolla. Muuten olisi mennyt koko työpäivä eikä riittänytkään.

Kaupungintalon kollegan kanssa päätettiin tehdä logistinen järkiratkaisu ja mennä yhdellä autolla. Kolmostietä matka taittui reilusti ennakoitua nopeammin. Syystä tai toisesta minulle on jäänyt muistikuva, että lapsuudessa olisi usein ajeltu tuolla suunnalla. En tosin pysty kiinnittämään muistikuvaani kuin pariin kolmeen reissuun. Useimmat matkat kun suuntautuivat itään päin. Johtuisiko siitä, että Ylöjärven televisiotornin vilkkuvalo oli kerrostalon ylimmässä kerroksessa monena iltana viimeinen katsahdus ulos ennen nukkumaanmenoa. Tai muistikuvasta, miten hassulta näytti tehtaan katolla tuttu pakastepussilogo tien päältä katsottuna ne pari kertaa ohi mennessä.

Tehdas oli vielä pystyssä ja logokin katolla - tuli huomattua, kun eksyimme huolimatta kotona tulostetusta Google-kartasta. Ajettiin parkkiin ja turvauduin ensimmäistä kertaa elämässäni autonavigaattorinkorvikkeeseen. Minulla on ollut jo pitkään uskollisen S60-alustaisen matkapuhelimen kaverina GPS-vastaanotin ja puhelimessa asennettuna vanha Navicoren ohjelmisto. Kartat olivat kuuden vuoden takaa, mutta perille löydettiin heti.

Paluumatkalla keskusteltiin Lapin matkoista. Luulin pääseväni hämmästyttämään lentokoneenhylkybongailulla. Siihen saakka, kun matkatoveri kertoi sukellusreissuistaan Tirpitzin jäänteillä.

Pakkasta ja hyvää ruokaa

Kun viimeinkin sain aikaiseksi laittaa perinteisen hiihtotavan sukset hiihtokuntoon, lähdettiin iltapäiväauringossa kokeilemaan. Tähän asti on luisteltu, muta mukavaa oli perinteinenkin pitkästä aikaa. Pakkaskeli ja vanha lumi on yleensä helppo yhdistelmä, jonka ainoa ongelma on voiteen nopea kuluminen pohjan hioessa karkeaa lunta.

Kotiin palattuamme pantiin uuniin tuli ja tehtiin päivälliseksi linssimuhennosta kuskuspedillä. Keralle haudutettuja kasviksia ja vihreää salaattia ja jälkiruoaksi appelsiiniriisiä. Ei voi sanoa jääneensä nälkäiseksi.

Kallenpäivä

Hämeessä kerrotaan sodanjälkeisille vuosille ajoittuvaa tarinaa Kallenpäivästä. Joukko niinsanotusti isänmaallisia miehiä oli kokoontunut johonkin ravitsemusliikkeeseen muistelemaan sisällissodan alkamista kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Ravitsemusliikkeiden asiakaskunta kiinnosti poliisia yleisesti ja kokoontuneena olleen kaltainen väki pahamaineista valtiollista poliisia aivan erityisesti. Urkkijat tulivat kysymään juhlaväeltä väenkokouksen syytä. Seurauksilta vältyttiin, kun kerrottiin juhlittavan vain Kallenpäiviä - yksi paikallisesti tunnetuista osallistujista kun sattui olemaan nimeltään jotakin Kallen tai Kaarlen tapaista, ja keksittiinpä joukkoon joku kaimakin.

Sen sijaan rautatieharrastajien kokouksia ei ole koskaan tarvinnut naamioida Putte-possun tai edes Kallen nimipäiväkekkereiksi. Tammikuiseen viikonloppuun osuu perinteisesti Museoveturiseuran hallituksen kokouspäivä. Viime vuosina perinteeksi on tullut kokoontua meillä kotona. Niinpä aamupäivä sujui mukavasti leipoessa. Pellillisistä kinkku- ja kinuskipiirakkaa riittää kotipakastimeen, vaikka kokousvieraat nälkäisiä olisivatkin.

Minulla ei ole hallituksessa enää osaa eikä arpaa, joten kahvittelujen jälkeen jätin päätöksentekijät päättämään ja menin autotalliin suksenvoitelupuuhiin. Aikanaan palasin kuunteluoppilaaksi pöydän äärelle. Monenmoista mielenkiintoista on kesäksi suunnitteilla, paljolti rautatielaitoksen 150-vuotisjuhlan merkeissä. Kotitallille on tulossa ensimmäistä kertaa nykytaiteen näyttely osana paikkakunnan ympäristötaidetapahtumaa. Museon ja taidemuseon - usein keinotekoisia - rajoja on rikottu onnistuneesti Joensuun Carelicumin ja Turun Logomon kaltaisissa paikoissa, joten miksi ei pienemmässä mittakaavassa meilläkin.

Kokouksen jälkeen jotkut lähtivät pohjoiseen kaupunginosaan, toiset veturitallille. Rahastonhoitajan kanssa päätettiin lähteä hiihtämään vielä päivännäöllä.

Presidenttiä valitsemassa

Hiihtolenkin ja päivällisen jälkeen käytiin keskuskoululla äänestämässä presidenttiä. Ei ollut helppo valinta, kun ehdokkaissa ei ollut varsinaista suosikkia. Voi olla, että piirsin lappuun häviäjän numeron. Se on ollut ehdokkaideni kohtalo useimmissa vaaleissa jo toistakymmentä vuotta.

Jotkut ehdokkaat esiteltiin tai esittäytyivät etukäteen kosmopoliitteina. Se kuulostaa hienolta, mutta onko presidentin ensisijainen tehtävä olla itseään edustava maailmankansalainen vai omiensa edustaja? Jotkut tarjoutuivat talon isännäksi. Helppo luvata aikana, jolloin on vielä paljon kekkosmuistajia, mutta lakikirja pelastaa lupausten lunastamiselta.

Myönnän äänestäneeni nykyistä väistyvää presidenttiä molemmilla aikaisemmilla kerroilla. Hänen virkakausistaan en usko jäävän kovin paljon kirjoitettavaa maamme historiaan. Hänet ehkä muistetaan melko pitkään, mutta ei tekojensa tähden vaan siksi, että hän sattui olemaan maan ensimmäinen naispresidentti. Historian lehdillä hänen paikallaan voisi olla periaatteessa kuka tahansa muu saman sukupuolen edustaja.

Halonen ilmeisesti pyrki sovittamaan ylleen edeltäjänsä viittaa eräänlaisena globaalina arvojohtajana. Se ei onnistunut, koska maailmanmittakaavassa Suomen ja sen presidentin asema on edelleen samaa luokkaa kuin Speden aikana. Halosella ei ollut pienen maan presidenttinä mahdollisuuksia samaan vakavastiotettavuuteen, minkä Ahtisaari oli saavuttanut YK:n mandaatilla. Siinä missä presidenttiys luultavasti jää Halosen pääsaavutukseksi, Ahtisaarella se näyttäytyy ikään kuin uran sivujuonteena.

