sunnuntaina, kesäkuuta 15, 2008


Tää on niin totanoinniin Oskari tai sit Kari tai sit Oska




Jo muinoin tämä hurja otus säikytteli Vilma-vainaata. Tyytyy aterioimaan potagerin vieressä ja hyvä niin.

Valokuvatorstain sattuma


Valokuvatorstai-blogissa on tällä viikolla kuvailtu sattumia.



Rautatieliikenne on systemaattista, ja sattumia sieltäkin voi bongata. Kuten vaikka nämä numerojärjestyksessä yhteen kytketyt Dm12-moottorivaunut, nykypäivän "Lättähatut", Haapamäellä 10.6.2008.

lauantaina, kesäkuuta 14, 2008


Sadetta odotellessa


Moni on ihmetellyt, miksi eräänkin miehen kuorma-auto kulkee Länsi-Uudeltamaalta Vanajan-Hämeeseen viikonlopuittain. Jos siellä toisessa päässä on tällainen meininki, niin ei matkustushalukkuus ehkä niin kumma asia ole. Valkeakoskellekin muuten avattiin huhtikuussa Lidl, aivan rautatieaseman viereen. Ei ole tullut käytyä.

Aamupäivän hommana oli ryhmän opastus veturitallilla. En ole vähään aikaan vetänyt museokierrosta, mutta kelvollisesti meni, mitä rautatiehistoriaan tuli. Moskovan rauhan aikainen hävittäjälentokoneen törmäys ratapihan valomastoon (korkeat mastot purettiin vuosituhannen vaihteen peruparannustyön yhteydessä ja korvattiin keveämmillä) nosti kysymyksiä. Onneksi yhdistyksen oma IT oli paikalla, ja ratkaisu ongelmaan tuli kuin Boforsin tai Oerlikonin suusta.

Tuuli alkoi ajaa pilviä taivaanrantaan. Sääennusteen muistaessani pahoittelin ja livistin. Kotipihan nurmi vaati parturoinnin. Voikukanvarret piti saada nurin kuivina. Mutta vasta illalla sade alkoi.

Eskolle kiitokset ternimaidosta! Ehkä luvassa on vasikantanssia, sonnintöyssyä tai pannukakkua.

Uutisissa puoluekokousten aika.

keskiviikkona, kesäkuuta 11, 2008


Kohtaamisia kadulla


Isommissa kaupungeissa toimivat värvääjät ja muut yleisen hyvän asiamiehet ja -naiset eivät yleensä ole valinneet minua kohteekseen. Tänään oli poikkeus. Tampereen Hämeenkadulla peräti kaksi tuli puheille. Ehkä se johtui siitä, että tavanomaisen reisitaskuhousu- ja musta takki -lookkini sijasta näytin prässihousuissa ja eri takissa vähemmän sikaniskalta.

Unicefin edustajalle sanoin olevani tavallaan jo mukana. Hän oli aito bisnesmies ja ehdotti kursailematta, että ryhtyisin antamaan heille enemmän ja säännöllisemmin rahaa. Toinen pyysi Greenpeaceen. Hänestä pääsin eroon kertomalla olevani jo kilpailevan jengin jäsen.

tiistaina, kesäkuuta 10, 2008


Bisnesjunalla Pohjanmaalta


Sedu on paitsi tunnetun valkeakoskelaissyntyisen kapakoitsijan Seppo Koskisen lempinimi myös Seinäjoen koulutuskuntayhtymän koulutuskeskus - nykyään olisi kai muodikasta puhua koulutuskonsernista. Koskisen kapakoista en tiedä, kun en ole käynyt, mutta koulutuskuntayhtymällä on hienot tilat. Hieman kaukana keskustasta, kuten nykyammiksilla tapana on, mutta Seinäjoella on riittävän tiheä ja edullinen paikallisbussiliikenne.

Ammatillisen koulutuksen tutkintorakenteessa on jo kauan ollut kummajainen nimeltä tekniikan erikoisammattitutkinto. Se luotiin vuosituhannen alussa hyvää tarkoittaen korvaamaan tuolloin poistuneita teknikkotutkintoja. Tavoitteena oli tutkinnon rakentaminen työnjohtoa varten. Sisältö oli ainakin tuolloin varmasti kunnossa, mutta nimi ja sen myötä status eivät ole tehneet tekniikan erikoisammattitutkinnosta todellista teknikkotutkintojen korvaajaa.

Elinkeinoelämä on moneen kertaan moittinut opetusalan keskushallintoa teknikkotutkintojen poistamisesta. Kentällä on kerrottu - totta tai urbaanilegendaa - että teknikkotutkinnon poistamisen taustalla oli korkeakoulutettujen kateus. Teknikot kun saattoivat eräillä teollisuudenaloilla ansaita hyvinkin korkeampaa palkkaa kuin ammatti- tai tiedekorkeakoulun suorittaneet. Yhtä kaikki, koulutuksen niinsanottu opistoaste lakkautettiin vuonna 2000, eikä asiaa edelleenkään pidetä elinkeinoelämässä kaikin osin onnistuneena ratkaisuna.

Rakennusmestarikoulutusta - jota on kaivattu ehkä vielä enemmän kuin teknikkokoulutusta - on uudelleenperustettu eräissä ammattikorkeakouluissa. Teknikkokoulutusta ei tiettävästi olla tuomassa takaisin sen paremmin ammattikorkeakouluihin kuin toisen asteenkaan oppilaitoksiin. Mutta nyt ollaan tekemässä työtä tekniikan erikoisammattitutkinnon saattamiseksi sille alunperin kaavailtuun asemaan, työnjohdon tutkinnoksi. Asialla on ollut tutkintotoimikunta - toisen asteen ammatillisia tutkintoja koordinoi ja tutkintosuoritukset vahvistaa rooliltaan ja tehtäviltään lähinnä ylioppilastutkintolautakuntaan verrattavissa oleva itsenäinen tutkintotoimikuntainstituutio, joka edustaa elinkeinoelämän eri sektoreita ja koulutusalaa - joka esitteli työtään Seinäjoen SEDUssa.

Uudelle tutkinnolle pyritään saamaan nimeksi melko selkeä "työnjohdon erikoisammattitutkinto" tai eräiden toisen asteen tutkintojen tyyppinen "tekniikan erikoisammattitutkinto, työnjohtaja". Kumpikin vaihtoehto on nykyistä parempi, on elinkeinoelämän ja koulutuskentän yksimielinen näkemys. Nimet ovat nimiä ja niiden muuttaminen vaikeaa - tutkintorakenteesta eli tutkintojen nimistä ja niiden tuottamista virallisista ammattinimikkeistä kun päättää opetusministeriö varsin pitkällisen protokollan mukaan.

Mielenkiintoiseksi tutkinnon tekee sen sisäinen rakenne. Jos pohjalla on jo jonkin alan erikoisammattitutkinto eli ylin toisen asteen ammatillinen tutkinto, voi sen täydentää työnjohdon tutkinnoksi melko joustavasti. Tämä on sitä, mitä elinkeinoelämä koulutus- ja tutkintojärjestelmältä kaipaa.

Mikäli työnjohdon tutkinto lyö itsensä läpi ja alakohtaisten erikoisammattitutkintojen täydentämismahdollisuutta käytetään ahkerasti, syntyy uudenlainen työnjohtajisto. Nimittäin työnjohdon tutkintoon on pakollisena osana integroitu moninaisia prosessien hallintaan ja kustannustehokkuuteen liittyviä vaatimuksia. Tekniikan aloilta lähtöisin olevat työnjohdon ammattitaitovaatimukset siirtyvät näin ollen muillekin ammattialoille tietenkään hukkaamatta niiden erityispiirteitä. Kehitys saattaa muokata joidenkin alojen työntekotapoja, mutta tuskin huonoon suuntaan. Järjestelmällisyys ja tehokkuus lienevät hyveitä joka ikisellä ammattialalla. Esimerkiksi puhtaanapitoalalla ollaan kuuleman mukaan oltu hyvin kiinnostuneita uuden työnjohtotutkinnon tarjoamista mahdollisuuksista, samaten kaupallisella alalla.

Paluulipun ehdin hankkia Haapamäen kautta kiertämään. En muista, että olisin ennen matkustanut vanhaa Pohjanmaan rataa Hpk-Sj-välillä kuin Ähtäriin saakka. Mikäs kiire näin kesällä. Konduktööri katsoi lippua kerran ja tisenkin, ihmetteli kunnes siirtyi ihmettelemään yleistä kiirehtimistä. Bisnesjunastahan tämäkin käy. PC-pistokkeita on yhtä paljon kuin aamun Pendolinossa. GPRS- tai EDGE-yhteys toimii yhtä hyvin. Penkki on paljon mukavampi, joskaan yhtä hyvää työpöytää ei ole. Työnteko - tai bloggaaminen - käy aivan Pendolino-luokkaisesti. Ellei paremminkin: äänimaisemakin on jatkuvakiskoraiteettomalla radalla hauskempi kuin Pendolinon reiteillä.

Alavudella on komea asema ja asemapuisto.

Tuurissa jääviä pyydetään nousemaan ulos junan etupäästä. Lyhyt laituri.

Bisnesjunalla Pohjanmaalle


Aikataulukauden vaihdos ei ainakaan vielä ole sulkenut kotikylän rautatieaseman lipunmyyntiä. Sen sijaan se on tuonut Pendolino-pysähdyksiä. Pohjoisen suuntaan pääsee lähtemään ennen aamuseitsemää S 841:llä. Mutta Seinäjoelle pääsee oikein mukavasti ja ennen kaikkea järkevään kellonaikaan.

Kovin suosittu ei Pohjanmaan bisnesjunan pysähdys kotiasemalla ainakaan tänään ollut. Olin ainoa kyytiin noussut. Tampereen reissulle Pendolino on aivan liian kallis kulkumuoto, kun taajamajuna on vain vartin myöhemmin perillä.

Pendolino ei ole enää mikään uudenaikainen juna. Sen huomaa hyvin tässä sarjan alkupään junayksikössä, jossa PC-pistokkeita on yhtä tiheään kuin 1960-lukulaisissa sinisissä matkustajavaunuissa. Vuonna 1995, kun ensimmäiset Pendolinot tulivat Suomessa käyttöön, katsottiin ainakin VR:llä kannettavat tietokoneet vielä harvinaisemmaksi ylellisyydeksi kuin nopeat junakyydit. Tilanne ei tosiasiallisesti ollut aivan tuollainen enää silloin, mutta oli hyvinkin ollut teknisiä spesifikaatioita 1990-luvun alussa laadittaessa. Viime vuosikymmen oli aikaa, jolloin melkein mikä tahansa infrastruktuurin osa oli valmistuessaan säännönmukaisesti tietoteknisten päätelaitteiden kehitysastetta jäljessä - muistellaanpa vaikka kiinteistöjen rakentamisia ja saneerauksia, joissa valmistui sadan megabitin yleiskaapelointeja samaan aikaan, kun tietokoneiden verkkosovittimissa siirryttiin gigabit-luokkaan.

Yhtä kaikki, pystyy tässäkin bisneksiä hoitamaan niin kauan kuin akussa riittää virtaa ja mokkulassa kuuluvuusaluetta.

Pendolino kärsi pitkään samasta kuin monet henkilöautot nyt: suomalainen liikenneinfrastruktuuri kulkuteiden osalta ei mahdollista itse kulkuvälineen suorituskyyn optimaalista hyödyntämistä. Pääradalla päästään sentään kahtasataa, mutta niinsanotusti nopealla Parkanon radalla körötellään nopeusnäytön mukaan 160 kilometrin tuntivauhtia. Mutta ehtii tälläkin hyvin ja joka tapauksessa nopeammin kuin kumipyörillä. Takaisin päin voi luvassa olla paljon rauhallisempaa kyytiä.

maanantaina, kesäkuuta 09, 2008


Yövuoron jälkeinen päivä


Väkeä oli kokoontunut vähitellen tallille kesän ensi ukkosen tahdissa. Kuten yleensä, se ei nytkään tullut järvien yli eikä noussut päälle, mutta sen verran maa sai kaipaamaansa kostuketta, että halkokasa oli pressutettava. Paloletkut valmiiksi ja sitten olikin valmista. Montaa sanaa ei tarvinnut vaihtaa, kun kaikki tiesivät mitä tehdä.

