Vuodenvaihde tulen ja tuulen merkeissä

Vuoden viimeisiä tunteja viedään tutun, arvelisin viime vuosina näilläkin nurkilla jälleen hieman voimistuneen, rätinän parissa. Ulkovartiovuoroja on urheasti tehnyt Vihtori-kolli, joka tosin ei ole saanut valaisua värikynttilälyhdyistä. Ne sammuvat jatkuvasti Turku-linjan suunnalta puhaltavan tuulen myötä.

Kahden ihmisen ja kahden kissan muodostama sotaneuvostomme on päättänyt toteuttaa oman raketti-iskunsa vuodenvaihteen lähes vesitihkuista säätä kohden vasta vuoden vaihtuessa ja tukea sitä uusinta kiinalaista ja ainakin nimensä puolesta aikaansa edellä olevaa pyrotekniikkaa edustavalla chūnjién

(春节) -laukaisulla.

Totta puhuen ihan hyvän vuoden päättäjäisiä vietetään. Jäi mieleen monia yksityiskohtia: Äkäslompolon kiirastorstain kirkonmenot satoine osallistujineen, kilometreissä mitattuna tähän saakka paras hiihtotalvi (alkava näyttääkin olevan sitten aivan toista maata), hyvät kurssit Helsingissä ja Kuopiossa, kävelyretket Běijīngissä... Surullisiakin asioita vuoteen on mahtunut, kuten tärkeiden ihmisten poismenoja niin omalla kohdalla kuin muutoinkin lähellä.

Kiertotien kautta hyviin asioihin vielä palatakseni muistan varmaankin aina erään höyryveturin liikehtimisen todistamisen. Tuon videoidun tapauksen olen linkittänyt syyskuun jälkeen niin monta kertaa, että en enää kehtaa.

Isoimpana vuoden asiana jälleen on, että tämänkin vuoden olen saanut elää hyvää kotielämää tärkeän ja rakkaan ihmisen kanssa.

Pyhä ja toinenkin

Joulu on osunut kerrassaan mainioon kohtaan työviikkoa. Joulupäivän aamuhetki vietettiin Sääksmäellä, kantakirkossa. Sinne on pitäjälehden mukaan menty vielä 1960-luvun alussa pidemmän kautta.

Tapaninpäivä, Day of the Tapani, kuten parin viikon takaisella Kuopion reissulla kuulin sitä hollantilaisvieraalle savolaisenglannilla kutsutun, oli vaihteeksi poutapäivä. Käytiin kaupassa moottoritien varressa ja käveltiin kotiin vanhan satamaradan vartta.

Arkipäivä sattui sopivasti pyhien väliin. Pölynimurin kyyditsin Valkeakoskelle kodinkonehuoltoliikkeen tutkittavaksi ja jatkoin vanhaa kolmostietä Hämeenlinnaan. Ruokakorillinen täyttyi Tiiriöstä, ja Linnankasarmin viereltä ostin esineen, mitä tähän saakka en olisi uskonut tarvitsevani - ilmapistoolin. Uudenvuodenlupauksiin kuulunee aseen tarkkuuttaminen sisäradalla. Tosin ei sen kanssa piiritason kisoihin kuulemma menemistä ole.

Vesisateinen jouluaatto

Perinteisissä merkeissä mentiin: kuusen koristelu, kahvi ja ohrapuuro, kulta töihin, linnuille evästä, joulurauha radiosta, kynttilät haudoille ja niin edelleen. Mutta päivän läpi jatkunut vesisade ei kuulunut perinteeseen.

Säätilasta huolimatta iltapuolituntisen asuste oli lumipuku, kuten johtajat olivat sopineet. Hautuumaan vanhalla puolella käy edelleen väkeä: "Mitä noi valkoset äijät on?"

Hyvää joulua kaikille!