Yllättävää kyllä, Ahtisaari taisi ottaa presidentin hommankin melko tosissaan. Sisäpolitiikan puolella hyvä jälkimaine tosin on paljolti Nokian ja vapaakuntainstituution kaltaisten presidentistä riippumattomien pilarien varassa. Ahtisaaren kaudella maa nousi syvästä taantumasta, mutta presidentti maakuntamatkoineen ei asiaan juuri vaikuttanut. Kekkosmuistajillekin hän oli väärää puoluetta.

Tuntuu, että ne presidentit, joiden virkaanpääsyyn on ollut kynänvedolla itse vaikuttamassa, ovat olleet pikkuruisia verrattuna edeltäjiinsä. Kautta historian jättiläisten aika on aina ollut menneisyydessä. Olisi mukava päästä kommentoimaan itse itseään tähän blogikirjoitukseen sanotaan vaikkapa neljännesvuosisadan päästä.

Kun olis syntikka

Vaikka mielelläni kuuntelenkin eri tyyppistä musiikkia, en ole missään määrin musikaalinen ihminen. Varsinkaan mitä tulee omiin kykyihin luoda tai esittää musiikkia. Peruskoulun alaluokilla kävin hetken nokkahuilukerhossa, koska muutama kaverikin kävi. Jostakin ihmeellisestä syystä nokkahuilu ja kerho vaihtuivat jossakin vaiheessa vaskipuhaltimeen ja musiikkikouluun ja aika pian pakkopullaksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun piti aloittaa musiikin teorian opiskelu, totesin kykyni täysin riittämättömiksi, ja seuraavana keväänä torvi vaihtui mopoon. Arvelen, että myöhempää elämää ajatellen se oli monessa mielessä hyvä valinta.

Silti pieni wannabe-musikantti jäi väijymään jonnekin taustalle. Oltuani vuosia koskematta mihinkään soittimeen tulin opiskeluaikanani ostaneeksi halvan käytetyn syntetisaattorin, Casio CZ-1000:n (Casioita vinoiltiin Pulttibois-sketsihahmoihin viitaten Rampe ja Naukkis -syntikoiksi, vaikka ainakin kuvien perusteella kyseisillä herroilla oli käytössään kuuluisa yleistyökalu Yamaha DX-7, jollaisen soittajille ei varmasti vinoilla vieläkään - ja nauttiihan Casiokin nyttemmin hienoista vintage-mainetta). Casion omintakeiseen PD-synteesiin perustuvat soundit muodostettiin suoraan siniaallosta veistämällä, mikä oli hauskaa puuhaa. Jonkin ajan päästä Casio sai kaverikseen Kawai-merkkisen kosketinsoittimen, joka tosin oli aika kaukana syntikasta, lelu lähinnä.

Mainitut soittimet lienevät edelleen varastoituna jossakin. Eri asia on, toimisivatko ne enää. Luultavasti saisin myös hyvää opetusta kosketinsoittimen alkeisiin ihan kotioloissa, mutta en ole halunnut koetella puolisoni kärsivällisyyttä.

Viime syksyinen J.-M. Jarren Turun-konsertti palautti mieleen, mitä kaikkea hauskaa syntetisaattoreilla voidaan saada ilmoille. Muistin, että tietokoneessani on E-MU-prosessorillinen äänikortti (hurja ajatella, että halvan kaakkoisaasialaisen tietokonekomponentin sydän on kehittyneempi versio 80-luvun käsittämättömän kalliista Emulator-samplerisyntikoista), ja muistin myös jo aikaa sitten kuulleeni, miten ohjelmistopohjaiset syntetisaattorit ovat paljolti korvanneet laitteistopohjaiset. Pian totesin olevani syntetisoijien Stradivariuksen, kolmella oskillaattorilla, verhokäyrägeneraattorilla, signaalisuodattimella ja vahvistimella varustetun analogisen ARP 2600:n onnellinen omistaja. Tai ainakin melkein, ARP-emulaattori Arppe2600va on nimittäin ladattavissa ilmaiseksi verkosta. Samalta sivulta löytyy myös toisen analogilegendan, Minimoogin, emulaattori.

Kun puolisoni on ollut reissussa perjantai-illan, olen pärisytellyt ja ulvottanut emu-ARP:ia kissaveljien iloksi.

Vielä kun osais soittaa.

Nuutinpäivän jälkeistä elämää

Neljänä päivänä on pihalla päässyt lumitöihin. Ei ainakaan vielä kyllästytä, kun maisematkin alkavat vähitellen näyttää tammikuuhun sopivilta.

Auton lämmitinjohdon kanssa kävi eräänä aamuna vanhanaikaisesti. Onneksi kylässä on autotarvikkeita myyvä liike. Tai sekatavarakauppa se paremminkin on. Suurin osa lauantaipäivän asiakkaista oli suksi- tai mono-ostoksilla tai toi luistimia teroitukseen.

Hiihtäminen näyttää kiinnostavan väkeä. Pururadan parkkipaikalla oli toistakymmentä autoa. Mukavaa, että suksipareja on paljon tallaamassa, kun viimeisten lumisateiden jälkeen rataa ei ole hoidettu koneellisesti.

Netistä on seurattu latutilanteen kehittymistä Ylläksen maisemissa. Lumen vähyyttä kai sielläkin, kun vasta reilu kolmannes latuverkoston koko pituudesta on käytössä.

Iltaohjelma on perinteinen saunan, valkosipuliperunoiden ja fetasalaatin, takkatulen ja radion parissa.

Viimeinkin suksille

Lauantai-ilta toi lunta sen verran, että pyhäaamu alkoi lumitöissä. Lämpömittari ulkona näyttää sellaisia lukemia kuin vuodenaikaan nähden sopii.

Siispä talvisissa merkeissä alkoi monen täkäläisen koulun kevätlukukausi ja monien nuorten varusmiespalvelus. Olen edelleen sitä mieltä, että vuoden lähes pimein aika heti joulun juhlakauden jälkeen on jokseenkin älytön ajankohta niinkin isolle elämänmuutokselle kuin sotaväkeen menemiselle. Mutta kokonaisuus, johon kuuluu muunmuassa oppilaitosten ikiaikainen lukukausirytmi, suosii nykykäytäntöä paremmin kuin entistä tai jotakin muuta vaihtoehtoa.

Omalta osalta tänään alkoi viimeinkin talven hiihtokausi, yli kuukauden viimetalvista myöhemmin. Töistä tultua lähdettiin käymään kaupassa ja samalla päätettiin katsastaa pururadan lumitilanne. Ohuesti sitä oli, mutta jyrättyä ja jäljistä päätellen myös hiihdettyä. Ei muuta kuin kotiin vaihtamaan vaatteet, hakemaan sukset ja kokeilemaan. Sukset tuli siklattua varastorasvasta ja pohjustettua jo viime kuun alkupuolella ja tähän saakka ovat odottaneet testilenkkiä. Latua ei ollut, mutta vapaa tyyli kulki mukavasti. Yllättävänkin kevyesti, kiitos keliin sopivan voitelun.