Haapamäkeläisten 250-metrinen roikka tuli aikataulussaan puoli kahden jälkeen. Dv16 veti ja Tk3 puhisi peesissä lämpimänä. Halkoja kantaessa ajattelin, että tällaisina hetkinä rautatieharrastustoimintamme on eräänlaista taijia. Se on tyhjän ja täyden vuorottelua, jossa äärimmäisestä tyhjäntoimittamisesta siirrytään hallitusti äärimmäiseen työntäyteisyyteen ja taas takaisin. Tk3:n tenderi täyttyi vedestä ja koivuhaloista vajaassa puolessa tunnissa. Miehistöhuoneessa kahvit niille roikan mukana tulleille, joille maittoi. Juna jatkoi kohti kotivarikkoaan aamun alkaessa valjeta vähän ennen kolmea.

Suurimmalla osalla talkoolaisista oli edessä työpäivä. Rankinta pitkämatkalaisilla.

Löysäilin oman aamuni ja palautin letkut paloasemalle. Ei kuulemma saa enää kuivata siellä, kun laitteet eivät täyttäneet työturvallisuusnormeja.

Kolea ja harmaa työpäivä meni Tampereella. Sää kuin kesän ja syksyn rajapinnassa, koulujen alkamisen aikoihin. Sr1-vetureita oli yllättävän monen junan nokalla ja kaikki tavanomaista likaisempia. Lieneekö veturikiertoon liittyvä asia?

sunnuntaina, kesäkuuta 08, 2008


Hitain askelin


Tänään on käveleminen ollut verkkaisen puoleista. Kauniimpi torpan asukas tosin päätti, että kipeät jalat eivät ole syy jättäytyä paitsi kulttuurista ja lähti ystävättärineen Pispalan Sottiisiin.

Kesäyön marssi, alkukesäinen pseudo-militaaritapahtuma, on siirretty Tuusulanjärven maisemista Vantaalle. Uudessa ympäristössä oli tarjolla enemmän pehmeäpohjaisia kulku-uria kuin ennen, mutta kuusi peninkulmaa tietää kävelleensä tuollakin. Vaikka reitit ovat metsäisempiä, on maisema Vantaalla selvästi urbaanimpaa kuin Tuusulan seudulla. Maisemassa kuin maisemassa häämöttää kerrostalon siluetti. (Sääntöjä, rajoituksia ja vallankäyttöä rakastavat tahot puhuvat ahkerasti yhdyskuntarakenteen tiivistämisen – yksilön fyysisen elintilan rajaamisen - puolesta. Tiivistä yhteiskuntarakennetta katsellessani en ihmettele monen pääkaupunkiseutulaisen ”vanhaslaisuutta”, kaipuuta kehyskuntien väljempiin oloihin. Punaniskaisuuttako edellinen? Toki auringonpaisteessa kävellessä niskakin väriä sai.)

Vuosien saatossa tapahtuma on muuttunut siviilihenkiseen suuntaan. Valtaosa kävelijöistä on siviileitä, ja nykyisin sotilasjoukkueita on vain muutama. Monet reserviläisetkin ovat valinneet siviilisarjan, joka sallii sotilasjoukkueita vapaamman varustuksen. Hyvä niin. Luulen – täysin ilman sarvia, hampaita ja pihkalalaista paatosta - että Suomella on kolme turvallisuuspoliittista haastetta: fyysinen kunto, henkinen kunto ja kansalaiskunto.

Tapahtuman perusidea on yksinkertainen: kävellään vuorokauden aikana 60 kilometriä kahdessa osassa mahdollisimman hyvällä mielellä ja tullaan terveinä perille. Toki voi valita lyhyempiäkin reittejä. Toisaalta taas esikuvaansa, Alankomaiden kuuluun ”de Vierdaagseen” verrattuna pitkä matkakaan ei ole pitkä.

Yleisin marssimuodostelma taitaa nykyään olla kaksihenkinen: kaverukset tai pariskunta. Pariskunnat näyttivät tyytyväisiltä (tässä allekirjoittaneet lauantaipäivän taipaleella, kuvasta kiitos Teekkarireserviläisten A. Kokkiselle). Arvelen, että parisuhteiden luominen ja ylläpitäminen olisi nykyistä helpompaa, jos ihmiset hikoilisivat ja hankkisivat rakkoja enemmän yhdessä. Tästä täytyisi joskus kirjoittaa ajatuksen kanssa (kuten myös siitä jo aikaa sitten lupaamastani aiheesta, miten kristillinen maailmankatsomus ja maanpuolustushenkinen toiminta sopivat yhteen).

Ilmavoimien kadettijoukkue on ollut mukana alusta saakka. Miehet ovat tietenkin välillä vaihtuneet. Takavuosina ilmavoimien miehet olivat kovia laulamaan – kovia ainakin, mitä äänenvoimakkuuteen tulee. Varsinkin römeä-äänistä esilaulajaa on ollut ikävä. Hänen vetäessään joukkuetta he laulaa jollottivat harmitonta puuta heinää, yleensä ”Drill instructor”- sävelellä (tai mikä tuo ilmeisesti amerikkalaisperäinen, meikäläisessäkin sotaväessä tunnettu sävel sitten alkujaan onkaan nimeltään, lieneekö peräti Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta). Vähemmän ääntä, enemmän vauhtia. Ilman sotilassarjalle pakollista reppuakin meinasi tehdä tiukkaa pysyä kadettijoukkueen edellä.

Oma militaarihenkisyyteni marssilla rajoittuu kenkiin. Kävely on nimittäin ennenkaikkea välinelaji. Pitkiä matkoja kävelen mieluiten armeijan varsikengissä. Valintaa saa joskus selitellä lenkkitossujen ja muiden urheilukenkien ystäville – niin nytkin, kun tapahtuman huollosta vastanneita Kanta-Hämeen maakuntakomppanian miehiä tuli juttusille. Minulla on hiukan taipumusta lättäjalkaisuuteen, ja askeleeni on raskaanpuoleinen. Tukeva kenkä on silloin hyvä matkajalkine. Kevyttä kauriinaskelta kävelevä marssikumppanini taas pitää lenkkitossuja parempana. Toisaalta niitä suosivat monet raskaan sarjan miehetkin. Yksilöllinen asia. Toinen tärkeäksi havaittu väline on liimaside. Hiertymille alttiit kohdat suojataan sillä, ja rakkoriski vähenee ratkaisevasti. Teippauksissa onnistuin tänäkin vuonna - melkein.

Samalla tuli nukuttua vuoden ensimmäinen telttayö. Järjestäjän toimesta on kauempaa tuleville varattu sotaväen puolijoukkueteltoista rakennettu telttakylä. Tänä vuonna oli säätiedotusten perusteella toimittu järkevästi ja jätetty kamiinat pois teltoista. On nimittäin luonnonlaki, että tämäntyyppisessä tapahtumassa ainakin joka toiseen miesten telttaan riittää tosireserviläinen, joka haluaa osoittaa sissitaitonsa ja tekee kamiinaan tulen, vaikka makuupussinsa kestäisi Himalajan olot ja ulkona olisi toistakymmentä astetta lämmintä. Usein sissitoiminnan lopputulos vaihtelee hillittömästä metelistä teltan väen ulos häätävään savuun. Sotilaallisesti ajatellen luulen, että tulentekotaitoja tärkeämpää on nykykriiseissä pärjääminen ilman tulta ja muita voimakkaita lämpöherätteitä, mutta ymmärrän mainitunkaltaisen sissitoiminnankin. Nostalgisen kamiinan kanssa päästään tekemisiin niin harvoin, että niistä kerroista on otettava ilo irti.

Muutamia kuvia tapahtumasta.

Luvassa on yövuoro veturitallilla. Lahden suunnalta takaisin kotipilttuuseensa Haapamäelle palaileva höyryhepo kaipaa juotavaa ja syötävää. Onneksi halonkantoon on tulossa tarpeeksi väkeä. Oma askeleeni tuskin vielä ensi yönä on aivan täysitehoinen.

sunnuntaina, kesäkuuta 01, 2008


Saksikäsi rakoilla


Eilinen lauantai lipui ohi laiskahkosti. Ihmisten ilmoilla tuli käytyä sen verran, mitä perjantaisten kevätjuhlien valmistuneille jaettujen ruusujen kuljetusastian palautus kukkakauppaan vaati. Saunalenkille lähdettiin ehtookellojen säestyksellä, vaikka pihakeinussa istuminen olisi kieltämättä houkuttanut enemmän. Ei juuri näkynyt muita kulkijoita. Taiji-muodon pihanurmella tarkeni jo tehdä paljain jaloin, mutta vain kerran. Kylmä ei tullut, mutta hyttyset keksivät tumma-asuiset verevät maalit.

Viikonloppuna ei liene ollut päivähetkeä, etteikö ruohonleikkurin säksätys olisi kantautunut joltain suunnalta. Jos nurmi ei kuivalla kelillä kasvakaan tavanomaista alkukesän vauhtiaan, jaksaa voikukka nostaa keltaista päätään.

Omalla pihalla en käyttänyt konevoimaa, vaan turvauduin ruohosaksiin pensaiden ja puiden alla kyykkiessä. Teini-iän kesätöissä ruohosaksiminen oli ainoa ikävähkönä pitämäni työ. Silloin käytössä oli muodoltaan silitysrautaa muistuttavat sähköruohosakset, joiden akun lataus kesti tunnin tai pari. Loput piti saksia manuaalisesti.

Käsiin tuli nytkin rakkoja hyvistä työhansikkaista huolimatta. Olen joskus harkinnut siimaleikkurin hankkimista. Tänne muuton jälkeen sellainen, polttomoottorikäyttöinen, tuntui melkein välttämättömältä tien puolen rinnettä ajatellen. Mutta erään puuhakkaan kevätpäivän jälkeen nuo rinteet on päässyt parturoimaan ruohonleikkurilla, ja siimaleikkurihankinta on jäänyt. Mutta sellainen, ehkä kuitenkin mieluummin akku- kuin polttomoottorikäyttöinen, voisi olla asiallinen ruohosaksien korvikkeena. Tulisi perattua tietyt paikat useammin. Onko kokemuksia tai peräti suosituksia akkukäyttöisistä siimoista?

Voikukkia lukuunottamatta ruohonleikkaaja on tänä keväänä päässyt helpolla. Silti toivon sadetta. Viikko sitten kylvin toiveikkaana apulantaa. Kuivallakin se syö sammalta, mutta kaipaisi taivaalta vettä palanpainikkeekseen.

Perunat ovat lähteneet luomunakin iloisesti kasvuun.

perjantaina, toukokuuta 30, 2008


Suomen lippu ja suvivirsi


Oman opetustyöurani aikana ovat perinteisenmalliset kevätjuhlat olleet vähissä. Se johtuu osin siitä, että näyttötutkintojärjestelmässä toimittaessa agraariyhteiskunnan vuodenkiertoon perustuvalla lukuvuosijäsentelyllä ei ole merkitystä. Toukokuun lopulle ei synny erityistä ammattiinvalmistumiskeskittymää.

Ei tänäkään päivänä vaadita suuria järjestelyjä, että kevätlukukauden päättäjäistilaisuudesta saa ihan mukiinmenevän. Musiikkia, puhe, riittävän muodollinen todistusten jakaminen ja lopuksi luonnollisesti virsi 571 toimivat yhä hyvin. Ainakin aikuisopiskelijoiden kanssa, joille kyse on nostalgiasta. Huilisti, ammattiin valmistuneiden joukosta, tarjoutui itse esiintymään. Pianisti-laulajattaren sain houkuteltua kotitorpasta.

Meni iltatöiksi saakka. Aikuisopiskelijat käyvät koulua ja niin ollen valmistuvatkin kahdessa vuorossa.