Huonon onnen siivouspäivä

Aloiteltiin perjantai-iltana joulusiivousta saunan ja pesuhuoneen kuurauksella. Operaatio sujui, mutta sen jälkeen hanoista lakkasi tulemasta lämmintä vettä. Lämminvesivaraajakomerosta kuului pahaenteinen sihinä, ja kurkistus sinne tuotti jouluyllätyksen, jota kukaan pientalon asukas ei kohdalleen toivo. Putkirikko, ensimmäinen laatuaan tässä asuessamme.

Ei muuta kuin vauhdilla lämminvesilinjan hana kiinni ja kuivaamaan betonilattialle päässyttä vettä tekstiilien ja puhaltimen kanssa. Varaajakomerossa on tietenkin lattiakaivo, mutta pienestä reiästä paineella tullut vesi oli etsiytynyt muuallekin kuin sinne.

Reikä löytyi lämminvesilinjan haaroituskappaleen päättävästä hatusta. Ilta ja aamu oltiin ilman lämmintä vettä. Noin lyhytaikainen mukavuuspuute ei ollut suuren suuri, mutta mieleen ehti tulla monenlaisia jos-skenaarioita. Vaikkapa se, että tässäkin talossa on aikanaan ollut muuripata. Sellaisesta olisi paljon iloa, jos. Mutta kun ei, niin ei.

Lauantaina lähdin käymään kylän putkiliikkeessä heti sen avautumisaikaan. Uusi hattu löytyi hyllystä muutamalla eurolla. Kysyin ammattilaisvinkkiä vanhan hatun irrotukseen, mutta ei siihen kuulemma auta kuin tarpeeksi iso jakoavain ja pihdit ja paljon voimaa.

Sellaisia saa jäsenetuna lainaksi melkein putkiliikkeen naapurista, tuumin, ja käväisin pitkästä aikaa veturitallilla. Tarjolla olleista työkaluista riitti pienemmän pään kokoluokka. Kotimatkalla ostin torilta joulukuusen, forssalaisen palsamipihdan. Torin ympäristö tulvi koululaisia, jotka olivat matkalla kirkkoon päättämään syyslukukauttaan.

Putkihatun vaihdossa puolisoni väänsi jakoavainta ja minä pidin pihdeillä putkea paikallaan. Jälleen pääsin hämmästymään, miten niin pieneen pakettiin mahtuu niin paljon voimaa. Hattu lähti kiertymään auki kevyen näköisesti. Uusi solahti kierteille helposti: sen tiiviste ei enää edellytä putkiteippiä.

Siivouspäiväksi saatiin kuin saatiinkin lämmintä vettä. Putkenkorjaus vei sen verran aamun aikaa, että sadealue ehti yli ennen kuin pääsin paukuttamaan mattoja pihalle.

Siivous sujui hyvin siihen asti, kun pölynimuri lakkasi toimimasta. Onneksi oltiin jo pitkällä iltapäivässä, ja vain kuisti jäi harjalla lakaistavaksi. Kodinkoneiden kanssa on ollut viimeisen kuukauden aikana huonoa onnea. Itsenäisyyspäivän alla meni vasta kymmenvuotias jääkaappi - se tosin tuli kuntoon, kun kodinkonekorjaaja kävi vaihtamassa termostaatin - ja nyt kolmivuotias pölynimuri. Saa nähdä, onko laite korjattavissa vai meneekö uuden hankkimiseksi.

Junakuvia

Suomalaiselle rautatieharrastajavalokuvaajalle jonkinlainen meriitti on saada ottamansa kuva Resiina-lehden kanteen.

En ole valokuvaaja - minkä näiltäkin sivuilta on helposti voinut nähdä - mutta illansuussa kotiin palattuani ja päivän postia selatessani vietin hetkisen hymyssä suin.