Tammikuun puutarhatöitä

Viimeinkin tuli se rapea pakkaspäivä, jonka piti olla marraskuussa. Päivän valjettua rullattiin oksasilppuri tykötarpeineen liiterin päätyyn. Loppukesän, syksyn ja alkutalven tuulten pudottama, jo uhkeisiin mittoihin kasvanut oksakasa, hienontui pariin jätesäkkiin kompostinkuorikkeeksi ja istutusten katteeksi kasvukautta odottamaan. Kesäisin niin kiusallisen notkea koivunrisukin rapisi siistiksi lopputuotteeksi pakkasen säestämänä.

Kahteen pekkaan työ sujui parissa tunnissa eikä iltapäivän alussa alkanut kevyt lumisade ehtinyt vielä haitata. Haketustyön hinnaksi jäi yksi 10 ampeerin sulake, kun moottori jumittui ylipaksuun oksaan. Ja häijysti kipeytynyt vasemman käden ranne. Oksansyöttöote ei tainnut olla kaikkein ergonomisin tai sitten eilen tuli tehtyä jotain hölmöä kuntosalilla. Tämä näppäimistötyöskentely ei nimittäin tunnu nyt kovin miellyttävältä.

Harkittiin hetki lähtemistä Lempäälän Ideaparkiin. Mutta kun emme oikein osaa pitää ostoksilla käyntiä ajanvietteenä eikä mitään kotikylän marketista löytymätöntä tarvittu, hylättiin se suunnitelma.

Iltapäivän työmaaksi otin puolisoni tietokoneen Windows-asennuksen. Kone on pian jo puolen vuosikymmenen ikään ehtivä turkulaisklooni, mutta periaatteessa ihan pätevä laite. Aika ajoin sitä on päivitetty kevyesti muistin ja käyttöjärjestelmän osalta. Ongelmia on tuottanut Windows 7:n jatkuva kaatuilu, joka lopulta sotki järjestelmän niin, että monet sovellukset sähköpostista kirjanpito-ohjelmaan eivät enää käynnistyneet. Nyt 64-bittinen Windows ja tarpeelliset ohjelmat asentuivat melko mallikelpoisesti. Hiukan huolestutti yksi odottamaton jumiutuminen kesken päivitysten asentamisen. Oli hyvä idea ladata Service Packin ja Internet Explorer -selaimen uusimman version asennuspaketit etukäteen ja asentaa ne suoraan ilman Windowsin päivitystoimintoa. Nopeutti työtä.

Mistä järjestelmän kaatuilu voisi johtua? Koneessa on 8 GB työmuistia, ja muistikampaparit ovat keskenään eri ikäluokkaa ja eri kellotaajuudella toimivia. BIOS-asetuksissa muistin ajoitusasetukset on jätetty automaattisiksi, jolloin kummankaan kampaparin optimaalisia asetuksia ei päästäne hyödyntämään. Nyt jätin lisäksi käytöstä pois kellotaajuuden hajaspektriasetuksen (tai miten tuo "spread spectrum" pitäisikään kääntää) - josko tuo hyvää tarkoittava ominaisuus olisi häirinnyt prosessorin ja eriparisen muistin yhteispeliä? Jää nähtäväksi.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Sitten edellisen blogimerkinnän on vietetty joulut ja uudetvuodet ja mukavasti menivät. Ei tuohon jaksoon juuri ylimääräisiä lomapäiviä mahtunut eikä se haittaa.

Joulukuusi pantiin pois tänään loppiaisen kunniaksi. Harvinaisen hyvä ja varistamaton kuusi se olikin; kiitos naapuriin. Kyntteliköt kuistilla ja liiterin ylisillä valaiskoot lumetonta maata vielä viikon.

Lunta on kaipailtu jo pidemmän aikaa. Ei niinkään aamuisten lumitöiden vaan hiihtolatujen takia. Ulkoilu liukkailla tienpientareilla ei kiehdo, joten päätettiin viettää loppiaisiltapäivä kuntosalilla. Luulimme, että olisi hiljaista, mutta se oli väärä arvaus. "Täällähän on koko kylä", totesi nuori mies saliin tullessaan. Laitteille sai jopa jonottaa, mikä on ollut harvinaista.

Salilta poikettiin rautatieasemalle hakemaan lyhdyt pois ja vietiin ne veturitallille. Marko sattui olemaan tallilla paperitöissä ja tuli sovituksi kokouksiin ja muuhun juoksevaan liittyviä asioita.

Päivälliseksi kotiruokaa: kesäkurpitsakeittoa ja sämpylöitä. Ensinmainittu kotipihalla kasvaneista, jälkimmäiset kotikylässä leivottuja. Iltahommaksi jäi vielä syödä loput piparit pois.

Siivoamista sähkölinjalla ja kotona

Ruotsalaisomisteinen sähköyhtiö teki viimeisen palveluksen ja hyvin tekikin. Olivat käyneet jossakin vaiheessa karsimassa sähkölinjan vieressä olevien sembramäntyjemme yläoksistoa niin, että niistä ei ole linjalle vaaraa tuulisemmallakaan säällä. Jo edellistalvena katselin niitä huolestuneena, mutta ei minusta ole niin korkealle kiipeämään varsinkaan minkään sahausvälineen kanssa. Nyt tuli asia kuntoon ja oksista polttoainetta yhden talvipäivän uuninlämmityksen verran.

Sähkön toimittajan vaihdoimme alkusyksystä ruotsalaisesta valkeakoskelaiseen yksinkertaisesti siksi, että kaksoistariffisen ekosähkön hintaeron oli paikallisen eduksi. Äskettäin ruotsalaiset sitten myivät sähkönsiirronkin muille. Uutisessa mainittiin ostajana pääomasijoittajat. On tietysti mukavaa, jos eläkerahastot tai muut hyvät sijoituskohteet karttuvat. Toisaalta pääomasijoittaminen ja parin vuoden päästä EU:n sähkön tukkumarkkinoiden avautumisen puhkaiseva sähkönsiirron kansallinen hintakatto kuulostavat huolestuttavalta yhdistelmältä Samaten jää nähtäväksi, missä määrin pääomapiirit ovat kiinnostuneita katkomaan puunoksia linjojen päältä ja muutoin hoitamaan omistamaansa jakeluverkkoa.

Leuto syksy ja hidas talventulo on pitänyt talomme sähköpatterit suljettuna. On pärjätty varaavalla takalla, kosteiden tilojen lattialämmityksellä ja ilmalämpöpumpulla. Viimeksimainitun ulkoyksikkö alkoi eräänä iltana pitää ikävää kolinaa potkurin pyörimisen tahtiin. Epäilin kosteanviileän kelin aiheuttamaa jään kertymistä ja soitin huoltoliikkeeseen. Siellä vahvistettiin epäilys ja annettiin jäänpoisto-ohje laitteen sisäkaluista. Ei kolise enää.