Loppuillasta tuli vielä polkaistua veturitallille. Kimmon kanssa mittailtiin askeltarkkuudella raiteita. Viikon päästä 250-metrisen junarungon peräpää pitäisi saada vaihteen yli, mutta niin, että etupäässä "parivedon" jälkimmäinen saadaan juottamisen ja syöttämisen mahdollistavaan paikkaan. Aikataulu ei salli veturien irrottamista junasta pysähdyksen aikana. Ei ole ihan helppo tehtävä.

Veikeä sekajuna oli sekin, joka pyyhälsi etelään. Sr2 nokalla, seuraavana Sr1. Sitten muutamia sinisiä henkilövaunuja ja perässä puolisen tusinaa Gbln:iä.

Kotiin palatessa vanhan osuuskaupantalon hiljainen terassi houkutti. Hyvä syy antaa periksi kiusaukselle oli tuopillisen tarjoaminen kiitokseksi kevätjuhlan pianistille.

torstaina, toukokuuta 29, 2008


Valokuvatorstain armas aika


Valokuvatorstai-blogissa vietetään armasta aikaa.



Perinteinen koulun juhlasali odottamassa perinteistä kevätjuhlaa.

Pitää se puhekin viimeistellä.

keskiviikkona, toukokuuta 28, 2008


Energiatehokkuutta


Työpäivään mahtui asioita maankäyttö- ja rakennuslain soveltamisesta rikosseuraamusviraston toimialaan, eri kontekstissa kylläkin. Kahvia sai molemmissa, kiitos kaunis.

Energiatehokkuustodistusten määrämuotoisuus ja oikea väri ovat kuulemma kynnyskysymyksiä.

Pitkästä aikaa tein työmatkaa henkilöautolla. Useimmilla vastaantulijoilla oli lapa pystyssä. Kummastelin, kunnes tajusin, että keltaista kulkupeliä työmatkoillaan useammin tarvitsevan kinkeripiireissä ajelin.

Rikosseuraamusviraston asiakkaiden koulutustarpeet liittyvät tänä päivänä enemmän kalorimäärien arviointiin ja muihin elämäntapa-asioihin kuin vaikkapa tietokoneen peruskäyttötaitoihin. Joitakin vuosia sitten tilanne oli erilainen. Kohtuullisen kokoiseen otokseen perustuva vankila pienoisyhteiskuntana -tyyppinen tutkimus voisi antaa kulloisenkin yhteiskunnan yleisestä toimintaympäristöstä käytännön todellisuutta paremmin vastaavan - tosin muoti-ideologioille ehkä vieraamman - kuvan kuin tutkijan omien mielihalujen tai oman viiteryhmän perusteella valittujen otosten pohjalta luodut näkemykset.

Kalorimäärien arvioinnista elämäntapakysymyksenä olen toki viimeinen kirjoittamaan ainakaan moraalisaarnaavassa mielessä. Tuhti myöhäinen päivällinen tuli nautittua hampurilaisaterian muodossa Lahdesjärven energianpursotusasemalla, automarketista haettu runsas ruokakori takakontissa.

Hyvä uutinen veturitallilta oli, että vaahteravainaan runko kokonaisuudessaan on päätynyt energiantuottotarkoituksiin. Kiitokset asianosaisille.

lauantaina, toukokuuta 24, 2008


Hyviä harrasteita


Olin varautunut harjoitukseen ulkoiluvarustein. Piti kuitenkin ryhtyä yleissihteeriksi. Tietokoneen kanssa toimeentulevista muka pulaa. En usko sitä, mutta en protestoinut.

Aurinkolasien vuoksi kysyttiin: "Oleksää ryypänny eilenehtoolla, röhhöh?" Kun kerroin, että ennakko-odotuksen ja vahvuuksiensa vuoksi naamalla ovat ja että tummuus kieltämättä häiritsi 1920-lukulaisen, nykyisin kiskottoman, rautatieaseman salissa, tarjosi moni omia lasejaan. Niiden kanssa olisi tullutkin ryypännyt olo. Tyydyin tummiin laseihin.

Vastaavassa harjoituksessa viime kesänä tuli maakravulle viimein kuuma. Meinasi tulla nytkin. Eivät toimistohommat aloittelijalle löysiä ole. Vähän aikaa kului valaistumiseen, että kuljetusvene oli se strateginen resurssi, jonka menemisistä ja tulemisista piti olla mahdollisimman täsmällinen tieto.



Minusta olisi aika hieno juttu, jos taulukkolaskentaohjelmaan kehitettäisiin ominaisuus, jonka avulla SQL:llä tai jollakin samantapaisella intuitiivisella kyselykielellä voitaisiin poimia taulukosta tietoa toiseen taulukkoon.

Harjoitus jäi lyhyehköksi, kun saariin kadonneet maalihenkilöt eivät onnistuneet katoamaan koirapartioilta. Taisi olla erityisen otolliset olosuhteet nelijalkaisten etsijöiden käytölle.

Sisävesisatamasta satamaradan alkupäähän, jossa vedettiin niin käsivoimin kuin Nissanillakin viikolla kaadetun vaahteranraadon pätkiä pinoon. Veturitallin länsipäätyyn muinoin istutettu vaahtera komisti maisemaa melkein koko edellisen vuosisadan, mutta vuosituhannen vaihteen ratapiharemontti vaurioitti sen juuristoa niin, että viime vuosina puu näivettyi näivettymistään. Aika aikaansa kutakin.

Kotimatkalla kylän ainoan autonpesukoneen luukku oli auki ja poikkesin tutkimaan ihmettä. Ovella naapurikylän mies morjesti. Kysyin, tarvitsisiko vaahterapölkkyjä. Käyttöä kuulemma olisi; hyvä niin.

perjantaina, toukokuuta 23, 2008


Viikko jo lopuillaan


Tarjouksia ja tarjouspyyntöjä, todistuksia ja hakemuksia, sopimuksia ja luonnoksia. Olen kirjoittanut paljon, luultavasti lyhytvaikutteista. Blogiin ei ole kirjaimia riittänyt. Ei, vaikka täällä tekstit eivät katoa muistista niin nopeasti. Kohta jo viisi vuotta, huomaan (tarkoituksella en ole tiivistänyt oikean laidan arkistohyllymetrejä; pitkä rivi näyttää siltä kuin sisältäisi historiaa).

Linja-autossa ammattikoululaiset tenttasivat toisiltaan alkuaineita. Olisin mielelläni osallistunut visaan, muistanutkin monta. Kun siirtyivät atomipainoihin, olisi pitänyt luovuttaa. Piin kohdalla olisin vastannut: "3,14. Höhöh."

Totuuksia on monia, ja juhlasalin sanat eivät toimi työsalissa tai toisinpäin. Konepajojen johtajat eivät usko saavansa työvoimapulaansa helpotusta maahanmuuttajista. Toisaalta vuotta 2010 moni alihankkija ei uskalla ennakoida. Se on liian kaukana. Tarvitaanko väkeä silloin enää lisää vai tarvitaanko kahta kipeämmin?

Julkinen sektorikaan ei uskalla ennakoida vuotta 2010. Se on liian lähellä. Ei ehdi suunnitella tarpeeksi.

Vielä kirjoittamisesta. Omakustanneyritys lähetti mainoksen. Olikohan kohderyhmäksi valittu satunnaisia bloggaajia vai mistä olivat keksineet. "Foucaultin heilurissa" kirjoitettiin omakustannekirjoittajista säälien. Olen jostakin kuullut, että kerran sorruttuaan heillä ei koskaan ole asiaa varsinaisiin kustantamoihin. Sukukirjoja, 1930-40-luvuilla syntyneiden sotaveteraanien muisteluita ja muita omaelämänkertoja. On varmaan muutakin. Mietin hetken, miksi vielä joku haluaa maksaa saadakseen kirjaimensa paperille. Kun on näitä ilmaisia kanavia. Näkyvyys, arvostuskin tiedostavissa piireissä, on kai keskivertobloggaajalla samaa luokkaa omakustannekirjailijan kanssa.

sunnuntaina, toukokuuta 18, 2008


Pyhäaamuna pyörän selkään


Sääennuste ei näyttänyt hyvältä, mutta aamuseitsemän jälkeen hypättiin silti pyörän selkään. Sade jäi ennustettua vähäisemmäksi, mutta kylmän puoleinen tuuli ja vain muutaman asteen lämpötila piti huolen siitä, että valittu vaatetus ei ollut lainkaan liian kuuma.

Kotiseudun rovastikunnan järjestämä perinteinen pyörälenkki tuli tänäkin keväänä ajettua ja kaikilla seitsemällä kirkolla käytyä. Lämmin mehu teki kauppansa.

Samalla tuli käytännössä testattua ja pidemmälläkin matkalla hyväksi todettua uusi polkupyörä. Ostin taannoin samantapaisen Helkama-hybridin kuin puolisollani on. Verrattuna vanhaan retkipyörään on uudessa ainakin niskaystävällisempi ajoasento, ylämäkiin soveltuvammat välitykset ja polkeminen muutenkin mukavampaa. Se ei ole pyörän vika, että vanhoista rasitteista kärsivä polvinivel alkoi kyllästyä veivaamiseen matkan lähestyessä loppuaan. Muutenkin tuntee polkeneensa, kun kuukausitolkulla pisimmät pyöräilyt ovat olleet muutaman kilometrin asiointireissuja.

Reitin pituus oli entisten vuosien tapaan jossakin 90 ja 100 kilometrin välissä. Matkamittari olisi mukava, mutta taitaa vaatia hiukan sovelletun asennuksen pyörässä, jossa vanteen ja etuhaarukan eli pinnaan kiinnitettävän anturin ja haarukkaan tulevan vastaanotinyksikön välinen etäisyys jää pitkäksi.

Mutta se ei ole hyvä, että Hakan peli ei kulje.

lauantaina, toukokuuta 17, 2008


Eurooppalaisuus meissä?


Päättyvällä viikolla vietettävän museoviikon teemana on ollut ”Eurooppalaisuus meissä”.

Museomaailmassa eurooppalaisuus on ollut ainakin taustalla vahvasti vaikuttava teema jo toistakymmentä vuotta. Keskiajan loppupuolen Ruotsissa niinsanottu goottilainen historiankirjoitus yhdisti näppärästi jo Herodotoksen tuntemat hurjat skyytit - ”Skyytiläinen heimo on nimittäin tehnyt erään kaikista inhimillisimmistä keksinnöistä, mitä me tunnemme, sukkelimman keksinnön, mutta muissa kohdin en minä sitä kiitä. Tämä heidän keksintönsä on siinä, että ei kukaan, joka heitä vastaan hyökkää, voi päästä pakoon, ja ettei kukaan voi saavuttaa heitä, jos he eivät tahdo tulla tavoitetuiksi.” (Herodotos: Historiateos 1-2, neljäs kirja, suom. E. Rein) - roomalaisten historioitsijoiden Cassiodoruksen ja häneen tukeutuneen Jordaneen (alkuteos löytyy verkosta) dokumentoimat gootit sekä profeetta Hesekielin ennustusten ”perimmän pohjoisen joukot” (Hes. 38). Mistäpä nouseva valtakunta olisi voinut kehittää itselleen komeammat juuret – kun sentään Daavidin tai Salomonin, Akilleen tai Hektorin, Caesarin tai Augustuksen kaltaisia esi-isiä ei kehdattu omia. Viimeistään Vaasa-ajalla, suurvalta-ajan kynnyksellä, teoriat suuresta menneisyydestä lainattiin valtakunnan itäosalle, jota ei enää haluttu nähdä metsäisenä rajaseutuna vaan valtakunnan yhteyteen liitettynä muinaisena suurvaltana. Olihan Ruotsi melkein kuin Rooma, jolloin itäisen valtakunnanosan historian sopi liittyä maineikkaisiin kansoihin, vaikkapa skyytteihin. Tässä tehtävässä kunnostautuivat erityisesti ystävykset Uppsalan yliopiston professori Messenius ja Tammisaaren kirkkoherra Forsius.