Oikeaa perspektiiviä siihen, millaisia kuvia oikeat kuvaajat ottavat, antavat vaikkapa Pave Saarisen mykistävän hienot otokset menneiden vuosikymmenten Helsingistä. En tiedä, missä tämä old school -rautatiekuvaajien mestari on itseään ja teoksiaan piilotellut; bongasin hänen niin kuvallisesti kuin sanallisestikin mitä mielenkiintoisimman bloginsa vasta äskettäin vaunut.org-sivuston kautta.

Saarisella on selvästi ollut ideana muutakin kuin saada kuvaan mielenkiintoinen veturi hyvästä kuvakulmasta - tyyppikuvaajia lainkaan väheksymättä.

Mutta ne Helsingin konepajamiljöön kuvat...

Myrskyn jälkeen on poutasää

Työviikosta leijonanosa meni Kuopiossa Pelastusopistolla, valmiussuunnittelun peruskurssin jälkimmäisellä lähiopetusjaksolla. Voin olla tyytyväinen, kun työn puolesta olen tänä vuonna päässyt kahdelle mainiolle pidemmälle kurssille.

Lauantai meni kotipihalla Seija-myrskyn jälkiä korjaillessa. Onneksi ei tullut tuhoja, mutta koivunrisuja piti kerätä viisi kottikärryllistä.

Sen sijaan autotallin sähköistyksessä oli ilmennyt outoja piirteitä jo ennen myrskyä. Pihavalon toinen liiketunnistin oli lakannut toimimasta jo aikaa sitten. Hiljattain sain sen viimeinkin vaihdetuksi, kun paikallinen maatalousliike myi niitä halvalla. Asentaminen oli helppoa: runko kiinni seinään ja sisältä tulevat johtimet sokeripalaan tunnistimesta tulevien vastaavien kohdalle. Ei toiminut. Halvalla ei saa hyvää, ajattelin. Sitten alkoi oven nostolaite temppuilla: suostui toimimaan vain, kun ulkovalot olivat päällä. Kun risusiivouksen jälkeen oli vielä reilusti valoisaa aikaa, otin asiakseni selvittää sähköongelmaa. Löytyihän se. Värikoodien perustella olin kytkenyt sisältä tulevan ruskean vaihejohdon tunnistimen ruskeaan (L1) ja mustan mustaan (L2). Mutta rakennuksen sähköasennukset aikanaan tehnyt on käyttänyt vaihejohtimia hieman luovasti liiketunnistimien johdotuksen kohdalla - jossakin kohden ruskea on vaihdettu L2:n johtimeksi ja musta L1:n. Asialle on luultavasti ollut jokin hyvä syy - tai sitten ei - mutta noin kytkettynä se ainakin oli toiminut toistakymmentä vuotta ennen kuin satunnainen angry bird tai muu projektiili rikkoi liiketunnistimen kuvun. Nyt se taas toimii, joskin parin illan käyttökokemuksen perusteella arvelen, että vielä kerran täytyy kiivetä tikapuille hienosäätämään tunnistimen suuntausta.

Sunnuntaiaamupäivänä laitettiin jouluvalmistelut alulle ja leivottiin kolme keksilaatikollista pipareita, vanhalla hyväksi todetulla Paraisten reseptillä. Muita joululeivonnaisia ei vuosikausiin ole tehty - piparit riittävät hyvin.

Iltapäivällä käytiin urheilutalon kuntosalilla, jossa oli sunnuntaiseksi yllättävän paljon väkeä. Hallissa pelattiin miesten ykkössarjan etelälohkon lentopallo-ottelua. Kotijoukkueella oli hyvin kannattajia - en paljon liioittele sanoessani, että katsomo oli täynnä väkeä.

Pitkä viikonloppu paikallaan

Itsenäisyyspäivän ohjelmassa ei ollut pönötystilaisuuksia eikä edes päästy harjoittamaan isänmaallista hiihtämistä. Mutta aamukirkossa käytiin ja melkein jouduin tekstinlukijaksi. Melkein. Saatiin kutsu kirkkokahveille torin laidalle. Illalla poltettiin ikkunoilla kynttilöitä tunnin ajan.