Kun joulu osuu viikonlopulle ja arjelle riittää askaretta töissä, päätimme pitää siivouspäivän jo nyt. Perjantai-illan kohteena oli sauna ja lauantaina muu koti. Saatiin kodintekstiilit ja matot valmiiksi parahiksi ennen räntäsadetta, joka alkoi kellon tarkkuudella säätiedotuksen mukaisesti.

Jouluvalmistelut alkuun

Annanpäivä oli ja meni. Se on jonkun vanhan kansan perimätiedon mukaan ollut jouluvalmistelujen aloituspäivä. Viikonloppuna tuli aloiteltua korttien lähettämisen ja piparien leipomisen verran. Kuusiasiakin järjestyi harvinaisen helposti, kiitos naapurin.

Ulkoilu on jäänyt vähiin. Eilenkin kutsui kuntosali loskaisia teitä enemmän. Mutta talven tuloon yhä toiveikkaasti suhtautuen siklasin tänään suksenpohjista varastorasvat pohjavoiteeksi ja laitoin luistovoiteen päälle. Ovatpahan valmiit sitten, kun ladulle pääsee.

Kuvaushiljaisuus! Ääni! Kamera... käy!

Kerran siihen aikaan, kun tässä blogikirjoittamisessa oli vielä mielikuvitusta ja intoa, käsikirjoitin hienon roolin jännittävään rautatieaiheiseen elokuvaan.

Ihan tuollaisena homma ei toteutunut, mutta melkein. Eikä ollut Hurua vaan Lättähattu. Sattui nimittäin niin, että itsenäisyyspäivänä veturitallilla aloittanut ja viime yönä lopettanut filmiryhmä tarvitsi tallimiehiltä myös sisällöllistä apua. Päähenkilöt olivat tietysti kaunis nuoripari, mutta kunnon leffassa pitää olla myös ne pari karskin komeaa sivuosaäijää. Niinpä Juha ja minut värvättiin mukaan.

Kuvassa valomies työssään (kuva: Jani Ilomäki).

Onhan se sentään jotain esittää junassa nuokkuvaa duunaria huussimainoksessa.

Puhutaanko jostain muusta?

Täksi aamuksi sattui harvinaisen surkea keli joutua työmatka-autoilemaan. Moottoritiellä jonon nopeus putosi kuuteenkymppiin. Hyvä niin näkyvyysolot huomioon ottaen.

Kokous oppisopimuskeskuksella, sitten muutamaksi tunniksi Lempäälään ja takaisin Tampereen latinalaiskortteliin. Parkkimaksua meni päivän aikana yhteensä kokonainen kymppi. Kallista on autolla kulkeminen.

Iltaohjelmassa oli avoimen yliopiston lukukauden viimeinen luentotentti aiheena oikeusteorian perusteet. Samassa salissa tentittiin lisäksi ainakin vero-oikeutta, ruotsin kieltä, tieteenfilosofiaa ja kansantaloustiedettä. Oikeusteoriassa tentittävänä oli taannoisen luentosarjan sisältö ja osa R. Siltalan kirjasta "Johdatus oikeusteoriaan". Yritin lukea joitakin tärppejä ja olisin mielelläni kirjoittanut vaikka ennakkoratkaisun teoriasta ja väkisin tai puoliväkisin ujuttanut ratio decidendin ja obiter dictan kaltaisia hoenon kuuloisia termejä sekaan. Mutta ensimmäiseksi kysyttiinkin, mitä on oikeusteoria. Se siitä sitten. Ehkä sittenkin paskahuusifilmitähden uralle.

Kaksi muuta kysymystä koskivat normin oikeusteknistä voimassaoloa ja luonnonoikeusopin ja oikeusrealismin eroja.

Vaihtoehtoinen itsenäisyyspäivä

Oli aikomus lähteä katsomaan paraatia Tampereelle, mutta valitsin toisenlaisen tavan viettää itsenäisyyspäivää. Nimittäin veturitallilla työskenteli filmiryhmä valmistellen huomista kuvauspäivää. Menin Ilkan kanssa apumieheksi. Kovin usein kun ei pääse filmaustyötä tai sen valmisteluja seuraamaan, on tavoitteellisuuden, tarkkuuden ja yhteishengen väkevyys aina hienoa seurattavaa. Vaikka ei samanlainen tekemisen meininki veturitallilla vierasta ole, ei suinkaan. Tavoitteet vain hieman toisen tyyppisiä.

Tarkoituksena on kuvata Lättähatussa niinkin ylevä asia kuin kuivakäymälän mainos. Itse kuvaustapahtumakin olisi mukava nähdä, mutta huomenna työpäivä vie Tampereelle.

Lintulauta viimeinkin pihalle

Vanha kolmostie oli märkä ja hiljainen, kun aamuhämärissä ajelin Parolannummelle. Pönötyskaavan mukainen pienimuotoinen itsenäisyyspäiväjuhlallisuus vähän etuajassa. Ei kestänyt kauaa, mutta oli mukava pitkästä aikaa vaihtaa sananen vanhojen tuttavien kanssa.

Kotona tein autotallinovelle talvihuollon silikonin CRC:n voimin ja keräsin tuulisten öiden pudottamat koivunrisut pois nurmelta. Jokunen rapean kuiva pakkaspäivä olisi poikaa, että oksakasan saisi haketettua ennen lumentuloa. Lintulautaa en muista laittaneeni pystyyn näin myöhään vuodenkierrossa.

Päivälliseksi tehtiin linssimuhennosta riisikaurasekoituksen höysteeksi. Proteiinit fetasalaatista ja loimulohenpalasesta.

Viimeinkin pakkasta

Kun oli mahdollisuus hidastempoiseen aamuun, niin otettiin kaikki irti. Pitkästä aikaa tuli kuunneltua Radio Suomesta lauantaiaamupäivän 80-luvun popmusiikille omistettu ohjelma. Toisin kuin takavosien radiokanavat, jotka mainostivat soittavansa musiikkia aina 80-luvulta saakka, tämä ei veivaa pariakymmentä puhkisoitettua hittiä uudelleen ja uudelleen. Aikanaan hyvinkin tuttuja, mutta sitten unohduksiin painuneita muovihelmiä kuulee usein. Tänään muun muassa London Boys lauloi kotikaupunkinsa öistä. Jossain vinyylilevypinossa minullakin taitaa tuo olla, mutta sitä en muistanut, että bändiä oli vuosikymmenen lopulla mainostettu tyyliin "90-luvun soundi täällä jo tänään". Jälkiviisaasti voisi sanoa, että se ennustus ei mennyt pahasti pieleen. Yksi puute tässäkin ohjelmassa on: italomusiikin lähes olematon edustus. Jokunen viikko sitten eräs kuuntelija oli kiinnittänyt asiaan huomionsa ja pyytänyt jotakin kyseisen tyylisuunnan kappaletta. Juontaja - ymmärrettävästi angloamerikkalaiseen ja kotimaiseen genreen parhaiten perehtynyt - ei osannut vastata toiveeseen kuin Ricchi e Powerin - jo 70-luvun alussa Che sarà -hitin, tehtailleen yhtyeen - euroviisuhenkisellä Mamma Marialla. Hauskahan tuo on, mutta veikkaan, että toivoja ei tarkoittanut aivan sitä.