Venäjän vallan ajoilta aina 1970-luvulle saakka lingvistikot kehittivät teorioita Volgan mutkasta tulleista suomalaisista. Näiden ajatelmien sivujuonteena kehittyi Suur-Suomi-ideologiaan kulminoitunut sukulaiskansa-aate. Tultaessa 1970-luvulle yhteiskunnallinen keskustelu oli kiivasta, mutta se ei juurikaan ammentanut aiheita historiantutkimuksesta, ainakaan suomalaisten alkuperän kaltaisista suurista kysymyksistä. Oli joko niin, että yhteiskunnallisesti aktiiviset keskustelijat eivät nähneet historiaa käyttökelpoisena ajamilleen tarkoitusperille tai sitten niin, että historiantutkimuksen piirissä ei tällä kertaa haluttu sekaantua päivänpolitiikkaan sovellettavien suurten linjojen piirtelyyn. Yhtä kaikki, suomalaisten alkuperää tulkittiin nyt kuivakkaasti arkeologian lähtökohdista. Hyväksyttiin vain se, mitä konkreettiset löydöt kertoivat. Ne eivät antaneet aihetta olettaa muuta kuin että se väki, joka täällä muinoin oleili, oli oleillut täällä niin kauan kuin arkeologisten havaintojen valokeilaa riitti. Ei suuria kansainvaelluksia, ei mahtavia tai mystisesti kadonneita veljeskansoja, ei yhtymäkohtia maailmanhistorian suuriin tapahtumiin.

Eurooppalaisuus tuli menneisyyden etsimisessä muotiin 1990-luvun myötä. Kysymys ei taaskaan ollut pelkästään ideologian muutoksesta. Samoin kuin teologinen selitysmalli antoi 1800-luvulla tilaa kielitieteelliselle ja se puolestaan 1970-luvulla väistyi arkeologian myötä, tarjosi viime vuosikymmeneltä alkaen geenitutkimus perusteita näkemykselle, jonka mukaan näille seuduille oltiin tultu Itämeren eteläpuolelta, alueilta joita voitiin ainakin myöhemmän historiansa puolesta kutsua hyvällä omallatunnolla ”eurooppalaisiksi”.

Museoviikon teema uusintaa sitä 1990-luvulla uudelleen keksittyä pyörää, jonka mukaan Eurooppa on tuolla jossakin. Eurooppalaisuus on jotakin ulkopuolista, tämänhetkisen käsityksen mukaan yleensä tavoittelemisen arvoista, mutta ennenkaikkea jotakin, joka ei ole itsestäänselvä osa suomalaisuutta.

Itse puolestani kysyn, onko olemassa suomaisuutta, joka ei olisi samalla mitä syvimmin eurooppalaisuutta? Eivätkö syvimmin suomalaisen yhteiskunnan muotoutumiseen vaikuttaneet tekijät ole olleet juuriltaan mitä syvimmin eurooppalaisia? Yhteiskunnallisesta näkökulmasta tarkoitan ennen muuta kahta seikkaa: yhtäältä roomalaiseen oikeuteen ja konstitutionalismiin pohjautuvaa oikeusjärjestelmää ja toisaalta kristinuskoon ja erityisesti sen läntisiin haaroihin pohjautuvaa aatemaailmaa. Näiden kahden instituution vaikutus ihmiskäsitykseen, talouteen, kulttuuriin, tieteeseen ja miltei mihin tahansa yhteiskunnallisen toiminnan ilmenemismuotoon on Suomessa läpäisevä.

Eurooppalaisuus meissä vai me eurooppalaisina? Jälkimmäinen, aktiivista osallisuutta korostava ajattelutapa ei ehkä edelleenkään kaikkien mielestä ole sovelias. Se saattaa tuoda mieleen ajat, jolloin ”Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä.” Jonkun mielestä eurooppalaisuuden kanssa ei ole hyvä liiaksi veljeillä. Tällöin katsantokanta on suhteellisen lyhytnäköinen. Eurooppalaisuus on paljon lähihistoriaa vanhempaa, jotakin aivan muuta kuin muutaman viime vuosikymmenen tai -sadan sodat tai EU:n kaltaiset politiikan päiväperhot.

lauantaina, toukokuuta 10, 2008


Lisää kevään merkkejä


Kovan 1970-mallisen kolmikon yksi jäsen tarjosi vuosipäivän kunniaksi kakkukahvit veturitallilla. Kaksi muuta pääsemme helpolla, kun merkkipäivä osuu talkookauden ulkopuoliseen aikaan.

Tavaraa siirrettiin paikasta toiseen. Lättähatun liitevaunu rallatti kevyesti, vanha raiteentukemiskone narisi raskaasti. Lähilogistiikalla on tarkoituksensa.

Livistin etuajassa kotipihalle ruohonleikkuuseen. En muista, että kevään ensileikkauksen aika olisi ennen ollut tässä vaiheessa kuukautta. Viikolla en ole ehtinyt leikkurin perässä kävelemään, mutta terät ja öljyt tuli sentään vaihdettua. Uudet terät viilsivät sammaltakin kottikärryllisen verran. Oikein hyvä. Säksätyksestä päätellen naapureilla oli samankaltaiset lauantaitoimet.



Torpan kauniimpi asukas työtovereineen kävi Hämeen sydämessä kylmänkukkia katsastamassa. Kovin kylmästä talvesta pulsatillat eivät kai pidä, kun esiintymä oli ollut tavanomaista runsaampi.

perjantaina, toukokuuta 09, 2008


Reilua kauppaa


Tampere nimettiin tänään reilun kaupan kaupungiksi. Aamulla keskustorilla jaettiin banaaneita, kahvia, teepusseja ja sokeria ohikulkijoille kahvia en ehtinyt nauttimaan, mutta muut kelpasivat reppuun.

Joskus reilua kauppaa kritisoidaan vapaakauppaa kannattavien tahoilta. Kritiikin taustalla on se huomio, että reilussa kaupassa hintamekanismi on tavalla tai toisella säädelty - toisin sanoen tuottaja saa tuotteestaan enemmän kuin täysin vapailla markkinoilla. Kritisoijat uskovat, että reilu kauppa säänneltyine hintamekanismeineen viime kädessä vähentää tuottajamaiden hyvinvointia. Näkemyksen taustalla on erilaisia taloustieteellisiä kirjanoppeja klassisesta Ricardosta alkaen.

Kauppaopiston peruskurssilta tuttu Heckscher-Ohlinin sinänsä aivan pätevä teoreema sanoo suunnilleen niin, että vapaakauppa hyödyttää niitä maita, joissa jotakin tuotannontekijää on suhteellisesti (eli muihin maihin verrattuna) runsaasti. Ruotsalaisherrojen päätelmän mukaan vapaakauppa hyödyttää kolmannen maailman väkirikkaita maita maatalouden kaltaisen työvoimaintensiivisen tuotteen myyjinä.

Mutta kuten kansantaloustieteen kaltaisissa oppirakennelmissa aina, hyvä teoria ei tahdo toimia kirjan sivujen ulkopuolella. Maatalous on kiistatta työvoimaintensiivinen elinkeino kolmannen maailman maissa. Mutta niiden kanssa kauppaa käyvissä teollistuneissa ja jälkiteollistuneissa maissa tilanne on erilainen. Kun Heckscher-Ohlinin teoreemasta tehtyjä johtopäätöksiä käytetään sellaisenaan kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden välisen vapaakaupan puoltamiseen, oletetaan, että maiden tuotantoteknologia olisi samankaltainen. Näin ei käytännössä ole, eikä työvoimaintensiivisen maatalouden kehitysmaa saa suhteellista hyötyä, kun kauppakumppanin maatalous ei pelaakaan samoilla korteilla.

Toinen, edellistä vähemmän teorioihin sidottu peruste reilun kaupan puolesta on se, mihin asian kannattajat mieluiten vetoavat: oikeudenmukaisuus. Vaikka voitaisiinkin olettaa Heckscher-Ohlinin väittämän pitävän paikkansa kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden välisessä kaupassa, jää ongelmaksi vielä vapaakaupan hyötyjen jakautuminen kehitysmaassa. Vaikka vapaakauppa toisikin hyvinvointia - mitä lienee empiirisesti kehitysmaiden tapauksissa vaikea osoittaa - valuvat hyvinvoinnin tulokset helposti muiden kuin alkutuottajien käsiin. Esimerkiksi Igorin, Leonidin ja heidän pyssykauppiastovereidensa. Eri asia on, miten tehokkaasti tuollaisissa olosuhteissa FLO:nkaan kaltainen toimija pystyy tilannetta muuttamaan.

Maakuntaliitolla on hieno kokoushuone Alarannassa. Maakunnalisissa piireissä otan mielelläni etelävaltiolaisen roolin ja aksentin. Sieltähän minä, etelästä, Hämeen hämäriltä rajaseuduilta. "Meitin" ja"teitin" sujahtavat puheeseen.

Tyytymällä pellavaiseen kravatittomaan paitaan ja prässittömin housuihin taisin rikkoa myös pukeutumiskoodia, joka on yhä edelleen miehiä sortava. On totta, että kaikkein virallisimmissa tilanteissa kaikki ovat tiukilla, mutta puolivirallisissa kuvioissa on miehen osa yhä edelleen kuristettu kravatin ja housunprässien sisään. Tämä sukupuolta sortava kulttuurinen piilorakenne suorastaan huutaa dekonstruoijiaan.

En kysynyt, oliko maakuntaliitolla reilua kahvia. Mutta linja-autoasemalla jo myivät sitä. Puolikkaaksi työpäiväksi omalle työmaalle ja illaksi takaisin Tampereelle turhuuksia ostamaan. Niinhän me dekonstruktivistit ja muut tiedostavat.

Kuljun kartanolta oli muoviketju edelleen loppu. Kukahan on rohmunnut metrikaupalla?

sunnuntaina, toukokuuta 04, 2008


Kevätpuuhia


Eilen alkoi Museoveturiseuran talkookausi veturitallilla. Saatiin aikaan kevytrakenteinen turva-aita. Kääntölavan monttuun putoamisen pitäisi nyt olla ainakin hiukan aikaisempaa suunnitellumpi teko. En muista, että museokävijöistä kukaan olisi tehnyt ei-toivottua tuttavuutta montun kanssa. Talkoolaiset ovat asia erikseen, mutta se kuuluu harrasteen luontaisetuihin. Kotikylän liike olisi myynyt aitaamiseen ketjua roheaan 16,50 euron metrihintaan. Jotakin EU:n, DoD:n, IEEE:n, MTK:n normit täyttävä mallia ilmeisesti. Urheiluauto ja kuski lähetettiin hakemaan edullisempaa Kuljun halpahallista.

Tänään pantiin kotipihassa perunat vakoon. Hankkijan Timoa, perinteistä 70-luvun varhaislajiketta. Talomme alkuperäisillä rakentajilla oli kuulemma pääosa tontista perunamaana. Nyt sen paikalla on nurmikkoa. Syväpenkiksi tekemämme nykyinen perunamaa käsittää kokonaista kolme vakoa, mutta kyllä sieltä maistiaiset saa.

torstaina, toukokuuta 01, 2008


Valokuvatorstain aatteen palo


Valokuvatorstai-blogissa on aiheena aatteen palo.



Pienelläkin paikkakunnalla löytyy työväenaatteen paloa ainakin sen verran, että päätie saadaan hetkeksi aikaa punasävyiseksi. Puheissaan aatetta tarjoilivat kansanedustaja Sirnö ja ammattiyhdistysjohtaja Ihalainen. Hämäläiset eivät jaksaneet kovin palavasti innostua.

keskiviikkona, huhtikuuta 30, 2008


Ilmapallojen alla


Niiskutuksen ensi-isku oli aikaisempi ja ennenkaikkea voimakkaampi kuin vuosiin. Kuiva ja tuulinen kevätsää taustalla.

Kotimatkalla pääsin istumaan Järvenpäässä. Kolme neljäsosaa junarungosta jäi Riihimäelle, ja taas tuli täyttä.