Lauantaiaamuun osuivat talven ensimmäiset lumityöt. Naapurin Pekka oli samaan aikaan samoissa puuhissa. Jäljistä pääteltiin, että kauris oli yöllä käynyt tarkastamassa molempien pihat, josko löytyisi jotakin suuhunpantavaa. Niitä olisi mukava ruokkia, mutta se ei käy päinsä, koska maantie on lähellä.

Lumisade antaa toivoa hiihtokeleistä. Sunnuntaina puolisoni lähdettyä töihin menin laittamaan suksia hiihtokuntoon. Voidepakkia kaivellessani yllätyin iloisesti löytäessäni paperilapun. Olin timpurinkynällä kirjoittanut, millä voiteella minkäkin suksiparin pohja oli suojattu. Todennäköisesti ensimmäisenä käyttöön tuleva pari oli lapun mukaan varastoitu Startin violetilla, jolle ei tarvinnut tehdä muuta kuin siklata ylimääräiset pois. Ilman muistilappua olisin luultavasti levittänyt päälle kelivoiteen, mikä olisi ollut turhaa haaskausta.

Ladulle ei iltapäivälläkään lähdetty, kun arvelimme että sellaista ei ole. Jokamiehen ja -naisen sukset kun edellyttävät koneella tehtyä latua, eikä sellaisia ole tässä kylässä enää vuosiin ajettu kuin arkisin. Sen sijaan lähdettiin käymään kuntosalilla. Uusi kortti piti ostaa, ja maksuvälineeksi kelpasivat edelleen työpaikan liikuntasetelit. Kaksi tuttua miestä vuosien, ei vaan jo vuosikymmenten, takaa myi lippuja seuransa futsal-otteluun. Minä en tunnistanut, mutta minut tunnistettiin.

Vaihdettiin jokunen sana, ja mietin että tämä hetkikö oli anssikelamainen "1969"? Satunnainen kohtaaminen urheilutalon aulassa pilvisenä alkutalven sunnuntaina, kentällä joukkueet lämmittelemässä, katsomossa tyhjien paikkojen ja rivien välissä muutama uskollinen kotiseuran kannattaja. Kylä on pieni mutta liikkuva: väkeä tulee, menee ja tulee takaisin.

Jääkaappi hajosi sopivasti juuri ennen pitkää viikonloppua. Syömässä on sitten käyty lähisukulaisten ruokapöydissä. Lämmin kiitos kaikille!

Valokuvatorstain sinivalkoinen

Valokuvatorstai-blogissa ollaan tällä viikolla itsenäisyyspäivän värien tunnelmissa. Olisi pitänyt yrittää kaivaa vuodenaikaan paremmin sopiva kuva, mutta kuuluvathan sinivalkoiset värit kesäaikaankin.

Ja kiskoille. Kiskoauto, "Lättähattu" sinänsä on eräänlainen sinivalkoisen isänmaallisuuden symboli. Paitsi nostalgisissa muistoissa ajoista, jolloin Suomi oli vielä Suomi ja presidentit Kekkosia, myös varsinaisen historian näkökulmasta.

"Lättähatun" synty nimittäin liittyy valtiovallan pyrkimyksiin järjestää suomalaisille töitä. Vuonna 1954 Eduskunta keskusteli vilkkaasti vaunuhankinnoista ja Valtionrautateiden konepajojen työllisyystilanteesta. Kulkulaitosvaliokunta puolsi aloitetta vaunujen hankkimisesta nimenomaan työllisyysvaikutuksen perusteella, mutta valiokunnan mukaan konepajat eivät ehtisi hankkia riittävästi materiaaleja esitettyjen 21 makuuvaunun ja 300 tavaravaunun valmistukseen vuodeksi 1955.