Viimeinkin pakkaspäivä. Jollei muusta, niin sen huomasi jonosta kylän ainoaan autonpesukoneeseen. Kaupasta tullessa tarjolla oli kahdestoista jonotussija. Lähdettiin mieluummin hölköttelemään kuntosalille.

Raudannostopuolella oli hiljaista: kolme nuorta miestä ja heidän lähdettyään jäimme kaksin. Isossa salissa pelattiin lentopalloa. Kotiin lähtiessä toimitsija arveli kotijoukkueen vievän ottelun todennäköisesti kolmessa erässä.

Kotona venyttelyt, ja illan pimettyä oli pesukonejono oli lyhentynyt. Auto pääsi rapakerroksestaan. Sitten saunaan ja sen päälle yrttiuunilohkoperunoita salaatin kera.

Huomenna on pyhä, mutta herätyskello täytyy panna soittamaan.

Eerik XIV Logomossa

En ole erityisesti oopperan ystävä. Ennen eilistä olen käynyt oopperassa kerran, jolloin tosin pidin siitä paljon. Kyseessä oli Ilmajoella esitetty Jorma Panulan säveltämä Jaakko Ilkka. Mitäpä vasta toiselle kymmenelleen ehtinyt poika olisi muuta kuin tykännyt, kun nähtävänä oli isoja sotajoukkoja, ratsumiesosastoja ja tykkejä. Myös Aulis Sallisen Ratsumies katsottiin televisiosta useita kertoja. Mutta muuten oopperalle ei kiitos ennen eilistä.

Eilen Turun kulttuuripääkaupunkivuosi hemmotteli lyhyen ajan sisään jo toisella musiikillisella spektaakkelilla. Lokakuinen Jean-Michel Jarren Turku-hallin konsertti oli loistava. Mikko Heiniön säveltämä ja Juha Siltasen kirjoittama Eerik XIV Logomossa taas ylitti kaikki oopperalle asettamani odotukset.

Hieno aihepiiri, nykyklassinen musiikki, huippulaulajat. Mitä muuta tarvitaan, jotta oopperaan penseästi suhtautuva ihastuu? Myönnän - esitystekniikkaa. Pelkkä musiikki ei olisi tehnyt oopperasta sitä elämystä kuin se oli. Olen fiilistelijä enkä asiantuntija. Eivät sitä tehneet yksin esiintyjätkään (joista monien äänialoja jouduin illalla saunassa kysymään kullalta, kun itse en itse kyennyt tunnistamaan). Mutta kun esiintymislavan tapahtumat tuodaan katsojille suurten näyttöruutujen kautta, on kuin pääsisi itse kulkemaan libretisoidun Eerikin rinnalla.

Puvustus vaihtelee ylimysten ja hoviväen tiukasta historianmukaisuudesta Herkules-narrin bootseihin tai kuninkuudesta luopuneen Eerikin Suomen jääkiekkomaajoukkueen fanipaitaan. Siinä missä Waltari "Kaarina Maununtyttäressään" tanssitti nuorta Eerikiä keväisillä Tukholman kaduilla, tuo ooppera käytännössä saman kohtauksen ja Eerikin ja Kaarinan onnenhetket historiallisesti ehkä oikeammin vallasta luopumisen jälkeiseen aikaan ja Turkuun. Tuotesijoittelukin kuuluu nykyoopperaan - Eerik ja Kaarina ystävineen nauttivat piknikillään Hesburgerin ja Auran herkkuja - ja turkulaisyleisö hurraa.

Ruotsin kuninkaan Eerik XIV:n tarina oli minulle pääpiirteissään tuttu jo ennen kuin opin lukemaan. En muista, että minulle olisi lapsena luettu juurikaan satuja ja jos oli, ne eivät kovin hyvin jääneet mieleen. Sen sijaan isälläni oli iltaisin tapana lukea minulle kirjastosta lainaamistaan kirjoista - kutsuin niitä kansikuviensa vuoksi linnakirjoiksi - vanhempaa Suomen ja joskus muidenkin maiden historiaa. Hänellä oli ilmiömäinen kyky kesyttää teksti lapsen korville sopivaksi. Toki oli kurjuutta ja sotia, koska ennenvanhaan elämä oli sellaista. Mutta koskaan ei pelottanut ja seuraavana iltana halusin kuulla lisää.

Populaareihin historiankirjoihin Eerik on jättänyt jälkensä ensin luihuna ja sitten hulluuteen saakka onnettomana miehenä. Ehkä hänen paikkansa olisi ollut jossain muualla kuin valtaistuimella. Jälkikäteen ajatellen on helppo sanoa, että isän, kuningas Kustaa Vaasan, olisi ollut parempi jättää petipuuhat väliin. Kustaalta kun tuntui lorahtaneen aimo annos kusta sekaan jokaisen aikuiseksi eläneen pojan kohdalla. Oopperan libretto tiivistää, miten Eerik oli mieletön ja Juhana sydämetön. Kolmanteen kruunua kantaneeseen veljeen Kaarleen kai sopisi määrite tunnoton sikäli kuin se enää eroaisi kahdesta vanhemmasta veljestä.

Eerikin suhde Kaarina Maununtyttäreen puolestaan on se suuri suomalainen rakkaustarina, josta vasta Väinö Linna kirjoitti yli. Ooppera kuvaa, miten naisten suhteen Eerik tahtoi paljon - aluksi ei enempää eikä vähempää kuin Englannin Elisabet I:n - mutta saikin enemmän. Ooppera etenee pitkälti kahden upean naisäänen, Eerikiä esittävän mezzosopraano Charlotte Hellekantin ja Kaarinaa esittävän sopraano Helena Juntusen, voimin. Tekijöiden mukaan vain naisääni voisi tulkita Eerikin tunnetilan vaihtelut. Etukäteen ajattelin, että mitä jos sittenkin olisi valittu joku kontratenori. Turhaa jossittelua: Hellekant oli erinomainen.

Siitä, miten suomalainen tämä rakkaustarina on, voidaan olla monta mieltä. Kaarina Maununtytär, Karin Månsdotter, oli upplantilaisen pariskunnan Månsin ja Ingridin Tukholmassa syntynyt tytär. Nykyajan käsitykset saattavat asettaa rakkaustarinan kauneuden kyseenalaiseksi myös sikäli, että pariskunnan tavatessa bileissä Tukholmassa muusikko Gerd Cantorin luona Eerik oli 31-vuotias ja Kaarina juuri 14 täyttänyt.

Eerikin kuninkaantie vaihtui tieksi linnasta linnaan. Oopperassa tämä oli toteutettu hienostu pumppukärryjen päällä yhä pienenevien kuljetuslaatikoiden kautta. Tällä via dolorosallaan Tukholmasta ensin Turkuun, sitten Kastelholmaan, Gripsholmiin ja lopulta Vesteråsiin Eerik surkuttelee olojensa muuttuvan yhä huonommiksi ja yhä useammin silloinkin, kun "majesteetti", toinen mieli (myös Nils Sturen osan laulanut baritoni Jesper Taube) ei häntä kiusaa. Milloin on kaulasta rusto murtunut, milloin on vatsakipuja ja milloin käsi haavoittunut.