Vappu on poliittinen juhla. Kun en ole puoluepoliittinen ihminen, herätti sähköpostissa huomion viesti, jonka lähettäjä esittäytyi komeasti Puoluesihteeriksi. Tuon kaltainen sähköpostiasiakasohjelman Name-kenttään paiskattu nimi ei voi olla tuomatta mieleen vaikka keitä kotimaisen Internet-genren legendoja, mutta näytti kyllä siltä, että toisessa päässä oli rehellinen ja valtakunnanuutisista - virallisista ja radiosta kuultavissa olevista - tunnettu toimija. Mainosrahasta olisi tarve sielläkin päässä.

Hauskaa vappua kaikille!

tiistaina, huhtikuuta 29, 2008


Psl


Neljän päivän Pasila-putki alkaa olla puolessa. Sunnuntai meni mukavasti Messukeskuksessa pienoismalli-ja lemmikkimessuilla. Arkipäivät kuluvat lääninhallituksen talossa Microsoftin MOSSin parissa.

Kun en tuotetta ole aiemmin tuntenut kuin nimeltä, oli jonkinmoinen yllätys, että SharePoint-palveluiden loogista rakennetta ei voi tuoda suoraan hakemistopalvelusta. Asialle on epäilemättä hyvät teknilliset ja muut perusteet, mutta aika kaukana ollaan keskitetyn hallinnan järjestelmistä, mainostettiin tietohallinnolle ja ylläpidolle asioita miten kauniisti hyvänsä. Ehkä on niin, että yhä edelleen nopeasti kehittyvä ohjelmistoteollisuus ei suo aikaa keskitettyjen ratkaisujen vakiintumiselle. Ei hajautettu hallinta ole ajatuksenakaan kovinkaan outo, kun muistetaan mainittujen tuotteiden alkuperämaan kulttuurinen perintö.

Nuorekkaan ATK-väen joukossa sain tuntea itseni vanhaksi. Opettaja kysyi, kuka tuntee "pingaamisen" etymologian. Muistan tarinan ICMP-kutsujen echo-requestin eli "pingin" ja echo-replyn eli "pongin" virtuaalisesta pöytätennismatsista.

Toisaalta taas en kirjoita Facebookia enkä käytä tietokonetta paljonkaan muihin moderneihin asioihin. Ei tällaisesta sovi olla ainakaan ylpeä.

Kurssi jäi mielenkiintoiseen kohtaan, mutta tekniikkaan liittymättömät työvelvoitteet Vanajan-Hämeessä kutsuvat.

lauantaina, huhtikuuta 26, 2008


Kuso kulkee


Aamujunassa vanha koulutoveri. Rouva varustelee jalkaväen taisteluajoneuvoja vientiin asiakkaiden toiveiden mukaan.

Hämeenkadulla kirjakaupan ikkunassa toinen opiskelutoveri, tekijänimenä näyttävästi asetellun kirjan kannessa.

Joskus sitä kokee ehtineensä kovin vähän, vaikka vuosia on kulunut verrokkien kanssa yhtäläinen määrä.

Päivälle olisi ollut tarjolla monenlaista ajanvietemahdollisuutta, mutta päätin valita kurssin tietoturvallisuusyrityksessä. Tietoturvallisuutta tosin ei käsitelty - ATK-kurssitusta lienee riittämiin luvassa alkavalla viikolla - vaan Vapaaehtoisen pelastuspalvelun radioliikennettä. Häkkisen herrasväen firma ystävällisesti tarjosi hyvät kurssiolosuhteet. Olen käynyt VAPEPA-viestikurssin tusinan vuotta sitten, ja vaikka edelleen operatiivisessa käytössä on paljon luotettavaa VHF-kaistojen - 68 MHz:n ja 164 MHz:n - radiokalustoa, on viestiliikennekäytäntöä (PDF-tiedosto, 67 kB) hiljattain muutettu viranomaisyhteensopivammaksi. Aiempi käytäntö oli kuulemma merenkulkijoilta lainattua. Poisoppimistarpeen tarve tuli huomattua viime kuussa pidetyssä harjoituksessa piipahtaessani. Päivittäjiä taisi suurin osa kurssilaisista ollakin.

Peruskurssin laajuutta on sitten viime näkemän supistettu kaksi- ja puolipäiväisestä kymmeneen tuntiin. Se on ymmärrettävää, koska yhä vähemmän osallistujia saadaan perjantai-illasta sunnuntai-iltaan kestäviin koulutuksiin. Suurin pedagoginen vaikeus tällaisissa muutostilanteissa on epäilemättä kurssisisällön karsiminen. Voiko radiotekniikan perusteita opettaa ilman katsausta sähkömagneettiseen spektriin? Onko amplitudi- ja taajuusmodulaatiota kuvaavien käyrien esittäminen tarpeen, jos päätavoitteena on peruskäyttötaidon opettaminen yhden tai kahden käsiradiopuhelimen käyttöön? Vaikeita valintoja, eikä oikeita vastauksia varmastikaan ole. Pedagogiikka kun ei ole eksakti tiede. Vanhoista oppimismenetelmistä oli säästetty laivanupotuspelin pelaaminen joukkuein radioyhteyden yli. Se on mielestäni erinomainen pedagoginen oivallus.

Hauskaa oli käydä Finlaysonin tehdasalueen maanalaisissa osissa, joissa rakenteiden aiheuttamat radiosignaalien vaimentumiset ovat melkoisia.

torstaina, huhtikuuta 24, 2008


Kotimainen


Valokuvatorstai-blogin aiheena on tänään ollut kotimainen.



Dr16 nro 2806 on kuvattu kotimaisen lumisissa maisemissa Kolarissa 13.3.2008.

Raskas dieselveturi Dr16 on jäänyt toistaiseksi viimeiseksi kotimaisen veturiteollisuuden tuotteeksi valtion rataverkkoa ajatellen, jos ratakuorma-autoja ja muita työkoneita ei lasketa.

Valtionrautateiden sähköistyshanke alkoi antaa hyötyjään 1960-luvun lopusta alkaen ja vähensi muun käyttövoiman tarvetta vetureissa. Höyryveturin savupilvi haihtui kaupallisesta liikenteestä viimein vuoden 1975 myötä. Mutta jo seuraavan vuosikymmenen alkuun tultaessa oltiin tilanteessa, jossa dieselvetovoimaa tarvittiin lisää. Yhtäältä sähköistys ei ollut edennyt ennakoitua tahtia ja toisaalta junapainot olivat kasvaneet. VR:llä pohdittiin veturien modernisointia ja ryhdyttiin tuunaamaan Hurua. Dr12-sarjan yhteen yksilöön, nroon 2239, vaihdettiin Wärtsilän meridieselmoottori, asennettiin kuppipenkit ja Wunderbaum - tai jotain sinnepäin. Ratkaisu ei ollut onnistunut, koska ratamoottorit eivät kestäneet uuden päämoottorin antamaa tehoa.

Päädyttiin kokonaan uuden veturityypin rakentamiseen, veturin jonka oli määrä korvata vanheneva Dr12. Tampereen paikallisottelun voitti vuonna 1983 Valmet vanhan kilpakumppaninsa Lokomon nenän edestä (kolmas tarjouskilpailuun osallistunut oli pienvetureistaan tunnettu Saalasti, jonka tarjous ei vastannut sellaista raskasta dieselveturia, mitä VR kaipasi) Kuten Dr12-hankinnat aikanaan 1950-luvulla, voitaneen Dr16-hankinnatkin nähdä osana valtion budjettitaloutta ja sitä kautta elinkeino-, alue- ja työllisyyspolitiikkaa. Ilman Dr16-tilauksia Valmetilla olisivat työt uhannet käydä vähiin.

Dr16 oli aikansa kovaa teknologiaa. Ohjausjärjestelmän sydämenä toimi Strömbergin kehittämä Selma2-järjestelmä eli Intelin 8086-prosessori. Noina aikoina olivat sulautettujen järjestelmien ytimet kovaa rautaa kotien viihdelaiteisiin verrattuna: Dr16:n järjestelmiä ohjattiin veturin tyyppimerkinnän kanssa yhteensopivalla väylänleveydellä, kun samoina vuosina markkinoille tulleet kotitietokoneet, Vic20 ja kumppanit, tyytyivät puoleen siitä.

Valmetin tavoite oli kunnianhimoinen. Oli tarkoitus tuottaa paitsi huipputekninen dieselveturi, myös perusrakenne VR:n tulevalle Sr2-sähköveturille. Mahdollisimman monia Dr16:n komponentteja oli suunnitelmien mukaan hyödynnettävissä tulevassa sähköveturissa. Tämä tavoite ei toteutunut, ja uusi sähköveturityyppi hankittiin muuttuneessa toimintaympäristössä, Tamperetta kauempaa ja kovin erinäköisenä kuin Dr16.

Ensimmäinen Dr16 valmistui keväällä 1985. Neljässä ensimmäisessä veturissa - niin sanotuissa protoissa; oikeampi nimi kai olisi esisarja - käytettiin kahta erilaista moottorityyppiä: kaksi ensimmäistä oli varustettu ranskalaisperäisellä Alsthomin Pielstick 12PA4-V-200VG -moottorilla ja toiset kaksi kotimaisella Wärtsilä Vasa 8V22 -moottorilla. Alkuperäisen suunnitelman mukaan veturit piti varustaa Wärtsilän konein, mutta alkuperäisen mallin osoittauduttua liian painavaksi rakennettiin ensimmäiset veturit ranskalaisella moottorilla varustettuina.

Vaikka alunperin esisarjaan oli haluttu myös kotimainen moottorivaihtoehto, vuonna 1989, kun varsinainen sarjavalmistus alkoi, moottorivalinnassa päädyttiin ranskalaiseen vaihtoehtoon. Syyt olivat moninaiset, eikä yksi vähäisimmistä liene ollut valtion ohjien löyhentyminen elinkeinopolitiikassa. Kotimainen ei ollut oletusarvoisesti ykkössijalla.

Työmatka työväentalolle


Tampereella muistellaan aikaa 90 vuotta sitten ja kuuleman mukaan julkaistaan myös mielenkiintoinen kirja. Kutsuttu on, mutta työ menee hyvienkin harrasteiden edelle.

Tampereen tapahtuman hengessä työmatkalle olisi voinut ottaa mukaan punaisen myrskylyhdyn. Sellainen kai hilattiin tämänpäiväisen seminaaripaikan torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi silloin aikanaan. Toivottavasti pääkaupungin työväentalolla on luvassa rauhallisempaa menoa, vaikka aihe onkin monelta kannalta kiperä. Virallinen tiedote hallituksen eilisen iltakoulun päätöksestä on luvalla tai luvatta sanoen mitäänsanomaton, mutta arvelen keskusviraston, anteeksi asiantuntijaviraston, terävän kärjen puheenvuoroista saatavan tänään enemmän irti.

Kotikylän asemalla seisseen P 272:n nokalla oli Sr2 nro 3235. Uudempi sähköveturityyppi tuon junan edessä on varsin harvinainen näky. Sääli, että aikataulu ei sallinut kyytiä verkkaisen kulkijan mukavissa Esslingen-vaunuissa, vaan piti tyytyä IC2:n ahtauteen.

keskiviikkona, huhtikuuta 23, 2008


Koulua päivä- ja iltavuorossa


Työmaalla pääsin parturikampaajaopiskelijoiden harjoitusmaaliksi. Tarvitsivat parrakasta henkilöä. Sääli, että olin ehtinyt parturoida naamaani toissapäivänä, kun ammattiapua olisi ollut saatavilla. En voinut olla sanomatta, että parturintuolissa olo oli kuin Rembrandt van Rijnin taulussa. Käyttämäni kaltainen partamalli on kuulemma nimeltään maisterinparta. Täytyy seuraavalla kerralla tilata amisviikset.

Illalla sain ensiavun kakkospätevyyden ajan tasalle. Kurssi on pidetty neljänä keskiviikkoiltana naapurikylän vanhalla kansakoululla. Toistaiseksi saneeraamaton - tai oikeammin sanottuna kai 1970-luvulla viimeksi saneerattu - vanha koulu ei vihreine lastulevyseinäisine, suuri-ikkunaisine luokkahuoneineen kovin paljon eroa siitä, jossa aikanaan aloitin oman opintieni.