Tästä huolimatta valtion vuoden 1955 budjettiin otettiin mukaan myös makuu- ja tavaravaunujen hankintoja, joskaan ei esitetyssä määrin. Budjettiesitys noudatteli rautatiehallituksen viisivuotissuunnitelmaa sikäli, että määräraha myönnettiin lisäksi ensimmäisten linjakelpoisten dieselveturien eli Vr11-sarjan sekä uusien Dm6-kiskoautojen tilauksiin.

"Lättähattujen", kuten monen muunkin radoillemme 1950- ja 1960-luvuilla ilmestyneen kalustotyypin synty liittyy siis viime kädessä työllisyyskysymykseen. Teknillisesti katsoen osa tuotantoon päätyneestä rautatiekalustosta oli kelvottomampaa kuin Pendolino huonoimpina päivänään. Osa oli aivan käyttökelpoista ja osa erinomaista. "Lättähattu" voidaan helposti katsoa kuuluvan viimeksimainittuihin.

Tekniseltä alkuperältään kyseessä ei ole kovinkaan suomalainen juna, vaan uumajalaisen Hilding Carlsson Mekaniska Verkstadin suunnittelema ja Ruotsin valtionrautateille satamäärin valmistettu tuote, jota Valmet tuotti ruotsalaisilta ostetulla lisenssillä. Suomessa malli sai dieselmoottorivaunua tarkoittavan sarjamerkin Dm6. Lempinimeksi ehdotettiin "Sinikkoa", mutta rillumarein vuosina kansa ei ylhäältä tulleita ehdotuksia paljon kuunnellut. Ajan paheksutun hattumuodin mukaan uutukaisesta tuli "Lättähattu". Viitisen vuotta sitten käyttöön tullut kiskoautojen kaukainen perillinen Sm5 Flirt olisi voinut taipua vaikka "capiksi". Jos näinä vuosina kiskoille saataisiin jokin, mahdollisesti polttomoottorikäyttöinen tai muutoin vanhaa "Lättää" enemmän muistuttava junayksikkö, voisiko se olla "fedora"?

Kun Dm6-sarjan pienet pyörät todettiin hankaliksi risteysvaihteista ajossa, tilattiin seuraavat kiskoautot suurempipyöraisinä. Pääasialliset muutokset uudessa sarjassa rajoittuivat telin rakenteen vahvistamiseen. Tämä sarja sai merkinnän Dm7.

Ensimmäinen Dm7 saatiin käyttöön vuonna 1955. Vuoteen 1963 jatkuneen tuotannon aikana Valmet teki yhteensä 197 Dm7-kiskoautoa ja lähes saman verran erityyppisiä liitevaunuja. Viimeiset Dm7:t varustettiin aiemman nelivaihteisen vaihteiston sijasta viisivaihteisella, jolloin suurin nopeus kohosi 95 km/h:sta 115 km/h:iin.

Suurimmillaan kiskoautokaluston merkitys oli 1960-luvun alkupuoliskolla, jolloin Dm7-sarjan käyttö kattoi lähes koko rataverkon. Kiskoautojen ominaisinta tehtäväaluetta oli paikallisliikenteen hoito, jossa ne korvasivat höyryveturivetoiset junat.

Kiskoautot alkoivat väistyä 1970-luvun lopulla veturijunien tieltä, ja Dm7-sarjan

käyttö säännöllisessä liikenteessä päättyi toukokuussa 1988. Nykyään Dm7-kalustoa on nähtävillä mm. Suomen Rautatiemuseossa, Veturimuseossa ja Keitele-museossa.

Dm7-kiskoautosta tehtiin aikojen saatossa kaksi muunnosversiota: vuonna 1971 kolme vetovaunua muutettiin kiitotavaraliikenteeseen sopiviksi siten, että kaikki matkustajapaikat poistettiin ja näin saatua tilaa käytettiin tavaraosastona. Näiden kiskoautojen sarjamerkki oli DmG7. Vuosina 1970-85 muutettiin 16 vetovaunua sähköratojen tarkastus- ja korjausvaunuiksi, joiden sarjamerkki oli Ttv. Näiden tummanpunaisten vaunujen katolle rakennettiin työtaso ja sisätilat muutettiin käyttötarkoitukseen sopiviksi.