Käden halvaantuminen todistettiin, kun ruotsalaiset, nuo pinnalta harmittomat mutta sisältä viikinkisepän takoman teräksen kovat rodunjalostajat, kaivoivat Eerikin haudastaan 1950-luvulla (asian sivusta: Birger Jaarlin he ovat tiettävästi nostaneet esiin jo kahdesti DNA-tutkimuksia varten ja viimeksi aivan viime vuosina - ja me täällä Itämaassa vain naureskelemme, kun länsinaapuri viime vuonna lakkautti yleisen asevelvollisuuden ja ihmettelemme, mistä sadoille varastoiduille Gripeneille, CV9040:ille ja muille tämän päivän viikinkimiekoille löytyy käyttäjiä kovan paikan tullen) ja totesivat, että totta vieköön, kyllä Olavi Kustaanpoika Stenbock oli vihapäissään mennyt puukottamaan entistä sortajaansa vankilassa olkavarteen. Ooppera yksinkertaistaa tapahtumia sikäli, että Olavi puukotti Eerikiä jo tämän oleillessa Tukholmassa ennen Turkuun karkotuksen onnen päiviä.

Turussa oleillessaan Eerik ja Kaarina kavereineen tuskin kävivät hiukopalalla Puutorin Hesessä tai kippaamassa Auraa Vanhassa koulussa, mutta heidän asuntonaan ei suinkaan ollut se surkea Turun linnan koppi, jota aikanaan esiteltiin Eerik XIV:n vankilana, vaan suunnilleen ne renessanssihuoneet, jotka Juhana-veli Suomen herttuana toimiessaan oli perheelleen rakennuttanut. Linnan talotekniikkaa varsinkin ovien osalta ja vartiointia kyllä vahvistettiin. Turun linnan tilit vuodelta 1570 kertovat, miten Eerik kuuden hengen seurueineen (puoliso Kaarina, lapset Sigrid, Kustaa ja Henrik, lastenhoitaja sekä palvelija Bovik Tattare - oopperassa bassobaritoni Juha Kotilainen) oli viikossa nauttinut mm. kaksi tynnyriä herrainolutta (nykymitassa 240 litraa - sitä Auraako?), puolitoista tynnyriä yksinkertaista leipää, 16 kanaa (ei tainnut tehdä enää Hesen kanahampurilaista mieli) ja seitsemän lammasta (tuskin Humalistonkadun kebabpaikatkaan houkuttivat).

Lokakuista elektronisen musiikin spektaakkelin esiintyjää lainaten, thank you, Turku!

Logomo

Tampereella oli Lokomo ja Turussa on Logomo. Nuorison suosimaa nettimeemiä mukaillen pitää kai päätellä, eddä Durussa spurdoillaan.

Molemmat liittyvät rautateihin, mutta turkulaisella on siinä suhteessa pidempi historia. Lokomo valmisti vetureita vuosina 1915-1969 ja Logomo oli VR:n konepaja vuosina 1876-2002. Lauantaina kävin Logomossa elämäni toisen kerran. Ensikerta oli Olavin kanssa joskus 1990-luvun alussa, kun rakennus oli vielä alkuperäisessä tarkoituksessaan ja tietysti eri nimellä. En enää muista, kävimmekö siellä pyytämässä jotakin museoon vai muuten vaan. Sen muistan, että tuolloin pajalla ajeli vielä kaksi Kisko-Kallea.

Tänään ei Logomon raiteilla ajeltaisi enää edes Kisko-Kallen kaltaisella koneella. Rakennus on palvellut Turun kulttuuripääkaupunkivuotta näyttelytilana. Täytyy sanoa, että hienona sellaisena. Kiskot on upotettu sementtiin kävijäturvallisuuden vuoksi, mutta muutoin rakennus julistaa alkuperäänsä kulunein seinin ja ovin, nosturein ja uhkein sähkökeskuksin. Veturitalliin rakennettu Salon taidemuseo on hieno, mutta Logomossa on mukana rosoisuus. Ilmeisesti Logomon rakentajat eivät käyneet katsomassa mallia sen paremmin Salossa kuin Hyvinkäällä, vaan Toijalassa ;-)

Näyttelyhalleissa katsottavana oli "Tuli on irti", joka pisti miettimään, onko Tampere menettänyt museonäyttelyliigan johtopaikkansa durgulaisille. Multimedian keinoin tuotetaan mitä vain eikä se ole säväyttänyt moniakaan enää 2000-luvulla. Mutta vuoden 1827 Turun palon fyysinen, reilusti H0-mittakaavaa isompi, dioraama oli vaikuttava. Vaikka historiaa mielelläni luenkin, on myönnettävä, että olen kuvitellut Turun palon paljon pahemmaksi katastrofiksi kuin se todellisuudessa oli. Palossa sai surmansa "vain" 27 henkilöä.

Toiminnallisuudeltaan näyttely on yliveto. Kävijä saa kokeilla tulentekemistä tuluksilla tai satavuotiasta käsikäyttöistä paloruiskua. Molempia konkreettisesti, ei virtuaalisesti. Pumpattiin kullan kanssa huviksemme hetki, ja saatiin vesisuihku nousemaan vanhan puutalon kolmannen kerroksen tasalle. Ei painetta kahteen pekkaan olisi kovin kauaa jaksanut tuollaisena pitää. Kun yleisö pääsee tekemään itse, on vaikea kritisoida vaikkapa sitä, että Paimion VPK:n Volvo-paloauton - 1950-luvun tapaan todennäköisesti Veljeksen Kulmalan korittama yksilö tämäkin - mielenkiintoiset sisätilat on kävijöistä pleksillä eristetty.

Toinen puoli Logomon näyttelyistä oli taidetta, pääasiassa valokuvataidetta. Poikkeuksen tekivät Touko Laaksosen, paremmin Tom of Finland -taiteilijanimellä tunnetun, homoeroottiset piirrokset. Homoseksuaalisuuden kuvaaminen Laaksosen tapaan on suunnilleen yhtä totuudenmukaista - tai ihmistä kohtaan yhtä reilua - kuin miehen ja naisen välisen suhteen esittäminen pornofilmien kautta. Mutta se ainakin tuli selväksi, että muutama päivä päälle 20 vuotta sitten edesmenneen hienon muusikon Farrokh Bulsaran (hänkin paremmin tunnettu taiteilijanimellään eli Freddie Mercuryna) edustama olemus on paljossa velkaa turkulaiselle Laaksoselle.