Perinteiseen tapaan viimeisen kurssikerran ohjelmaan kuului paikallisen ensiapuryhmän laatima tehtävärata. Hyviä ja haastavia rasteja, omaan vireystilaan nähden liiankin. Noita asioita maallikko voi tuskin harjoitella liikaa.

tiistaina, huhtikuuta 22, 2008


Hivenainejakelu joka kotiin


Leppoisan kevätillan haravanvarressa katkaisi yllättävä huomio, kun naapuritaloon kannettiin autolastillista vesikanistereita. Hetkinen, vastaavaa toimintaahan tuli nähtyä eikä edes kovin kauan sitten.

On sitten saatu ikioma pikku vesikriisi kotikulmille. Valkeakoskella katkesi eilen parista kohtaa vesijohtoputki. Katkoskohdista verkostoon joutui tietenkin epäpuhtauksia, kuten rautaa, mangaania ja muuta sakkaa. Tämä luonnollisesti johti Saarioisten elintarviketehtaan tuotannon alasajamiseen. Kun Saarioisten prosessin vedenotto keskeytyi, verkostoon syntynyt paine työnsi sakkaveden VaToViLe-yhteisputkessa vauhdilla kohti naapurikuntia. Valkeakoskella ei sakkavedestä kärsitty, ja tieto tapahtuneesta naapurikuntiin tuli ruskean veden muodossa. Suunnilleen näin uutisoi asiasta Aamulehden verkkosivusto. Tavallaan on ymmärrettävää, että Pirkanmaan vesihuoltoväki haluaisi hoitaa putkirikot kuntoon vähin äänin. Mutta kun kansa Nokia-muistoissaan innostuu panikoimaan - Akaassa on kaupat kuulemma tyhjennetty pullovedestä - voisi kuntien, ja tässä tapauksessa nimenomaan Valkeakosken, tiedotuspolitiikka olla avoimempaa ja nopeampaa.

Tätä onnettomuustilannetta muuten simuloitiin eräässä isohkossa valmiusharjoituksessa Valkeakoskella vuosituhannen vaihteessa. Siinä simulaatiossa muistaakseni oli isompiakin ongelmia kuin kiukkuiset naapurikylän asukkaat.

Tänne asemakaavan ja haja-asutusalueen limes-vyohykkeelle on vesitornilta sen verran matkaa, että ruskeaa vettä ei ole putkista juossut. Ehkä sakat ovat jo huuhtoutuneet matkan varrelle, kun nyt uutisoidaan veden olevan jo kirkasta.

sunnuntaina, huhtikuuta 20, 2008


Rouva kevät


Päivän ulkoilutuokio vietettiin haravanvarressa. Sammalsotakauden ensimmäiset haravanvedot on tehty. Kuten kevätharavoinnin aikaan tapana on, Urjalan tie houkutti moottoripyöriä katseltavaksi.



Valokuvaustaidoissani ei ole kehumista, mutta silti pääsin keväisen järven laiturille etsimen taakse. Sikäli on hyvä, että artisti on jo myynyt kesäkeikkansa, ja tarvitsee "promokuvat" vasta jälkikäteen.

torstaina, huhtikuuta 17, 2008


Kallis bussimatka


Hämeenlinna on mukava kaupunki, joskin hiukan iso omaan makuuni. Mutta julkinen liikenne siellä on kallista. Kertalippu Vekka-bussilla kustantaa 2,80 euroa, kun Tampereen nyssellä pääsee kahdella. Liikennöijien omistuspohjat ja sitä kautta toimintaperiaatteet toki eroavat toisistaan, samaten kaupunkien koot.

Aamulla rautatieasemalta Aulangolle kulkevat bussit saivat kyytiinsä hyvän joukon matkustajia. ITK-konferenssin juuret juontavat vuoteen 1990. ATK-alan tapahtumat ovat kutistuneet, monet kuihtuneet poiskin, viime vuosikymmenen vaihteen jälkeen, mutta ITK jaksaa yhä.

On myönnettävä, että osallistuin tapahtumaan ensimmäistä kertaa. Tuskin nytkään olisin mennyt, ellei olisi pyydetty hetkiseksi puhumaan yhdestä projektista. Minusta tosin on rumaa mennä vanhan Hämeen ytimeen puhumaan Pirkanmaasta, jolla ei maakunnaksi ole oikeastaan mitään historiallista pohjaa. Yritin keventää ja juttelin ICT-yhteiskunnan ubiikkiudesta ammiskulttuurissa, jossa tupla-Weberit ovat statussymboleina antaneet tilaa tuplaydinprosessoreille.

Miespuoliset puhujat saivat keltaisen suikan. Naisille annettiin huivi. Jos suikka olisi ollut oranssi, olisin kirjoittanut siihen Kemppi. Sitten se olisi ollut tyylikäs. Mutta oranssit oli varattu muuhun käyttöön.

Valokuvatorstain rappion estetiikka


Valokuvatorstai-blogissa on viikon aiheena rappion estetiikka.



Rappiolla on esteettistä olla. Tämä ei ole Hassisen kone vaan toppakone, Valtionrautateiden vanha raiteentukemiskone.

Raiteentukeminen eli toppaus on yksi radan keskeisiä kunnossapitotöitä. Sen tarkoitus on tiivistää tukikerros - sepeli tai aiemmin yleisesti myös sora - ratapölkkyjen alle niin, että raide säilyy oikeassa asennossaan pystysuunnassa suorassa linjassa. Raiteentukemisella on suuri merkitys kiskojen kulumisen ehkäisemisessä.

Ennen koneiden aikaaraiteentukemistyötä tehtiin käsityönä, jonka suorittivat työkunnat eli topparoikat. Alkujaan tuettavaa raidetta nostettiin puisilla nostokammilla, ja nostetun raiteen alle "topattiin" soraa tai sepeliä lapioin. Sittemmin kiskopainojen ja työn nopeusvaateiden noustessa nostamisessa alettiin käyttää hammastanko- ja ruuvivälitteisiä nostimia. Sepelin alkaessa korvata nopeasti jauhautuvaa soraa tukikerrosmateriaalina alkoi raiteentukeminen käsityönä olla turhan työlästä: sepeli kun on kitkansa ja karkeutensa vuoksi raskaampaa topattavaa kuin sora.

Vuonna 1954 - samoihin aikoihin, kun tehtiin suurisuuntaisia suunnitelmia höyryveturien korvaamisesta dieselvetovoimalla ja hankittiin ensimmäisiä dieselveturi- ja kiskoautosarjoja - Valtionrautatiet osti kaksi konevoimalla toimivaa raiteentukemiskonetta. Koneet olivat raskastekoisia, ja niiden siirtäminen radalta sivuun oli hankalaa. Tuettava rataosa oli varattava ratatyölle pitkäksi aikaa kerrallaan, kun tukemiskoneita ei helposti saanut sivuun väistämään junaliikennettä. Vuosina 1958-59 VR hankki kaksi hieman aikaisempaa kevyempää raiteentukemiskonetta tyypiltään Matisa B-27. Koneet valmisti sveitsiläinen Matériel Industriel S.A., joka on edelleen mukana ratatyökonebisneksessä. Nämä koneet tekivät hyvää jälkeä, mutta työvauhti oli varsin hidas. Vaikka ne saikin tarvittaessa radan sivuun edeltäjiään helpommin, johti verkkainen työvauhti myös niiden käyttämiseen sellaisissa kohteissa, joissa rataosa sai olla pitkän varattuna ratatöille. Näitä olivat mm. perusparannus- ja pölkynvaihtotyömaat.

VR:n historiikki 1962-97 kertoo, että Matisa-tukemiskoneet olisi romutettu vuoteen 1984 mennessä. Näin ei ole, vaan kuvan esittämä Matisa B-27 seisoo tänäkin päivänä Toijalan veturitallin länsipäädyssä. Laite kuuluu Suomen Rautatiemuseon omistukseen, mutta on jäänyt viimeisimpään aktiiviaikaiseen sijoituspaikkaansa. Sille ei ikävä kyllä ole toistaiseksi tarjota asiallista säilytystilaa sen paremmin Toijalassa kuin Hyvinkäällä, mistä rappion estetiikka kertoo karua kieltään.

Raiteentukemiskoneet saivat vuoden 1976 paikkeilla sarjamerkin Ttk1, joka VR:n tuolloisen nimeämiskäytännön mukaan tarkoittaa "Työkone tukemiskone 1". Sama sarjamerkki on uusiokäytössä nykyään hieman erinäköisellä tukemiskoneella. Minnehän uudempi Ttk1 aikanaan mahdutaan museoimaan, kun pienelle edeltäjällekään ei sisätilaa löydy?

keskiviikkona, huhtikuuta 16, 2008


Koulumatkalla


Opiskelu on sen verran kiivastahtisempaa kuin esimerkiksi opetusalan viranomaistoiminta, että pääkaupunkiseudulle on matkattava täpötäydellä IC2 164:llä leppoisamman P 274:n sijasta - sekin kulkisi päivittäin kuunvaihteeseen saakka. Ei ollut huono idea hankkia lippuja ajoissa. Sama päti eiliseen paluujunaan, Oulun IC 55:een.

Informaatioyhteiskunta ei ole tällä matkalla kovin vahvoilla. Amilon akku alkaa väsähtää riittäen täyteen ladattuna juuri sopivasti Tikkurilaan saakka. Dna:n "mokkula" puolestaan toimii pääradan varressa vain paikoin ja pääosin GPRS-nopeudella. Ehkäpä DNA on suunnattu city- ja nauhakaupunkiväestön sijasta maakuntien ihmisille. Ainakin Tampereelta Ylivieskaan se toimi kokolailla keskeytymättä vähintään EDGE-tahtiin. Tai sitten Sm3:n runko aiheuttaa vähemmän vaimentumisia kuin IC2-vaunujen. Toisaalta Soneran kanssa ei tälläkään reitillä ole ollut ongelmia.

Jos eilen oli oppiaineena kaupallisia aineita, on tänään yhteiskuntaopin tunteja. Liian paljon on tullut oltua poissa työmaalta. Toisaalta toimintaympäristö on sellainen, että työmaa on - ja pitää olla - varsin laaja käsite. Omien seinien sisään linnoittautuminen on huono tie. Opiskelu on toki itsekäs tapa viettää päivää, mutta arvelen hyötyjen kuitenkin korvaavan poissaolohaitat. Olen vitsaillut, että johtamisen erikoisammattitutkinto on nopea herrahissi. Ajallisesti ei aivan yhtä nopea kuin sotaväen johtajakoulutusohjelmat, mutta paljon löysätahtisempi. En ole toistaiseksi saanut aikaan ainuttakaan rekisteröitävää opintosuoritusta, mutta koulutuksen aikana olen silti päätynyt ensin apulaisjohtamaan ja sittemmin johtamaan seutukunnallista ammatillista oppilaitosta. Toki vain tilapäisesti. Jos kerran "JET" tarjoaa kaltaiselleni vähemmän kunnianhimoiselle ja heikommin urakehityssuuntautuneelle tällaisia tehtäviä, millaista tulosta omalla urallaan saisikaan aikaan joku pyrkivämpi persoona. No, vaikka mielelläni ammatillisia tutkintoja markkinoinkin, takuuta en uskalla luvata.

Edellisiin täysin liittymättä, mutta koulutusaiheessa pysyen. Helsingin yliopistossa toimii humanististen aineiden - käytännössä kielten - aineenopettajakoulutuksen kehittämisverkosto. Sen nimi on AinO. Nimi johtuu aineenopettajista, mutta kun kerran kaikenlainen sukupuolittaminen on nykyään muotia, sitä voinee pitää jossain määrin feminiinisenä. Jos taas toisaalta pidetään joidenkin asioiden - kuten (ainakin joidenkin alojen) opettajuuden - sukupuolittumista haasteena tai jopa ongelmana, miksi asiantilaa pitäisi vahvistaa nimeämispolitiikalla? Esimerkiksi matemaattis-luonnontieteellis-teknisen opetuksen kehittämiskeskus on tyytynyt neutraaliin LUMA-nimeen. Eikö AinOn tilalle olisi kelvannut LUMA-hengessä vaikka HIKI (historia ja kielet; josko historioitsijatkin olisivat silloin nykyistä aktiivisemmin toiminnassa mukana) tai joku latinajohdannainen hyvässä EU-hengessä?