Kuvassa on Porvoon Museorautatie ry:n Dm7-kalustoa kuvattuna Valkeakoskella heinäkuussa 2005. Kyseessä oli saksalaisen rautatieharrastusyhdistyksen tilausmatka.

Pohjanmaalla

Ellen tykkäisi niin paljon junalla matkustamisesta, sanoisin että viime aikoina on ollut lii... - no, ainakin aika paljon - työreissuja. Tänäänkään en joutunut pettymään Pendolinoon. Yksi vei kotiasemalta Tampereelle ja toinen jatkoi siitä eteenpäin. Tampereelta lähdettiin neljä minuuttia myöhässä, mutta se ajettiin kiinni Haukinevan molemmin puolin. Parkanon radalla päästiin nopeusnäytön mukaan parhaimmillaan 196 km/h:n nopeuteen.

Päivä on mennyt eteläisellä Pohjanmaalla ICT-alan ammatillisten tutkintojen uudistamisen parissa. Huomenna jatketaan aiheeseen liittyvien opetushallinnollisten asioiden, joskin enemmän rutiini-sellaisten kanssa tutkintotoimikunnan kokouksen merkeissä.

Pitkiä, aina ICT-boomin varhaisvuosista saakka juontuvia, perinteitä kantavista tietokoneasentajan ja tietoliikenneasentajan ammatti- ja erikoisammattitutkinnoista ollaan siirtymässä uuteen aikakauteen. On aikakin, koska enää vuosiin näitä kahta alaa on ollut vaikea erottaa toisistaan. Yhtäältä tietoliikennepuolella tietokoneista irrallisen puhelintekniikan aurinko on jo laskenut. Toisaalta nykyaikaisella tietokoneella tai sen ohjelmistoilla ei tee juuri mitään ilman tietoliikennettä. Viime vuosikymmenen puoliväin jälkeen tehtiin sekä ehdotuksia tutkintojen yhdistämiseksi että uusittiin niiden sisällöt. Viimeksimainittu toimenpide teki niistä sisällöllisesti melko pitkälle tosiaan vastaavat, ja jokin aika sitten opetus- ja kulttuuriministeriö päätti tutkintorakenneuudistuksessaan yhdistää ne myös muodollisesti.

Uusien tutkinnonperusteiden laatimistyö on hyvissä käsissä. Työryhmää vetää legendaarisen MikroMikon pääsuunnittelija, nykyisen ison ICT-yrityksen johtaja. Sihteerityö on annettu näyttötutkintojen laadunvarmistuksesta alusta lähtien huolehtineen ALVAR-organisaation kivenkovan asiantuntijan kynän ja näppäimistön alle.

Joskus viime vuosikymmenen alkupuolella, kun ICT-alan koulutusta ja tutkintoja järjestettiin vielä paljon ympäri maata, vastaavankaltaiset suunnitteluseminaarit keräsivät auditorioita täyteen. Nyt paikalla oli laskujeni mukaan seitsemän tutkinnonjärjestäjän edustus ja lisäksi jonkin verran meitä asian ympärillä muutoin puuhailevia alan yrityksistä, ammattijärjestöistä ja oppilaitoshallinnosta. Enemmänkin olisi Koulutuskeskus Sedun hulppeisiin tiloihin mahtunut. Toisaalta tänä päivänä viestit varsinkin niiltä tahoilta, joiden päätehtävä on jotain muuta kuin koulutuksen ja tutkintojen järjestäminen ja kehittäminen, kulkevat mieluummin kaapeleilla tai radiotaajuuksilla kuin kiskoilla tai kumipyörillä.