Pitkiä työpäiviä

Työmaalla verkon aktiivihakemiston ja sähköpostijärjestelmän hajoaminen tuotti pari neljäntoista tunnin työpäivää. Entisestä säästömallista siirryttiin vikasietoisempaan kahdennettuun systeemiin. Samalla tuli korvattua vanhat Windows 2003 R2 -palvelimet uudemmilla 2008 R2 -versiolla, jonka tuki jatkuu vielä hyvän aikaa. Tänään päästiin jo helpommalla ja kotiin normaaliin aikaan. Järjestelmärikko sinänsä ei ollut ollenkaan mukava, mutta hienoa oli taas tehdä työtä osaavassa tiimissä, jossa pää pidetään kylmänä ja hommat hoituvat.

Viikonloppu tuli aloiteltua ulkoilemalla ja viemällä vaihde- ja puskinlyhty rautatieaseman vitriinin adventtikoristeeksi. Eivät nuo paljon sähköä kuluta, ja jokainen valopilkku on näillä keleillä tervetullut.

Nuoret tupakoitsijat olivat valloittaneet ykköslaiturin ja muuten vain meluisat asemahallin. Jokin aika sitten moottoritien varrella oleva niinsanottu huoltoasema oli ykköskohde, mutta sinne ei olla enää tervetulleita pelkästään aikaa viettämään. Myös rautatieasema on paikka, joka lupaa lähtemistä, poispääsyä.

Huomenna on luvassa kulttuuria Turussa. Sinne on aina mukava junailla. Ja mukava tulla takaisin kotiin.

Pulttia

Lauantaiaamuna hölköteltiin pitkästä aikaa urheilutalon kuntosalille. Taas lisää laitteita rikki sitten viime näkemän, mutta täyttää silti tehtävänsä. Hyvinkin - venyttely jäi olemattomaksi ja sen tuntee seuraavana päivänä.

Sääennuste kiirehti vaihtamaan omaankin autoon nastarenkaat. Meni hyvin siihen saakka, kun tarvittiin lukkopultin hylsyä. Ei löytynyt sen paremmin autosta, autotallista kuin kylän autotarvikeliikkeestäkään. Soitin ostoliikkeeseen Hämeenlinnaan ja apua löytyi. Vain yksi sopiva sielläkin oli, huollon puolella. Huolto kun on viikonloppuisin kiinni, sain ainokaisen lainaksi. Hienoa palvelua.

Minulla on epäilys, mistä kadonnutta hylsyä voisi etsiä, mutta se ei olisi tällä aikataululla auttanut. Täytyy selvittää viikolla.

Äiti tarjosi nimipäivänsä kunniaksi herkkuaterian Ideaparkin Golden Rosessa. Kiitos! Kiinalais-vietnamilaiset herkut pitivät kylläisenä aamuun saakka. Lempäälästä palattiin kotiin Hämeenlinnan kautta. Palautettiin lukkopulttihylsy ohjeiden mukaan omistajalleen arjen töitä varten.

Renkaanvaihdolle oli korkea aika: pyhäaamuna kylmemmän puolen mittari näytti yhdeksää pakkasastetta. Kesärenkaita talvipinoon pestessä meinasi tulla käsiin kylmä. Mutta pikkukiviä uusien renkaiden lamellit eivät juuri olleet keränneet.

Kotipuolessakin olisi viihtynyt, mutta alkuviikko menee toisaalla.

Iltaopiskelijan elämää

Viikko on mennyt suunnilleen niin, että lähden töihin puoli seitsemän aikoihin ja palaan kotiin illalla puoli kymmeneltä. Illat ovat kuluneet koulun penkillä: julkisoikeuden perusopintoja Tampereella ja ensiavun peruskurssia kotikylässä. Ensiapukortti olisi mennyt vanhaksi vuoden lopussa, joten oli korkea aika päivittää. Ja muutenkin. Onneksi oppeja ei ole käytännössä juuri tarvinnut, ja nopeasti ne unohtuvat.

Julkisoikeuden perusopintojen viimeinen luentosarja käsitteli oikeusteoriaa ja liikkeelle lähdettiin aika paljon pintaa syvemmältä - aina nominalismin ja realismin törmäyskurssista alkaen. Aivan äkkiä ei tule mieleen montaa yhtä syväluotaavaa perusopintojaksoa. Useimmiten pysytellään 1700-luvun tällä puolen. Professori kertoi jäävänsä eläkkeelle vuodenvaihteessa. Toivottavasti seuraajat pitävät linjan.

Tänään iltaohjelmassa oli eurooppaoikeuden luentotentti. Osallistujia taisi olla kolmattasataa - ilmeisesti opintojakso on pakollinen monessa ei pääaineessa - joten oikein/väärin-tyyppiset kysymykset ensimmäisessä tehtävässä olivat ymmärrettäviä. Perustellakin sai halutessaan, kuulunee tieteenalan luonteeseen. Oikeusteoriassa opetettiin, että itse asia saa olla väärin, kunhan sen kykenee perustelemaan niin, että lukija tai kuulija siitä vakuuttuu. Toisessa tehtävässä piti tunnistaa muutamia eurooppaoikeuden ja kansallisen lainsäädännön suhdetta kuvaavia käsitteitä asiayhteyksistään. Ja taas sai perustella. Kolmas tehtävä oli esseetyyppinen, jossa kolmesta vaihtoehdosta (tulkintaperiaate, EU:n tuomioistuinten organisointi ja rakenne sekä asetuksen ominaispiirteet) piti vastata kahteen. Ei tuo ylivoimaiselta tuntunut, vaikka lukeminen jäi taas viimeiseen tuntiin alakuppilassa tenttiä odotellessa. Toisaalta tunnistan itsestäni sen oppijatyypin, jolle asiat jäävät mieleen paremmin kuultuina kuin luettuina ja siksi valitsin luentojen kuuntelun ja tenttimisen tavanomaisen kirjatentin sijasta.

Oli mukava lopetella kiireinen työpäivä ja opiskelullinen ilta, kun oli söpö tyttö vastassa kaupungissa. Ajeltiin automarketin alepäiville. Ostoskärryyn löytyi pyykkikori ja jotain muutakin tarpeellista. Auton rekisterivalon polttimo muun muassa. Katsastuksessa käskivät korjata.

Kotona kissat odottivat ruokaa.

Lyhyen valon hyötykäyttöä

Pitkän syksyn hyvä puoli on se, että pihan viimeisetkin lehdet ehtivät kompostiin. Tänään olivat vuorossa vanhan omenapuun viimeiset ja hopeapajut. Onkohan pihaa ennen saatu näin puhtaaksi ennen lunta?

Hämärtyessä anopin autoon nastat alle ja pakkasenkestävät nesteet säiliöön.

Mennään tsiigaan avaruuden varjoja

Melko harvoin marraskuussa on väkeä kokoontunut veturitallin tienoille harrastustoiminnan parissa. Tänään yli kolmesataa. Pääosa Hämeen piirin sudenpentuja, joita varten Päivi tovereineen oli järjestänyt tiilitallille muutamia varjoja avaruudessa.

Kolme avaruuden varjoa työnnettiin ulos: pumppuresiina, moottoriresiina ja kiskoauto. Viimeksimainittu lykittiin pitkälle raiteelle rajamerkin yli - pitäähän lapsille näyttää esimerkkiä liikennesääntöjen noudattamisessa. Kytkettiin valot sisälle ja ulos harmaata ja tihkusateista päivää vastaan kamppailemaan.