Vai haluaako Aino vihjata, että miespuolisten ei sovi olla kiinnostuneita humanistisista aineista? Pitäkööt alkuaineensa ja yhtälönsä, ohjelmointikielensä ja paperikoneensa? Ei näin.

tiistaina, huhtikuuta 15, 2008


Koulutuspäivän peruskoulumuistoja


Peruskouluaikoinani oli kansalaistaito-niminen oppiaine, jota opiskeltiin tunnin verran viikossa viidenneltä kahdeksannelle luokalle, jos oikein muistan. Minulle sitä opetti yläasteella Putte. Hän oli monitaitoinen opettaja, jolla oli pelkän opin lisäksi runsain mitoin sivistystä jaettavana oppilailleen. Niin kai oli asianlaita monilla entisillä kansalaiskoulun opettajilla, jotka peruskoulujärjestelmän myötä olivat päässeet tai joutuneet niinsanottujen yleisaineiden opettajiksi. Puten teknillinen tietämys mopoista, moottoreista ja sen sellaisesta tärkeästä oli niin korkeaa luokkaa, että se sai villimmätkin murrosikäiset pojat käyttäytymään tunneilla suhteellisen asiallisesti. Sekin tiedettiin - joskaan asiaa ei ehkä pidetty kovin kiinnostavana - että pirkanmaalaisissa kirjallisuuspiireissä Putte tunnettiin Pentti Pajan nimellä. Oikea sukunimi oli Keskinen.

Erään tunnin aluksi Putte ryhtyi sanaakaan sanomatta piirtämään liitutaululle viivastoa. Viivoja - suorempia ja vinompia, Putte kun ei sortunut taiteellista vapautta rajoittavan viivaimen käyttöön - syntyi verkkaisesti ja lopulta ne täyttivät koko taulun. Monen muun opettajan tunnilla häinä olisi alkanut moneen kertaan, mutta Puten piirroksen valmistumista odotettiin maltillisesti. Jotkut ehkä jopa kiinnostuneina.

Oppitunnin aiheena oli kirjanpidon alkeet. Se oli vanhan kansalaiskoulun oppiaineita, joita Putte katsoi asialliseksi opettaa peruskoulunkin puolella. Toki jotkut opiskelivat valinnaisena aineena niinsanottuja kaupallisia aineita, joissa aiheeseen perehdyttiin jo hiukan ammatillisemmastakin näkökulmasta - "kaupallisten" yksi tarkoitus kai oli valmistaa kauppaoppilaitosten opintoihin.

Puten kirjanpidon opetuksesta en muista muuta kuin oppitunnin alkuhetket. En muista kaupallisten aineiden tunneiltakaan. Joskus myöhemmin tentin "Intermediate microeconomicsia" ja "Talousyksiköiden toimintaa". En voi väittää olevani talousnero.

Tänään vietin päivän Vantaalla kurssittamassa itseäni aiheena mikäpä muukaan kuin talous. Tiiviiseen päivään mahtui monenlaista asiaa myyntikatteista ja hinnoittelusta investointilaskentaan. Olen aina ollut varsin huono matematiikassa ja laskemisessa. Mutta silti yleensä pidän niistä. Sanoin vierustoverille pyrkiväni kauppaopistoon. Yllätin itseni ratkaisemalla yhden tehtävän ensimmäisen asteen yhtälön avulla (ja vieläpä ratkaisemalla sen oikein). Mallivastauksessa oli käytetty erilaista, varmaankin ekonomimaisempaa mutta minusta monimutkaista, tapaa. Hatunnosto peruskoululle ja perustaidoille.

Kurssipäivään oli pyydetty ottamaan laskin mukaan. Minulla on syksyllä 1982 hankittu Canon F-56 -mallinen laskin. Se toimii sormiparistoilla ja osaa peruslaskutoimitusten lisäksi muutaman trigonometrisen ja tilastollisen funktion. Uskollinen nykymatkakumppanini Amilo olisi tarjonnut OpenOfficen palveluksia, mutta laskimen käyttö tuntui hauskemmalta. Erityisen hauskaa oli laskea laskimella, joka on hankittu samana vuonna kuin historiankirjat tietävät Excelin edeltäjän, CP/M-järjestelmien Multiplanin, julkistetun. Mikä mahtaisi olla Multiplanin tai ensimmäisten Excelien käyttökelpoisuus nykyisissä PC-koneissa? Yhtä kaikki, Canon F-56 yli neljännesvuosisadan ikäisellä "hardwarellaan" ja "softwarellaan" toimii yhä moitteetta.

sunnuntaina, huhtikuuta 13, 2008


Sunnuntai rutiinien parissa


Aika mones sunnuntai, joka on koostunut verraten myöhäisestä aamiaisesta, puolipakollisten yhdistysrutiinien kanssa puoli-intensiivisesti puuhastelusta, kuntosalilla käymisestä, ruoan valmistuksesta, aterioinnista ja taiji-treeneistä. Salilla rikoin uhkaavan vakiintuneeksi käyvää "ohjelmaani" sivutaivutusta smith-laitteen kanssa. Vapailla painoilla on tosissaan treenaavien mielestä selkeät etunsa, mutta minusta oli mukavaa, kun tangon vakioitu liikesuunta ei johda vartaloa taipumaan muussa kuin sivusuunnassa. Toista muutosta ennakoi kevään viimeinen taiji-harjoitus. Lyhyt treenikausi johtuu työväenopiston, laajemminkin vapaan sivistystyön, lukukausiperinteistä, jotka taas juontavat juurensa menneiden aikojen suomalaisen yhteiskunnan vuodenkiertoon.

Ei rutiineista voi valittaa, päinvastoin. Varsinkin kun niitä saa harjoittaa sydänystävän kanssa.

lauantaina, huhtikuuta 12, 2008


Rautatieuutisia


Kotikylän rautatieasema on yhä hiljaisempi paikka, ja lipunmyyntikin uhkaa loppua kuluvan vuoden aikana. Yläkerran hulppeat neuvottelutilat pääsivät päiväksi arvoiseensa käyttöön, kun museorautatieväki sekä liikenneministeriön ja rautatieviraston väki tapasi toisiaan. Esko ja kumppanit olivat nähneet ison vaivan järjestelyissä.

Reilusti enemmänkin väkeä olisi paikalle mahtunut kuulemaan rautatieliikenteen tulevaisuutta koskevista kysymyksistä niin normaalin kuin museoliikenteenkin kannalta. Kun rautatieharrastajien yhteenliittymää vuoden 1990 syksyllä samoissa huoneissa perustettiin, olivat haasteet nykyistä pienempiä - lähinnä yhteisten esinehankintakäytäntöjen sopimista - mutta osallistujia paljon tämänpäiväistä enemmän.

Suomen rautatiesäännöstö uudistuu EU-sääntelyn hengessä. Kuten kansallista lainsäädäntöä ohjaavat eurooppaoikeuden säädökset, ohjaavat rautatieliikenteen säännöstöä YTEt eli yhteensopivuuden tekniset eritelmät. Ajatus maanosan laajuisesta rautatiekuljetusverkosta on unionin hallinnossa niin hyvin omaksuttu, että kuuleman mukaan komissiosta on viime aikoina aivan vakavalla naamalla tiedusteltu, eikö Suomi voisi muuttaa raideleveyttään yleiseurooppalaiseen 1435 mm:iin.

Marraskuussa siirtyy historiaan Junaturvallisuussääntö-niminen instituutio. Se korvataan neljällä sääntökokoelmalla, jotka ovat:
- Rautatiejärjestelmän liikennöinti ja ratatyö
- Rautatiejärjestelmän opasteet, opastimet ja liikennöintiin liittyvät merkit
- Rautatiejärjestelmän viestintä
- Junan jarrutuskyky sekä jarrujen tarkastus ja koettelu.

Opasteita koskeviin sääntöihin sisältyy mielestäni erinomainen pedagoginen oivallus. Opastimien ja opasteiden esitystapa on nyt valittu opaste- ei opastinlähtöisesti. Vanhaan perinteeseen kuului esittää asia opastinlähtöisesti, toisin sanoen kerrottiin, mitä opasteita milläkin opastimella annetaan (esimerkki vuoden 1996 Jt:stä). Uudessa sääntökokoelmassa tämä on käännetty niin päin, että esitetään miltä määrätty opaste näyttää eri opastimilla annettuna. Näin ollen lukija ei joudu selaamaan liikennöinnin kannalta ensisijaista asiaa eli määrättyä opastetta toissijaisten asioiden eli opastintyyppien mukaan tehdystä jäsentelystä.

Museorautatiekaluston osalta huolestuttavaa on, että rautatievirastossa tekeillä olevaan museoliikennemääräykseen todella sisältyy kohta, jonka mukaan Seuraavana luetelluilla rataosuuksilla museokalusto ei saa liikennöidä junana. Rajoitus ei koske junan lähtemistä liikennepaikalta rataosuudelle eikä junan saapumista liikennepaikalle rataosuudelta.
Helsinki-Turku
Helsinki-Tampere-Parkano-Kokkola-Oulu-Kemi
Kerava-Imatra-Joensuu-Kontiomäki-Oulu
Riihimäki-Lahti
Toijala-Turku
Pori/Rauma-Tampere-Jämsä-Jyväskylä-Pieksämäki
Kotka/Hamina-Kuopio-Kontiomäki
.

Museojunien kaikenlainen ajaminen siirtoja myöten on määräyksen myötä lakkaamassa kaikkialla niinsanotulla runkoverkolla (mitä sanaa kuulemma ei valtionhallinnossa ole tänä päivänä korrektia käyttää). Eräiltä muiltakin radoilta - vaikkapa Porvoon ja Valkeakosken radoilta - museoliikenteen lopettaisi määräys, joka kieltää matkustajajunien ajamisen vaihtotyönä. Sen kaltaisessa, nyt pannaan joutuvassa, toiminnassa tuli oltua mukana ainakin viime elokuussa.

Totesin, että esitelmöitsijän Powerpoint-tiedoston ja projektoriin kytketyn tietokoneeni OpenOfficen väliltä taisi puuttua YTE. Toivottavasti YTE kuitenkin löytyy varsinaisista asioista rautatieviraston ja museoliikennöitsijöiden etujärjestön RMHL:n kesken.

Liikenneministeriön puheenvuorossa selostettiin liikennepoliittista selontekoa. Ministeriöiden hallinnonalojen nykyohjelmien tapaan kyseessä on - ainakin rautatieliikenteen kannalta - runsaahkosti sanoja mutta vähänlaisesti sisältöä (toinen vastaava ohjelmajulistus on opetusministeriön "KESUna" tunnettu lähitulevaisuusohjelma).Liikennepoliittinen selonteko asettaa niukasti tavoitteita ja tarjoaa niiden saavuttamiseen vielä niukemmin resursseja. Rataverkon konkreettinen kehittäminen tapahtuu kehitysaluepolitiikan hengessä - mikä sinänsä on arvokasta, mutta tuskin riittävää ainakaan ilmastonmuutoshaasteisiin vastaamisen kannalta - sekä ensisijaisesti tavaraliikennettä ajatellen.

torstaina, huhtikuuta 10, 2008


Sorvien äärellä


Sadan tonnin kappaleita majesteetillisen verkkaisesti työstävät sorvit ovat vaikuttavaa katsottavaa. Ainakin kun niitä on nähtävillä viisi tehdashallillista.

Paperikonevalmistajien keskuudessa ennakoidaan globaalien markkinoiden kasvavan vuoteen 2020 saakka. Kasvu tapahtuu pääosin Kiinassa ja muualla Kaakkois-Aasiassa - Japania lukuunottamatta. Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa suunta on päinvastainen, mutta Kiinan volyymi huolehtii kasvu-uralla pysymisestä. Keskipitkän keston historiallisia ilmiöitä tarkastellen voisi läntisen maailman nykysuunnan arvella ennakoivan sitä, mikä on globaali trendi muutaman vuosikymmenen päästä.

Yhtä kaikki ainakin valmistaja sanoo paperikoneiden Mersujen - sarjatuotantoautomerkki on varmaankin huono vertailukohta - syntyvän Rautpohjassa. Tuotantoa siirretään asiakkaiden lähelle, eli itään, mutta tietyn tason koneet halutaan tehdä siellä, missä niitä on totuttu tekemään.

Laatu-termin tai tuotantomenetelmien kehittyneisyyden ulottuvuudet eivät tällä tasolla kytkeydy pelkkään laskennalliseen tehokkuuteen. Manuaalisia työstökoneita, monet 1960-luvulla käyttöön otettuja, on yhä paljon, vaikka uutta työstökonekantaa asennetaan jatkuvasti. Škoda luki monessa järeässä koneessa, niin vanhemmissa kuin uudemmissakin. Uusi laakapora alkaa tehdä lastua kesäkuussa, ja luottorakennusliike tekee petiä toiselle myöhemmin käyttöön tulevalle. Tiettyjen osien hionnassa robotit on poistettu käytöstä ja korvattu kokeneiden silmä- ja käsiparien yhteistyöllä. Kuulemma laadunvarmistuksen vuoksi.

Toimihenkilöitä on moninkertaisesti työntekijöihin nähden. Se yhdessä perinteisten työstömenetelmien kanssa on mielenkiintoinen yhtälö, jonka tuloksena ilmeisesti tehdään tämän päivän raskaan konepajateollisuuden kovia tuloksia.

Silti nimenomaan työntekijöistä on pula. Perinteinen Valmetin konepajakoulu, sittemmin ulkoistettu ja niinsanotuksi teollisuuden oppimispaikaksi muutettu, sulkee ovensa pian. Uusia koneistajia tarvitaan, ja hämäläisjoukolla kiiruhdimme Pönttövuoren tunnelin läpi tarjoamaan apua. Onnistunut retki, ja Rautpohjaa pätevämpää näyttötutkintokumppania on vaikea kuvitella. Muodollisetkin asiat olivat jo valmiiksi selvemmät kuin monessa oppilaitoksessa.

Paluumatkan päätin tehdä Haapamäen kautta. Lippukassa kummasteli ja konduktööri katsoi lippua pitkään. Mutta poikittaisliikenteen verkkainen vauhti, jatkuvakiskoraiteettomuuden äänimaisema ja dieselin tuoksu ovat sopiva tapa palata kotiin mainituntyyppisen teollisuuden ääreltä. Ehkäpä Haapamäeltä eteenpäin pääsee tekemisiin taas Škodan kanssa. Alkuviikosta kun pääsin Dm12-kyydin, nykypäivän "Lättähatun", makuun.



(Edit: Olihan se Dm12, nro 4403, kun vei Haapamäeltä Tampereelle. Vaunu on sympaattinen ja siinä on ruma, lättähattumaisen repivä ääni varsinkin kiihdytettäessä. Vilppulan ja Juupajoen välillä, noin kilometrillä 263, kuljettaja joutui hidastamaan ja viheltimellä häätämään hirven pois radalta. Komea eläin kiiruhti metsään. Vilppulassa katseli arvokkaan näköinen virkapukuinen ovelta, jossa luki Junasuorittaja. Mutta punainen koppalakki puuttui.)

Huomenna ei tarvitse lähteä kauas, vaan Hervantaan.

maanantaina, huhtikuuta 07, 2008


Suunta pohjoiseen


En ole luopunut työtehtävistäni ja asemalaiturilta selvisin ilman sydänkohtausta. Ei kylläkään ollut everstejä ja kansanjoukkoja saattamassa. Mutta joka tapauksessa minulla on viikset ja lähdin Nivalaan.

Maanantaiaamupäivän junat pohjoisen suuntaan eivät ole kovin täynnä. IC2 toi Tampereelle, sieltä jatkaa Pendolino Ylivieskaan saakka ja loppupätkän pääsee taajamajunan kyydissä. Viimeksimainitun kokoonpano - kuten poikittaisliikenteen taajamajunilla yleensä - on mielenkiintoista nähdä. Pendolino lähti kymmenkunta minuuttia myöhässä, mutta saa paljon anteeksi joka istuinpaikalla tarjottavan virtapistokkeen ansiosta. Dna:n "mokkulakin" toimii yllättävän hyvin, peräti EDGE-nopeudella.

Tällä reissulla olen nähnyt Ratahallintokeskuksen lipuntarkastajia kaksi kertaa niin tiheästi kuin tätä ennen yhteensä - ja sentään matkustan jonkin verran junalla. Samat RHK:n miehet kuin ratsasivat IC2 nro 85:n matkustajat näyttävät jatkavan pohjoiseen S 45:llä.

sunnuntaina, huhtikuuta 06, 2008


Vuodenaikojen siirtymäriitit


Vuodenaikojen siirtymäriitteihin kuuluu suksien varastorasvaaminen ja auton niinsanottu renkaanvaihto.

Kuumailmapuhallin palveli taas hyvin pohjanpuhdistuksessa. Kovin monen kelin voiteita niihin ei huonolumisena talvena ehditty levittää.

Renkaanvaihdossa työkaluiksi riittivät tunkki, hylsyavain ja momenttiväännin. Noin pienellä arsenaalilla pelatessa mieleen tuli, että renkaanvaihto-termi, siten kuin termiä yleensä käytetään, on virheellinen. Oikein olisi puhua pyörien vaihtamisesta. Se on kuin komponentin vaihto tietokoneeseen. Varsinaiseen renkaanvaihtoon liittyviä toimenpiteitä tasapainotuksineen kaikkineen kovin harva taitaa pystyä kotioloissa tekemään. Renkaanvaihdon, silloin kun se on tarpeen ollut, olen aina teetättänyt ammattilaisilla. on kotikonsteinkin ihan mukavaa sunnuntai-iltapäivän puuhaa.

Windows Update -ongelma Vistassa


Lauantaina osui eteen erikoinen ongelma Windows Vista -käyttöjärjestelmällä - kyseessä oli suomenkielinen Business-versio - varustetussa PC-työasemassa. Tulkoon tämä kerrotuksi, jos asiasta jollekulle "googlettajalle" joskus olisi apua.

Ongelma ilmeni siten, että Windows Update -palvelu ei pystynyt tarkistamaan päivityksiä. Windows toki ilmoitti asiasta. Toinen oire oli, että Ohjauspaneeli-sovellus ei suostunut avautumaan. Mahdollisia syitä saattaa olla useita, mutta tässä tapauksessa alkujuureksi osoittautui toimimaton ohjelmistojen käyttöoikeuspalvelu eli SLSVC (Software Licensing Service). Sen, onko syypäänä juuri tämä palvelu, voi tarkistaa palvelulistasta. Kun kerran Ohjauspaneeli ei toimi, pitää lista avata perinteiseen "MCSE-tyyliin" antamalla komentokehotteessa komento MMC ja Microsoft management console -ikkunassa avaamalla Windows-kansion alla olevasta System32-alikansiosta tiedosto SERVICES.MSC. Avautuvasta listasta etsitään Ohjelmistojen käyttöoikeudet -palvelu. Kaksoisklikataan sitä ja katsotaan palvelun tila. Jos palvelu on käynnistetty, vika on jossakin muualla. Jos taas palvelu on pysäytetty, voidaan yrittää käynnistää se.

Jos käynnistys onnistuu, ongelma ratkennee koneen uudelleenkäynnistyksen jälkeen. Mutta jos käynnistysyritys tarjoaa virheilmoituksen, on jatkettava korjaamista seuraavasti:

Avataan komentokehote ja CD-käskyllä siirrytään alikansioon C:\Windows\ServiceProfiles\NetworkService\AppData\Roaming\Microsoft\SoftwareLicensing (toki alkuosan C:\Windows-määrityksen voi korvata käyttämällä ympäristömuuttujaa %windir%).

Nimetään uudelleen tiedosto TOKENS.DAT esimerkiksi käskyllä rename  tokens.dat tokens.old. Tarkoitus on saada tiedosto pois Windowsin näkyvistä, eli sen voisi vaikka poistaa. Mutta turvallisempi keino on uudelleennimeäminen.

Siirrytään Windowsin alikansioon SYSTEM32 vaikkapa näin: cd C:\Windows\system32 (ja taas DOS-fakiiri käyttäisi alkuosassa mieluummin %windir%-ympäristömuuttujaa).

Käynnistetään SLSVC-palvelu uudelleen nyt, kun toimimaton TOKENS.DAT-tiedosto on pois pelistä. Tämä tehdään käskyllä net start slsvc.

Tämän jälkeen kirjoitutetaan järjestelmän sisältämän WHS-skriptin avulla uudelleen Windowsin käyttöoikeustiedostot eli "asennetaan lisenssit". Tämä tehdään käskyllä cscript slmgr.vbs -rilc.

Nyt kone pitää käynnistää uudelleen, vaikka Windows ei sitä pyydäkään. Uudelleenkäynnistyksen yhteydessä jouduttaneen antamaan Windowsin tuoteaktivointikoodi (joka laillisesti hankituissa järjestelmissä löytynee esimerkiksi asennuslevypaketista tai tietokoneen kyljessä olevasta tarrasta). Uudelleenkäynnistyksen jälkeen seuraa korjauksen mielenkiintoisin vaihe, kun Windows - työpöydän alakulmassa olevalla tekstillä - ilmoittaa, että kyseessä ei muka ole aito Windows-versio. Tämä Windowsin harhakäsitys johtuu siitä, että tuoteaktivointikoodi ei ole vielä välittynyt edellä uudelleenkirjoitetuille käyttöoikeustiedostoille. Kone tulee käynnistää vielä tisen kerran uudelleen, jolloin asioiden, myös Windows Updaten ja Ohjauspaneelin, pitäisi viimeinkin toimia oikein.

Ei ole kovin vaikea ymmärtää niitä mielipiteitä, joiden mukaan Windowsin aitoudenvarmistusmenetelmät ovat menneet pahasti käytettävyyden edelle. Itse asiassa koko mainittua ongelmaa tuskin olisi, jos näitä menetelmiä ei olisi integroitu käyttöjärjestelmään. Se lienee nykyteknologian kyseessä ollen pakko hyväksyä, että tiedostot saattavat eri yhteyksissä korruptoitua fyysisten tai ohjelmallisten vikojen vuoksi. Käyttäjän kannalta on ikävää, jos käyttöjärjestelmän toiminnot tässä kohden lisäävät haittavaikutuksia.

torstaina, huhtikuuta 03, 2008


Äijyys koetuksella?


Eilen kävin lähes pakon sanelemana kenkäkaupassa, josta poistuin pankkitili kahta kenkäparia köyhempänä. Enpä ole ennen ostanut kaksia kerralla.

Kenkäkaupasta kansalaisopiston kurssille, jossa olin ainoa miespuolinen. Kurssin aihe oli kyllä karskimmasta päästä.

Elvytysohjeita muutettiin jo vuosia sitten, mutta vanha tapa on painunut liian syvälle mieleen. Sitten viime kurssin on myös painelukohtaa vaihdettu. Enää ei etsitä processus xiphoideuksen alareunaa ja siitä kahta sormenleveyttä, vaan toimitaan suoraviivaisemmin.

Tätä menoa alan aamuisin ajaa partaani pienemmällä kirveellä. Mihin tämä vielä johtaa? Ehkä hankin korvakorut ja kumisuikan ja yllätän toverit veturitallilla.

Valokuvatorstain mörkö


Valokuvatorstai-blogissa on aiheena mörkö.



Makuja on monia ja tiedän monien veturinystävien loukkaantuvan, mutta on se "Huru" aikamoinen mörkö. Ainakin tämä syksyllä 2004 romutettu nro 2234 näytti elämänsä ehtoolla sellaiselta.