Matisa-blogi ei ole ollut aktiivinen, mutta aika namu kohteestaan reaalimaailmassa on tullut, kiitos Museoveturiseura-aktiivien. Viikolla asennettiin ikkunalasit. Ensi kesänä maamme rautateiden 150-vuotiasta kunnossapitoa juhlistaa omalta osaltaan ainakin tämä yksi ratatyökone. Huomaamaton, matala kiskoillakulkija, joka tarjosi riittävän tasaista kulkua uljaille Ukko-Pekoille, Huruille ja muille mainoskuvien menijöille.

Porkkanasato kypsyi

Äskettäin ilmestynyt K. Pyrhösen "Porkkana - kiitojunan tarina" on tyypillinen rautatiekirja. Junatyypin käyttöhistoriasta kerrotaan paljon. Sen sijaan hankintaprosessia käsitellään ohuesti, vain Valtionrautateiden näkökulmasta käsin ja niukasti siinäkin. Tällä kertaa ei kukaan ollut kirjoittanut Resiinaan tai muualle aihetta koskevia valmiita tekstikappaleita, joten aihepiiri näemmä sai jäädä. Tässä kirjassa sentään vaivauduttiin kirjoittamaan lähdeluettelo.

Olkoonkin ohut, ei Porkkana-kirja huono ole, päinvastoin. Se kertonee asianharrastajille melkein kaiken, mitä Dm8- ja Dm9-junista halutaan tietää. Vaikka kyseessä ei ole mikään historiatieteellinen teos, kuvituksen osalta tarpeeksi hyvää adjektiivia ei taida löytyä.

Sivulla 62 on kuva (J. Katajisto), joka tiivistää 1960-luvun Suomen. Ainakin päivääkään tuolla vuosikymmenellä elämättömän näkökulmasta.

Opiskelua, työmatkailua ja kulttuuria

Työviikko meni suunnilleen niin, että työhuoneessa ehti käydä kääntymässä. Ei silti valittamista. Kiitos hyvän työnantajan, sain istua kaksi palkkapäivää, keskiviikko ja perjantai, yliopiston luentosalissa kuuntelemassa eurooppaoikeuden luentoja. Historiallisesti ajatellen eurooppaoikeus on melkoisen huima kehityskulku niinkin lyhyellä ajanjaksolla kuin mitä kului toisen maailmansodan viimeisistä viikoista Cassis de Dijon -oikeustapauksen käsittelyyn.

Opiskelua

Luennot järjestettiin yhteisesti oikeille opiskelijoille ja avoimen yliopiston väelle. Viimeksimainittu osallistui mihin pystyi, minä vajaaseen kahteen kolmannekseen. En ollut luentosalin ainoa vanha - sellainen josta tuntui lähes vaivaannuttavalta, kun professori johdantoluennolla selitti, keitä olivat Margaret Thatcher, Erich Honecker tai Hans-Dietrich Genscher - mutta varsinkin perjantaiaamun spontaani älämölö sai olon tuntumaan vieraaksi nutturaneitien ja pipopoikien joukossa.

Toinen huomio oli se, että nykyinen vanajanhämäläinen yliopistoväki tupakoi silmämääräisesti vähintään yhtä innokkaasti kuin ammattikouluväki. Asiaa voi osaltaan selittää se, että ensinmainittua eivät hillitse lainsäädännölliset rajoitteet. Toisaalta kaunis ja minulle ennenkokematon käytäntö oli taputtaa luennoitsijalle viimeisen luennon jälkeen. Sekä professori Raitio että maisteri Pesonen sen hyvin ansaitsivat. Täytyy sanoa, että huima määrä tietoa on nykyisen tutkinto-opiskelijan omaksuttava lyhyellä peruskurssitason luentosarjalla. Tosin samoja asioita varmasti käsitellään tämän päivän peruskoulun ja lukion yhteiskuntaopin tunneilla. Minun ikäluokalleni vastaavaa ei tietenkään opetettu koulussa, eikä joukkoviestintä paneudu asioihin kovin syvällisesti. Onnekseni taannoisissa hallintotieteen perusopinnoissa luin - kerrankin ajatuksen kanssa - Viinamäen Eurooppahallinto ja Suomi -kirjan. Oli sentään jokin tasoitus nyky-ylioppilaisiin nähden luennon kuunteluvalmiudessa.

Työmatkailua

Työmatka vei tiistaina Forssaan ja torstaina Sastamalaan. Vaikka julkista liikennettä pyrinkin suosimaan, molempiin piti aikataulurajoitteiden puitteissa mennä omalla autolla.

Ajelin vähäliikenteisiä teitä. Forssaan Urjalan ja Koijärven kautta ja Sastamalaan Lempäälän ja Rämsöön kautta.

Jotkut suosivat valtateitä, mutta esimerkiksi Sastamalan reissulla säästin toistakymmentä kilometriä suuntaansa. Auton kuraantumiselta ei voinut välttyä. Pesu oli edessä kotikylään palattua.

Kulttuuria

Kolmena iltana tuli harjoitettua ruumiinkulttuuria hölkkäilyn merkeissä . Heijastinliivi täytyy jo pukea päälle. Perjantai-iltana oli aika kulttuurikunnon kohotusyrityksen. Puolisoni ystävätär välitti kutsun kirjanjulkistamistilaisuuteen Tampereelle. Tilaisuus oli minulle vasta toinen laatuaan. Ensimmäisessä kirjalaatikko tuotiin Kisko-Kallella. Nyt oli yhtä äänekäs meno, mutta kuusipyttyisen Klöckner-Humboldt-Deutzin tilalla oli kuusi rummuttavaa mustaa kättä. Tansanialaista elämänmenoa kuvaavan teoksen laatijat tarjosivat asiaan kuuluvaa erinomaista ruokaa ja olivat löytäneet sikäläis-tamperelaisia pelimanneja tilaisuutta musisoimaan. En äkkiseltään muista, että olisin aiemmin päässyt kuulemaan aitoa maailmanmusiikkia livenä. Enkä voi välttyä lausumasta, että mielestäni afrikkalainen kansanmusiikki päihittää suomalaisen mennen tullen. Ainakin jos meikäläinen hardcore eli saamelaiset tai jouhikot ja muut muinaisuudet jätetään laskuista.

Kulttuuri-iltaa jatkettiin Tampere-talolla Filharmoniaa ja Jorma Hynnistä kuuntelemalla. Laulamisesta en ymmärrä mitään, mutta hienolta Hynninen kuulosti. Hauskaa oli katsella solistin jykevää seisontaa vastakohtana sukunimensä lailla lekuttavan kapellimestarin vieressä. Päätösteoksena kuultiin Sibeliuksen kuudes sinfonia, mestariteokseksikin sanottu. Ehkä se, jonka innoittamana niinkin viisas mies kuin Adorno kirjoitti kuuntelijakirjoituksen, jossa teddyt is best ja punkkarit paskoja tai toisinpäin.